Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958-1962

This study explores the relationship of the Evangelical Lutheran Church of Finland to communism and political power during the period of crises in Finnish foreign relations with the Soviet Union from 1958 to 1962. During this period the USSR repeatedly interfered in Finland´s domestic affairs and limited her foreign political freedom of action. The research subjects for this dissertation are the bishops of the Church of Finland and the newspaper Kotimaa, which can be regarded as the unofficial organ of the church at the time. A typical characteristic of the Church of Finland from the beginning of the twentieth century was patriotism. During the interwar years the church was strongly anti-communist and against the Soviet Union. This tendency was also evident during the Second World War. After the war the Finnish Church feared that the rise of the extreme left would jeopardize its position. The church, however, succeeded in maintaining its status as a state church throughout the critical years immediately following the war. This study indicates that, although the manner of expression altered, the political attitude of the church did not substantially change during the postwar period. In the late 1950s and early 1960s the church was still patriotic and fear of the extreme left was also evident among the leaders of the church. The victory of the Finnish People's Democratic League in the general election of 1958 was an unwelcome surprise to the church. This generated fear in the church that, with Soviet support, the Finnish communists might return to governmental power and the nation could become a people's democracy. Accordingly, the church tried to encourage other parties to set aside their disagreements and act together against the extreme left throughout the period under study. The main characteristics of the church´s political agenda during this period of crisis were to support the Finnish foreign policy led by the president of the republic, Urho Kekkonen, and to resist Finnish communism. The attitude of Finnish bishops and the newspaper Kotimaa to the Cold War in general was generally in agreement with the majority of western Christians. They feared communism, were afraid of the USSR, but supported peaceful co-existence because they did not want an open conflict with the Soviets. Because of uncertainties in Finland's international position the Finnish Church regarded it as necessary to support the Finnish policy of friendship towards the USSR. The Finnish Church considerer it unwise to openly criticize the Soviet Union, tried resist the spread of communism in Finnish domestic policy. This period of foreign policy crises was principally seen by the church as a time when there was a need to strengthen Finland's unstable national position.

Tutkimuksessa selvitetään, mikä oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispojen ja Kotimaa-lehden suhde poliittisiin vallanpitäjiin ja kommunismiin ulkopoliittisina kriisivuosina 1958-1962. Aikakausi on Suomen sodanjälkeisen poliittisen historian merkittävä taitekohta, johon sijoittuvat sekä syksyn 1958 yöpakkaskriisi että marraskuun 1961 noottikriisi. Piispat ottivat kantaa ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin valtiopäiväsaarnoissa ja julkilausumien välityksellä sekä pitivät henkilökohtaisesti yhteyttä maan keskeisiin poliitikkoihin. Tutkimuksesta ilmenee myös, että Kotimaa-lehdellä oli keskeinen rooli kirkon poliittisten kannanottojen määrittelijänä ja välittäjänä. Kirkon poliittista tilannetta koskeville kannanotoille oli ominaista huoli rakentavan yhteistyön puuttumisesta maan sisäpoliittisessa elämässä. Äärivasemmiston voitto vuoden 1958 eduskuntavaaleissa herätti kirkon piirissä runsaasti epävarmuutta. Kirkon johdon pelkona oli, että kommunismin kasvu jatkuisi ja kansandemokraatit saattaisivat päästä kiinni hallitusvaltaan kohtalokkain seurauksin. Vuoden 1962 presidentinvaalien alla ainakin kahta piispaa yritettiin taivutella Kekkosen vastaehdokkaaksi. Vaikka piispat eivät suostuneet, osa heistä toivoi Kekkosen syrjäyttämistä. Tyytymättömyyden taustalla oli Kekkosen yksityiselämään ja moraaliin kohdistunut epäluottamus. Noottikriisi kuitenkin vakuutti piispat siitä, että Kekkonen oli puutteistaan huolimatta se henkilö, joka pystyi parhaiten takaamaan Suomen suvereniteetin suhteessa Neuvostoliittoon. Tutkimus osoittaa, että vaikka kirkon johto tuki Kekkosen ulkopolitiikkaa, se ei ollut sodan jälkeen luopunut entisestä epäluuloisuudestaan Neuvostoliittoa kohtaan. Ulkopoliittisista syistä kirkon kommunismia koskevissa kannanotoissa etusijalla oli kuitenkin Suomen äärivasemmiston arvostelu. Vaikka piispat yleensä pidättyivät arvostelemasta Neuvostoliiton uskontopolitiikkaa, Kotimaa-lehdessä kirjoitettiin avoimesti Neuvostoliiton ja sen satelliittimaiden uskontopolitiikasta ja kristittyjen vainoista. Kansainvälisesti tarkasteltuna Suomen evankelisluterilainen kirkko voidaan nähdä ulkopoliittisina kriisivuosina 1958-1962 osana lännen kirkkojen kommunisminvastaista rintamaa, vaikka Suomen kirkko oli selkeästi uskonnollis-isänmaalliseen perinteeseensä nojaten ennen kaikkea kiinnostunut siitä, mikä oli oman maan ja kansan kohtalo maailmassa. Kylmä sota vahvisti poliittisen ja kirkollisen vallan suhdetta niissä länsimaissa, joissa kommunismi koettiin erityisenä uhkana. Tämä suuntaus on nähtävissä myös Suomessa. Suomen kirkolla oli ilmeinen intressi tukea sitä poliittista tahoa, jonka se näki parhaiten kykenevän turvaamaan maan itsenäisyyden ja kirkon vapaat toimintaedellytykset.