Hautamuistomerkki elämän ja kuoleman tulkitsijana : Heikki Häiväojan, Kain Tapperin ja Matti Peltokankaan tekemät hautamuistomerkit 1952-2002

Grave sculpture as interpreter of life and death. Grave sculptures done by Heikki Häiväoja, Kain Tapper and Matti Peltokangas 1952-2002. The thoughts of Philippe Ariès and Erwin Panofsky on western funeral art constitute the starting point of this study. These scholars speak about the 20th century as a period of decline regarding western funeral art. The reason for this situation lies, according to them, in the fact that death has been rejected and become a private affair in modern society. Especially Panofsky sees an important reason for the decay of funeral art also in the separation of death from religion. In this study, I approach the view of Ariès and Panofsky from the angle of Finnish funeral art. The subject of the study is grave sculptures of three Finnish sculptors: Heikki Häiväoja, Kain Tapper and Matti Peltokangas, from 1952 to 2002. (The analysis of the grave sculptures has been performed with the Iconology of Erwin Panofsky. The analysis has been deepened by the ideas of a graveyard as a semiotic text according to Werner Enninger and Christa Schwens. In order to confirm their argumentation, they analyse the graveyard text with the model of communicative functions of Roman Jakobson and verify that the graveyard is a cultural text according to Juri Lotman.) Results of the study In the grave sculptures of the sculptors, different worldviews appear alongside Christian thoughts indicating a new stage in the tradition of funeral art. In the grave sculptures characterised as Christian, the view of life after death is included. In these memorials the direction of life is prospective, pointing to the life beyond. Death is a border, beyond which one is unable to see. Nevertheless the border is open or marked by the cross. On this open border, death is absence of pain, glory and new unity. In memorials with different worldviews, the life beyond is a possibility which is not excluded. Memorials interpret life retrospectively; life is a precious memory which wakens grief and longing. Many memorials have metaphysical and mystic features. In spite of democratization the order and valuation of social classes appear in some memorials. The old order also materializes in the war memorials relating the same destiny of the deceased. Different burial places, nevertheless, do not indicate social inequality but are rather signs of diversity. The sculptors' abstract means of modern funeral art deepen the handling of the subject matter of death and reveal the mystery of it. Grave sculptures are a part of Finnish and sacral modern art, and there is an interaction between funeral art and modern art. Modern art acquires a new dimension, when grave sculptures become a part of its field. Grave sculptures offer an alternative to anonymous burying. The memorial is a sign of the end of life; it gives death significance and publicity and creates a relation to the past of the society. In this way, grave sculptures are a part of the chain of memory of the western funeral art, which extends throughout Antiquity until ancient Egypt. (In this study I have spoken of funeral art as a chain of memory using the thoughts of Danièle Hervieu-Léger.) There are no signs of decay in the grave sculptures, on the contrary the tradition of funeral art continues in them as a search for the meaning of life and death and as an intuitive interpretation of death. As such, grave sculptures are part of the Finnish discussion of death.

Tutkimuksen lähtökohtana on Philippe Ariès'n ja Erwin Panofskyn näkemys länsimaisen hautataiteen tilasta. Tutkijat puhuvat 1900-luvusta hautataiteen rappiokautena, jonka syynä he pitävät kuoleman torjumista, kuoleman muuttumista ihmisen yksityisasiaksi sekä kuoleman irrottamista uskonnosta. Tässä tutkimuksessa lähestyn Ariès'n ja Panofskyn näkemystä länsimaisesta hautataiteesta suomalaisesta hautataiteesta käsin. Tutkimuksen kohteena ovat kolmen kuvanveistäjän Heikki Häiväojan, Kain Tapperin ja Matti Peltokankaan suunnittelemat hautamuistomerkit vuosilta 1952-2002. Tutkimustuloksia Kuvanveistäjien hautamuistomerkeissä kristillisten ajatusten rinnalle nousee erilaisia maailmankatsomuksellisia näkemyksiä, mikä merkitsee uutta vaihetta hautataiteen traditiossa. Kristillisiksi luonnehdittuihin hautamuistomerkkeihin sisältyy ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä. Muistomerkeissä elämän suunta on prospektiivinen, tuonpuoleiseen viittaava. Kuolema merkitsee rajaa, jonka taakse ei voi nähdä. Raja on kuitenkin avoin tai ristin merkitsemä. Tälle avoimella rajalla kuolema on kärsimyksen poissaoloa, kirkkautta ja uutta yhteyttä. Erilaisia maailmankatsomuksellisia näkemyksiä sisältävissä muistomerkeissä kuolemanjälkeinen elämä on mahdollisuus, jota ei ole suljettu pois. Muistomerkit tulkitsevat elämää retrospektiivisesti, elämä on arvokas muisto, joka herättää surua ja kaipausta. Useissa muistomerkeissä on metafyysisiä ja mystisiä piirteitä. Demokratisoitumiskehityksestä huolimatta sosiaalisten luokkien järjestys ja arvostus näkyvät muutamien hautamuistomerkkien kohdalla. Vanha järjestys toteutuu myös sotamonumenteissa, jotka kertovat vainajien yhteisestä kohtalosta. Erilaiset hautasijat eivät kuitenkaan merkitse yhteiskunnallista eriarvoisuutta, vaan ovat osoitus elämän monimuotoisuudesta. Kuvanveistäjien hautamuistomerkeissä modernin hautataiteen viitteelliset ilmaisukeinot syventävät kuolema-aiheen käsittelyä ja tuovat esille kuoleman mysteerin. Hautamuistomerkit ovat osa suomalaista ja kirkollista nykytaidetta ja hautataiteen ja nykytaiteen välillä on vuorovaikutus. Nykytaiteen tutkimus saa lisäulottuvuuden, jos kuvanveistäjien hautamuistomerkit tuodaan osaksi sen kenttää. Kuvanveistäjien hautamuistomerkit ovat vaihtoehto nimettömälle, anonyymille hautaamiselle. Hautamuistomerkki on elämän päättymisen merkki, joka antaa kuolemalle merkityksen ja julkisuuden sekä luo yhteyden yhteiskunnan menneisyyteen. Hautamuistomerkit ovat osa länsimaisen hautataiteen muistin ketjua, joka ulottuu antiikkiin ja muinaiseen Egyptiin asti. Muistomerkeissä ei ole rappion merkkejä, vaan hautataiteen traditio jatkuu niissä elämän ja kuoleman merkityksen etsimisenä ja kuoleman aavistelevana tulkintana. Tällaisina kuvanveistäjien tekemät hautamuistomerkit ovat osa suomalaista kuolemakeskustelua.