Matti Laurila : Jääkäriupseeri, suojeluskuntapäällikkö, rintamakomentaja

Matti Laurila (1895 1983) This is a biographical research of a Jaeger officer, a Civil Guard Chief, a Field Commander Matti Laurila. A broader practice of qualitative methods was utilized in the research. The main aim is a permanent reconstruction and reinterpretation of past events through the experiences of the study object. The life and times of Laurila are intertwined with the crucial events that led to the Finnish Declaration of Independence. Afterwards he helped to ensure that the young republic also stayed independent. As a Jaeger in the winter of 1917 Laurila witnessed an incident he would never forget. After disobeying a direct order, Sven Saarikoski from Lapua was shot dead by his commanding officer, K. A. Ståhlberg, on the ice of the river Aa. Laurila faced the horrors of war at closer quarters, for he lost his father and his brother in the battle of Länkipohja on 16th March 1918. This battle was a major turning point for Laurila and profoundly influenced the rest of his life. The relationship between Laurila and his superiors was problematic almost throughout his military career, haunted as he was by the memory of Sven Saarikoski's execution and the losses in Länkipohja The position of Laurila as an authority in South Ostrobothnia was a key factor in preventing the extreme right from rallying enough Civil Guard troops to escalate the embryonic Mäntsälä rebellion of 1932. After the rebellion Laurila routinely opposed anything he saw as a threat to the independence of the Civil Guard. He would flatly refuse to even consider the integration of the Civil Guard into the national defence force. His uncompromising stand in this matter annoyed some among the higher ranking officers. After the Winter War Laurila got himself into a dispute with Jaeger Colonel H. E. Hannuksela that would have long-lasting consequences. The conflicts between them became widely known in the attack phase of the Continuation War in 1941 at the latest. Laurila had to give up his military career at the end of 1944. In the years that followed he did what he could to ensure that the South Ostrobothnia Civil Guard patrimony remained in the province. Laurila's position as a respected authority in South Ostrobothnia remained unchanged until his death.

Non-reductive Physicalism, Irreducibility of the Mental and the Problem of Mental Causation : A study of Donald Davidson's and Georg Henrik von Wright's positions in the philosophy of mind

In this study I consider what kind of perspective on the mind body problem is taken and can be taken by a philosophical position called non-reductive physicalism. Many positions fall under this label. The form of non-reductive physicalism which I discuss is in essential respects the position taken by Donald Davidson (1917-2003) and Georg Henrik von Wright (1916-2003). I defend their positions and discuss the unrecognized similarities between their views. Non-reductive physicalism combines two theses: (a) Everything that exists is physical; (b) Mental phenomena cannot be reduced to the states of the brain. This means that according to non-reductive physicalism the mental aspect of humans (be it a soul, mind, or spirit) is an irreducible part of the human condition. Also Davidson and von Wright claim that, in some important sense, the mental aspect of a human being does not reduce to the physical aspect, that there is a gap between these aspects that cannot be closed. I claim that their arguments for this conclusion are convincing. I also argue that whereas von Wright and Davidson give interesting arguments for the irreducibility of the mental, their physicalism is unwarranted. These philosophers do not give good reasons for believing that reality is thoroughly physical. Notwithstanding the materialistic consensus in the contemporary philosophy of mind the ontology of mind is still an uncharted territory where real breakthroughs are not to be expected until a radically new ontological position is developed. The third main claim of this work is that the problem of mental causation cannot be solved from the Davidsonian - von Wrightian perspective. The problem of mental causation is the problem of how mental phenomena like beliefs can cause physical movements of the body. As I see it, the essential point of non-reductive physicalism - the irreducibility of the mental - and the problem of mental causation are closely related. If mental phenomena do not reduce to causally effective states of the brain, then what justifies the belief that mental phenomena have causal powers? If mental causes do not reduce to physical causes, then how to tell when - or whether - the mental causes in terms of which human actions are explained are actually effective? I argue that this - how to decide when mental causes really are effective - is the real problem of mental causation. The motivation to explore and defend a non-reductive position stems from the belief that reductive physicalism leads to serious ethical problems. My claim is that Davidson's and von Wright's ultimate reason to defend a non-reductive view comes back to their belief that a reductive understanding of human nature would be a narrow and possibly harmful perspective. The final conclusion of my thesis is that von Wright's and Davidson's positions provide a starting point from which the current scientistic philosophy of mind can be critically further explored in the future.

Kalleuksia isänmaalle : Eliel Aspelin-Haapkylä taiteen ker��ilijänä ja taidehistorioitsijana

Treasures of a Patriot Eliel Aspelin-Haapkylä as an art collector and art historian Treasures of a Patriot is a study of Eliel Aspelin-Haapkylä (1847 - 1917), professor of aesthetics and modern literature, as an art collector and art historian. The study combines the biographical perspective, art history as a discipline in the 19th-century Finland, and Aspelin-Haapkylä s art historical scholarship. My intention was to answer to questions such as what kind of an art collector an academic art historian was, why he collected art and cultural-historical objects and what the purpose of his collecting was. Aspelin-Haapkylä was an ideal choice for the main character because the ideologies of the era, culture, art and European ideas, especially German ideas about museums, are intertwined in his life. In addition, the ideas of the Fennomen can be found in his ideological background. Together with his wife, Ida Aspelin-Haapkylä, he bequeathed a rich donation to the National Museum of Finland, and a wideranging archive concerning the collection, his writings, and letters to the Finnish Literature Society. I have highlighted the materials from the archives related both to the collection and art history, especially the letters between Aspelin-Haapkylä and artists, fellow members of academia, his spouse and relatives. The content and the structure of the research are divided into seven main chapters. First, I discuss Susan M. Pearce s theory of collecting and the history of collecting. I also introduce some other art historians who were private collectors. The late 19th-century Fennomen and other nationalists who were active in cultural life and the arts, are introduced in the second chapter. In the third I deal with Aspelin-Haapkylä s collection of European art combined with his writings, his early published works, studies and many trips to Europe. The fourth and the fifth chapters are dedicated to those Finnish artists who he wrote biographies of, and the artists of his own era whom he supported. The sixth chapter discusses institutions and channels of influence and power through which the initiative to found the National Museum of Finland, his action in the Antell Delegation and co-operation with the art merchant Henryk Bukowski, rise up to the fore. Finally, I process the last will and the fate of the collection from 1917 until 1932. As an appendix, I have included a report and reconstruction of the art collection. The catalogue is based on the words in Aspelin-Haapkylä s the so-called blue notebooks, which I have completed with additions from other sources.

Tule, rakkaani! : Naisen ja miehen välisestä etiikasta kirjallisuuden rakkauskuvauksissa

Tutkin väitöskirjassani naisen ja miehen välistä rakkautta ja naisen ja miehen välisen rakkauden kuvauksia kirjallisuudessa ranskalaisen filosofin Luce Irigarayn samuuden järjestyksen kritiikin ja sukupuolieron etiikan valossa. Osoitan ensinnäkin, kuinka Platonin Pidoissa, Percy Bysshe Shelleyn Epipsychidionissa (1821) ja Barbara Cartlandin Liekehtivässä lumessa (1975) kuvataan rakkautta kahden rakastavaisen yhteensulautumiseksi - tutkin millaisia haltuunottamisen ja sulauttamisen muotoja rakastavaisten välillä näissä teoksissa tulee esille. Toiseksi osoitan, kuinka Laulujen laulussa, Dian kreivittären 1100-luvulla kirjoittamassa lyriikassa ja Guillevicin runokokoelmasta Trouées (1981) löytyvässä sikermässä Ylistyslaulu kuvataan rakkautta kahden toisiinsa palautumattoman rakastavaisen väliseksi suhteeksi - syvennyn näistä teoksista löytyviin kuvauksiin toista ihmettelevästä kohtaamisesta, toisen huomioonottavasta puhuttelemisesta ja toista hyväilevästä koskettamisesta. Tutkimukseni keskiössä on siis rakastavaisten välinen etiikka eli kysymykset siitä, kuinka rakastavaisten välinen suhde voisi toteutua ilman että kumpikaan pyrkisi haltuunottamaan toista. Objektivoivan analyysin sijaan tutkimusmenetelmänäni on rakkaudellinen vuoropuhelu niin valitsemieni kaunokirjallisten teosten kuin Irigarayn filosofiankin kanssa. Seuraan tässä Irigarayn ja toisen ranskalaisen ajattelijan Hélène Cixous'n työskentelytapoja - heidän mukaansa pysähtyvä ja kuulosteleva asenne on pyrkivää ja tarttuvaa otetta hedelmällisempi niin inhimillistä toista kuin kirjallistakin toista lähestyttäessä, sillä sen avulla toinen voi säilyttää liikkuvuutensa, arvaamattomuutensa ja vapautensa. Työni tulokset ovat johtopäätösten sijaan avauksia. Jatkan tutkimuksessani Irigarayn työtä ulottamalla hänen samuuden järjestyksen kritiikkinsä ja sukupuolieron etiikan hahmottelunsa kirjallisuudentutkimuksen alueelle. Irigarayta seuraten ajattelen uudelleen naisen ja miehen, henkisen ja ruumiillisen, aistimellisen ja transsendentaalisen välisiä suhteita. Tehtävänämme ei ole muodostaa rakkauden teoriaa tai rakastavaisten välisen etiikan ohjelmaa, vaan tutkia mitä etiikka merkitsee ja voisi merkitä rakkauden alueella.

Etuoikeutettu sukupuoli? : Käsitys auktoriteetista Elisabeth Schüssler Fiorenzan feministisessä teologiassa

A Priviledged Gender? The Question of Authority in the Feminist Theology of Elisabeth Schüssler Fiorenza. Elisbeth Schüssler Fiorenza (b. 1938) is one of the pioneers of Christian feminist theology. The aim of this study is to analyze what she understands by the authority of women as (re)interpreters of the Bible and the Christian tradition. The research method is conceptual analysis, and the sources consist of Schüssler Fiorenza s key writings from 1975 to 2006. The starting point of the study is Schüssler Fiorenza s definition of the task of feminist theology as claiming women s intellectual-religious authority. It is assumed that the issue of authority offers an angle from which Schüssler Fiorenza s feminist theology can be understood as a whole. It is also supposed that the notion of authority opens up a perspective on the way Schüssler Fiorenza dialogues with non-theological feminist theory in her writings. The analysis is first directed to five key concepts of Schüssler Fiorenza s work: authority, patriarchy, androcentrism, gender and women-church, i.e. the ekklesia of wo/men. Special attention is given to her gender-theoretical considerations and her neologism wo/men, by which she refers to women and marginalized men. The aim of this conceptual analysis is to clarify her thought on the subjects of feminist theology. In addition, Schüssler Fiorenza s dialogue with other feminist scholars is evaluated. It is argued that eclecticism characterizes her way of treating non-theological feminist theory. Rewriting early Christian history from a feminist perspective is at the core of Schüssler Fiorenza s scholarship. From her early writings on, she argues for women s authority to define the Christian religion, past and present. In the 1990s Schüssler Fiorenza s theoretical background is feminist standpoint epistemology, and she represents feminist women as an epistemologically priviledged group. Later she claims to defend the epistemic authority of all those wo/men women and men who want to produce emancipatory knowledge. The analysis of Schüssler Fiorenza s work on feminist biblical interpretation shows that her stated aim to regard both women and men as subjects of feminist theology is not realized in the actual descriptions of her hermeneutical model. In fact, Schüssler Fiorenza argues for the authority of feminist women to interpret the Bible in their own interests . Thus in her work, women seem to figure as representatives of the priviledged gender in the field of biblical and theological knowledge.

Moderneja ryijyjä, metritavaraa ja käsityötä : Tekstiilitaide ja nykyaikaistuva taideteollisuus Suomessa maailmansotien välisenä aikana

Modern ryijys, fabric by the yard and handicrafts. Finnish textile art and modernizing applied art during the inter-war years Textile art was in the 1920s and 1930s in the front rank of Finnish applied art and design. Modern ryijys, tapestries and fabrics by the yard by contemporary textile artists were on show in Finland and abroad. Textile art had also become interesting commercially, especially in interior textiles of modern homes. The research uses sources of the Ornamo Association of Decorative Artists, for example the Ornamo year books published from 1927, the Finnish Society of Crafts and Design and the country s only school of applied arts, the Central School of Arts and Crafts and the Museum of Applied Arts maintained by the society and also the national specialist organisation the Friends of Finnish Handicraft. It also refers to the magazines Käsiteollisuus and Kotiliesi. The art historical dissertation studies the renaissance of weaving art of the inter-war years in Finland. It problematizes the relation of the succesfull and appreciated textile art to the concept of breakthrough of Modernism (Functionalism). With the material from textile artists activities it questions the prevailing idea of slow modernization of Finnish applied art and design and challenges the polarization of craft and industry in the discourses of Modernisms of design. The public discussions about modernization of design and applied art where textile art and especially the ryijy got sometimes into difficult positions are interpreted as power struggles. After taking independence in 1917 the Finnish tradition of ryijy rugs was set as a symbol of the original culture of the young nation. The research studies the development of the so called art ryijy and the notions and meanings of hand weaving in the national context and also in relation to contemporary events in international applied art and design. It highlights the continuity of hand crafted production of textiles and the strong position of textile artists working in this field. The research opens new perspectives to Finnish textile artists by showing their activities as entrepreneurs in their own weaving studios or design studios and referring to their many relations and functions as pattern designers and educators in the growing handicraft industries.

Teatteri liikkeessä : Työväenteatterit Suomen teatterikentällä ja työväenliikkeessä kaksiteatterijärjestelmän syntyyn asti vuonna 1922

Workers' theatres in Finland until 1922 The topic of this dissertation is the workers' theatres in Finland before the year 1922. The main question is: why did these amateur theatres within the workers' associations become part of the professional theatre field in the 1910s by getting state subsidy as local theatre institutions? How is it possible that they received this status even after the civil war in 1918 when new professional theatres were founded all over the country? The study also asks, what kind of position did workers' theatres have in the workers' associations and in the workers' movement, what did the Social Democrats and Communists think of theatre and in particular of workers' theatre, and what kind of repertoire did the workers' theatres perform? It is a particular feature of Finland that the professional theatre field was not organised and that the workers’ movement had a relatively strong political position. The study concludes that some workers' theatres were the only steady theatre institutions in their surroundings, and thus functioned as local popular theatres performing to all social groups. Although amateur-based, they started to resemble professional theatres. Even though the Social Democratic Party did not have a specific theatre policy, the leaders of the Party appreciated and supported the workers' theatres as educational institutions and worked for their artistic improvement. The workers' theatres were also largely approved of and seen as people's theatres thought to unite and educate the nation and the working class. This reveals the need for national consensus, in the 1910s against the Russian government who worked to dissolve the autonomous position of the Finnish state, and after the civil war (1918) against the threat of a communist revolution. A wave of agitating proletarian theatre was felt in Finland in the early 1920s but it was marginalised by the large anti-communist majority.

Certainty or Faith? Arendt's and Merleau-Ponty's Critique of Cartesian Foundationalism

Epistemological foundationalism has for centuries attempted to unify all scientific inquiry into the context of one grand science, the first philosophy. One of the most important tasks of this tradition has been to ground all knowledge on absolutely certain foundations. In this master s thesis I ask the following question: To what extent and under what conditions is it possible to achieve absolute certainty in the sense of the attempts of Cartesian foundationalism? By examining how the 20th century philosophers, Edmund Husserl (1859-1938), Hannah Arendt (1906-1975) and Maurice Merleau-Ponty (1908-1961) interpret the epistemological methodology of René Descartes, I claim that the Cartesian achievement of absolute certainty rests on the implicit presupposition of an epistemologically prior form of faith in the world and trust (pistis) in other conscious beings. I show that knowledge is possible only within the context of a common world that is inhabited by several conscious beings that share a common linguistic system. This threefold element is shown to be the bedrock condition for any kind of philosophical inquiry. The main literature sources for this thesis are The Life of the Mind by Hannah Arendt, Le Visible et l invisible by Maurice Merleau-Ponty, Meditationes de Prima Philosophiae by René Descartes and Erfahrung und Urteil by Edmund Husserl.

"Lipun juureen!" : Suomen lippu toteemina nuoressa tasavallassa

Tutkielma käsittelee Suomen lippua toteemina. Ajallisesti tutkimus sijoittuu itsenäisyyden ajan alkuun. Työn teoreettinen lähtökohta on idea kansallislipusta kansakunnan itseensä kohdistuvan palvonnan merkkinä. Tutkielmassa tarkastellaan lippuun liittyvän veriuhrin ja uhrivalmiuden merkitystä suomalaisen kansakunnan rakentamisessa: uhrien kautta kansakunta saa elinvoimaa ja lippu liehuu suoritetun uhrin merkkinä. Tutkielman aluksi käsitellään nationalismitutkimusta ja kansallisuusaatteen traditioita sekä pohditaan lipputotemismin teoriaa. Toteemi pyrkii sisällyttämään itseensä koko yhteiskunnan: ihmisten tavoitellessa tiettyä objektia he sisäistävät itseensä sen ideaalit. Työn empiirinen osuus käsittää vuosina 1917-1918 julkisuudessa ja eduskunnassa käydyn keskustelun Suomen lipun väreistä ja merkityksestä. Ennen kansalaissotaa etenkin suomenkielisen maaseutuväestön kannattama sinivalkoinen väriyhdistelmä oli suuresta kannatuksestaan huolimatta puolustusasemissa virallisia vaakunavärejä vastaan, mutta vuoden 1918 tapahtumat muuttivat asetelman. Punainen väri sai väistyä, mutta punalipun pelko ei ollut ainoa asiaa selittävä tekijä. Etenkin nuori suomenkielinen sivistyneistö, joka oli kannattanut punakeltaisia värejä, palasi sodan jälkeen isiensä sinivalkoiseen perinteeseen. Taustalla oli syyllisyys: sinivalkoinen edusti paluuta idealistiseen ja harmoniseen esiseksuaaliseen tilaan punakeltaisen liehuessa hyökkäävän ja yksilöllisen materialismin merkkinä. 1920-luvulla työväestö ryhmittyi punalipun per��än sosialidemokraattien noustessa vaa'ankieliasemaan heidän omaksuessaan valtakunnanlipun osaksi järjestötomintaansa vuonna 1927; kansallinen lippukulttuuri alkoi vähitellen kehittyä liputuskäytäntöjen vakiintuessa. Valtion ja sen laitosten sekä kuntien harjoittaman virallisen liputuksen ohella kahden kansalaisjärjestön lipputyö oli merkityksellistä. Itsenäisyyden Liitto ja Suomalaisuuden Liitto pyrkivät levittämään Suomen lippuja ja lipun sanomaa maan eri puolille. Itsenäisyyden Liitto nousi 1920-luvun lopulla tärkeimmäksi järjestöksi, sillä sille lippuasia oli todellinen pakkomielle. Liiton toiminta heijastaa totemismin teoriaa hyvin: lipun sanattomien ideaalien omaksuminen oli ainoa kansaa eheyttävä tekijä, koko valtakuntaa peittävä yhtenäinen lippumeri todiste yhteiskunnallisesta ja kieliriidattomasta yksimielisyydestä. Liiton sanoma kuului lyhyesti: kuoleminen lipun vaatimien arvojen - yksimielisen ja eheän kansan - puolesta oli itsestäänselvää, vaikeampaa oli elää oikealla tavalla vailla puolueriitojen sävyttämiä yksilöllisen itsekeskeisiä pyyteitä vain kansakokonaisuutta palvellen. Itsenäisyyden Liitto kehitti eteenpäin 1920-luvun puolivälissä esitettyä ideaa erityisestä Suomen lipun päivästä, joka sijoitettiin juhannukseksi. Ensimmäisen kerran lippupäivää vietettiin vuonna 1927 ja seuraavasta vuodesta lähtien liitto järjesti juhannuksena lippujuhlia ympäri maata. Itsenäisyyspävänä liitto järjesti virallisen lipunnostoseremonian Helsingissä Tähtitorninmäellä vuodesta 1928 alkaen. 1920- ja 30-lukujen vaihteessa lapuanliike ja työväentalojen pakkoliputukset sekä kommunistien aktivoitunut toiminta kärjistivät toteemien suhteet, mutta ilmiö oli monessa mielessä viimeinen kouristus ennen lipputoteemien suhteiden lientymistä, joka alkoi 1930-luvun puolivälissä. Tutkielman lähdeaineistona on käytetty tarkasteltujen järjestöjen arkistokokoelmia, laajasti lehdistöä sekä aikalaiskirjallisuutta. Oman osansa muodostavat valtiopäiväasiakirjat. Avainsanat: Suomen lippu, lippukulttuuri, totemismi, uhri, nationalismi

Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määr�� palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Er��änlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Drag på parnassen. Två sextiotalsstudier. : Del I: Medelklass med mänskligt ansikte. Medelklassradikalism i fyra romaner av Christer Kihlman, Jarl Sjöblom, Marianne Alopaeus och Ulla-Lena Lundberg. Del II: Modernistdebatten. Sak, person och fält i en finlandssvensk litteraturdebatt år 1965.

The objective of my dissertation Pull (or Draught, or Moves) at the Parnassus , is to provide a deeper understanding of Nordic Middle Class radicalism of the 1960 s as featured in Finland-Swedish literature. My approach is cultural materialist in a broad sense; social class is regarded a crucial aspect of the contents and contexts of the novels and literary discussions explored. In the first volume, Middle Class With A Human Face , novels by Christer Kihlman, Jarl Sjöblom, Marianne Alopaeus, and Ulla-Lena Lundberg, respectively, are read from the points of view of place, emotion, and power. The term "cryptotope" is used to designate the hidden places found to play an important role in all of these four narratives. Also, the "chronotope of the provincial small town", described by Mikhail Bakhtin in 1938, is exemplified in Kihlman s satirical novel, as is the chronotope of of war (Algeria, Vietnam) in those of Alopaeus and Lundberg s. All the four novels signal changes in the way general "scripts of emotions", e.g. jealousy, are handled and described. The power relations in the novels are also read, with reference to Michel Foucault. As the protagonists in two of them work as journalists, a critical discussion about media and Bourgeois hegemony is found; the term "repressive legitimation" is created to grasp these patterns of manipulation. The Modernist Debate , part II of the study, concerns a literary discussion between mainly Finland-Swedish authors and critics. Essayist Johannes Salminen (40) provided much of the fuel for the debate in 1963, questioning the relevance to contemporary life of the Finland-Swedish modernist tradition of the 1910 s and 1920 s. In 1965, a group of younger authors and critics, including poet Claes Andersson (28), followed up this critique in a debate taking place mainly in the newspaper Vasabladet. Poets Rabbe Enckell (62), Bo Carpelan (39) and others defended a timeless poetry. This debate is contextualized and the changing literary field is analyzed using concepts provided by sociologist Pierre Bourdieu. In the thesis, the historical moment of Middle Class radicalism with a human face is regarded a temporary luxury that new social groups could afford themselves, as long as they were knocking over the statues and symbols of the Old Bourgeoisie. This is not to say that all components of the Sixties strategy have lost their power. Some of them have survived and even grown, others remain latent in the gene bank of utopias, waiting for new moments of change.

Anpassning i spr��kkontakt : Morfologisk och ortografisk anpassning av engelska lånord i svenskan

The study investigates the formal integration of English loanwords into the Swedish language system. The aim has been to analyse and describe the morphological/morphosyntactic and the orthographical integration of the loanwords. I have studied how the foreign language elements get accommodated to Swedish and which factors are relevant in the integration. The material for the study consists of Swedish newspapers published in Sweden and Finland in paper format (with a focus on the years 1975 and 2000) and newspapers in digital format on the net. The theoretical frame for the study is contact linguistics. The study is based on a sociolinguistic, structural and language political perspective on what language is, and what language contact is. The method used is usage-based linguistic analysis. In the morphological study of the loanwords, I have made both a quantitative and a qualitative study. I have analysed the extent to which loanwords show some indication of integration in Swedish, and to what extent they show no signs of integration at all. I have also analysed integration in relation to word classes i.e., how nouns, adjectives and verbs integrate and which factors are relevant for the result of the integration. The result shows that most loanwords (36 %) do not show any signs of being formally integrated in Swedish. They undergo neither inflectional, nor derivational changes. One fifth of the loanwords are inflected according to the rules of Swedish grammar. Nouns are generally more often than verbs placed in positions in the sentence where no formal adaption is needed. Almost all of the verbs in the material are inflected according to Swedish rules of grammar. Only 3 % of the loanwords are inflected according to English rules or are placed in an ungrammatical position in the sentence. The orthographical study shows that English loanwords very seldom get adapted to Swedish orthography. Some English vowel and consonant graphemes are replaced with Swedish ones, for example a, ay and ai are replaced with aj or ej (mail → mejl). The study also indicates that morphological integration is related to orthographical integration: loanwords that are inflected according to Swedish grammar are more likely to be orthographical integrated than loanwords that are inflected according to English grammar. The results also shows that the integration of loanwords are affected by mostly language structural factors and language political factors.

Oireista puhuminen lääkärin vastaanotolla : Keskustelunanalyyttinen tutkimus lääkärin kysymyksistä

Talking about symptoms during medical consultation. A conversation analytical study of doctors questions This linguistically oriented conversation analytic study investigates doctors questions and patients answers during medical consultation. The focus is on 1) the syntactic constructions of the doctors questions concerning the patients symptoms, 2) the function of different types of syntactic constructions, and 3) the sequential placement of the questions. The data used in the study consist of 57 videotaped doctor patient encounters in Finnish primary health care. The study shows that the traditional division between open and closed questions is vague and needs to be examined further. Open wh-questions and closed yes/no questions form heterogeneous classes: some of the closed questions can be treated as open and vice versa. Wh-questions which occur during the physical examination are often constructed to elicit short answers. These questions can consist of one word (e.g. milloin when ) which does not move to a new topic but supports the unfinished activity of palpation. During the verbal examination, wh-questions are formulated to elicit long descriptions as answers. For example, by asking mites + X ( what about + X), the doctor can open up a new topic and simultaneously give the patient the opportunity to discuss the topic from his/her perspective. Almost half of the yes/no questions project longer than just a minimal answer (e.g. a short confirmation or rejection). In these questions, the doctors use verbal elements which show that more than just a minimal answer is required. They can, for example, add an indefinite element (joku some or mitään any ) to a yes/no question, add a conjunctive vai ( or ) to the end of the question and thus open a space for various types of answers, or add a suggested answer to the question. In addition, the results show that declarative questions not only check understanding, but display the doctor s diagnosing process, check whether the doctor can move on to the next topic or action, and display implicitly the doctor s idea of what is connected and what is relevant. One aim of the study is to describe how different syntactic structures work together. A typical question chain consists of two or three questions. The first question is an open wh-question that elicits a new topic and creates different types of presuppositions. Contingent questions are constructed as yes/no questions that seek an affirmative answer or as declarative sentences that seek confirmation. Contingent questions can function as repair initiators and thus support achieving mutual understanding. Therefore, they are tools for the doctor to construct a description of the medical problem collaboratively with the patient. The results add to the results of previous studies on questions in medical consultation, but also suggest some corrections. They provide additional evidence for the idea that different types of syntactic constructions are useful in different types of settings. However, they also show that the variety of questions that doctors use is more manifold and diverse than the variety introduced in earlier studies and textbooks.

Lumometsän syli : Anni Swanin satusymbolismi 1896-1923

Lumometsän syli, Anni Swanin satusymbolismi 1896-1923 on suomenkielisen satukirjallisuuden poetiikkaa ja 1900-luvun alun modernia naiseutta selvittävä feministiseen tutkimustraditioon liittyvä tutkimus. Sen kohteena ovat lasten- ja nuortenkirjailija Anni Swanin (1875-1958) satukokoelmat vuosilta 1901-1923 ja Uusi Suometar -lehden sadunomaiset novellit vuosilta 1896-1904. Tutkimus tuo uutta tietoa lastenkirjallisuuden osalta 1900-luvun alun modernin ihmisen problematiikasta. Se sisältää naissubjektin kehityskaaren ja sisäisen kasvun kohti naistaiteilijuutta. Yksityiskohtaisen tarkastelun kohteina ovat sadut Veli ja sisar (1917), Ihmekukka (1905), Marjaanan helmikruunu (1912), Aaltojen salaisuus (1901), Jääkukka (1905), Tyttö ja kuolema (1917), Merenkuningatar ja hänen poikansa (1905), Lumolinna (1905) ja Tarina Kultasirkasta (1901). Tutkimuksessa tarkastellaan Swanin satujen poeettista kieltä ja naiseuden tematiikkaa ranskalaisen postmodernin ajan feministisen viitekehyksen valossa. Siinä keskeisiä ovat Julia Kristevan psykoanalyyttispohjaiset näkemykset ja Hélène Cixous´n sekä Luce Irigarayn ajatukset feminiinisestä kirjoituksesta. Sadut kontekstualisoidaan ajankohdan symbolistiseen taidevirtaukseen ja Suomen taiteen kultakauteen. Satuja tulkitaan naiskirjailijan lajina ja erityisenä naisen metaforisen ilmaisun muotona. Satujen feministinen lukutapa purkaa perinteisiä lukemiskonventioita ja merkitsee satutekstin lukemista "toisin". Se avaa varhaista modernia naiseutta ja sille ominaista naisen ilmaisukielen erityisyyttä sekä mykkää ei-kielellistä, melankolian ilmaisua. Tutkimus tuo esiin uudenlaisen naiskirjailijan aistimusvoimaisen kielen. Swanin satusymbolismi on luonnon kauneuden synesteettista ja aistimusvoimaista kerrontaa, jolle on luonteenomaista aistiestetiikka, metaforisuus, metonymisyys ja metamorfoosit. Swan vahvistaa osaltaan naisen sankaruutta, omaa ilmaisukieltä ja ääntä. Tuloksena paljastuu satuperinteeseen verrattuna uudenlaisia tyttöyden, äitiyden, naistaiteilijuuden ja perheen malleja ja niiden representaatioita. Satumallit osoittautuvat aikanaan moderneiksi tyttösankareiksi, osin ambivalenteiksi uudenlaista naiseutta ja suhteessa oloa heijastaviksi ja ovat siten varhaisia feministisen sadun tunnusmerkkejä. Tutkimus selvittää, miten Swan rakentaa omaper��isen satusymboliikan. Satumetsä on luonnonkauniin suomalaismetsän symbolinen mielenmaisema ja samanaikaisesti sadun myyttis-symbolinen topos. Swanin luontokäsitys sisältää luonnonsuojelun ja varhaisen ekokriittisen näkemyksen. Tutkimus osoittaa Swanin satujen kytkeytyvän 1900-luvun alun modernismiin ja Suomen taiteen kultakauteen. Swan on suomenkielisen symbolistisen taidesadun kehittäjä ja feministisen sadun aloittaja.

Liivin kielen ajan perusyksiköihin perustuvat ajan adverbiaalit

Pro gradu –työni tutkimuskohteena ovat liivin kielen ajan adverbiaalit, jotka on muodostettu ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkimus on aineistolähtöinen ja perustuu 563:een esimerkkilauseeseen. Ne on koottu kolmesta kielennäytekokoelmasta: E. N. Setälän ja Väinö Kyr��län kokoelmasta Näytteitä liivin kielestä (1953), Seppo Suhosen kokoelmasta Liivin kielen näytteitä (1975) sekä Julius Mägisten kokoelmasta Muistoja Liivinrannasta (2006). Lisäksi esimerkkejä on Lauri Kettusen liivin sanakirjasta Livisches Wörterbuch (1938). Käsittelemäni ajan perusyksiköt ovat aikaa nimeäviä substantiiveja, kuten vuorokaudenaikojen, viikonpäivien, kuukausien ja vuodenaikojen nimitykset sekä merkitykset ’vuosi’, ’kuukausi’, ’viikko’, ’tunti’, ’minuutti’ ja ’sekunti’. Liivin kielessä näistä muodostetaan ajan adverbiaaleja leksikaalisin ja syntaktisin keinoin. Leksikaaliset ajan adverbiaalit rajautuvat semanttisin perustein: ne ovat sijamuodoissa taivutettuja substantiiveja. Syntaktiset ajan adverbiaalit ovat useampisanaisia adpositiolausekkeita ja kiinteitä sanaliittoja. Ne on muodostettu adpositioiden, kvanttoripronominien, demonstratiivipronominien tai muiden määritteiden avulla ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkielmassani käsittelen aikaa myös hieman laajemmasta näkökulmasta: käsittelen aikaa ilmaisevien yksiköiden muodostumista sekä ajan kielellistämistä. Esittelen myös aiempaa tutkimusta ajan adverbiaaleista sekä tähän mennessä laaditut liivin kieliopin kuvaukset. Ne ovat keskittyneet enemmän morfologian kuin syntaksin esittelyyn. Ajan adverbiaalit ovat jääneet vain maininnan asteelle, joten käsittelemäni aihe on varsin tutkimatonta aluetta liivin kielessä. Adverbiaalien ja tarkemmin ajan adverbiaalien määrittelyn olen perustanut Ison suomen kieliopin pohjalle. Yleisestikin läpi työni kulkee liivin kielen rakenteiden ja ilmiöiden vertailu erityisesti suomeen ja viroon. Taustaksi tutkimukselleni esittelen ajan perusyksiköt ja niiden etymologiaa Itämerenalueen kielistä suomessa, virossa, saksassa, ruotsissa, latviassa ja venäjässä. Liivin aineiston käsittely alkaa myös ajan perusyksiköiden ja niistä muodostettujen leksikaalisten ajan adverbiaalien esittelyllä. Leksikaaliset ajan adverbiaalit muodostetaan liivissä usean eri sijamuodon avulla. Yleisin on partitiivi-illatiivi. Muut käytetyt sijat ovat nominatiivi-genetiivi, illatiivi, inessiivi ja adessiivi sekä epäproduktiivinen essiivi. Leksikaalisten ajan adverbiaalien yhteydessä viittaan myös objektin sijaiseen määr��n adverbiaaliin eli osmaan. Syntaktisten ajan adverbiaalien yhteydessä käsittelen sekä niiden muodostamista yleensä että niitä muodostavien elementtien muotoa. Adpositiolausekkeiden yhteydessä käsittelen myös adpositioiden ilmenemistä itämerensuomalaisissa kielissä. Aineistossani esiintyy 11 eri adpositiota tai adposition tavoin käytettyä nominia. Kuvaan sekä adpositioiden itsensä muotoa että adpositioiden täydennyksen muotoa. Ajan adverbiaaleja muodostavia kvanttoripronomineja esiintyy aineistossani viisi. Osa niistä ajan adverbiaaleina esiintyessään taipuu ja usein myös kongruoi täydennyksensä kanssa, osa on taipumattomia ja niiden täydennys on lähes aina nominatiivi-genetiivissä. Ajan adverbiaaleja muodostetaan myös kolmen demonstratiivipronominin avulla. Demonstratiivipronomini ja sen pääsana voivat kongruoida tai pääsana voi esiintyä samassa muodossa kuin yksin leksikaalisena ajan adverbiaalina. Muita määritteitä aineistossani on neljä. Kolme niistä on nomineja ja yksi on partisiippi. Ne eivät useimmiten itse taivu ja niiden täydennys on tavallisesti nominatiivi-genetiivissä, mutta joissakin tapauksissa myös paikallissijoissa. Työssäni olen viitannut myös leksikaalistumiseen. Liivissä useat muissa itämerensuomalaisissa kielissä esiintyvät sijamuodot ovat muuttuneet epäproduktiivisiksi. Tällaisia ovat ulkopaikallissijat sekä essiivi ja instruktiivi. Näitä kaikkia kuitenkin esiintyy ajan ilmausten yhteydessä ja ulkopaikallissijoista erityisesti adessiivilla näyttäisi olevan tärkeä asema sekä ajan että paikan ilmauksissa.