Infinitiivi ja sen infiniittisyys : Tutkimus suomen kielen itsenäisistä A-infinitiivikonstruktioista

"Infinitive and its infinity" advocates an approach to infinitives that differs from most previous descriptions in several ways. Infinitives are generally considered to be an illustrative example of an inherently subordinated verb category. This is due to the fact that they are morphologically reduced and are allegedly not able to function as the only predicate of an independent clause. While former descriptions have thus treated infinitives as a linguistic category heavily dependent on the finite verb, my claim is that Finnish A-infinitives (e.g. juosta to run , olla to be ) can be used as independent grammatical units: they need not be either dependent or subordinated, but can have an equal status with finite constructions. In other words, they can be conceptually and interactionally non-dependent. Theoretically, the main objective of the thesis is to discover the nature of non-finite conceptualization and the ways in which it is utilized in everyday interactions. This is accomplished by contrasting finite and non-finite conceptualization with respect to the morphosyntactic marking of person, tense and modality. I argue that the morphologically reduced nature of infinitives can be used as an interactional resource. Independent A-infinitive constructions designate verbal processes that profile no participants, lack any connection with time, and present states of affairs as intensional, structural spaces. Consequently, they provide the interactants with a conceptual alternative in contrast to finite predications that are in Finnish always grammatically anchored to time, modality and person. The deictically unanchored character of A-infinitive constructions makes them highly affective and reflexive in nature. I discuss my findings primarily in the light of Cognitive Grammar. I have drawn insight from various other fields, too: among the theories that are touched upon are interactional linguistics, functional-typological linguistics, and studies on the poetic and metapragmatic use of language. The study is based on empirical data interpreted in qualitative terms. Analyses are based on 980 examples coming mainly from written language. Some 20 examples of spoken data are analyzed as well. In sum, the thesis presents a critical statement towards the finite-verb centred outlook on language and shows that analyzing non-finite elements as such reveals new aspects of grammar and interaction. This is to acknowledge the fact that infinitives, albeit prototypically participating in the coding of dependent events, can also be used outside of the context of the finite verb. Such a view poses several new research questions, as a linguistic category generally seen to code dependent, less prominent states of affairs , now is viewed on as possessing a full cognitive and pragmatic potential.

Virkkeestä vaikuttaisi puuttuvan pääverbi. Tarkista, haluatko täydentää virkettä verbillä. Wordin oikolukuohjelma evästää yllä kuvatulla tavalla diplomaattisesti jokaista, joka erehtyy muodostamaan suomenkielisen virkkeen ilman taivutettua verbiä eli predikaattia. Tietokone soveltaa kahta äidinkielen tunniltakin tuttua periaatetta: kieli koostuu lauseista, ja lauseet ovat täydellisiä silloin, kun niihin kuuluu predikaatti. Olemme oppineet ajattelemaan, että predikaatiton ilmaus ei ole kunnollista kieltä: se on vaillinainen fragmentti, joka sopii vajavuudessaan lähinnä sääntöjä rikkovaan runokieleen tai jäljittelemään puhetta. Laura Visapään väitöskirja Infinitiivi ja sen infiniittisyys kyseenalaistaa myös kielitiedettä pitkään hallinneen ajatuksen lauseesta kaiken kielenkäytön mittatikkuna. Lauseen määritelmässä ei sinänsä ole mitään vikaa, ja lause on epäilemättä normitetussa yleiskielessä taajimmin esiintyvä kielenyksikkö. Hyvään ja oikeaan suomen kieleen niin kirjoitettuun kuin puhuttuun kuuluu kuitenkin myös sellaisia yksikköjä, jotka eivät täytä lauseen kriteerejä mutta ovat sellaisenaan täydellisiä . Visapään tutkimus keskittyy tällaisista ilmaustyypeistä yhteen, ns. itsenäisiin infinitiivikonstruktioihin. Itsenäisiä infinitiivejä ovat esimerkiksi ilmaukset "Ollako vai eikö olla", "Kysyä nyt tuollaista", "Lähteä siinä sitten juhlimaan" tai "Istua rannalla yksiksensä". Nämä tunnepitoisen mielleyhtymän herättävät rakenteet eivät ole lauseita, koska ne koostuvat vain verbin taivuttamattomasta perusmuodosta, infinitiivistä, ja siihen liittyvistä täydennyksistä (vrt. "Pitäisikö olla vai eikö pitäisi olla", "Täytyikö nyt kysyä tuollaista", joissa infinitiivit liittyvät taivutettuun verbinmuotoon). Suomen kielessä niitä kuitenkin esiintyy, ja ne ovat osa suomen kielen vakiintunutta kielioppia. Itsenäisiä infinitiivejä tarvitaan, koska ne jäsentävät todellisuuttamme eri näkökulmasta kuin lauseet: koska niihin ei kuulu persoonassa, tempuksessa ja moduksessa taivutettua verbiä (toisin kuin kaikkiin suomen kielen lauseisiin), niiden avulla voidaan puhua maailmasta yksittäisistä ihmisistä ja olioista ja esimerkiksi ajasta irtautuen. Niillä on toisin sanoen oma, funktionaalisesti eriytynyt tehtävänsä: niillä voidaan tehdä hyvin erilaisia asioita kuin lauseilla. Miksi yllä kuvatut infinitiivirakenteet sitten pitäisi lukea itsenäisiksi, ennemmin lauseeseen rinnastuviksi rakenteiksi kuin lauseiden predikaatittomiksi versioiksi? Visapää kysyy pikemminkin, miksi ei. Jos jollain ilmaustyypillä havaitaan olevan vakiintunut muotonsa ja merkityksensä, ei ole mitään muita kuin ideologisia syitä selittää se lauseen käsitteestä käsin (so. epätäydelliseksi , vajaaksi ). Infinitiivien itsenäisen käytön hyväksyminen taas merkitsee sitä, että suomen kielen kuvaukseen hyväksytään uudenlainen tapa puhua maailmasta ja sen asiaintiloista. Visapään tutkimus perustuu 980 esimerkin laadulliseen aineistoanalyysiin. Työn keskeisin teoreettinen kehys on kognitiivinen kielentutkimus, mutta siinä keskustellaan myös esimerkiksi vuorovaikutuslingvistiikan, typologisen kielentutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen kanssa.