Vapaussodan perintö : Valkoisuus paikallisyhteisössä sisältö, ylläpitäjät ja rapautuminen Iisalmessa 1918 1933

Legacy of the Finnish Civil War. White nationalism in a local community - content, supporters and disintegration in Iisalmi 1918 - 1933. Using one local community (Iisalmi) as an example, this study centres around the winners of the 1918 Finnish Civil War, exploring their collectivity its subsequent breakdown during 1918 - 1933. Referring to this collectivity by the methodological concept of white nationalism, the thesis first discusses its origin, content and forms. This is done by elucidating the discourses and symbols that came to constitute central ideological and ritualistic elements of white nationalism. Next, the thesis describes and analyzes fundamental actors of the Finnish civil society (such as White Guard and Lotta Svärd) that maintained white nationalism as a form of counter or parallel hegemony to the integration policy of the 1920s. Also highlighted is the significance of white nationalism as a power broker and an instrument of moral regulation in inter-war Finnish society. A third contribution of this thesis involves presenting a new interpretation of the legacy of the Civil War, i.e., the right-wing radicalism during the years 1919 - 1933. I shall describe attempts of the extreme right (Lapua Movement and IKL, Patriotic People s Movement) to use the white nationalism discourse as a vehicle for their political ambitions, as well as the strong counter-reaction these attempts induced among other middle-class groups. At the core of this research is the concept of white nationalism, whose key elements were the sacrifice of 1918, fatherland under threat and warrior citizenship. Winners of the civil war strove to blend these ideals into a homogenized culture, to which the working class and wavering members of the middle-class were coaxed and pressurized to subscribe. The thesis draws on Anglo-American symbol theories, theory of social identity groups, Antonio Gramsci s concept of cultural hegemony and Stuart Hall s approach to discourse and power.

A Shared European History? Perceptions of Imperialism and Islam in Matriculation Examination Essays and History Textbooks

The European Union (EU) is faced with a continuous decrease in public support. There is a tension between the growing Euroscepticism and the concurrent academic discourse of a shared European identity. Informed and inspired by the current debates, this Master’s Thesis investigates the potential of a shared past to create shared identity. It also addresses the logic of cultural exclusion that is often connected to collective cultural identities. The source material is a combination of exam essays, written as answers to the history tests in the Finnish matriculation examinations of 2005-2008, and upper secondary school history textbooks. From the sources, current perceptions of Islam (as Europe’s Other) and the age of imperialism (as a debated period from Europe’s past) among the youth are studied. Through the analysis the thesis aims to indicate the level of consensus within the pupils’ identification with the past and with Europe. This objective is pursued through examining the pupils’ perceptions of Europe’s past and its relationship to non-European cultures and countries as they are manifested in the essays, and reflecting upon the level of influence that history textbooks as representatives of national hegemonic historical narratives might have on the contents, framings and emphases with and through which the pupils approach, imagine, and reproduce Europe’s past. The approach is based on previous research on the presence of history and the field of textbook research. The theoretical categories with which the sources are analyzed are derived primarily from literature on identity, European integration, history and memory, postcolonial criticism, and theorizations of European identity. Results of the research project suggest that the rhetoric of European superiority, despite its apparent demise, still resonates in contemporary understandings of Europeanness. Dominant perceptions of imperialism comprise of European agency and colonial submission, dominant perceptions of the Islamic world of fundamental difference. Identification with European history among the Finnish youth is rather shallow when examined through perceptions of imperialism; the Islamic world is perceived as Other and its representations are dominated by recent and contemporary international relations.

Äidin hoiva, jaettu vanhemmuus – ja vapaus valita. Argumentointi perhevapaiden uudistamisessa 1970-luvulta 2000-luvulle

Äitiyslomaa pidennettiin 1970-luvulla useasti, mikä herätti huolta lomien vaikutuksista naisten työmarkkina-asemaan. Edistääkseen lasten hoidon tasapuolisempaa jakautumista vanhempien kesken Suomi otti käyttöön isyysloman sekä vanhempien yhteisesti jaettavan vanhempainloman. Lomien kehittäminen kuitenkin pysähtyi 1980-luvun alkupuolella, kun taas muissa Pohjoismaissa isien kannustamiseksi kehitettiin 1990-luvulla kokonaan isille korvamerkittyjä lomakiintiöitä. Suomi otti vasta vuonna 2003 käyttöön ns. isäkuukauden, jonka käyttö kuitenkin edellyttää, että isä käyttää kaksi viikkoa yhteisestä vanhempainvapaasta. Isät käyttävät Suomessa vanhempainvapaita edelleen hyvin vähän. Sen sijaan vuodesta 1985 saakka käytössä ollut kotihoidon tukijärjestelmä, jolla tuetaan lasten kotihoitoa, on äitien keskuudessa hyvin suosittu. Tässä tutkielmassa tarkastellaan perhevapaista Suomessa käytyä poliittista keskustelua ja sen pitkän aikavälin muutosta. Tutkielmassa syvennytään tarkemmin kahteen ajanjaksoon: 1970-luvun uudistusaaltoon, jossa isät otettiin mukaan järjestelmään, ja 2000-lukuun, jolloin isien kannustaminen vapaiden käyttöön on jälleen ollut vahvasti poliittisella agendalla. Kiinnostuksen kohteena on ennen kaikkea pyrkimys vanhempien roolien muuttamiseen. Tässä yhteydessä selvitetään itse uudistusprosesseja, mutta keskeisenä tutkimuskohteena on se, millä tavoin päätöksentekoon osallistu-neet toimijat ovat argumentoineet kantojaan perhevapaiden tiimoilta. Tutkielman aineisto koostuu mm. valtiopäiväasiakirjoista ja eduskunnan pöytäkirjoista, hallitusten ja puolueiden ohjelmista, työmarkkinajärjestöjen kannanotoista sekä komiteoiden ja työryhmien muistioista. Aineistoa lähestytään kehysanalyysin sekä argumentaatioteorian menetelmillä. Molemmat menetelmät kiinnittävät huomionsa siihen, millä tekniikoilla poliittisessa argumentoinnissa pyritään aikaansaamaan esitetyille toimenpiteille mahdollisimman laaja kannatus. Tutkielmasta ilmenee, että 1970-luvun keskustelu vanhempainlomista oli hyvin polarisoitunutta. Isien hoivaajaroolin kasvattaminen oli osa vasemmiston tasa-arvodiskurssia, jonka tavoitteena oli tehdä isistä äitien kanssa tasa-arvoisia vanhempia ja äideistä vastaavasti tasa-arvoisia ansaitsijoita työelämässä. Tätä näkökulmaa vastusti konservatiivien äidinhoivan diskurssi, joka näki äidin luonnostaan parempana hoitajana lapselle. Konservatiivien vaatimus pitkästä äitiyslomasta yhdistyi vaatimukseen kotihoidon tuesta, jonka turvin äiti voisi hoitaa lastaan kotona pidempään. Vasemmisto vastusti tätä kiivaasti. 2000-luvulla keskustelu on keskittynyt vanhemmuuden kustannusten tasaisempaan jakamiseen sekä isien kannustamiseen vapaiden käyttöön. Näistä tavoitteista sinänsä on vallinnut lähes yksimielisyys, mutta keinoissa on eroja. Isien kannustamiseksi on varsinkin esitetty erilaisia malleja isäkiintiöistä. Perusteina on ollut isyyden vahvistaminen, isä-lapsi-suhde, tasa-arvon edistäminen sekä Pohjoismaiden positiiviset kokemukset kiintiöistä. Kiintiöitä vastustaneet työnantajat ja konservatiivit ovat kuitenkin pitäneet niitä vanhempien valinnanvapauden rajoittamisena, vaikka ne muuten ovatkin argumentoineet tasa-arvon ja isien kannustamisen puolesta. Kotihoitoa puolustava diskurssi ei puolestaan 2000-luvulla enää ole kiteytynyt pelkästään äidin hoivaan, vaan kotipiiriin yleensä. Isäkiintiöiden kannattajat taas eivät enää 2000-luvulla ole kyseenalaistaneet kotihoidon tukea, joka on pidentänyt naisten katkoja työelämästä ja jolla on suuri merkitys lasten hoidon epätasaiselle jakautumiselle.

Bridging East and West : The Establishment of the International Institute for Applied Systems Analysis (IIASA) in the United States Foreign Policy of Bridge Building, 1964-1972.

The dissertation examines the foreign policies of the United States through the prism of science and technology. In the focal point of scrutiny is the policy establishing the International Institute for Applied Systems Analysis (IIASA) and the development of the multilateral part of bridge building in American foreign policy during the 1960s and early 1970s. After a long and arduous negotiation process, the institute was finally established by twelve national member organizations from the following countries: Bulgaria, Canada, Czechoslovakia, Federal Republic of Germany (FRG), France, German Democratic Republic (GDR), Great Britain, Italy, Japan, Poland, Soviet Union and United States; a few years later Sweden, Finland and the Netherlands also joined. It is said that the goal of the institute was to bring together researchers from East and West to solve pertinent problems caused by the modernization process experienced in industrialized world. It originates from President Lyndon B. Johnson s bridge building policies that were launched in 1964, and was set in a well-contested and crowded domain of other international organizations of environmental and social planning. Since the distinct need for yet another organization was not evident, the process of negotiations in this multinational environment enlightens the foreign policy ambitions of the United States on the road to the Cold War détente. The study places this project within its political era, and juxtaposes it with other international organizations, especially that of the OECD, ECE and NATO. Conventionally, Lyndon Johnson s bridge building policies have been seen as a means to normalize its international relations bilaterally with different East European countries, and the multilateral dimension of the policy has been ignored. This is why IIASA s establishment process in this multilateral environment brings forth new information on US foreign policy goals, the means to achieve these goals, as well as its relations to other advanced industrialized societies before the time of détente, during the 1960s and early 1970s. Furthermore, the substance of the institute applied systems analysis illuminates the differences between European and American methodological thinking in social planning. Systems analysis is closely associated with (American) science and technology policies of the 1960s, especially in its military administrative applications, thus analysis within the foreign policy environment of the United States proved particularly fruitful. In the 1960s the institutional structures of European continent with faltering, and the growing tendencies of integration were in flux. One example of this was the long, drawn-out process of British membership in the EEC, another is de Gaulle s withdrawal from NATO s military-political cooperation. On the other hand, however, economic cooperation in Europe between East and West, and especially with the Soviet Union was expanding rapidly. This American initiative to form a new institutional actor has to be seen in that structural context, showing that bridge building was needed not only to the East, but also to the West. The narrative amounts to an analysis of how the United States managed both cooperation and conflict in its hegemonic aspirations in the emerging modern world, and how it used its special relationship with the United Kingdom to achieve its goals. The research is based on the archives of the United States, Great Britain, Sweden, Finland, and IIASA. The primary sources have been complemented with both contemporary and present day research literature, periodicals, and interviews.

Laki yksityisistä turvallisuuspalveluista - Lain valmistelu ja yleisen edun käsite

Lokakuussa 2002 voimaan astunut laki yksityisistä turvallisuuspalveluista ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi uudisti yksityistä turvallisuusalaa määrittävän lainsäädännön Suomessa. Tämän työn tarkoitus on avata kyseisen lakiuudistuksen valmistelua ja taustaa. Tarkastelun painopiste on ‘yleisen edun’ käsitteen käytössä. Tutkimuskysymyksiä ovat muun muassa kuka yleisen edun käsitettä käytti, mitä sillä perusteltiin ja mitä merkityksiä sille annettiin. Alkuperäislähteinä on käytetty lain valmistelun yhteydessä syntyneitä muistioita, mietintöjä, pöytäkirjoja ja lausuntoja. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat lakia valmistelleelle hallintovaliokunnalle jätetyt niin kutsutut ‘asiantuntijalausunnot’. Näissä lausunnoissa kattava joukko turvallisuusalaan vaikuttavia organisaatioita työmarkkinajärjestöistä viranomaisiin esitti näkemyksensä lakiesitykseen. Asiantuntijalausuntojen ryhmittelyssä on käytetty apuna Jorma Hakalan kansainväliseen vertailuun perustuvaa, yksityisen turvallisuusalan säätelyn perustelujen jaottelua. Aineiston esittelyn, ryhmittelyn, tarkastelun ja havaintojen pohtimisen tuloksena työn keskeisimmät väitteet ovat seuraavat: 1) Lain valmistelu oli kaikkiaan kymmenen vuotta kestänyt prosessi, ja suhtautuminen yksityisen turvallisuusalan säätelyn kiristämiseen jakoi alan yrityksiä. Pienet yritykset ja maaseudulla toimivat yritykset vastustivat lakiehdotusta. Suurimmat toimijat ajoivat mahdollisimman tiukkaa säätelyä. Säätelyn kiristämisellä on merkittävä vaikutus alan kilpailutilanteeseen. 2) Asiantuntijalausuntojen antajat perustelevat mitä erinäisimpiä, jopa keskenään ristiriitaisia näkemyksiä yleisellä edulla. Lausuntoja voikin tarkastella kilpailutilanteena, jossa eri yleisen edun määritelmät kamppailevat käsitteen sisällöstä. 3) Yleinen etu - yksityinen etu vastakkainasettelu purkautuu lain voimaan astuessa lisääntyvänä julkisen ja yksityisen turvallisuussektorin yhteistyönä. 4) Laki on eräänlainen vedenjakaja, joka ilmentää turvallisuuden tuottamisen muutosta Suomessa. Lain myötä yksityinen turvallisuusala siirtyi osin asetuspohjaisesta säätelystä lakiperusteisen, systemaattisemman viranomaisvalvonnan alle. Laki havainnollistaa yksityisen turvallisuusalan kasvanutta yhteiskunnallista merkitystä ja Suomessa tapahtuvaa kehitystä kohti moninapaista turvallisuuden tuottamista, jossa yksityinen sektori on poliisin kumppani, ei nuorempi apulainen. Yksityinen turvallisuusala on huomattavan vanha palveluliiketoiminnan muoto. Yksityistä turvallisuusalaa määrittävän lainsäädännön kehittymiseen Suomessa on vaikuttanut muun muassa turvallisuusalan nopea kasvu ja palveluiden siirtyminen yksityisistä tiloista julkisiin tiloihin. Kehitys kohti moninapaista turvallisuuden tuottamista pakottaa määrittämään yksityisen turvallisuusalan aseman suhteessa julkiseen valtaan ja kansalaisten perusoikeuksiin.

The Enlightenment Idea of History as a Legitimation Tool of Kemalism in Turkey

The study analyzes the effort to build political legitimacy in the Republic of Turkey by ex-ploring a group of influential texts produced by Kemalist writers. The study explores how the Kemalist regime reproduced certain long-lasting enlightenment meta-narrative in its effort to build political legitimacy. Central in this process was a hegemonic representation of history, namely the interpretation of the Anatolian Resistance Struggle of 1919 1922 as a Turkish Revolution executing the enlightenment in the Turkish nation-state. The method employed in the study is contextualizing narratological analysis. The Kemalist texts are analyzed with a repertoire of concepts originally developed in the theory of narra-tive. By bringing these concepts together with epistemological foundations of historical sciences, the study creates a theoretical frame inside of which it is possible to highlight how initially very controversial historical representations in the end manage to construct long-lasting, emotionally and intellectually convincing bases of national identity for the secular middle classes in Turkey. The two most important explanatory concepts in this sense are di-egesis and implied reader. The diegesis refers to the ability of narrative representation to create an inherently credible story-world that works as the basis of national community. The implied reader refers to the process where a certain hegemonic narrative creates a formula of identification and a position through which any individual real-world reader of a story can step inside the narrative story-world and identify oneself as one of us of the national narra-tive. The study demonstrates that the Kemalist enlightenment meta-narrative created a group of narrative accruals which enabled generations of secular middle classes to internalize Kemalist ideology. In this sense, the narrative in question has not only worked as a tool utilized by the so-called Kemalist state-elite to justify its leadership, but has been internalized by various groups in Turkey, working as their genuine world-view. It is shown in the study that secular-ism must be seen as the core ingredient of these groups national identity. The study proposes that the enlightenment narrative reproduced in the Kemalist ideology had its origin in a simi-lar totalizing cultural narrative created in and for Europe. Currently this enlightenment project is challenged in Turkey by those who are in an attempt to give religion a greater role in Turkish society. The study argues that the enduring practice of legitimizing political power through the enlightenment meta-narrative has not only become a major factor contributing to social polarization in Turkey, but has also, in contradiction to the very real potentials for crit-ical approaches inherent in the Enlightenment tradition, crucially restricted the development of critical and rational modes of thinking in the Republic of Turkey.

“YK:n ihmisoikeudet vankiloihin!” Marraskuun liikkeen suomalaisen kontrollipolitiikan kritiikki 1967—1972

Tutkimukseni aihe on Marraskuun liike, vuosina 1967-1972 toiminut suomalainen kontrollipoliittinen yhdistys. Marraskuun liike kuului 1960-luvun protestisykliin ja oli yksi rauhanliike Sadankomitean mallin mukaan perustetuista ns. yhden asian liikkeistä. Marraskuun liike ilmoitti ajavansa inhimillisempää ja järkiperäisempää kontrollipolitiikkaa. Se puolusti kontrollipolitiikan kohteiksi joutuneiden ihmisten eli vankien, asunnottomien alkoholistien, koulukotinuorten ja muiden kontrollitoimenpiteiden kohteeksi joutuneiden ja poikkeaviksi kutsumiensa ihmisten oikeuksia. Tutkimuskysymykseni koskivat Marraskuun liikkeen vaatimuksia, toimintaa ja ideologiaa. Näkökulmia tutkimuskohteeseen olivat tieteellisten teorioiden ja tiedon, ihmisoikeuksien ja vallankäytön merkitys liikkeen toiminnassa ja ideologiassa. Viitekehyksenä käytin liiketutkimusta ja aatehistoriallista tutkimusta. Lähdemateriaalina käytin Kansan arkistossa sijaitsevia Marraskuun liikkeen papereita, aikalaiskirjallisuutta ja lehtiartikkeleita. Lisäksi haastattelin seitsemää liikkeen entistä aktivistia. Marraskuun liikkeen lähtökohdat olivat vahvasti kytköksissä 1960-luvun yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen, erityisesti poikkeavan käyttäytymisen sosiologiaan. Siinä tutkijan katse kääntyi poikkeavasta yksilöstä kontrolloivaan järjestelmään. Marraskuun liikkeelle tärkeitä vaikutteita tuli sosiologi Kettil Bruunilta ja hänen johtamansa Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen piirissä tehdyistä tutkimuksista, joista osa oli liikkeen jäsenten itsensä tekemiä. Pohjoismaisen kesäakatemian kautta saatiin vaikutteita norjalaisilta kriminologeilta. Erving Goffmanin laitoskritiikki tarjosi lähtökohdan suomalaisten laitosten kritisoitiin. Marraskuun liike järjesti teematempauksia, kuten asunnottomien alkoholistien juhlan, vankilaviikon ja koulukotiviikon. Se kritisoi hallinnollisia vapaudenriistoja eli ”pakkoauttamista” sekä hoitoideologiaa jonka se käänsi päälaelleen: yhteiskunta tarvitsi hoitoa, ei poikkeava yksilö. Liike vaikutti vahvasti julkisuuden kautta ja sillä oli hyvät yhteydet lehdistöön. Marraskuun liike kritisoi suomalaisia laitosoloja, ja halusi korvata suuren osan laitoshoidosta, varsinkin pakkoon perustuvan, avohoidolla ja ennaltaehkäisevillä toimenpiteillä. Hyvätekeväisyys haluttiin korvata ihmisoikeuksilla, ja poikkeavat ihmiset saada järjestäytymään. Konkreettisten vaatimusten taustalla vaikutti kriittinen suhtautuminen kontrollipolitiikan vallankäyttöön, jonka katsottiin ulottuvan laajalle ja heijastavan suomalaista luokkayhteiskuntaa. Aktiivisen ensimmäisen toiminnan vuoden 1968 jälkeen osa jäsenistä vaati liikkeen asettumista vallankumouksen kannalle. He pitivät kiinni kontrollipolitiikan sortavasta luonteesta ja asettivat Marraskuun liikkeen ideologian marxilaiseen kehykseen. Kiistoilla ”vallankumouksellisen” ja ”reformistisen linjan välillä oli toimintaa lamauttava vaikutus, mutta sitä kuitenkin jatkettiin yhdessä. Muuttuvat laitosolot, liikkeen jäsenten pääseminen vaikuttamaan politiikassa ja komiteoissa sekä poikkeavien ihmisten oma järjestäytminen tuottivat tilanteen, jossa Marraskuun liikkeen toiminta päättyi vuoden 1972 alussa.

Verkkokauppaa politiikan mielikuvilla – blogit parlamentaarikkojen imagonrakennuksen työkaluina

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten eturivin poliitikkojen blogiviestintää imagonrakennuksen näkökulmasta. Tarkoitus on selvittää, millä tavalla poliitikot käyttävät blogejaan osana imagonrakennusprosessia. Tutkimuskysymyksen taustalla on ajatus yhteiskunnan viestinnällistymisestä, ”medialisoitumisesta”. Mediavälineiden ja -sisältöjen kyllästämässä mielikuvayhteiskunnassa jokainen joutuu pitämään huolta siitä, millainen imago hänelle muiden mielissä muodostuu. Mielikuvayhteiskunnassa imagot kilpailevat toisiaan vastaan ideologioiden sijaan, ja poliitikot pyrkivät erottumaan toisistaan ja kauppaamaan itseään äänestäjille mielikuvien avulla. Koska poliitikot taustaryhmineen voivat kommunikoida yleisöille blogien avulla ilman perinteisten tiedotusvälineiden väliintuloa, blogien merkitys imagoiden rakentamisessa, muokkaamisessa ja ylläpitämisessä on huomionarvoinen. Tutkielma sijoittuu poliittisen viestinnän tutkimuksen kenttään ja siinä hyödynnetään myös retoriikan tutkimuksen perusteita. David Nimmon teoria jakaa imagoviestinnän kolmeen aspektiin: ajatteluun ja tulkintaan liittyvään kognitiiviseen puoleen, tunteisiin vetoavaan affektiiviseen osaan sekä konatiiviseen, eli toimintaan kehottavaan elementtiin. Ferdinand de Saussuren linjaamien semiotiikan käytäntöjen mukaan viestintä puolestaan koostuu semioottisista valinnoista. Blogeissa käytettyjen semioottisen valintojen perusteella imagoviestinnän eri aspektit korostuvat halutuilla tavoilla. Tutkielmassa tarkastellaan imagonrakennuksen näkökulmasta niitä retorisia keinoja ja valintoja, joita blogikirjoituksissa esiintyy. Tutkielman alkuperäislähteinä ovat 24:n näkyvässä asemassa olevan suomalaisen poliitikon blogit tai vastaavat verkkosivut syksyltä 2009 ja keväältä 2010. Mukaan valittiin kaikki sellaiset eduskuntapuolueiden sekä valiokuntien puheenjohtajat, jotka päivittivät sisältöä blogeihinsa säännöllisesti. Tutkielman tärkeimpiä kirjallisuuslähteitä ovat muiden muassa Erkki Karvosen, David Nimmon, Risto Uimosen sekä Pekka Isotaluksen teokset. Tutkielman metodologisena apuvälineenä on sovellettu laadullisen sisällönanalyysin menetelmiä kuten palautesilmukkaa. Palautesilmukan induktiivisessa vaiheessa aineiston pohjalta on ensin toistuvien lukukertojen myötä muodostettu kategoriat, joihin varsinaiset sisällöt on sitten deduktiivisessa vaiheessa lajiteltu lopullista analyysia varten. Näin on saatu esiin erilaisia imagotyyppejä, joihin poliitikot itsensä blogeissaan asemoivat sekä imagonrakennuskeinoja, joita he blogiviestinnässään käyttävät. Tutkimus osoittaa, että useimmat suomalaiset poliitikot pyrkivät rakentamaan imagojaan asiapitoisista lähtökohdista, riskittömästi ja hillitysti. Imagoviestit sisällytetään tiiviisti asia-aiheiden yhteyteen eikä imagotekijöitä tyrkytetä sisältöjen kustannuksella. Kognitiiviset elementit korostuvat affektiivisten kustannuksella. Vaikka provokatiivisia intohimopoliitikkojakin joukosta löytyy, suurin osa pyrkii profiloitumaan imagoltaan viileiksi ja osaaviksi asiantuntijoiksi.

Oikeutta politiikan ehdoilla: Kansanmurhan vastainen sopimus Yhdistyneissä kansakunnissa vuosina 1951-1982

Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.

Opiskelijaliikkeen äärilaidalta populaarikulttuurin hahmoiksi ja 2000-luvun alussa Rote Armee Fraktion Der Spiegel -lehden sivuilla 1970-luvulla

Työ käsittelee vasemmistoradikalismia ilmiönä ja erityisesti kyseisen ilmiön eri vaiheita. Tarkempana tarkastelukohtana on Rote Armee Fraktion (RAF) -niminen vasemmistovallankumouksellinen ryhmä, joka toimi Saksan liittotasavallassa vuosina 1970-1998. Ryhmää tarkastellaan siltä kannalta, kuinka uutislehti Der Spiegel on en toimintaa eri aikoina tulkinnut. Alkuperäislähteenä on käytetty pääasiassa saksalaisessa Der Spiegel - viikkolehdessä ilmestyneitä ryhmää käsitteleviä artikkeleita. Erityistä painoa on laitettu sille, miten ryhmän toiminnassa ja toimintaympäristössä tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet eri ajankohtina julkaistuissa artikkeleissa näkyvissä oleviin tapoihin käsitellä ryhmää ilmiönä. Tarkastelu on rajattu koskemaan lähinnä vuosia 1970. 1977. 2007 ja 2008. Lisäksi mukaan on valikoitu vuosilta 1968. 1972 ja 1975 muutamia yksittäisiä artikkeleita. Aihe liittyy osaltaan keskusteluun sekä opiskelijaliikkeen radikalisoitumisesta 1960-ja 1970-lukujen vaihteessa että terrorismista laajempana ilmiönä. Tutkimustavoitetta lähestytään kolmen eri teeman kautta. Ensimmäisenä teemana tarkastellaan RAF:iin liittyviä artikkeleita siltä kannalta, mitä nimitystä ryhmästä on milloinkin käytetty. Toisena sitä. missä vaiheessa Der Spiegelissä alettiin pitää ryhmän toimintaa terrorismina ja toimijoita terroristeina ia kolmantena temaattisena aiheena analysoidaan sitä. millaista kirjoitustyyliä on ryhmää koskevissa artikkeleissa eri aikoina käytetty. Vuoden 1977 vaikutus siihen, kuinka ryhmästä kirjoitetaan vielä 2000-luvun alussa, on ollut suuri. Kun vielä RAF:n terroriaallon ollessa kovimmillaan syksyllä 1977 kerrottiin Der Spiegelissä ryhmän pitäneen Länsi-Saksaa polvillaan edeltäneet kaksi vuotta, puhuttiin vuonna 2007 seitsemästä vuodesta. Samanaikaisesti kun 2000-luvulla kirjoitetuissa artikkeleissa annetaan ryhmälle koko sen toiminnan ajaksi se asema ja nimi, jotka se oikeastaan lopulta sai vasta syksyn 1977 myötä ja vain muutamaksi kuukaudeksi, on artikkeleissa tyylillisesti kuitenkin palattu lähemmäs 1970-luvun alkua. Heti ryhmän perustamisen jälkeen ei sitä otettu vakavana yhteiskunnallisena toimijana ja tämä näkyi Der Spiegelin uutisoinnissa viihteellisenä kerrontatyylinä. Terroriaallon ollessa pahimmillaan ei tällainen kerrontatyyli ollut käytössä vaan RAF liitettiin osaksi laajempaa terrorismi-ilmiötä. Sen sijaan vuonna 2007 ilmestyneessä artikkelisarjassa jälleen palattiin samanlaiseen suorastaan vallankumousromantiikalla leikittelevään kerrontatyyliin. Näin Der Spiegelin tuli piirtäneeksi lähes neljässäkymmenessä vuodessa pitkän kaaren opiskelijaliikkeen äärilaidan radikalisoitumisesta 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa aina Saksan liittotasavallan tuomiseen polvilleen 1977 ja yli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin selleissään kuolleiden RAF-johtohahmojen muodostumiseen osaksi populaarikulttuuria 2000-luvun alussa.

Kansallisen Edistyspuolueen suhtautuminen laajaan armahduskysymykseen, tullipolitiikkaan ja kieltolakiin.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Kansallisen Edistyspuolueen suhtautumista laajaan armahduskysymykseen, tullipolitiikkaan ja kieltolakiin aikavälillä 1919 - 1930. Tutkielma selvittää oliko edistyspuolue erimielinen ja hajautunut erilaisiin klikkeihin kyseessä olevien aiheiden suhteen, ja omaksuivatko nämä ryhmittyvät erilaisia liberalistisia suuntauksia näihin aiheisiin nähden. Lisäksi selvitetään oliko puolue jakautunut oikeistoon ja vasemmistoon sen aikaisessa puoluekentässä. Tutkielman tarkoituksena on myös valottaa edistyspuolueen historiaa, josta ei ole aikaisemmin kirjoitettu paljoakaan. Puolue oli 1920-luvulla hyvin merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa edustaen suomalaista liberalismia ja edistysmielisyyttä, ja vaikka sen suosio kääntyi 30-luvulle tultaessa laskuun, tulisi sitä tutkia tulevaisuudessa huomattavasti perusteellisemmin. Edistyspuolue ja sen seuraajat eli kansanpuolue, Vapaamielisten Liitto, Liberaalinen Kansanpuolue ja uusi nuorsuomalainen puolue kuihtuivat yksi toisensa jälkeen ja olivat lähinnä isojen puolueiden apupuolueita. Tällä tavalla kysymys liberalismin elinvoimaisuuden puutteesta Suomessa kytkeytyy edistyspuolueen ja sen seuraajien kohtaloon. Edistyspuolue oli klassinen kaaderipuolue, joka tarkoittaa sitä, että lähteiden etsiminen ja kartoittaminen on tavallista työläämpää. Se oh liberalististen puolueiden tapaan erittäin huonosti organisoitunut eikä tuottanut paljoa lähteitä verrattuna sellaisiin suurin puolueisiin ja massaliikkeisiin kuten SDP, maalaisliitto ja SKDL. Tästä kertoo paljon se, että suurin osa edistyspuolueen eduskuntaryhmän pöytäkirjoista maailmansotien väliseltä ajalta on hävinnyt. Aikaisempaa tutkimusta ei näin ollen ole paljoa löydettävissä. Tutkielmassa tukeudutaan pääasiallisesti Kansallisen Edistyspuolueen puoluearkistoon sekä sen sisältämiin pöytäkirjoihin ja eduskunnan pöytä- ja asiakirjoihin, joiden avulla tarkastellaan ja analysoidaan puolueen yksittäisiä jäseniä ja organisaatioita. Kansallinen Edistyspuolue sirpaloitui eri asiakokonaisuuksien suhteen erilaisiin rruehpideryhmiin, jotka edustivat liberalismin eri suuntauksia. Tästä johtuen asioista päättäminen on vaikeata ja lopulta jopa mahdotonta. Puolueen edustamat liberaalisuus ja edistysmielisyys aiheuttivat edistyspuolueen sisällä selvän ristiriidan liberalismia edustavien yksilön oikeuksien ja vapauksien sekä edistystä edustavien valtiovallan vastuun ja roolin välille. Näin ollen liberalismin perusideat ja edistystä edustava sosiaalinen vastuu hyvinvointi-ajattelun muodossa asettuivat vastakkain. Edistyspuolueen johto painotti voimakkaasti liberalismia yksilön vapauksineen ja valintoineen, vaikka todellisuudessa puolue-eliitti monesti määritteli yksipuolisesti arvot ja päämäärät yksilöiden valinnanvapauden kustannuksella. Puolue on toisaalta edistyksellinen ja toisaalta liberaali. Se toimi eri yhteiskunnallisten kysymysten suhteen eri tavalla, ja sen edustama liberalismi sai myös erilaisia muotoja kulloisestakin kysymyksestä riippuen.

Ukrainan vuosien 1932-33 nälänhädän historiapolitiikka

Ukrainan presidentiksi nousi ns. oranssin vallankumouksen nosteessa Viktor Justsenko. Hänen presidenttikaudellaan (2005-2010) vuosien 1932-33 nälänhätä (holodomor) nousi keskeiseksi sekä sisä-, että ulkopolitiikan teemaksi. Holodomor, joka viittaa nälällä aiheutettuun tuhoon, pyrittiin tuomaan osaksi ukrainalaista kollektiivista muistia. Justsenkon aloitteesta säädettiin laki, jonka mukaan holodomor oli ukrainalaisten kansanmurha. Vuosina 1932-33 ympäri Neuvostoliittoa vallitsi nälänhätä. Ukrainalainen maaseutu kärsi pahoin nälänhädän seurauksista, sillä eri arvioiden mukaan 3,5-10 miljoonaa ukrainalaista menehtyi joko suoranaisesti tai välillisesti nälänhädän seurauksena. Ukrainan itsenäistyttyä nälänhätä, jota oli diasporassa alettu kutsua holodomoriksi (nälkätuho), nousi kansallisen historian keskeiseksi teemaksi. Ukrainalainen historioitsija Georgi Kasjanov on nimittänyt tätä uutta vaihetta historian kansallistamiseksi. Tässä työssä pohditaan sitä, miksi holodomor nostettiin keskeiseen asemaan presidentti Viktor Justsenkon valtakaudella. Keskeinen vastakkainasettelun lähtökohta on ollut itsenäisen Ukrainan ja Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän suhtautuminen nälänhätään 1932-33. Ukrainalaisissa näkökulmissa on painottunut stalinistisen järjestelmän kritiikki, mikä toisaalta on saatettu tulkita myös koko kommunistisen aikakauden tuomitsemiseksi. Venäjällä taas nälänhätä on tulkittu useimmiten yleisneuvostoliittolaiseksi tragediaksi, joka ei kohdistunut erityisesti mitään tiettyä kansallisuutta vastaan. Tutkimuksen keskeinen lähtökohta on tarkastella ukrainalaisten ja venäläisten tulkintojen eroja ja sitä, millä tavoin holodomorilla on tehty politiikkaa. Tutkimusaineistona on käytetty ukrainalaisten osalta presidentti Justsenkon puheita, lakialoitteita ja muita julkilausumia, sekä eräiden yhteiskunnallisten toimijoiden ja historioitsijoiden kannanottoja. Venäläisen osapuolen tulkintoja on pyritty luomaan muutamien tutkimusten ja yhteiskunnallisten toimijoiden, sekä poliitikkojen lausumien pohjalta. Suurin osa aineistosta on kerätty venäjänkielisistä verkkolehdistä. Presidentti Justsenkolle vuosien 1932-1933 historiasta muodostui ase, jolla hän kävi omaa poliittista taisteluaan lännen puolesta itää vastaan. Välit Venäjään olivat viileät koko hänen presidenttikautensa ajan. Lähimmäksi presidentin kantaa holodomor-kysymyksessä tulivat diasporaukrainalaiset. Venäjällä kritisoitiin ankarasti Justsenkon tanssia haudoilla eli hänen tapaansa käyttää nälänhädän uhreja oman politiikkansa välineenä. Venäläiset korostivat nälänhädän tragediaa kaikkien Neuvostoliiton kansojen tragediana. Holodomor oli osa kansallisen historian uudelleenkirjoitusta ja kansakunnan rakentamisen prosessia. Justsenkon päämääränä oli lähentää Ukrainaa länteen, jolloin ukrainalaisen kansakunnan uhriasema antoi oikeutuksen sanoutua irti neuvostoajasta. Tietyssä mielessä holodomor-projekti oli venäläisvastainen, sillä se implisiittisesti tuki käsitystä venäläisistä rikollisina, kansanmurhan toimeenpanijoina.

Juoksuhaudoista yhteiskuntaan : Vuosien 1965-1975 sotilaallista maanpuolustusta ja puolustusvoimia koskevan joukkotiedotuksen diskursiivinen tarkastelu

The Finnish society developed rapidly in the 1960´s and 1970´s. This was result of international trends. Development of education, urbanization and wide organization of society increased discontent towards prevailing social structure and towards the power elite. Development of technology created possibility to present radical perspectives in mass media. This caused widely spread discussions dividing opinions. The purpose of this thesis was to complement research on national defence and the Finnish Defence Forces especially between years 1965 and 1975. The task of research was to clarify how changes in society and how the significance of this change was interpreted in public discussion about national defence and development of the Defence Forces. The most essential points for this thesis turned out to be discourses structured from public discussion. Main research material consisted of approximately 35000 news, editorials, articles and opinions presented in mass media supplemented by literature, committee reports and other archival sources. Frame of reference for this thesis is based on relativistic worldview. According to this, social reality is relative and there is no single truth. Environment has significant influence on the issue how knowledge and truth are formed. Data analysis was based on critical discourse. The key objective was to clarify the effects of broad changes in society using discursive methods. One essential goal was to form order of discourse using linguistic analysis and also connect discourses to wider sociocultural custom. On this thesis I came to the conclusion that on the review period there were five significant ensembles of discourse. They consisted of several discussions focused on different themes. The discourse of official security policy aimed to define national defence and the position of the Defence Forces as parts of foreign policy. Foreign policy is often perceived as the most significant part of security policy. Historical memory, geographical position of Finland and also the state contracts, changes in international warfare, tasks of the Defence Forces and increasing critic of national defence and the difference in thinking between generations formed the discourse of security policy. In the discourse of the liability to military service, the issue was about individual responsibility to society and national defence. Resisters and unarmed defence demands, encouraged by international examples were the themes. The discourse pointed out how mass media is used to influence and forced the Defence Forces to develop the practices in public information. The discourses of democracy and politics were closer to internal development of the Defence Forces to integrate more into society. The discourse of democracy focused in changing power relationships of the Defence Forces that were known as authoritarian. Issues like conscript and personnel union activity had lot of similarities to general social development. The discourse of politics presented how the Defence Forces were pushed towards parliamentary decision making. The personnel was granted the same rights as other population. Themes related to the discourse on the will to national defence were development of mental national defence, increasing education on national defence and creation of more open public information culture. According to discourses presented above I can state, that the position of the Defence Forces in society was changed between years 1965-1975. This change was advanced by the Defence Forces reformed attitude towards mass media and public information in general. Active participation in public information important became important instead of only answering topics. This positive development created an atmosphere, that was easier for the public to understand and create own pictures of the armed forces. Due to this, I can describe that the defenders and supporters of the armed forces were stuck in their trenches, until discussions presented in discourses and themes developed the Defence Forces to be better fitting part of society. Key words; society, national defence, Defence Forces, discourse, mass media, security policy, liability to military service, conscription, democracy

Trade Blocs and the Cold War : The CMEA and the EC challenge, 1969-1976

The coherence of the Soviet bloc was seriously tested at the turn of the 1970s, as the Soviet Union and its allies engaged in intensive negotiations over their relations with the European Communities (EC). In an effort to secure their own national economic interests many East European countries began independent manoeuvres against the wishes of their bloc leader. However, much of the intra-bloc controversy was kept out of the public eye, as the battle largely took place behind the scenes, within the organisation for economic cooperation, the Council for Mutual Economic Assistance (CMEA). The CMEA policy-making process vis-à-vis the EC is described in this study with reference to primary archival materials. This study investigates the negotiating positions and powers of the CMEA member states in their efforts to deal with the economic challenge created by the progress of the EC, as it advanced towards the customs union. This entails an analysis of the functioning principles and performance of the CMEA machinery. The study traces the CMEA negotiations that began in 1970 over its policy toward the EC. The policy was finally adopted in 1974, and was followed by the first official meeting between the two organisations in early 1975. The story ends in 1976, when the CMEA s efforts to enter into working relations with the EC were seemingly frustrated by the latter. The first major finding of the study is that, contrary to much of the prior research, the Soviet Union was not in a hegemonic position vis-à-vis its allies. It had to use a lot of its resources to tame the independent manoeuvring of its smaller allies. Thus, the USSR was not the kind of bloc leader that the totalitarian literature has described. Because the Soviet Union had to spend so much attention on its own bloc-politics, it was not able to concentrate on formulating a policy vis-à-vis the EC. Thus, the Soviet leadership was dependent on its allies in those instances when the socialist countries needed to act as a bloc. This consequently opened up the possibility for the USSR s allies to manoeuvre. This study also argues that when the CMEA did manage to find a united position, it was a force that the EC had to reckon with in its policy-making. This was particularly the case in the implementation of the EC Common Commercial Policy. The other main finding of the study is that, although it has been largely neglected in the previous literature on the history of West European integration, the CMEA did in fact have an effect on EC decision-making. This study shows how for political and ideological reasons the CMEA members did not acknowledge the EC s supranational authority. Therefore the EC had no choice but to refrain from implementing its Common Commercial Policy in full.

Verkkojen punontaa vai Macintosheja? Kansalaisjärjestöjen täydentävä rooli Suomen julkisessa kehitysyhteistyössä maaseutusektorin osalta 1995-2009

Suomi on sitoutunut tavoitteeseen, jossa vuotuinen kehitysyhteistyöhön suuntautuva raha vastaa 0,7 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Vuoden 1994 jälkeen Suomen bilateraalisen avun puitteissa maaseutukehitykseen suunnatut myönnöt ovat pudonneet alle kymmeneen prosenttiin Suomen virallisesta kehitysavusta. Julkisesta kehitysyhteistyöstä vuonna 2009 kansalaisjärjestöille menevä osuus oli 12,8%. Suomen virallinen näkemys maaseutusektorin tärkeydestä vaihtelee, jos ei vuosittain, niin hallituksittain. Pyrin selvittämään kansalaisjärjestöjen ja valtion suhteen toimivuutta, eli ovatko kansalaisjärjestöt täydentävä voima Suomen julkisessa kehitysyhteistyössä. Näkökulmana on maaseutusektori, jota pidetään avaimena köyhyyden ja nälän poistamisessa. Onko julkisen kehitysyhteistyön maaseudulle suuntautuvan rahamäärän suhteellinen pienentyminen saanut kansalaisjärjestöissä aikaan ”täydentävän reaktion”. Suomen kehitysyhteistyön tärkein tavoite on köyhyyden poistaminen ja kestävän kehityksen edistäminen vuoden 2000 vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Tutkimukseni primäärilähteitäni ovat kansalaisjärjestöjen vuosiraportit tai –kertomukset sekä hallituksen vuosittaiset kehitysyhteistyökertomukset sekä hallituksen kehityspoliittiset ohjelmat. Sekundaarilähteet ovat aiempaa tutkimusta ja aikalaiskirjoittelua. Näiden lisäksi haastattelin entistä kehitysyhteistyöministeriä Pekka Haavistoa sekä Kepan Helena Nevalaista. Aineistoa tutkittuani Kirkon Ulkomaanavun kohdalla maaseutusektorin osuus kehitysyhteistyöstä oli vuoteen 1999 asti aina yli 30% jonka jälkeen se on vaihdellut 15% ja 32% välillä, laskeutuen vuoden 2009 lukemiin eli 18%:iin. Karkeasti voin todeta Kirkon Ulkomaanavun maaseutusektorille menevän rahan suhteellisesti laskeneen koko tutkimusajanjaksoni ajan. Retoriikan kannalta KUA näkee itsensä täydentävänä, vastavoimana suhteessa valtioon. World Visionin voidaan sanoa pitäneen maaseutusektorille menevän rahamäärän suhteessa samana koko tutkimusajanjakson, ottaen huomioon organisaation huomattavan laajentumisen. Näin ollen kolmesta tutkimastani suomalaisesta kehitysyhteistyötä tekevästä valtion kumppanuusjärjestöstä ainoastaan Fida on kasvattanut maaseutusektorille suuntautuvaa rahamäärää suhteessa omaan varainkäyttöön. Hallituksen retoriikassa maatalous on noussut esille 2000-luvulla. Lehtomäen kaudella 2003 maatalous sai palstatilaa enemmän kuin aiemmin tutkimallani ajalla. Ennen Lehtomäkeä (2003-2007) ja Väyrystä (2007-2011) maaseutusektori ei ollut saanut erityismainintaa hallituksen kehitysyhteistyökertomuksissa. Hallituksen tematiikka on pääasiallisesti seurannut suurelta linjaltaan MDG1:tä, vaikkakaan vielä ennen 2000-luvun taitetta sitä ei oltu virallisesti kirjattu ohjelmiin. Ennen Lehtomäen MDG1-avausta kehitysyhteistyökertomusten osalta, köyhyyden lievittäminen/vähentäminen on ollut päätavoitteita listatessa aina ensimmäisenä tai toisena. Keskusta on tematiikassaan nostanut maaseudun lähemmäs keskiötä, mutta tutkimissani lukemissa sen sijoittuminen keskiöön ei juuri näy. Kansalaisjärjestöt eivät täydennä Suomen julkista kehitysyhteistyötä maaseutusektorin osalta. Toisaalta on selvää, että maaseudun rooli Suomen julkisen kehitysyhteistyön retoriikassa on kasvanut etenkin viime vuosina. Ei jäänyt epäselväksi, että kansalaisjärjestöt koetaan valtion kehitysyhteistyötä täydentävänä voimana, niin valtion julkaisuissa kuin kansalaisjärjestöpuolenkin julkaisuissa. Ristiriita on ilmeinen.