Kansankirkko, uskonnonvapaus ja valtio : Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen tulkinta uskonnonvapaudesta 1963-2003

A national church, freedom of religion, and the state The interpretation of freedom of religion formulated by the Synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland in reference to the relationship between the Church and the state from 1963 to 2003 This paper discusses the interpretation of freedom of religion formulated by the Synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland during the years 1963-2003. The effect of these formulations and decisions made by the Synod on the relationship between the Church and the state is also discussed as the relationship has been a central issue in the debate about freedom of religion in Finland. Active co-operation with the state caused a dispute in the Church during this period. Another cause for concern for the Synod, a strong defender of the national church, was the weakening position of the Church in a society undergoing many changes. As the Synod of 1963 discussed the status of the Church, the Church began to reflect upon its identity as a national church, and to evaluate freedom of religion in the country, as well as the relationship between the Church and the state. Some of the radicals of the 1960s and 1970s presented the Church as an obstacle to freedom of religion. The Synod was keen to emphasize that, in accordance with international agreements on human rights, freedom of religion means the freedom to have and follow a religion, and also that freedom of religion was a right of the majority in Finnish society. As an active guardian of the rights of its members, the Synod defended such issues as the teaching of religion in schools. Throughout the dispute, the Church focused on its right to act freely and, according to its identity, to express spirituality in the society. At the end of the 1960s, several efforts to reform the law on the freedom of religion and the relationship between the Church and the state gained favour in the Synod. These formulations of the Church were the basis for the work of a parliamentary committee in the 1970s, but no significant changes resulted. Instead, freedom of religion in Finland was judged to be fairly good. The committee paper did, however, lead to preparations for greater independence of the Church. The Synod at the time chose to react to the changes presented to it, but it was not before the 1990s that the Synod became an active force of reform in these matters. Though the Synod, particularly from the 1970s onwards, began clearly to favour the improvement of the position of other religious communities in Finland, it felt it had reason to be cautious as each church and religious community had the freedom to decide individually its relationship with the state. Any changes that would have weakened the position of the Church in Finnish society were met with disapproval in the Synod. Even though some theological concerns regarding the national identity of the Church were raised, the Synod emphasized issues of church policy. Keen to preserve and protect its legal status in society, the Synod judged that this status supported the freedom of action enjoyed by the Church as well as the freedom of religion.

Kirkon ja valtion suhde on ollut keskeinen kysymys suomalaisessa uskonnonvapauskeskustelussa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen uskonnonvapauden tulkintaa sekä uskonnonvapauden merkitystä kirkon ja valtion suhteita koskeneissa kirkolliskokouksen linjauksissa ja päätöksissä vuosina 1963 2003. Kirkolliskokous piti vahvasti kiinni kansankirkollisesta identiteetistä. Kansankirkon toiminnallinen aktiivisuus ja pyrkimys yhteistyöhön valtion kanssa herätti kiistoja kirkon sisällä. Samalla kirkon merkityksen heikkeneminen jäsenten keskuudessa herätti huolta. Kirkon asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa tarkastellut vuoden 1963 kirkolliskokous käynnisti prosessin, joka johti kansankirkollisen identiteetin, uskonnonvapauden sekä kirkon ja valtion suhteiden tarkasteluun. Yhteiskunnallinen radikalismi ilmeni 1960 ja 1970 luvuilla myös kirkonvastaisuutena. Kirkon yhteiskunnallisen aseman arvioitiin estävän uskonnonvapauden toteutumisen. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten tukemana Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous korosti uskonnonvapautta oikeutena uskontoon ja sen harjoittamiseen. Kirkolliskokouksen mukaan uskonnonvapaus oli myös enemmistölle kuuluva oikeus. Jäsentensä edunvalvojana kirkolliskokous esiintyi puolustaessaan aktiivisesti muun muassa uskonnonopetuksen asemaa. Tässä uskonnonvapaustulkinnassa painottui myös kirkon hengellinen ja toiminnallinen vapaus toteuttaa identiteettinsä mukaisesti tehtäväänsä yhteiskunnassa. Kirkon piirissä suhtauduttiin 1960 luvun lopulla myönteisesti useisiin uskonnonvapautta sekä kirkon ja valtion suhteita koskeviin uudistuspyrkimyksiin. Kirkon taholla tehtyjen linjausten pohjalle rakentuivat 1970 luvulla työskennelleen kirkon ja valtion suhteita sekä uskonnonvapautta tarkastelleen parlamentaarisen komitean lopputulokset. Tämä selvitys ei johtanut suuriin periaatteellisiin muutoksiin, vaan uskonnonvapauden arvioitiin toteutuvan Suomessa varsin hyvin. Selvitys käynnisti kuitenkin kirkon itsenäisyyttä vahvistaneiden muutosten valmistelun. Kirkolliskokous ei itse ollut aktiivinen uskonnonvapauden tai kirkon ja valtion suhteiden uudistaja, vaan se reagoi sille esitettyihin muutosehdotuksiin. Vasta 1990 luvulla kirkolliskokous aktivoitui kirkon ja valtion suhteiden uudistamisessa. Kirkolliskokous suhtautui erityisesti 1970 luvulta alkaen selkeän myönteisesti muiden uskonnollisten yhdyskuntien aseman edistämiseen. Silti se otti tähän kantaa varsin varovaisesti. Taustalla oli näkemys, jonka mukaan jokaisen kirkon ja uskonnollisen yhdyskunnan vapauteen kuului oman identiteettinsä perustalta päättää omasta valtiosuhteestaan. Kirkolliskokous suhtautui pääosin kielteisesti kirkon yhteiskunnallista asemaa heikentäviin muutoksiin. Vaikka taustalla oli teologista kansankirkkoajattelua, kirkolliskokouksessa muutoksia argumentoitiin lähinnä kirkkopoliittisista pyrkimyksistä käsin. Kirkolliskokous varjeli julkisoikeudellisen asemansa säilymistä. Tämän se arvioi tukevan kirkon toimintaedellytyksiä ja uskonnonvapautta.