Literaturnaja skazka A.M. Remizova (1900-1920-e gody)

Literary tale of A.M. Remizov (1900’s – 1920’s) The thesis is devoted to a detailed historical-literary description of a tale as a genre tradition in the creative work of Alexei Mikhailovich Remizov (1877-1957), one of the major Russian prose writers of the 20’s century. This very approach allows to specify the place and functional meaning of this genre in literary practice of the writer and to appeal to one of the key problems of the 20-21 century literature history – a specific of modernistic literature composition principle and a role of montage techniques in its formation. Remizov was working on tales during his whole life, though the most productive years of folklore studies fell to 1900’s – 1910’s. During this period he intensively studied folklore materials, narrated several hundreds of folk tales and in 1900’s – 1920’s published eight tale collections which played a significant role in the formation of stylistic and compositional principles of his prose of the 1910’s – 1920’s, especially montage techniques, which in its turn influenced the development of the narrative forms in the Russian post-revolutionary literature. At the same time a tale has specified not only poetics but also problematics of Remizov’s creative work, as when choosing folklore sources the writer always alluded to modern themes and relevant intellectual trends. The current research work, based on various archive materials and a wide spectrum of modern historical-literary data, complies four chapters with a consistent description of creation history, publication and critics’ reviews of Remizov’s tale collections and single tales contributing to his creative evolution characteristic. Furthermore, the work refers to composition and subject of the particular collections. On the whole it enables to follow up genre dynamics. The first chapter of the work is devoted to Posolon’ (Sunwise), the earliest tale collection of Remizov. The main feature of the collection is that its composition is oriented on the agrarian calendar and the subject – on the system of mythological views reflected in the Russian folklore. This very collection to a large extent corresponds to the writer’s views on the myth represented in Pis’mo v redaktsiyu (Letter to the Editor). The history of this manifesto appearing is analyzed in the second chapter. The incident which caused its forthcoming contributed to ‘legitimization’ of Remizov’s narrations as a relevant genre of modern literature and to upgrading the writer in professional hierarchy. The third chapter analyzes Remizov’s collections of 1900’s – early 1920’s, a result of Remizov’s scrupulous work with a specific tale material. He is acting here as a tale repertory researcher and in some cases as a collector as well. The means of such collections’ topical organization is not the myth but the hero of the tale. According to this principle single pieces are grouped into cycles, which then form complicated montage constructs. Texts themselves can be viewed as a sort of hyper-quotations, as they in fact entirely coincide with their original sources. Besides, collections usually have their own ideal patterns. In the fourth chapter a connection of Remizov’s creative work with folk fun culture and a tradition of the folklore noel story is being demonstrated on Zavetnyie skazy (Secret Tales) material. A consistent collections’ history creation analysis convinces us that the tale was a sort of laboratory in which main writer’s prose methods were being worked out.

A.M. Remizovin kirjalliset sadut (1900-1930) Väitöskirjan aiheena on sadun käyttäminen kirjallis-historiallisena materiaalina ja omaperäisen lajitradition kehittäminen sen pohjalta yhden 1900-luvun merkittävimmän venäläisen prosaistin A.M. Remizovin (1877-1957) tuotannossa. Hän työskenteli satujen parissa koko elämänsä ajan, joskin kaikkein intensiivisin kansanperinteen materiaalin työstämisjakso osuu 1900-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Tuolloin Remizov muokkasi ja kertoi uusiksi joitakin satoja kansansatuja. 1900-1920-luvuilla hän julkaisi kahdeksan erillistä valikoimaa, joilla oli olennainen merkitys hänen 1910-ja 20-lukujen proosansa tyyli- ja rakenneperiaatteiden, ennen muuta montaasin käytön, muotoutumisessa. Hänen proosansa puolestaan vaikutti kerronnan keinojen kehitykseen vallankumousta edeltävän ajan venäläisessä proosassa. Satu ei vaikuttanut vain Remizovin tuotannon poetiikkaan, vaan myös sen problematiikkaan, koska valitessaan kansanperinteen tekstilähteitä kirjailija kiinnitti jatkuvasti huomiota niiden ajankohtaisuuteen. Tutkielmassa on neljä lukua, joissa kuvataan Remizovin satukokoelmien ja joidenkin hänen luomisprosessinsa kehityksen kannalta kiinnostavien muiden tekstien synty- ja julkaisuhistoriaa. Sen lisäksi käsitellään konkreettisten valikoimien rakennetta ja tematiikkaa. Kokonaisuus antaa mahdollisuuden selvittää lajin dynamiikkaa. Ensimmäinen luku on omistettu Remizovin varhaisimmalle satukirjalle ”Posolon’”. Kyseisen teoksen erityispiirteenä on sen komposition perustuminen kansan käyttämään maatalouskalenteriin ja tematiikan venäläisen kansanperinteen heijastamiin myyttikäsityksiin. Tämä satuvalikoima vastaa mitä suurimmassa määrin niitä kirjailijan myyttikäsityksiä, jotka hän muotoili ”Kirjeessään toimitukselle” (Pis’mo v redakciju). Kyseisen manifestin ilmestymishistoria on toisen luvun tutkimuskohde. Välikohtaus, joka johti sen syntymiseen, teki mahdolliseksi Remizovin kansansatujen uudelleenkertomisen legitimoinnin aikansa nykykirjallisuuden ajankohtaisena lajina ja niiden tekijän nousun ammattihierarkiassa. Kolmannessa luvussa analysoidaan niitä 1910- ja 1920-luvun kertomusvalikoimia, jotka syntyivät Remizovin konkreettisen kansansatujen muistiinmerkintöjen parissa tekemän perusteellisen työn tuloksena. Työtä tehdessään hän toimi sekä satumateriaalin tutkijana että joissakin tapauksissa myös sen kerääjänä. Lähtökohtana näissä valikoimissa ei ole myytti, vaan kansansadun sankari. Juuri tämän periaatteen pohjalta yksittäiset teokset ryhmittyvät sarjoiksi, joista sitten luodaan monitasoisia montaasikonstruktioita. Itse tekstejä voidaan tarkastella kuin epätarkkoja lainauksia, niin suuressa määrin ne muistuttavat lähteitään. Sen lisäksi kokoelmilla on yleensä eräänlainen oma prototyypinen kirjoittajansa. Neljännessä luvussa valikoiman ”Zavetnye skazy” pohjalta tuodaan esiin Remizovin tuotannon yhteys kansanomaiseen naurukulttuuriin ja kansanomaisen joulukertomuksen traditioon. Kyseisten kokoelmien luomishistorian johdonmukainen tarkastelu todistaa, että satu oli Remizoville omaperäinen laboratorio, jossa muokattiin kirjailijan myöhemmän proosan keskeiset kerronnan keinot.