Ympäristöluvan ja kasvihuonekaasujen päästöluvan yhdentäminen : Lupajärjestelmien oikeudellisen integroinnin tarkastelu

Ympäristönsuojeluoikeudellisessa sääntelyssä on sekä kansainvälisesti että kansallisesti viime vuosikymmeninä tavoiteltu lupajärjestelmien yhdentämistä. OECD:ssä esitettiin jäsenmaille suositus pilaantumiskontrollin lainsäädännölliseksi yhtenäistämiseksi vuonna 1991. Samaan aikaan EU:ssa alettiin valmistella ohjausvälinettä yhdennettyyn pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen sääntelyyn, IPPC- eli YPEV-direktiiviä (96/61/EY). Suomessa direktiivi saatettiin voimaan ympäristönsuojelulainsäädännön uudistuksen yhteydessä ympäristönsuojelulailla (86/2000, YSL). Sittemmin maailmanyhteisön keskiöön yltänyttä, YK:n ilmastopuitesopimukseen ja edelleen Kioton pöytäkirjaan pohjaavaa kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä säännellään EU:ssa erillisellä päästökauppadirektiivillä (2003/87/EY). Direktiivi on Suomessa implementoitu päästökauppalailla (683/2004, PKL). Mainitut direktiivit sisältävät kumpikin lupajärjestelmän: YPEV-direktiivi ympäristölupajärjestelmän ja päästökauppadirektiivi kasvihuonekaasujen päästölupajärjestelmän. Näiden synergistä koordinointia tai sovittamista toisiinsa painotetaan toistuvasti päästökauppadirektiivin valmisteluasiakirjoissa. Päästökauppadirektiivin 8 artiklassa säädetään lupajärjestelmien koordinoinnin ja samalla tämän työn kysymyksenasettelun kannalta keskeisesti direktiiveihin pohjaavien lupien keskinäisestä sovittamisesta. Ympäristölupasäännöstö ja kasvihuonekaasujen päästölupasäännöstö (päästöoikeussäännöstö) ilmentävät kuitenkin kahta perustaltaan erilaista päästökontrollin ohjausvälinettä. Ympäristölupajärjestelmä on osa perinteistä hallinnollista sääntelyjärjestelmää, jossa yksittäisillä laitoskohtaisilla lupapäätöksillä ja niihin sisältyvillä lupamääräyksillä ohjataan toimintojen ympäristöllisiä vaikutuksia. Päästöoikeussäännöstö puolestaan rakentuu uudemman, markkinapohjaisiin mekanismeihin pohjaavan sääntelyn varaan. Päästöoikeuslupa nähdään valvonnallisena ja informatiivisena hallinnollis-teknisenä lupana, joka ei itsessään sisällä päästörajoituksia, vaan edulliset ympäristövaikutukset välittyvät päästökauppajärjestelmässä säännellyn päästöoikeuksien kokonaismäärän kautta. Ympäristölupa ja kasvihuonekaasujen päästölupa ovat siten oikeudelliselta luonteeltaan varsin eriäviä. Tässä työssä on selvitetty oikeudellisen integroinnin näkökulmasta, miten mainittujen kahden lupajärjestelmän yhdentäminen ilmenee tai miten sen mahdollisesti tulisi ilmetä yhtäältä säädössystematiikassa ja toisaalta hallintotyön organisoinnissa. Eräänlaisena hypoteettisena lähtökohtana työssä on ollut integroinnin edullisuus, joka taas heijastuu integroidun päästösääntelyn ympäristön ja sen elementtien kokonaisuuden painotuksessa. Tutkimuskysymystä on käsitelty lainopillisesti ja oikeusvertailevasti, lisäksi on haastateltu ympäristö- ja päästökauppaviranomaisen edustajaa sekä toiminnanharjoittajatahon edustajaa. Kummankin lupajärjestelmän kansainvälistä, yhteisöoikeudellista ja kansallista säädöspohjaa on tarkasteltu. YSL:n ja PKL:n keskeisiä käsitteitä on analysoitu säädösten soveltamisalojen leikkauskohtien selvittämiseksi. Oikeusvertailevassa osuudessa on tutkittu Ruotsin, Saksan ja Alankomaiden ympäristölupa- ja päästökauppalainsäädäntöä. Vertailtavat maat on valittu siten, että käytetyt implementointiratkaisut edustavat tutkimuskysymyksen kannalta erilaisia vaihtoehtoja. Työn tulosten perusteella voidaan todeta, että lupajärjestelmien menettelyllinen integrointi on mahdollista. Käsiteanalyysissä ei tullut esille seikkoja, jotka estäisivät säännöstöjen yhdentämistä merkittävien soveltamisalaeroavaisuuksien takia, joskin katvealueitakin esiintyy. Tarkastelluista käsitteistä esimerkiksi toiminnanharjoittajan käsite oli likipitäen identtinen kummassakin normistossa, päästön käsite puolestaan määrittää molempia säännöstöjä, mutta sisällöllisesti kuitenkin eroavasti. Toimialakohtaisia eroavaisuuksia sitä vastoin tuli esiin; näihin on tosin vireillä muutoksia sekä yhteisössä että Suomessa. YPEV-säännöstössä niin keskeinen pilaantumisen käsite puuttuu päästökauppanormistosta. Asiantuntijahaastatteluista kävi ilmi, että kaikki tahot pitivät nykyisiä lupajärjestelmiä toimivina; tilanne voi muuttua jos päästökauppajärjestelmä tulevaisuudessa kattaa muita kasvihuonekaasuja. Vertailevan aineiston perusteella havaittiin, että Saksassa lupajärjestelmät on yhdennetty, kun taas Ruotsin eriytetty päästökauppalainsäädäntö vastaa jokseenkin kotimaista. Alankomaiden ratkaisu poikkeaa edellisistä siinä, että kasvihuonekaasujen päästökauppajärjestelmä on yhdistetty jo ennestään säänneltyyn typen oksidien kauppaan. Hollannissa näyttäisi lisäksi olevan valmisteilla mittava lupajärjestelmien uudistaminen, yhdentävään suuntaan. Lupajärjestelmät ovat siis menettelyllisesti yhdennettävissä, mutta aineelliseen integrointiin sen sijaan tarvittaisiin kokonaan uusi lupainstrumentti.

Tuomarin rooli siviili- ja hallintoprosessissa

Tutkielmassa on vertailtu tuomarin roolia siviiliprosessin dispositiivisissa asioissa ja hallintoprosessissa. Vertailussa käytetään apuna kahta ratkaisumallia, jotka ovat peräisin Carol Gilliganin kehittelemästä sukupuolten moraalikehityspsykologiasta. Siten naisen moraalisissa ratkaisuissa käytetään arvoja, jotka ovat muotoutuneet samaistumisen kokemuksena hoivaajaan ja joissa ihmissuhteiden ja vastuun merkitys on korostunut. Naisen eettisenä ratkaisumallina on vastuun etiikka, jossa painottuvat tilannekohtaisen oikeudenmukaisuuden arvot, vastuu, kohtuus ja joustavuus. Vastuun oikeuden heikko kohta on se, että heikompi ei vaadi oikeuksiaan ja hänen asemansa voi heikentyä edelleen. Vastuun etiikka liitetään tutkielmassa hallintoprosessin tuomarin rooliin, koska hallintoprosessin tuomari toimii virallisperiaatteen alaisena ja on selvitysvastuussa joustavassa prosessissa. Miehen moraalikehitys kumpuaa erillisyyden tunteesta hoivaajaansa ja siinä korostuu yksilöllisyys ja oikeuksien painottuminen. Eettinen ratkaisumalli on oikeuden etiikka, jolle on tyypillistä reilun pelin säännöt, tasapuolisuus, ongelmien abstrahoituminen ja muodollisuus. Oikeuden etiikan heikko kohta on tilannekohtainen kohtuuttomuus oikeuksien korostamisen vuoksi. Tämä ratkaisumalli liitetään siviiliprosessin dispositiiviseen menettelyyn. Tutkielman näkökulmana on yksityisen asianosaisen asema ja kokemus prosessissa. Asianosainen on eri asemassa prosesseissa siinä suhteessa, että siviiliprosessiin osallistuminen edellyttää käytännössä asianajajan apuun turvautumista. Hallintoprosessissa on pyrkimys siihen, että yksityinen pärjää ilman avustajaa. Syynä on pidetty heikkoa kaksiasianosaissuhdetta ja sitä, että yksityisen asemaa on tasapainotettava suhteessa viranomaistahoon. Silti siviiliprosessissa asetelma saattaa yhtä hyvin olla epätasapainossa siten, että yksityinen on tiedollisesti ja taidollisesti heikommassa asemassa kuin vastapuolensa. Tuomarin roolia vertaillaan prosesseissa menettelyperiaatteiden ja vastuun jakautumisen sääntöjen avulla. Asianosaiset ovat siviiliprosessissa vastuussa asian oikeudellistamisesta. Myös totuuden käsite muodostuu erilaiseksi, koska selvitysvastuullinen hallintotuomari on lopulta vastuussa selvityksen riittävyydestä, kun taas siviiliprosessissa asianosaisen oikeussuojapyyntö rajaa totuuden. Siviiliprosessia on moitittu liiasta muodollisuudesta varsinkin sovittelukeskustelussa. Muodollisuus vaikeuttaa asianosaisen osallistumismahdollisuuksia ja etäännyttää häntä oikeusjutun käsittelystä. Muodollisuus edistää kuitenkin oikeusvarmuutta. Tuomioistuinsovittelussa on sanouduttu irti muodollisuudesta ja siinä sivussa myös aineellisesta oikeudesta. Sovittelussa on olemassa vaara siitä, että heikomman asema heikkenee entisestään. Joustava prosessi nähdään asianosaisen osallistumisen kannalta suotavampana menettelynä. Joustavuuden syynä on hallintoprosessissa käsiteltävien asioiden monimuotoisuus. Joustavuus ilmenee käytännössä virallisperiaatteen noudattamisena. Tuomarin toiminnan on oltava puolueetonta, mutta heikko asianosaissuhde ja yksityisen heikompi asema vaikuttavat siten, että tuomarin toiminta on tasapainottavaa paitsi yksityisen suuntaan, mutta myös yleisen edun suuntaan. Joustavuuden vuoksi asianosaisen luottamus saattaa vaarantua sen vuoksi, että prosessi ei ole ennakoitavaa ja prosessiasetelmaa on vaikea hahmottaa. Siten hallintoprosessissa onkin paineita oikeudellistamisen suuntaa. Joustavuuden rajana on puolueettomuuden vaatimus. Siviiliprosessissa puolueettomuus on kaksiasianosaissuhteen vuoksi korostuneempi kuin hallintoprosessissa. Puolueettomuuden vaatimus saattaa kuitenkin vaikuttaa siten, että tuomari ei voi auttaa heikompaa osapuolta riidan oikeudellistamisessa. Siten puolueettomuudella legitimoidaan vahvemman prosessiosapuolen asemaa. Olisiko virallisperiaatteesta apua siviiliprosessin muodollisuuden ongelmaan ja tasapainottamaan epätasapainoista suhdetta prosessiosapuolten välillä? Siviiliprosessi ja hallintoprosessi ovat lähentyneet toisiaan ja oikeuskirjallisuudessa on ennustettu tämän kehityksen jatkuvan. Myös oikeuden ja vastuun etiikka lähentyvät aikuisiässä toisiaan siten, että vastuun etiikka vahvistuu oikeuksien tärkeyden hahmottamisella ja oikeuden etiikassa kehittyy käsitys kohtuudesta. Prosessien kehityksessä olisi toivottavaa, että otettaisiin oppia toisen prosessilajin kehityksestä ja kokemuksista.

Rikosasioiden kohtuullinen käsittelyaika ja rikosoikeudenkäyntien viivästymistä vastaan olevat tehokkaat oikeuskeinot : erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan taikka häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa puolestaan edellytetään, että jokaisella, jonka ihmisoikeussopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään jonkinlainen tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Erityisesti oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan sopimusmääräyksen soveltamisalaa on määrittänyt olennaisella tavalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jonka yhtenä tehtävänä on ihmisoikeussopimuksen mukaan tutkia yksityishenkilöiden sille tekemiä valituksia, joissa väitetään jonkin sopimusvaltion loukanneen ihmisoikeussopimuksessa heille tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia. Ihmisoikeustuomioistuin on 2000-luvun aikana antanut lukuisia tuomioita, joissa se on todennut Suomen rikkoneen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan sopimusmääräykseen sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta. Niin ikään ihmisoikeustuomioistuin on useassa tapauksessa katsonut, ettei Suomen valtionsisäisessä oikeudessa ole kyetty turvaamaan kohtuuttoman pitkäkestoisten oikeudenkäynteihin osallisille yksilöille tehokkaita oikeuskeinoja oikeudenkäyntien viivästystä vastaan. Usein arvioitavana ihmisoikeustuomioistuimessa on ollut suomalaisen rikoslainkäytön joutuisuus, ja erityisen usein ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta on katsottu rikotun laajojen ja vaikeiden talousrikosasioiden tutkinnassa ja käsittelyssä. Lainsäätäjä on pyrkinyt vastaamaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä esiin tulleisiin ongelmiin muun muassa uudella lailla oikeudenkäyntien viivästymisen hyvittämisestä, jossa säädetään oikeudenkäynnin viivästyksen perusteella asianosaiselle suoritettavasta kohtuullisesta rahamääräisestä hyvityksestä, sekä oikeudenkäymiskaaren uudessa 19 luvussa säädettävällä mahdollisuudella pyytää asiaa käsittelevää käräjäoikeutta määräämään juttu kiireelliseksi. Sanotut yleisissä tuomioistuimissa käytävien oikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan olevia tehokkaita oikeuskeinoja koskevat lait tulevat voimaan vuoden 2010 alussa. Tässä aineellisen ja menettelyllisen rikosoikeuden rajamaastoon sijoittuvassa tutkielmassa selvennetään sitä, millaisia vaatimuksia rikoslainkäytön joutuisuudelle ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa asetetaan sekä sitä, millaisia valtionsisäisiä tehokkaita oikeussuojakeinoja rikosoikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan ihmisoikeussopimuksen artiklassa edellytetään. Edelleen tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia ongelmia suhteessa rikosprosessin joutuisuuteen ja rikosoikeudenkäynteihin osallisten oikeussuojakeinoihin prosessin viivästyksiä vastaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on Suomen osalta todettu sekä sitä, miten hyvin vireillä olevat lainsäädäntöuudistukset vastaavat oikeudenkäytännössä todettuihin ongelmiin. Ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artikloissa kansalliselle oikeudenhoidolle asetettuja vaatimuksia tarkastellaan tutkielmassa niin rikoksesta epäillyn ja rikosasian vastaajan (syytetyn) kuin rikoksen asianomistajan (uhrin) näkökulmasta, ja keskeisenä lähteenä työssä tältä osin on ihmisoikeustuomioistuimen Suomea koskeva oikeuskäytäntö, jota on seurattu aina vuoden 2009 kesäkuun loppuun saakka. Tutkielmassa vahvasti läsnä olevan perus- ja ihmisoikeusnäkökulman lisäksi työssä pyritään tuomaan esiin rikosasioiden kohtuullisen käsittelyajan merkitys suhteessa aineellisen ja menettelyllisen rikoslain taustatavoitteisiin, ja peruslähtökohtana tutkielmassa onkin, että rikosprosessiin osallisten yksilöiden oikeusturvan lisäksi rikosasian viivytyksetön ja ihmisoikeussopimuksen artiklan mukaisesti kohtuullisessa ajassa tapahtuva selvittäminen edistää myös aineellisen rikoslain taustalla vaikuttavissa rangaistusteorioissa rangaistuksiin liitettyjä estäviä ja sovituksellisia vaikutuksia sekä rikosprosessioikeuteen sisältyvien rikosvastuun tehokkaan toteuttamisen ja aineellisen totuuden tavoitteiden toteutumista.

Tekijänoikeusjärjestöt, kilpailuoikeus ja tekijän suoja

Tapaukset, joissa tekijänoikeus on joutunut ristiriitaan kilpailuoikeuden tavoitteiden kanssa ovat yleistyneet niin Euroopan Unionin kuin sen jäsenvaltioiden oikeuskäytännössä. Tähän on syynä paitsi kilpailuoikeuden soveltamisalueen laajeneminen, myös viestinnän kehitys. Kilpailuoikeus on saanut roolin tiedon kulun vapauden puolustajana. Tekijöitä edustavien järjestöjen toiminta on 1990-luvulla ollut kilpailuviranomaisten erityisen kiinnostuksen kohteena. Työn keskeinen kysymys on, mitä kilpailuoikeuden soveltaminen järjestöjen toimintaan merkitsee tekijän suojan kannalta. Kilpailuoikeudellisessa tulkinnassa olennaista on, miten järjestön suhde yksittäiseen tekijään hahmotetaan, Horisontaalisessa suhteessa järjestöt voidaan rinnastaa tekijöiden ammattiliittoihin, joiden tarkoituksena on oikeuksien kollektiivinen suojaaminen suhteessa käyttäjiin. Kilpailuvirasto on tulkinnut järjestöjen toiminnan KRL 6§:n kieltämäksi hintayhteistyöksi. Kilpailuneuvosto on sen sijaan katsonut, että järjestöjen suhde yksittäiseen oikeudenhaltijaan on vertikaalinen. Tekijänoikeusjärjestöt ovat itsenäisiä elinkeinonharjoittajia, jotka ovat KRL 3§:n määräävässä markkinaasemassa. Samalla kilpailuneuvosto totesi, että tekijänoikeuslain tavoite ja tarkoitus on otettava huomioon järjestöjen toimintaa arvioitaessa. Tekijöitä edustavien ammattijärjestöjen ja viestintäyritysten välisiin työehtosopimuksiin on sisällytetty oikeuksien käyttöä koskevia määräyksiä. KRL 2. 1 § sulkee työmarkkinoita koskevat sopimukset lain soveltamisalueen ulkopuolelle. KHO on tuoreessa ratkaisussaan kuitenkin tulkinnut työehtosopimusmääräykset sellaiseksi vertikaaliseksi kilpailunrajoitukseksi, johon voidaan soveltaa KRL 9§:n yleissäännöstä. Ratkaisu merkinnee sitä, että KRL:n vaikutus ulottuu aiempaa selkeämmin myös työehtosopimusten tekijänoikeusmääräyksiin. Vertikaalinen näkökulma ohjaa arvioimaan järjestöjen toimintaa teosten leviämisen ja viestinnän kannalta. Yrityksen hallussa tekijänoikeus on kilpailukeino. Järjestöt ovat määräävässä markkina-asemassa suhteessa käyttäjiin ja tekijöihin. Kansallisen ja EY:n oikeuskäytännön valossa käydään läpi tapauksia, joissa järjestöjen on katsottu käyttäneen väärin asemaansa. Yhteisön oikeuskäytännön avulla pyritään hahmottamaan sellaisia tilanteita, joita Suomessa ei vielä ole ehtinyt esiintyä. Tietoverkkostrategiat ja pyrkimykset "informaation valtateiden" luomiseen korostavat osaltaan järjestöjen välittäjäroolia. Samalla digitaalitekniikan käyttöönotto horjuttaa vakiintunutta oikeuksien tasapainoa. Koska digitalisoituminen luo mahdollisuuksia nimenomaan yksittäisille tekijöille ja käyttäjille, on järjestöjen uudistettava lisensointi- ja sopimuskäytäntöjään. Myös julkisen vallan sääntelyä, joka koskee oikeuksien jakautumista tekijöiden, välittäjien ja loppukäyttäjien välillä on arvioitavauudesta näkökulmasta. Digitaalisessa ympäristössä järjestöjen toimintaa ja tekijän yksinoikeuden rajoituksia on entistä vaikeampi perustella markkinoiden toimintaan liittyvillä syillä. Avainsanat: Tekijänoikeusjärjestö, kilpailuoikeus, kollektiivinen sopiminen, digitalisoituminen

Tuomari virkamiehenä : Tuomarin asemaa koskevat valtiosääntöoikeudelliset periaatteet ja niiden virkamiesoikeudelliset takeet

Keskeisin tuomarin asemaa koskeva valtiosääntöoikeudellinen periaate on tuomiovallan riippumattomuuden periaate PL 3 §:n 3 momentissa. Tuomarin riippumattomuudella tavoitellaan erityisesti päätöksenteon riippumattomuutta nimenomaan yksilöiden ja yhteisöjen oikeusturvan takaamiseksi. Riippumattomuusvaatimuksen on todettu kattavan erityisesti yksittäisiin lainkäyttöasioihin puuttumisen ja normien tulkinnan. Tuomiovallan riippumattomuuden periaate valtiosääntöperiaatteena suojaa toisaalta tuomioistuinten ratkaisutoimintaa suhteessa toimeenpano- ja lainsäädäntövaltaan, mutta vastaavasti asettaa rajoituksia myös tuomiovallan puuttumiselle lainsäädäntö- ja hallintotehtäviin. Tuomiovallan riippumattomuus on periaatteena melko abstrakti; samoin kuin sitä koskeva perussäännös PL 3 §:n 3 momentissa, mutta periaatetta täsmentävät erityisesti PL 21 §:ssä säädetty perusoikeus sekä useat PL 9 luvun säännökset (PL 98–103 §). Tuomioistuinten riippumattomuus on liitettävissä erityisesti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja niitä koskevaan tulkintakäytäntöön. Kysymys on tällöin erityisesti luottamuksesta tuomioistuinten puolueettomuuteen eikä merkitystä ole annettu esimerkiksi vallanjaon periaatteelle sinänsä. YK:n ihmisoikeuskomitea on myös todennut, että riippumattomuuden vaatimus on pakottava. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan PL 3 §:n 3 momenttia koskevissa tulkintakannanotoissa on todettu, että riippumattomuuden kannalta ongelmallista oli mm. veroviranomaisen mahdollisuus korvata tuomioistuimen ratkaisu omalla päätöksellään ja siten välillisesti muuttaa tuomioistuimen ratkaisua. Toisaalta PL 3 §:n kanssa ristiriidassa oli sääntely, jossa viranomaisen toimivallassa oli päättää, onko ylemmän oikeusasteen myöhemmällä ratkaisulla prejudikaattiarvoa suhteessa alemman tuomioistuimen päätökseen. Tuomioistuinten riippumattomuuden kannalta ei ole asianmukaista myöskään määritellä tuomioistuimelle menettelyllisiä vaatimuksia tai rajoituksia, jotka puuttuisivat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytyksiin. Myös tuomarin asemaa turvaavat muut perustuslaintasoiset järjestelyt (tuomarin erityistä virassapysymisoikeutta koskeva säännös PL 103 §:ssä ja erityinen nimittämisjärjestelmä PL 58 §:ssä ja 102 §:ssä) johtuvat ennen muuta tuomiovallan riippumattomuuden periaatteesta. Tuomarin asema virkamiehenä on muita virkamiehiä turvatumpi PL 103 §:n säännöksen johdosta ja virkasuhteen pysyvyyden vaatimuksella voidaan perustella myös tuomareita koskevia virkamiesoikeudellisia erityisjärjestelyitä. Yksittäinen tuomari on tuomitsemistehtävässään riippumaton myös päällikkötuomarista. Häneen voidaan kuitenkin kohdistaa työnjohdollisia toimenpiteitä. Riippumattomuus ei myöskään suojaa tuomarin henkilökohtaisia näkemyksiä viranhoidon vaatimuksista esimerkiksi virkatehtävien toimittamisen tapaa, järjestystä ja niihin käytettävää aikaa koskevissa kysymyksissä. Valtion virkamieslakiin (750/1994) tulossa olevan muutoksen jälkeen (HE 33/2008 vp.) tuomarille voitaisiin antaa myös virkamieslain 24 §:n mukainen kirjallinen varoitus. Varoituksen antaminen ei kuitenkaan voi perustua näkemyseroihin laintulkinnasta vaan että sen perusteena tulee olla yksinomaan virkavelvollisuuksien laiminlyöminen tai muu niiden vastainen toiminta. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Valtiosääntöoikeus, virkamiesoikeus, perustuslaki, valtion virkamieslaki, tuomioistuinlaitos, tuomioistuimet, tuomarit, riippumattomuus, virassapysymisoikeus Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa

Practices and Thought in Michel Foucault s Philosophy The present thesis examines Michel Foucault s (1926-1984) notion of practice and argues that it is an essential concept in his philosophy, especially in his analysis of knowledge, power and ethics. The thesis reveals a previously neglected chronological and methodological unity in Foucault s work. The first chapter clarifies Foucault s philosophy by outlining it according to four central themes. First, the main philosophical goal of his historical studies is to analyse how human subjects have become objects of their own thinking. Second, this goal calls for methodological precaution to avoid all anthropological universals. Third, Foucault s studies are directed towards fields of practices. Fourth, the analysis of practices is executed along three axes: knowledge, power and ethics. The second chapter concerns the notion of practice in Foucault s archaeological method. Foucault s archaeological analysis is not directed towards objects and subjects as such, but to the way that the rules of discursive practice form them in the discourse. Many commentators have neglected Foucault s concept of practice when discussing his ideas concerning rules of discourse and limits of knowledge. I argue that Foucault s analysis concerning the limits of knowledge relates to local and contingent rules of discursive practice, not to transcendental rules of thinking in general. The third chapter deals with power relations and practices. I clarify Foucault s concept of dispositif by defining it as a functional ensemble of practices, and argue that this concept is crucial to his understanding of power relations. I stress a conceptual definition, which separates relations of power from the practices of government and show that the latter is based on the idea that power relations are integrated into practices. This conceptual clarification also helps in understanding Foucault s critique concerning modern practices of power. The fourth chapter examines Foucault s way of perceiving ethics as a practice. He separates three essential dimensions in morals: moral codes, moral behaviour and practices of self. His ethics concern practices of self and he studies how these practices have constituted different relations that subjects have to themselves, to others and to their societies. I argue that Foucault s own ethical views can be found in the ideas on the importance of practices of self in the modern world, and emphasize that these ideas should be connected to his views concerning the tradition of the Enlightenment, and to his own political action.

Tila tilassa : Liturgian ja tilan dialogi alttarin äärellä

This study examines the organisation and transformation of altar space in the modern Evangelical Lutheran Church of Finland in liturgical and architectural perspective. The research data consists of 65 altar spaces in The Finnish Evangelical Lutheran church buildings. All of these were characterised in Church Government records as churches , built 1962 1999 and had been consecrated. The main data was collected by means of observation, photographing, and drawing sketches of altar spaces. The focus of this study concerns the organisation of modern Finnish Evangelical Lutheran altar spaces and, in particular, their changes also in relation to the liturgical movement. The challenge of this approach was especially in discovering the spatial identity of an altar space in terms of unequivocal boundaries. The analysis was realised in three stages. Interiors, the organisation of altar space, as well as architectonic qualities of altar spaces in terms of floor elevations, shapes of ceilings, lighting, and openings in the altar space were analysed. Moreover, attention was focused on furnishing and fixed versus movable pieces of furniture (such as the altar, altar rail, the pulpit, the baptismal font, and lectern). Finally, the potential qualitative and quantitative changes in altar space were examined. All in all, the majority of churches in the data featured elongated church halls with an altar at the end of the nave. To look at the data in chronological perspective, increasingly wide church halls had been built since the 1980s (yet there was only one central hall in which the altar was placed at the middle point of the church). Every third church altar was movable. As for the focal point of this study and the altar in particular, it was my aim to pay attention to the versus populum altar and its development in relation to the (Lutheran) liturgy. Hence, it was meaningful to determine, in terms of interior design, whether liturgists were able to celebrate facing the people attending the service. In the 1960s and 70s, a versus orientem altar featured in more than half of all new Finnish Lutheran churches, yet in 2000 two out of three churches featured a versus populum altar. For architectural and esthetic reasons (and not primarily due to liturgical ideas), also altars standing freely off the walls had been constructed. In terms of the liturgy, versus populum altars had been realised in expectation of increased communication between liturgist and worshippers. However, the analysis indicated that the altar could also become a divider of space. This aspect is a novel finding in relation to earlier and concurrent discussions concerning the liturgical movement. This study concluded, all in all, that altars had been increasingly constructed closer and closer to the worshiping parish and, accordingly, used increasingly often in the versus populum manner. Lecterns were often movable until the millennium this was the case in most altar spaces. Baptismal fonts did not have a permanent place in this data, and the data even included altar spaces with no baptismal fonts in the choir, nor the church hall. The position and status of fonts was generally weakened even if baptism in the Lutheran Church was regarded as one of the two sacraments together with the eucharist. The study concluded that even if baptism is regarded as a sacrament in the church, the position and status of baptismal fonts had weakened overall in newer church architecture. In other words, the tendency of the liturgical movement to emphasise the service and its celebration had obviously had its effect on the placement of baptismal fonts in the church hall. This research indicated that the pieces of furniture that mostly involved (many kinds of) visual and spatial changes included the altar and the lectern. In certain instances, fixed furnishings had been substituted by movable pieces or, moreover, new pieces of furniture and paraphernalia such as music instruments, pieces of art, tables, chairs and plants were brought in. In the Evangelical Lutheran Church of Finland, liturgical changes were principally inspired by the Catholic Church, in which liturgical changes are essentially based on Canon Law. Unlike Finnish Lutheranism, Catholicism provides detailed rules and principles even regarding the design of an altar space. According to this study, in the Finnish Lutheran Church, the primarily functional nature of given guidelines and instructions characterises several practical solutions in furnishing.

Kansankirkko, uskonnonvapaus ja valtio : Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen tulkinta uskonnonvapaudesta 1963-2003

A national church, freedom of religion, and the state The interpretation of freedom of religion formulated by the Synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland in reference to the relationship between the Church and the state from 1963 to 2003 This paper discusses the interpretation of freedom of religion formulated by the Synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland during the years 1963-2003. The effect of these formulations and decisions made by the Synod on the relationship between the Church and the state is also discussed as the relationship has been a central issue in the debate about freedom of religion in Finland. Active co-operation with the state caused a dispute in the Church during this period. Another cause for concern for the Synod, a strong defender of the national church, was the weakening position of the Church in a society undergoing many changes. As the Synod of 1963 discussed the status of the Church, the Church began to reflect upon its identity as a national church, and to evaluate freedom of religion in the country, as well as the relationship between the Church and the state. Some of the radicals of the 1960s and 1970s presented the Church as an obstacle to freedom of religion. The Synod was keen to emphasize that, in accordance with international agreements on human rights, freedom of religion means the freedom to have and follow a religion, and also that freedom of religion was a right of the majority in Finnish society. As an active guardian of the rights of its members, the Synod defended such issues as the teaching of religion in schools. Throughout the dispute, the Church focused on its right to act freely and, according to its identity, to express spirituality in the society. At the end of the 1960s, several efforts to reform the law on the freedom of religion and the relationship between the Church and the state gained favour in the Synod. These formulations of the Church were the basis for the work of a parliamentary committee in the 1970s, but no significant changes resulted. Instead, freedom of religion in Finland was judged to be fairly good. The committee paper did, however, lead to preparations for greater independence of the Church. The Synod at the time chose to react to the changes presented to it, but it was not before the 1990s that the Synod became an active force of reform in these matters. Though the Synod, particularly from the 1970s onwards, began clearly to favour the improvement of the position of other religious communities in Finland, it felt it had reason to be cautious as each church and religious community had the freedom to decide individually its relationship with the state. Any changes that would have weakened the position of the Church in Finnish society were met with disapproval in the Synod. Even though some theological concerns regarding the national identity of the Church were raised, the Synod emphasized issues of church policy. Keen to preserve and protect its legal status in society, the Synod judged that this status supported the freedom of action enjoyed by the Church as well as the freedom of religion.

Mikä on ihme ja mitä ihmeistä voidaan tietää? : Keskustelu ihmeistä uusimmassa englanninkielisessä uskonnonfilosofiassa

What is a miracle and what can we know about miracles? A discussion of miracles in anglophone philosophy of religion literature since the late 1960s. The aim of this study is to systematically describe and philosophically examine the anglophone discussion on the subject of miracles since the latter half of the 1960s. The study focuses on two salient questions: firstly, what I will term the conceptual-ontological question of the extent to which we can understand miracles and, secondly, the epistemological question of what we can know about miracles. My main purpose in this study is to examine the various viewpoints that have been submitted in relation to these questions, how they have been argued and on what presuppositions these arguments have been based. In conducting the study, the most salient dimension of the various discussions was found to relate to epistemological questions. In this regard, there was a notable confrontation between those scholars who accept miracles and those who are sceptical of them. On the conceptual-ontological side I recognised several different ways of expressing the concept of miracle . I systematised the discussion by demonstrating the philosophical boundaries between these various opinions. The first and main boundary was related to ontological knowledge. On one side of this boundary I placed the views which were based on realism and objectivism. The proponents of this view assumed that miraculousness is a real property of a miraculous event regardless of how we can perceive it. On the other side I put the views which tried to define miraculousness in terms of subjectivity, contextuality and epistemicity. Another essential boundary which shed light on the conceptual-ontological discussion was drawn in relation to two main views of nature. The realistic-particularistic view regards nature as a certain part of reality. The adherents of this presupposition postulate a supernatural sphere alongside nature. Alternatively, the nominalist-universalist view understands nature without this kind of division. Nature is understood as the entire and infinite universe; the whole of reality. Other, less important boundaries which shed light on the conceptual-ontological discussion were noted in relation to views regarding the laws of nature, for example. I recognised that the most important differences between the epistemological approaches were in the different views of justification, rationality, truth and science. The epistemological discussion was divided into two sides, distinguished by their differing assumptions in relation to the need for evidence. Adherents of the first (and noticeably smaller) group did not see any epistemological need to reach a universal and common opinion about miracles. I discovered that these kinds of views, which I called non-objectivist, had subjectivist and so-called collectivist views of justification and a contextualist view of rationality. The second (and larger) group was mainly interested in discerning the grounds upon which to establish an objective and conclusive common view in relation to the epistemology of miracles. I called this kind of discussion an objectivist discussion and this kind of approach an evidentialist approach. Most of the evidentialists tried to defend miracles and the others attempted to offer evidence against miracles. Amongst both sides, there were many different variations according to emphasis and assumption over how they saw the possibilities to prove their own view. The common characteristic in all forms of evidentialism was a commitment to an objectivist notion of rationality and a universalistic notion of justification. Most evidentialists put their confidence in science in one way or another. Only a couple of philosophers represented the most moderate version of evidentialism; they tried to remove themselves from the apparent controversy and contextualised the different opinions in order to make some critical comments on them. I called this kind of approach a contextualising form of evidentialism. In the final part of the epistemological chapter, I examined the discussion about the evidential value of miracles, but nothing substantially new was discovered concerning the epistemological views of the authors.

Hautamuistomerkki elämän ja kuoleman tulkitsijana : Heikki Häiväojan, Kain Tapperin ja Matti Peltokankaan tekemät hautamuistomerkit 1952-2002

Grave sculpture as interpreter of life and death. Grave sculptures done by Heikki Häiväoja, Kain Tapper and Matti Peltokangas 1952-2002. The thoughts of Philippe Ariès and Erwin Panofsky on western funeral art constitute the starting point of this study. These scholars speak about the 20th century as a period of decline regarding western funeral art. The reason for this situation lies, according to them, in the fact that death has been rejected and become a private affair in modern society. Especially Panofsky sees an important reason for the decay of funeral art also in the separation of death from religion. In this study, I approach the view of Ariès and Panofsky from the angle of Finnish funeral art. The subject of the study is grave sculptures of three Finnish sculptors: Heikki Häiväoja, Kain Tapper and Matti Peltokangas, from 1952 to 2002. (The analysis of the grave sculptures has been performed with the Iconology of Erwin Panofsky. The analysis has been deepened by the ideas of a graveyard as a semiotic text according to Werner Enninger and Christa Schwens. In order to confirm their argumentation, they analyse the graveyard text with the model of communicative functions of Roman Jakobson and verify that the graveyard is a cultural text according to Juri Lotman.) Results of the study In the grave sculptures of the sculptors, different worldviews appear alongside Christian thoughts indicating a new stage in the tradition of funeral art. In the grave sculptures characterised as Christian, the view of life after death is included. In these memorials the direction of life is prospective, pointing to the life beyond. Death is a border, beyond which one is unable to see. Nevertheless the border is open or marked by the cross. On this open border, death is absence of pain, glory and new unity. In memorials with different worldviews, the life beyond is a possibility which is not excluded. Memorials interpret life retrospectively; life is a precious memory which wakens grief and longing. Many memorials have metaphysical and mystic features. In spite of democratization the order and valuation of social classes appear in some memorials. The old order also materializes in the war memorials relating the same destiny of the deceased. Different burial places, nevertheless, do not indicate social inequality but are rather signs of diversity. The sculptors' abstract means of modern funeral art deepen the handling of the subject matter of death and reveal the mystery of it. Grave sculptures are a part of Finnish and sacral modern art, and there is an interaction between funeral art and modern art. Modern art acquires a new dimension, when grave sculptures become a part of its field. Grave sculptures offer an alternative to anonymous burying. The memorial is a sign of the end of life; it gives death significance and publicity and creates a relation to the past of the society. In this way, grave sculptures are a part of the chain of memory of the western funeral art, which extends throughout Antiquity until ancient Egypt. (In this study I have spoken of funeral art as a chain of memory using the thoughts of Danièle Hervieu-Léger.) There are no signs of decay in the grave sculptures, on the contrary the tradition of funeral art continues in them as a search for the meaning of life and death and as an intuitive interpretation of death. As such, grave sculptures are part of the Finnish discussion of death.

Suomi ja Euroopan kirkollinen jälleenrakentaminen 1945-1948

The international aid that the Evangelical Lutheran Church of Finland received between 1945 and 1948 is the topic of this historical study, in which the process of reconstruction of the Evangelical Lutheran Church of Finland is examined in a European context. The key questions are related not only to the achievements of the reconstruction programs but also to the purposes and objectives of the donating churches. The study pays particular attention to the changes in the ecclesiastical, political and economic fields after the Second World War and asks how the tense political atmosphere of a divided world affected the reconstruction programs of the churches. It is possible to distinguish three periods within the European church reconstruction process. To begin with, the year 1945 was, in general, the year of organization. Many churches had started planning reconstruction work already during the war, but only after the conflict in Europe had ceased did they have a chance to renew contacts, assess the damage and begin operations. The years 1946 and 1947 were the main years of the work. Large reconstruction organizations from American churches donated money, food, clothes and vitamins worth millions of dollars to the European churches. The work started to diminish as early as 1948, partly because Marshall Plan aid and the rising standard of living had reduced the need for material assistance in many countries and partly because other problems overshadowed the reconstruction work of the World Council of Churches: for example, most WCC resources at this time were directed to refugee programs and to Third World churhces. The most important donors from the Evangelical Lutheran Church of Finland's point of view were the American Section of the Lutheran World Federation, the World Council of Churches and the Churches of Denmark, Sweden and England. The amount of money and value of goods received by the Evangelical Lutheran Church of Finland totaled approximately 2.5 million dollars, from which about 60 per cent came from the Lutheran churches of America. The importance of the Lutheran World Federation was even greater because of the productive financial arrangements that increased the American Lutheran funds. In addition the Evangelical Lutheran Church of Finland imported hundreds of tons of tax-free coffee and sold this to Finns. The money gained was used mostly to rebuild destroyed church buildings and to support the work of different ecclesiastical organizations. Smaller amounts were used for scholarship programs, youth work, and supporting sick and disabled church workers.

Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958-1962

This study explores the relationship of the Evangelical Lutheran Church of Finland to communism and political power during the period of crises in Finnish foreign relations with the Soviet Union from 1958 to 1962. During this period the USSR repeatedly interfered in Finland´s domestic affairs and limited her foreign political freedom of action. The research subjects for this dissertation are the bishops of the Church of Finland and the newspaper Kotimaa, which can be regarded as the unofficial organ of the church at the time. A typical characteristic of the Church of Finland from the beginning of the twentieth century was patriotism. During the interwar years the church was strongly anti-communist and against the Soviet Union. This tendency was also evident during the Second World War. After the war the Finnish Church feared that the rise of the extreme left would jeopardize its position. The church, however, succeeded in maintaining its status as a state church throughout the critical years immediately following the war. This study indicates that, although the manner of expression altered, the political attitude of the church did not substantially change during the postwar period. In the late 1950s and early 1960s the church was still patriotic and fear of the extreme left was also evident among the leaders of the church. The victory of the Finnish People's Democratic League in the general election of 1958 was an unwelcome surprise to the church. This generated fear in the church that, with Soviet support, the Finnish communists might return to governmental power and the nation could become a people's democracy. Accordingly, the church tried to encourage other parties to set aside their disagreements and act together against the extreme left throughout the period under study. The main characteristics of the church´s political agenda during this period of crisis were to support the Finnish foreign policy led by the president of the republic, Urho Kekkonen, and to resist Finnish communism. The attitude of Finnish bishops and the newspaper Kotimaa to the Cold War in general was generally in agreement with the majority of western Christians. They feared communism, were afraid of the USSR, but supported peaceful co-existence because they did not want an open conflict with the Soviets. Because of uncertainties in Finland's international position the Finnish Church regarded it as necessary to support the Finnish policy of friendship towards the USSR. The Finnish Church considerer it unwise to openly criticize the Soviet Union, tried resist the spread of communism in Finnish domestic policy. This period of foreign policy crises was principally seen by the church as a time when there was a need to strengthen Finland's unstable national position.

Vähemmistövaltiokirkon synty : Ortodoksisen kirkkokunnan ja valtion suhteiden muotoutuminen Suomessa 1917-1922

The Birth of the Minority State Church Development of the legal relationship between the state of Finland and the Finnish Orthodox Church 1917 1922 Mika Nokelainen, University of Helsinki, Finland. The present research seeks to explain how the legal relationship developed between the state of Finland and the Orthodox Church of Finland. The main focus is on three statutes: 1) the Statute of the Orthodox Church in Finland as stated by Prime Minister J. K. Paasikivi s cabinet in November 1918, 2) The Republican Constitution of July 1919 and 3) The Freedom of Religion Act of 1923. This study examines how different political goals influenced the three statutes mentioned above. Another important factor that is taken into account is the attitude of the Lutheran Church of Finland, the church of the national majority, towards the Orthodox minority and its judicial position in the country. Finland became independent in December 1917, in the aftermath of the November Revolution in Russia. The Orthodox Church already had hundreds of years of history in Finland. In the 19th century, several statutes by emperors of Russia had made the Orthodox Church an official state church of Finland. Due to the long history of the Orthodox Church in Finland, Prime Minister Paasikivi s cabinet made the decision to support the church in the spring of 1918. Furthermore, the cabinet s goal to occupy East Karelia increased its willingness to support the church. The Finnish-national Orthodox Church was needed to educate the East-Karelians. A new statute on the Orthodox Church in Finland came into force in November 1918, reorganising the administration, economy and legal relationship between the church and state in Finland. With this statue, the cabinet gained some authority over the church. Sections of this statute made possible, for example, the cabinet s interference in the internal affairs of the church. The Republican Constitution of 1919 included the principle of freedom of religion. The state, which previously had been Lutheran, now became non-denominational. However, the Republican Constitution explicitly mentioned the Lutheran as well as the Orthodox Church, which indirectly confirmed the position of the Orthodox Church as the second state church of Finland. This position was finally confirmed by the Freedom of Religion Act in 1923. In general, the Lutheran Church of Finland did not resist the judicial position of the Orthodox Church. However, some Lutherans regarded the Orthodox Church with suspicion because of its intimate connection with Russia.

Kertomuksia kirkon työntekijäksi kasvamisesta : Kirkon nuorisotyötä opiskelevien spiritualiteetin ja ammatillisen identiteetin muotoutuminen

The aim of the study was to analyse Church Youth Work Leader students different processes of developing their spirituality and professional identity. The study was carried out in connection with the church-orientated education at the Diaconia University of Applied Sciences (Diak). The method of the study was narrative analysis. The data consisted of stories written (N=46) and told (N=10) by students, that were collected over three years in two units of Diak. The data was analysed in two ways: first with categorical-content analysis, and then with holistic-content analysis and holistic-form reading in order to establish the comprehensive views of complete narratives. The theoretical starting-point was to regard spirituality widely, including religion and faith. In the first data analysis, this theory was focused so that spirituality was namely Christian spirituality including personal faith and worship, membership in the Christian community and persons values and ideas about the meaning of life. The results of the investigation were presented in five model narratives. The story of a social care worker represents the process of a student orientating to social work. In this story spirituality manifested as a part of social and personal identity but not as a part of professional identity. The vocation for helping people led the student to social care work. In the story of a counselor, students good connection to their home parish took a central role. They had good experiences working as young Christian volunteers, and during their studies this volunteer role became professional role. Spirituality was strongly joined to professional identity. The story of an educator represents a vocation for spiritual work and youth work in the church. In this story students also had good connections to their home parishes. Spirituality manifested as a part of personal, social and professional identity. In the story of a spiritual worker or preacher, each person s spiritual vocation was remarkable. Spirituality was extremely individual and it defined the personal, social and professional identity. Spiritual devotion caused a change in students orientation from the church to social services. The story of a searcher tells about a student who is still looking for her or his own profession. The focus of the story was on personal growth and considering one s values and the meaning of life. Spirituality was manifested in personal identity. The results indicate that the practical placements in the second academic year have an important effect on students professional orientation and professional identity. The connection to the local parish has also significant meaning for students spiritual formation and development into church professions.