Teatteri liikkeessä : Työväenteatterit Suomen teatterikentällä ja työväenliikkeessä kaksiteatterijärjestelmän syntyyn asti vuonna 1922

Workers' theatres in Finland until 1922 The topic of this dissertation is the workers' theatres in Finland before the year 1922. The main question is: why did these amateur theatres within the workers' associations become part of the professional theatre field in the 1910s by getting state subsidy as local theatre institutions? How is it possible that they received this status even after the civil war in 1918 when new professional theatres were founded all over the country? The study also asks, what kind of position did workers' theatres have in the workers' associations and in the workers' movement, what did the Social Democrats and Communists think of theatre and in particular of workers' theatre, and what kind of repertoire did the workers' theatres perform? It is a particular feature of Finland that the professional theatre field was not organised and that the workers’ movement had a relatively strong political position. The study concludes that some workers' theatres were the only steady theatre institutions in their surroundings, and thus functioned as local popular theatres performing to all social groups. Although amateur-based, they started to resemble professional theatres. Even though the Social Democratic Party did not have a specific theatre policy, the leaders of the Party appreciated and supported the workers' theatres as educational institutions and worked for their artistic improvement. The workers' theatres were also largely approved of and seen as people's theatres thought to unite and educate the nation and the working class. This reveals the need for national consensus, in the 1910s against the Russian government who worked to dissolve the autonomous position of the Finnish state, and after the civil war (1918) against the threat of a communist revolution. A wave of agitating proletarian theatre was felt in Finland in the early 1920s but it was marginalised by the large anti-communist majority.

Tutkimuksen kohteena on työväenteattereiden, eli työväenjärjestöjen yhteydessä toimineiden näytelmäseurojen, rooli Suomen ammatillisen teatterikentän muotoutumisessa. Miksi työväenteatterit olivat Suomessa teatteripoliittinen menestystarina? Kansalaisjärjestöjen piirissä näyttelemisen katsottiin kehittävän yksilöä: se oli itsekasvatuksen väline siinä missä lukeminenkin. Vuosisadanvaihteessa työväenlehdet ryhtyivät arvostelemaan suomalaiskansallisen teatteri-instituution sisältöjä, ja työväenyhdistykset kytkemään verraten itsenäisesti toimineita näytelmäseuroja organisaatioonsa. Työväenliikkeen johtajat olivat innokkaita teatterinharrastajia ja tukivat työväenteattereita. Niitä pidettiin paikallisista olosuhteista ja näkökulmasta riippuen ”köyhälistön valistuslaitoksina” tai ”paikallisina taidelaitoksina”, mutta myös potentiaalisina ”luokkataistelulaitoksina”. Suurimmat työväenteatterit pääsivät osallisiksi taidemäärärahoista, koska maan teatterikenttä oli kehittymätön ja koska kansanvaltaisesti valittu eduskunta teki sosiaalista ja alueellista taidepolitiikkaa. Työväenteatterit olivat kansanteattereita kahdessa merkityksessä. Ne esittivät laajalle ja vähävaraiselle yleisölle kansanomaista populaaria ohjelmistoa. Lisäksi niiden katsottiin toteuttavan erityistä valistustehtävää, yhtenäistävän ja jalostavan katsojiaan, viime kädessä kansakuntaa ja työväenluokkaa. Työväenteattereille palkattiin vakinaisia johtajia, jotka toimivat usein samalla työväentalon vahtimestareina. Taideohjaajat olivat tyypillisesti työläistaustaisia ja teatteritaitoon katsoen itseoppineita miehiä. Esitystyylinsä puolesta työväenteatterit eivät tuoneet tai edustaneet uusia virtauksia, mutta työväenteattereiden kattava verkko nosti esiin näyttelijälahjakkuuksia. Työväenteatterit esittivät kantaesityksinä merkittäviä ulkomaisia draamoja, kotimaisten näytelmien osalta niiden mahdollisuudet kilpailla ammattiteattereiden olivat rajatummat. Suosituimpia lajeja olivat kansanelämää kuvaavat huvi- ja laulunäytelmät. 1920-luvun alussa maahan rantautui proletaarisen teatterin liike, jonka teatterin oli osallistuttava poliittiseen taisteluun. Suomen Työväen Näyttämöiden Liitto perustettiin vuonna 1917. Sisällissodan jälkeen maahan perustettiin uusia paikallisteattereita. Vuonna 1922 ammattiteatterit perustivat Suomen Näyttämöiden Liiton, johon STNL kielsi työväenteattereita liittymästä. Tämän jälkeen ne määrittyivät oppositioaseman kautta.