La contextualisation du discours radiophonique par des moyens prosodiques. L’exemple de cinq grands philosophes français du XXe siècle

"Radiodiskurssin kontekstualisointi prosodisin keinoin. Esimerkkinä viisi suurta ranskalaista 1900-luvun filosofia" Väitöskirja käsittelee puheen kontekstualisointia prosodisin keinoin. Toisin sanottuna työssä käsitellään sitä, miten puheen prosodiset piirteet (kuten sävelkulku, intensiteetti, tauot, kesto ja rytmi) ohjaavat puheen tulkintaa vanhastaan enemmän tutkittujen sana- ja lausemerkitysten ohella. Työssä keskitytään seitsemään prosodisesti merkittyyn kuvioon, jotka koostuvat yhden tai usean parametrin silmiinpistävistä muutoksista. Ilmiöitä käsitellään sekä niiden akustisten muotojen että tyypillisten esiintymisyhteyksien ja diskursiivisten tehtävien näkökulmasta. Aineisto koostuu radio-ohjelmista, joissa puhuu viisi suurta ranskalaista 1900-luvun filosofia: Gaston Bachelard, Albert Camus, Michel Foucault, Maurice Merleau-Ponty ja Jean-Paul Sartre. Ohjelmat on lähetetty eri radiokanavilla Ranskassa vuosina 1948–1973. Väitöskirjan tulokset osoittavat, että prosodisesti merkityt kuviot ovat moniulotteisia puheen ilmiöitä, joilla on keskeinen rooli sanotun kontekstualisoinnissa: ne voivat esimerkiksi nostaa tai laskea sanotun informaatioarvoa, ilmaista puhujan voimakasta tai heikkoa sitoutumista sanomaansa, ilmaista rakenteellisen kokonaisuuden jatkumista tai päättymistä, jne. Väitöskirja sisältää myös kontrastiivisia osia, joissa ilmiöitä verrataan erääseen klassisessa pianomusiikissa esiintyvään melodiseen kuvioon sekä erääseen suomen kielen prosodiseen ilmiöön. Tulokset viittaavat siihen, että tietynlaista melodista kuviota käytetään samankaltaisena jäsentämiskeinona sekä puheessa että klassisessa musiikissa. Lisäksi tulokset antavat viitteitä siitä, että tiettyjä melodisia muotoja käytetään samankaltaisten implikaatioiden luomiseen kahdessa niinkin erilaisessa kielessä kuin suomessa ja ranskassa. Yksi väitöskirjan osa käsittelee pisteen ja pilkun prosodista merkitsemistä puheessa. Tulosten mukaan pisteellä ja pilkulla on kummallakin oma suullinen prototyyppinsä: piste merkitään tyypillisesti sävelkulun laskulla ja tauolla, ja pilkku puolestaan sävelkulun nousulla ja tauolla. Merkittävimmät tulokset koskevat kuitenkin tapauksia, joissa välimerkki tulkitaan prosodisesti epätyypillisellä tavalla: sekä pisteellä että pilkulla vaikuttaisi olevan useita eri suullisia vastaavuuksia, ja välimerkkien tehtävät voivat muotoutua hyvin erilaisiksi niiden prosodisesta tulkinnasta riippuen.

Language and Letters of the Bluestocking Network : Sociolinguistic Issues in Eighteenth Century Epistolary English

This study deals with language change and variation in the correspondence of the eighteenth-century Bluestocking circle, a social network which provided learned men and women with an informal environment for the pursuit of scholarly entertainment. Elizabeth Montagu (1718 1800), a notable social hostess and a Shakespearean scholar, was one of their key figures. The study presents the reconstruction of Elizabeth Montagu s social networks from her youth to her later years with a special focus on the Bluestocking circle, and linguistic research on private correspondence between Montagu and her Bluestocking friends and family members between the years 1738 1778. The epistolary language use is investigated using the methods and frameworks of corpus linguistics, historical sociolinguistics, and social network analysis. The approach is diachronic and concerns real-time language change. The research is based on a selection of manuscript letters which I have edited and compiled into an electronic corpus (Bluestocking Corpus). I have also devised a network strength scale in order to quantify the strength of network ties and to compare the results of the linguistic research with the network analysis. The studies range from the reconstruction and analysis of Elizabeth Montagu s most prominent social networks to the analysis of changing morphosyntactic features and spelling variation in Montagu s and her network members correspondence. The linguistic studies look at the use of the progressive construction, preposition stranding and pied piping, and spelling variation in terms of preterite and past participle endings in the regular paradigm (-ed, - d, -d, - t, -t) and full / contracted spellings of auxiliary verbs. The results are analysed in terms of social network membership, sociolinguistic variables of the correspondents, and, when relevant, aspects of eighteenth-century linguistic prescriptivism. The studies showed a slight diachronic increase in the use of the progressive, a significant decrease of the stigmatised preposition stranding and increase of pied piping, and relatively informal but socially controlled epistolary spelling. Certain significant changes in Elizabeth Montagu s language use over the years could be attributed to her increasingly prominent social standing and the changes in her social networks, and the strength of ties correlated strongly with the use of the progressive in the Bluestocking Corpus. Gender, social rank, and register in terms of kinship/friendship had a significant influence in language use, and an effect of prescriptivism could also be detected. Elizabeth Montagu s network ties resulted in language variation in terms of network membership, her own position in a given network, and the social factors that controlled eighteenth-century interaction. When all the network ties are strong, linguistic variation seems to be essentially linked to the social variables of the informants.

Patterns of Transcendence : Classical Myth in Marina Tsvetaeva's Poetry of the 1920s

This study examines the position and meaning of Classical mythological plots, themes and characters in the oeuvre of the Russian Modernist poet Marina Tsvetaeva (1892-1941). The material consists of lyric poems from the collection Posle Rossii (1928) and two longer lyrical tragedies, Ariadna (1924) and Fedra (1927). These works are examined in the context of Russian Modernism and Tsvetaeva s own poetic development, also taking into account the author s biography, namely, her correspondence with Boris Pasternak. Tsvetaeva s appropriations of the myths enter into a dialogue with the Classical tradition and with the earlier Russian and Western literary manifestations of the source material. Her Classical texts are inextricably linked with her own authorial myth, they are used to project both her ideas about poetry as well as the authored self of her poems. An important context for Tsvetaeva s application of the Classical myths is the concept of the Platonic ladder of Eros. This plot evokes the process of transcendence of the mortal subject into the immaterial realm and is applied by the author as an extended metaphor of the poet s birth. Emphasizing the dialectical movement between the earthly and the divine, Tsvetaeva s Classical personae foreground various positions of the individual between these two realms. By means of kaleidoscopic reformulations of similar metaphors and concepts, Tsvetaeva s mythological poems illustrate the poet s position between the material and the immaterial and the various consequences of this dichotomy on the creative mission. At the heart of Tsvetaeva s appropriation of the Sibyl, Phaedra, Eurydice and Ariadne is the tension between the body and disembodiment. The two lyrical tragedies develop the dichotomous worldview further, nevertheless emphasizing the dual perspective of the divine and the earthly realms: immaterial existence is often evaluated from a material perspective and vice versa. The Platonic subtext is central for Ariadna, focussing on Theseus development from an earthly hero to a spiritual one. Fedra concentrates on Phaedra s divinely induced physical passion, which is nevertheless evoked in a creative light.

Literaturnaja skazka A.M. Remizova (1900-1920-e gody)

Literary tale of A.M. Remizov (1900’s – 1920’s) The thesis is devoted to a detailed historical-literary description of a tale as a genre tradition in the creative work of Alexei Mikhailovich Remizov (1877-1957), one of the major Russian prose writers of the 20’s century. This very approach allows to specify the place and functional meaning of this genre in literary practice of the writer and to appeal to one of the key problems of the 20-21 century literature history – a specific of modernistic literature composition principle and a role of montage techniques in its formation. Remizov was working on tales during his whole life, though the most productive years of folklore studies fell to 1900’s – 1910’s. During this period he intensively studied folklore materials, narrated several hundreds of folk tales and in 1900’s – 1920’s published eight tale collections which played a significant role in the formation of stylistic and compositional principles of his prose of the 1910’s – 1920’s, especially montage techniques, which in its turn influenced the development of the narrative forms in the Russian post-revolutionary literature. At the same time a tale has specified not only poetics but also problematics of Remizov’s creative work, as when choosing folklore sources the writer always alluded to modern themes and relevant intellectual trends. The current research work, based on various archive materials and a wide spectrum of modern historical-literary data, complies four chapters with a consistent description of creation history, publication and critics’ reviews of Remizov’s tale collections and single tales contributing to his creative evolution characteristic. Furthermore, the work refers to composition and subject of the particular collections. On the whole it enables to follow up genre dynamics. The first chapter of the work is devoted to Posolon’ (Sunwise), the earliest tale collection of Remizov. The main feature of the collection is that its composition is oriented on the agrarian calendar and the subject – on the system of mythological views reflected in the Russian folklore. This very collection to a large extent corresponds to the writer’s views on the myth represented in Pis’mo v redaktsiyu (Letter to the Editor). The history of this manifesto appearing is analyzed in the second chapter. The incident which caused its forthcoming contributed to ‘legitimization’ of Remizov’s narrations as a relevant genre of modern literature and to upgrading the writer in professional hierarchy. The third chapter analyzes Remizov’s collections of 1900’s – early 1920’s, a result of Remizov’s scrupulous work with a specific tale material. He is acting here as a tale repertory researcher and in some cases as a collector as well. The means of such collections’ topical organization is not the myth but the hero of the tale. According to this principle single pieces are grouped into cycles, which then form complicated montage constructs. Texts themselves can be viewed as a sort of hyper-quotations, as they in fact entirely coincide with their original sources. Besides, collections usually have their own ideal patterns. In the fourth chapter a connection of Remizov’s creative work with folk fun culture and a tradition of the folklore noel story is being demonstrated on Zavetnyie skazy (Secret Tales) material. A consistent collections’ history creation analysis convinces us that the tale was a sort of laboratory in which main writer’s prose methods were being worked out.

Original Pirate Material : Translating Justin Somper's Demons of the Ocean

Tutkielma käsittelee suomentamani Vampiraatit: Kirottujen laiva -nuortenromaanin käännösprosessia. Materiaalina on kustantajalle toimittamani näytekäännös, joka käsittää yhden kokonaisen luvun ja lisäksi kirjan tapahtumiin keskeisesti liittyvän runon. Molemmista tarkastellaan sekä lopullisia, julkaistuja versioita että ensimmäisiä raakaversioita. Julkaistut versiot ovat osa varsinaista tutkielmaa, raakaversiot ja lähtötekstit puolestaan on sisällytetty mukaan liitteinä. Tarkastelunäkökulmani on pääosin deskriptiivinen ja kontrastiivinen. Proosa-analyysi jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa tutkin tapoja, joilla käännökseni vastustaa ns. lisääntyvän standardisoitumisen lakia (the law of growing standardization), jota Gideon Toury on ehdottanut yleispäteväksi käännöslaiksi. Touryn laki ennustaa, että käännökset ovat useimmiten tyylillisesti alkuteoksiaan latteampia. Esimerkkini kuitenkin osoittavat, että kääntäjän on mahdollista valita ratkaisunsa niin, että latistumiselta vältytään, ainakin silloin, kun lähtöteksti on melko suoraviivaista. Proosa-analyysin jälkimmäinen osa keskittyy käännöksen muokkaamiseen. Vertaan siinä näytekäännös-luvun ensimmäistä versiota julkaistuun versioon ja tutkin muun muassa sitä, missä määrin ensimmäinen versio sisältää lähtökielen interferenssiä, ts. missä määrin englannille tyypilliset rakenteet paistavat siitä läpi. Tarkastelun kohteena ovat myös kohdekieliset kömpelyydet ja niiden poistaminen sekä pienet mutta kokonaisuuden kannalta tärkeät tyylilliset muutokset. Esimerkeistä käy selvästi ilmi kääntämisen prosessimainen luonne. Käännösnäytteeseen sisältyneen runon suomentaminen oli oma erillinen kokonaisuutensa. Tässä osiossa vertailen lähtötekstiä, raakaversiota ja julkaistua käännöstä rinnakkain säkeistö säkeistöltä. Tarkastelussa painottuvat edelleen tekstin muokkaaminen ja hiominen. Analyysien taustaksi esittelen lyhyesti alkuteoksen ja sen kirjoittajan Justin Somperin. Kuvailen myös omaa käännösfilosofiaani ja esittelen kaksi siihen voimakkaasti vaikuttanutta suomentajaa.

Gde moi kryl'ja? Analiz fil'ma Alekseja Balabanova »Brat»

Tutkielma on analyysi Aleksej Balabanovin ohjaamasta elokuvasta Brat (1997). Ensimmäisessä osassa tarkastellaan Brat-elokuvaa satuna jäsentämällä sen henkilöhahmoja ja rakennetta Vladimir Proppin satujen morfologisen analyysin pohjalta. Tärkeimmille henkilöhahmoille on mahdollista löytää vastineet satujen perushahmoista, mutta elokuvasta löytyy näille hahmoille myös erityisiä valheellisia variantteja, selkeimpänä esimerkkinä veljespari Danila – sankari ja Vitja – valheellinen sankari. Myös juonenkulusta on jäsennettävissä sekä varsinainen, että valheellinen juonenkulku: varsinainen juonenkulku käsittelee päähenkilön suhdetta veljeensä, sekä heidän yhteiseen viholliseensa, valheellinen juonenkulku puolestaan päähenkilön suhdetta tarinan potentiaaliseen sankarittareen. Lisäksi elokuvasta löytyy myös kolmas, vaihtoehtoinen juonenkulku, joka liittyy musiikin funktioon elokuvassa. Toisessa osassa analysoidaan päähenkilön suhdetta muihin henkilöhahmoihin sekä ympäröivään yhteiskuntaan käsitteiden horisontaali ja vertikaali avulla. Nämä käsitteet osittain limittyvät Vladimir Papernyin teoriaan Kul’tura 2. Analyysin lähtökohtana on, että elokuvan toiminta käynnistyy sankarin pyrkimyksestä löytää oma viiteryhmänsä ja sitä kautta identiteettinsä. Isän menetyksestä, niin konkreettisesti perheen kuin symbolisesti yhteiskunnan tasolla, seuraa horisontaalin ja vertikaalin oppositio; perheyhteisön ja yhteiskunnan hajoaminen. Päähenkilön kohtaamat henkilöhahmot voidaan jakaa vertikaali- ja horisontaalivariantteihin sen mukaan, mitä arvoja nämä edustavat. Tässä yhteydessä käsitellään myös sitä, miten veljeyteen ja kansallisuuten pohjautuvat identiteetinmuodostamiskeinot epäonnistuvat, sekä miten horisontaalius ja vertikaalius, auktoriteetin ja veljeyden teemat, toteutuvat elokuvan kuvakompositioissa. Kolmannessa osassa tarkastellaan elokuvan tapahtumapaikkoja ja minkälaisia oppositioita ne muodostavat. Konkreettisesti edustettujen oppositioiden maaseutu – kaupunki, sekä Pietari – Moskova lisäksi asettuvat vastakkain myös rikollisten ja tavallisten ihmisten Pietari, ulko- ja sisätilat, sekä yleinen ja yksityinen tila. Pietarin kuvaamiseen käytetyillä oppositioilla on selviä yhtymäkohtia Vladimir Toporovin esittämään pietarilaistekstien traditioon. Viimeisessä osassa käsitellään musiikin diegeettistä funktiota Bratissa. Se toimii elokuvassa vaihtoehtoisena juonenkulkuna, konkreettisena viiteryhmän etsimisen ja identiteetin muodostamisen keinona, sekä omana, erillisenä ’fantastisena’ tilanaan. Toiminta-/rikoselokuva oli vielä 1990-luvulla suhteellisen vieras genre venäläisessä elokuvassa. Tämä analyysi osoittaa, miten tiiviisti Brat kuitenkin asettuu venäläisen kulttuurin kontekstiin. Se käy dialogia niin venäläisen kansansatuperinteen, kuin 1800-luvun pietarilaistekstien kanssa, ja soveltuu tarkasteltavaksi myös kahden venäläisen kulttuurin vaihtelun teoriaa vasten. Vaikka Bratilla ei suoria elokuvallisia edeltäjiä Venäjällä olekaan, sen teemat ovat perivenäläisiä.

Translation of Allusions in the Animated Cartoon The Simpsons

Tässä tutkielmassa tarkastellaan The Simpsons (Simpsonit) animaatiosarjassa esiintyvien sanallisten alluusioiden kääntymistä suomenkielisiksi tekstityksiksi. Tarkoituksena on selvittää kvantitatiivisen analyysin keinoin, miten kääntäjä Sari Luhtanen käyttää eri käännösstrategioita hyväkseen. Tutkimusaineisto on kerätty kuudesta Simpsonit-sarjan jaksosta esityskausilta 7-11. Työn teoriaosiossa määritellään aluksi intertekstuaalisuuden sekä alluusion käsitteet, jonka jälkeen käsitellään alluusiota huumorin välineenä. Mahdollisten käännösstrategioiden määrittely tukeutuu Ritva Leppihalmeen alluusioiden kääntämistä käsittelevään tutkimukseen. Leppihalmeen terminologiaa mukaillen alluusiot jaetaan erisnimialluusioihin ja suoriin tekstilainoihin. Simpsonit-sarjan olemusta ja tekijöiden tarkoitusperiä pohtii oma lukunsa, joka sisältää myös kääntäjä Luhtasen ajatuksia käännöstyöstä, sekä haastattelussa esiintulleita yksityiskohtia käännösprosessista. Tekstittämisen erityispiirteitä kääntämisen alalajina käsitellään Henrik Gottliebin sekä Jan Ivarssonin määritelmien kautta. Gottliebin määritelmää elokuvasta polysemioottisena, neljästä eri viestintäkanavasta koostuvana kokonaisuutena sovelletaan myös tutkimuksen empiirisessä osuudessa. Tekstittämiseen todetaan kohdistuvan merkittäviä teknisiä rajoituksia, jotka tehokkaasti estävät kääntäjää pyrkimästä muodolliseen vastaavuuteen lähdetekstin kanssa. Koska tekstitys kuitenkin esitetään aina alkuperäisen materiaalin yhteydessä, sen voi mieltää ylimääräiseksi viestintäkanavaksi jonka avulla kääntäjä auttaa kohdeyleisöä kokemaan tekstitetyn ohjelman alkuperäisen yleisön kokemusta vastaavalla tavalla (dynaaminen vastaavuus). Tutkimuksen empiirinen osuus tarkastelee materiaalissa esiintyviä alluusioiden käännöksiä kvantitatiivisen analyysin muodossa, jonka jälkeen Luhtasen tekemiä käännösvalintoja käsitellään yksityiskohtaisemmin esimerkkien avulla. Luhtasen todetaan sisällyttävän dialogissa esiintyvät alluusiot tekstityksiin lähes aina, mutta useimmiten jättävän tekstityksistä pois pelkästään visuaalisella kanavalla esiintyvät sanallisen alluusiot. Erisnimialluusiot Luhtanen kääntää tyypillisesti muuttumattomina, mutta harkintansa mukaan saattaa Suomessa täysin tuntemattomien nimien kohdalla tarjota myös selittävän käännöksen. Suoria tekstilainoja kääntäessään hän ei näytä suosivan mitään tiettyä strategiaa. Erillisiä selityksiä sisältäviä strategioita Luhtanen ei käytä. Yleisen alluusioiden runsauden lisäksi Simpsonit-sarjan erityispiirteenä näyttävät olevan visuaalisella kanavalla ajoittain esiintyvät, nopeasti ohi menevät sanallisten alluusioiden keskittymät. Näiden alluusiokeskittymien edessä kääntäjä on usein voimaton, ja Luhtanen onkin lähes aina jättänyt tällaiset alluusiokeskittymät kokonaan suomentamatta.

Uskonto ilman uskontoa : Radikaalin postmodernin uskonnonfilosofian haaste

Religion without religion. The challenge of radical postmodern philosophy of religion. The aim of this study is to examine the central ideas of Mark C. Taylor, Don Cupitt, and Grace Jantzen on the subject of the philosophy of religion. The method is a qualitative, systematic analysis of the works of the aforementioned philosophers. The purpose is to present, analyze, identify, find connections, and to gain an understanding of the original texts. This thesis shows that radical postmodern religion is “religion without religion”. God is “dead” and the concept of God is seen as “writing”, an ideal, a relationship of meanings or a language. In ethics, there are no objective values or principles. People must create their own morality. Reality is each person´s concept of reality. Language is universal in that language and reality cannot be considered separately. The human subject is contingent and formed in the linguistic and social context. According to postmodern feminism, the ideas that men present as facts are often degrading to women, distort reality and support the power of men. For this reason, we should create a new kind of philosophy of religion and a new language that takes women into consideration. Finally, we will study some philosophers, who have used postmodern ideas in a more moderate manner. In this way, we will look for a balanced solution between modernism and postmodernism. This study shows that the postmodern idea of religion is very different from classical Christianity. Ethics becomes subjective, anarchistic and nihilistic. Epistemology is relativistic and the human being becomes the measure of all things. Objective reality becomes blurry. Language is seen to be game-like, and it has no relation to reality. The moral responsibility of a subject becomes problematic. Science and rationality come into question without the permanent core provided by our consciousness. Women are not in an epistemologically privileged position. The truth claims by either men or women must each be evaluated one at a time. Many postmodern ideas can successfully be made of use if used in moderate manner.

Tyhjyyden reunalla, helvetin kannella : Yhtenäisen subjektin hajoaminen Saul Bellowin Herzogissa

The study shows that the reading paradigm derived from codes Roland Barthes presented in his S/Z exposes the postmodernic nature of Saul Bellow s Herzog (1964), and embodies in which way the novel is organized as a radical rewriting of modernism and its ideology. I explore how solid, compact and modernistic subject breaks down at every level of Herzog s narration. I actually argue that the heteroglossic novel is representative of an early American postmodern movement in literaure, and it should by no means be dissected narrowly as a realistic or naturalistic novel at all. The intertextual code verifies that the interpretation of Herzog remains inadequate if one doesn t take account of the novel s significant intertextual references to other texts. In fact, even the mind of Moses Herzog, the protagonist of the novel, is a mosaic of citations. It emerges from the dissertation that the figure of Don Quixote follows Moses Herzog as an ambiguous shadow while the professor of history struggles with his anxiety and anguish, and travels in a mentally confused state around the U.S. for five days in the early 1960s, encountering the impending atmosphere of transition as the country is on the threshold of a significant cultural and social change. There is a strong necessity for updated interpretation of Herzog partly because its centrality to Bellow s own career as a writer but mainly because it has been previously read trough modernistic lenses. I shall try to proof in my study that American Jewish Saul Bellow s (1915 2005) Herzog escapes any kind of simple, elemental or essentialistic construction or reading and in real terms it doesn t offer any comprehensive, total or coherent solution or system for those philosophical doctrines it criticizes and makes fun of. The philosophical, conceptual and cultural substance of Herzog does not constitute an independent or autonomous theoretical tract which would have a life of its own. Altough the novel reflects the continuity of Bellow s writing it is clearly some kind of conscious or unconscious experiment during his long career as a writer. He hasn t been so radical before or since the publication of Herzog. It is unarguably his most postmodern novel.The reading paradigm based on specific codes demonstrates how deep into the basic questions of his personal life and existence itself he must dive in oder to find his many ways towards authentic or primordial self in fragmented and shattered world which is constanly rewritten and which makes human being a tourist of his own life. In that ongoing process the protagonist has to accept the ultimate plurality of his mind and self. He must confront that the modernistic definition of identity as a solid, monolithic and stable entity has broken down into different, inconsistent and even contradictory possibilities of identification. Moses Herzog embodies obviously Stuart Hall s description of the postmodern self his identity has turn into a movable feast.

"Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa" : Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa

Bestiality was in the 18th century a more difficult problem in terms of criminal policy in Sweden and Finland than in any other Christian country in any other period. In the legal history of deviant sexuality, the phenomenon was uniquely widespread by international comparison. The number of court cases per capita in Finland was even higher than in Sweden. The authorities classified bestiality among the most serious crimes and a deadly sin. The Court of Appeal in Turku opted for an independent line and was clearly more lenient than Swedish courts of justice. Death sentences on grounds of bestiality ended in the 1730s, decades earlier than in Sweden. The sources for the present dissertation include judgment books and Court of Appeal decisions in 253 cases, which show that the persecution of those engaging in bestial acts in 18th century Finland was not organised by the centralised power of Stockholm. There is little evidence of local campaigns that would have been led by authorities. The church in its orthodoxy was losing ground and the clergy governed their parishes with more pragmatism than the Old Testament sanctioned. When exposing bestiality, the legal system was compelled to rely on the initiative of the public. In cases of illicit intercourse or adultery the authorities were even more dependent on the activeness of the local community. Bestiality left no tangible evidence, illegitimate children, to betray the crime to the clergy or secular authorities. The moral views of the church and the local community were not on a collision course. It was a common view that bestiality was a heinous act. Yet nowhere near all crimes came to the authorities' knowledge. Because of the heavy burden of proof, the legal position of the informer was difficult. Passiveness in reporting the crime was partly because most Finns felt it was not their place to intervene in their neighbours' private lives, as long as that privacy posed no serious threat to the neighbourhood. Hidden crime was at least as common as crime more easily exposed and proven. A typical Finnish perpetrator of bestiality was a young unmarried man with no criminal background or mental illness. The suspects were not members of ethnic minorities or marginal social groups. In trials, farmhands were more likely to be sentenced than their masters, but a more salient common denominator than social and economical status was the suspects' young age. For most of the defendants bestiality was a deep-rooted habit, which had been adopted in early youth. This form of subculture spread among the youth, and the most susceptible to experiment with the act were shepherds. The difference between man and animal was not clear-cut or self-evident. The difficulty in drawing the line is evident both in legal sources and Finnish folklore. The law that required that the animal partners be slaughtered led to the killing of thousands of cows and mares, and thereby to substantial material losses to their owners. Regarding bestiality as a crime against property motivated people to report it. The belief that the act would produce human-animal mongrels or that it would poison the milk and the meat horrified the public more than the teachings of the church ever could. Among the most significant aspects in the problems regarding the animals is how profoundly different the worldview of 18th century people was from that of today.

Kesken jäänyt vallankumous : Sosiaalinen mobilisaatio Helsingissä vuoden 1905 suurlakosta Viaporin kapinaan 1906

Tutkielmassani käsittelen vuoden 1905 suurlakon ja Viaporin kapinan välistä aikaa vallankumouksellisena prosessina Helsingissä. Miten vallankumouksellisuus ilmeni suurlakon aikana ja sen jälkeen Helsingissä? Miten tavalliset työläiset reagoivat tapahtumiin? Metodisina apuvälineinä minulla on ensinnäkin Charles Tillyn määritelmä vallankumoukselliselle tapahtumalle. Keskeistä tälle määritelmälle on, että vallankumouksellista tapahtumaa pitää tutkia sen lähtökohdista käsin eikä lopputuloksen kautta. Vallankumouksellinen tilanne syntyy, kun olemassa oleva hallitus saa kilpailijan ja vastaavasti se on ohi, kun jompikumpi jää jäljelle. Toiseksi apunani ovat olleet sosiaalihistorialliset tutkimukset Venäjän vallankumouksesta, joissa aihetta käsitellään ruohonjuuritason näkökulmasta. Tällöin polttopisteessä ovat lakot ja niiden aikana esitetyt vaatimukset. Oleellista näistä tutkimuksissa on, ettei työläisiä nähdä tahdottomana massana, joka sokeasti tottelee poliittisten johtajien käskyjä. Työläisillä oli omia, lähinnä ammatillisia vaatimuksia, jotka ilmensivät toisaalta huolta jokapäiväisestä toimeentulosta ja toisaalta ne heijastivat demokraattisten vaatimusten ulottamista laajemmalle kuin pelkästään valtiolliselle tasolle eli myös työpaikoille. Suurlakon aikana Helsingin työläiset johtivat käytännössä kaupungin julkista elämää. Vallan keskuksena toimi kansallislakon keskuskomitea. Näkyvintä valtaa käytti kansalliskaarti. Kaarti toimi vahvana poliisivoimana koko lakon ajan. Se pyrki kontrolloimaan liikennettä ja kauppaa sekä sensuroimaan muiden tahojen tiedonvälitystä. Raittiusväellä oli myös oma kaartin osasto, jonka avulla kaupunkiin säädettiin kieltolaki sekä kiellettiin prostituutio. Keskeinen elementti lakon onnistumisen kannalta oli niinikään avustustoiminnan järjestäminen lakon vuoksi hätään joutuneille. Näin turvattiin, ettei lakkorintamassa sattuisi ennenaikaisia repeämiä. Suurlakon jälkeen työväestö aktivoitui ennennäkemättömällä tavalla. Lakkojen lukumäärä ja niihin osallistuneiden työläisten määrä moninkertaistui. SDP:n virallinen tavoite eli poliittinen kansalaisuus ei riittänyt työläisjoukoille, vaan lakoilla pyrittiin saamaan aikaiseksi demokraattinen yhteiskunta laajemminkin. Lyhytikäisiksi jääneet työehtosopimukset eivät tilannetta korjanneet. Demokratia saatiin poliittisella tsolla, mutta ruohonjuurinäkökulmasta uudistukset jäivät kesken ja tyytymättömyys säilyi. Tässä mielessä työväenliike ei integroitunut yhteiskuntaan. Suomessa vallankumouksellinen toivo asetettiin Venäjän vallankumoustapahtumien etenemiseen. Suomalaisen radikalismin päätepisteenä voi pitää epäonnistunuttta Viaporin kapinaa, johon osallistui myös suomalaisia punakaartilaisia. Punakaartilaiset olivat suurelta osin nuoria, muualta Helsinkiin muuttaneita ja vähän järjestökokemusta omaavia henkilöitä. Nuoruus, juurettomuus ja liittyminen työväentyöväenpuolueeseen tai sen järjestöihin vasta perustamisvaiheen 1899-1903 jälkeen olivatkin leimallisia piirteitä radikaalien aineksien keskuudessa. Tutkielmassani osoitan, että ruohonjuuritason tutkimuksella voidaan kuvaa vuosisadan alun työläisistä, heidän toiveistaan ja haluistaan täsmentää. Vuosien 1905 ja 1906 poliittisessa murroksessa oli myös ammatillisilla seikoilla tärkeä sija työväestön pyrkimyksissä. Ne osoittavat omalta osaltaan työläisten vallankumouksellisia ja radikaaleja vaatimuksia. Punakaartilaisradikalismi oli läheistä sukua tälle toiminnalle. Avainsanat: Sosiaalihistoria, vallankumous, työväenliike, suurlakko 1905, Viaporin kapina.

"Philly Joe" Jonesin Jazz-rumpukomppaus : Improvisoitu säestys ja vuorovaikutus kappaleessa 'Blues for Philly Joe'

Tutkielma käsittelee jazz-rumpali Joseph Rudolph Philly Joe Jonesin (1923 1985) improvisoitua säestystä, komppausta, ja soittajien välisen vuorovaikutuksen osuutta jazz-esityksen muotoutumisessa. Jazz-rumpalin soitolle on tyypillistä, että kaikki toiminta on improvisoitua, kappaleen ja lajin viitekehyksen sekä häneen kohdistuvien odotusten raameissa tapahtuvaa luomisprosessia. Jazz-analyysi on painottunut kontekstista irrotetun improvisoinnin tutkimiseen, mutta tässä työssä painopiste on ryhmädynamiikassa. Analyysikohde on Sonny Rollinsin säveltämä 12-tahtinen blues Blues for Philly Joe (1957) Rollinsin levyltä Newk s Time (Blue Note 7243 5 76752 2 2). Rumpukomppausta tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Aluksi rumpuosuudesta pelkistetään erityisen karsimismenetelmän avulla komppauksen rytminen hahmo, rytmilinja. Rytmilinja-analyysin avulla vastataan tutkimuskysymykseen minkälaisilla rytmeillä Jones komppaa, ja miten sen rytmi suhteutuu pulssiin, metriin ja muotoon nähden. Seuraavaksi motiivianalyysista kehitetyllä aiheiden erittely- ja variaatiomenetelmällä määritellään Jonesin komppausfraasien piirteet, rakenteet ja variaatiot. Lopuksi Jonesin ja solistin välistä vuorovaikutusta tutkitaan kartoittamalla aihelainaukset, sekä rytmisektion sisäistä koordinointia rytmilinjojen avulla. Rytmilinja paljastaa Jonesin korostavan usein tiettyjä tahdinosia tietyissä rakennepaikoissa eri kertauksissa. Komppaus tuo rakenteelliset taitepaikat esiin, ja samalla sen polyrytmit horjuttavat vallitsevaa 4/4-metriä. Fraasianalyysi paljastaa Jonesin komppiaiheiden käytön olevan johdonmukaista, ja joillakin fraaseilla on oma täsmällinen funktionsa. Pitkätkin komppifraasit perustuvat vain muutamaan hahmoon, joista tärkeimmät ovat kolmijakoiset polymetrit ja synkoopit. Vuorovaikutus solistin kanssa ilmenee kahdensuuntaisina aihelainauksina tai vaihtoehtoisesti kontrasteina. Rytmisektion sisäisen vuorovaikutuksen muodoista merkittäviin on yhteisten toistuvien rytmiaiheiden, riffien, koordinoitu käyttö. Rytmisektion jäsenet myös hakeutuvat tietoisesti toisen soittajan rytmilinjan sisään päätyäkseen samoille tahdinosille. Työssä konkretisoituu säestämisen ja vuorovaikutuksen merkitys jazz-improvisoinnin synnyttäjänä. Tutkimuskohde ei olisi voinut tulla lopulliseen muotoonsa ilman soittajien vuorovaikutusta. Tämän työn myötä nousee tarve tutkia rytmisektion toimintaa ja vuorovaikutuksen evoluutiota eri tyylikausina.

Infinitiivi ja sen infiniittisyys : Tutkimus suomen kielen itsenäisistä A-infinitiivikonstruktioista

"Infinitive and its infinity" advocates an approach to infinitives that differs from most previous descriptions in several ways. Infinitives are generally considered to be an illustrative example of an inherently subordinated verb category. This is due to the fact that they are morphologically reduced and are allegedly not able to function as the only predicate of an independent clause. While former descriptions have thus treated infinitives as a linguistic category heavily dependent on the finite verb, my claim is that Finnish A-infinitives (e.g. juosta to run , olla to be ) can be used as independent grammatical units: they need not be either dependent or subordinated, but can have an equal status with finite constructions. In other words, they can be conceptually and interactionally non-dependent. Theoretically, the main objective of the thesis is to discover the nature of non-finite conceptualization and the ways in which it is utilized in everyday interactions. This is accomplished by contrasting finite and non-finite conceptualization with respect to the morphosyntactic marking of person, tense and modality. I argue that the morphologically reduced nature of infinitives can be used as an interactional resource. Independent A-infinitive constructions designate verbal processes that profile no participants, lack any connection with time, and present states of affairs as intensional, structural spaces. Consequently, they provide the interactants with a conceptual alternative in contrast to finite predications that are in Finnish always grammatically anchored to time, modality and person. The deictically unanchored character of A-infinitive constructions makes them highly affective and reflexive in nature. I discuss my findings primarily in the light of Cognitive Grammar. I have drawn insight from various other fields, too: among the theories that are touched upon are interactional linguistics, functional-typological linguistics, and studies on the poetic and metapragmatic use of language. The study is based on empirical data interpreted in qualitative terms. Analyses are based on 980 examples coming mainly from written language. Some 20 examples of spoken data are analyzed as well. In sum, the thesis presents a critical statement towards the finite-verb centred outlook on language and shows that analyzing non-finite elements as such reveals new aspects of grammar and interaction. This is to acknowledge the fact that infinitives, albeit prototypically participating in the coding of dependent events, can also be used outside of the context of the finite verb. Such a view poses several new research questions, as a linguistic category generally seen to code dependent, less prominent states of affairs , now is viewed on as possessing a full cognitive and pragmatic potential.

Naiset rajalla : Kyöpeli, Nainen, Naara(s), Neitsyt, Morsian, Akka ja Ämmä Suomen paikannimissä

Women at the boundary. Kyöpeli ( ghost, devil, elf, fairy, enchantress, witch ), Nainen ( woman ), Naara(s) ( female animal, derogatory term for a woman ), Neitsyt ( young, [virgin] woman ), Morsian ( bride ), Akka ( old woman, wife, grandmother ) and Ämmä ( [old] woman, wife, grandmother ) in Finnish place names This study examines a total of about 4,000 Finnish place names which include a specific that refers to a woman: Kyöpeli, Nainen, Naara(s), Neitsyt, Morsian, Akka or Ämmä. The study has two main objectives. First, to interpret the place names in the data, that is, to examine the words included in the data and establish their background and to differentiate names of different ages. In establishing the background of a name, the type of place (e.g. lake, hill or marsh) and its location, as well as the semantics of the feminine specific, are taken into account. The connotations of words referring to a woman are also studied. Words that refer to a woman are often affective and susceptible to changes in meaning, which is reflected in the history of place names. The second main objective is to recognise and highlight mythological place names. Mythology is pivotal for the interpretation of many place names with a feminine specific. The criteria for mythological names have not been explicitly discussed in Finnish onomastics until now, and I seek to determine such criteria in this study with the help of the data. Mythological place names often refer to large and significant natural localities, which are in many cases important boundaries for the community. Names for smaller localities may also be mythological if they refer to a place with a key location or a special topography (e.g. steep or rocky places). I also discuss the stories involved with specific places in the data, such as stories about supernatural beings. Each of the name groups discussed in the study has its own profile. For example, Naara(s) names are so old that naara is no longer understood to refer to a woman. These names have thus often been misinterpreted in onomastics. Names beginning with Morsian, on the other hand, appear to be of fairly recent origin and may be attributed to an international cautionary tale. Names beginning with Nais, Neitsyt, Akka and Ämmä highlight the duality of the data. They include both old names for important natural localities or boundaries and more recent names for modest dwellings, small cultivated areas and useless marshy ponds. This distribution of place names may reflect a cultural shift that changed the status of women in the community.

Kahden ikäryhmän raahelaisten käsityksiä suomen murteista

Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia käsityksiä Raahessa Pohjois-Pohjanmaalla asuvilla, kahta eri ikäryhmää (nuoret ja aikuiset) edustavilla maallikoilla on suomen murteista. Tutkielman tavoitteena on selvittää, poikkeavatko nuorten ja aikuisten käsitykset toisistaan, ja millaisia mahdolliset erot ovat. Toisena kysymyksenä on tutkia, miten käsityksissä muista murteista näkyvät informanttien oma pohjoispohjalainen murre ja informanttien mielteet siitä. Tutkielma kuuluu kansandialektologiseen tutkimusalaan. Tutkielman aineistona ovat lomakekyselyvastaukset 65 lukiolaiselta ja 63 aikuiselta raahelaiselta. Kyselyn ensimmäisessä osassa vastaajien tuli rajata Suomen kartalle murrealueet oman käsityksensä mukaan ja kuvailla murteita. Toisen osan kyselyssä muodostavat kuuntelunäytetehtävät, joissa informanteille soitettiin lyhyitä murrenäytteitä, jotka heidän tuli perustellen sijoittaa kartalle ja joita heidän tuli arvioida viidentoista adjektiiviparin avulla. Tutkielmassa selviää, että ryhmätasolla nuorten ja aikuisten murrekäsitysten välillä on ensinnäkin sellaisia eroja, joiden voi tulkita johtuvan vastaajien kuulumisesta eri sukupolviin. Aikuisten käsityksistä näkyvät vahvasti vanhat heimostereotypiat: murteita nimetään maakuntien mukaan ja kuvaillaan vakiintunein kansanlingvistisin termein ("viäntää", "puhua h:n päältä"). Nuoret erottelevat kartalle vähemmän murteita kuin aikuiset, ja aluejaoissa näkyy uuden läänijaon vaikutus. Eteläsuomalainen puhetapa on aineiston perusteella merkityksellisempi nuorille kuin aikuisille: he näyttävät tunnistavan sen piirteitä herkemmin kuin aikuiset, ja lukiolaisten asenteet pääkaupunkiseutulaista puhetapaa kohtaan ovat kielteisempiä kuin aikuisten asenteet. Aikuiset asennoituvat kielteisesti erityisesti lounaismurteisiin. Iän ja kokemusten vaikutus murrekäsityksiin näkyy siinä, että aikuiset tunnistavat varieteetteja tarkemmin ja sijoittavat ääninäytteiden puhujat lähemmäs näiden todellisia kotipaikkoja kuin nuoret. Vastaajien oma murre näkyy käsityksissä muista murteista siten, että sellaisia piirteitä, jotka vastaajat liittävät vahvasti omaan murteeseensa (svaavokaali, yleisgeminaatio ja mää, sää, nää -pronominit), he eivät tuo esiin kuvaillessaan muita murteita. Myös muunmurteiset puhujat sijoitetaan puhenäytetehtävässä toisinaan vastaajien omalle murrealueelle näiden piirteiden perusteella. Erityisesti kuuntelunäytetehtävien tulokset antavat aihetta kyseenalaistaa karttojen ja murteiden maantieteellisen paikantamisen mielekkyyttä. Varsinkin lukiolaiset näyttävät paikantavan varieteetteja myös muuten, esimerkiksi akseleilla maalainen–kaupunkilainen ja eteläinen–pohjoinen. Tästä kertoo myös se tutkimustulos, että siihen, miten vastaajat puhenäytetehtävässä arvioivat kuulemiaan varieteetteja, ei juuri vaikuta se, miten vastaajat paikantavat puhujan maantieteellisesti.