The Enlightenment Idea of History as a Legitimation Tool of Kemalism in Turkey

The study analyzes the effort to build political legitimacy in the Republic of Turkey by ex-ploring a group of influential texts produced by Kemalist writers. The study explores how the Kemalist regime reproduced certain long-lasting enlightenment meta-narrative in its effort to build political legitimacy. Central in this process was a hegemonic representation of history, namely the interpretation of the Anatolian Resistance Struggle of 1919 1922 as a Turkish Revolution executing the enlightenment in the Turkish nation-state. The method employed in the study is contextualizing narratological analysis. The Kemalist texts are analyzed with a repertoire of concepts originally developed in the theory of narra-tive. By bringing these concepts together with epistemological foundations of historical sciences, the study creates a theoretical frame inside of which it is possible to highlight how initially very controversial historical representations in the end manage to construct long-lasting, emotionally and intellectually convincing bases of national identity for the secular middle classes in Turkey. The two most important explanatory concepts in this sense are di-egesis and implied reader. The diegesis refers to the ability of narrative representation to create an inherently credible story-world that works as the basis of national community. The implied reader refers to the process where a certain hegemonic narrative creates a formula of identification and a position through which any individual real-world reader of a story can step inside the narrative story-world and identify oneself as one of us of the national narra-tive. The study demonstrates that the Kemalist enlightenment meta-narrative created a group of narrative accruals which enabled generations of secular middle classes to internalize Kemalist ideology. In this sense, the narrative in question has not only worked as a tool utilized by the so-called Kemalist state-elite to justify its leadership, but has been internalized by various groups in Turkey, working as their genuine world-view. It is shown in the study that secular-ism must be seen as the core ingredient of these groups national identity. The study proposes that the enlightenment narrative reproduced in the Kemalist ideology had its origin in a simi-lar totalizing cultural narrative created in and for Europe. Currently this enlightenment project is challenged in Turkey by those who are in an attempt to give religion a greater role in Turkish society. The study argues that the enduring practice of legitimizing political power through the enlightenment meta-narrative has not only become a major factor contributing to social polarization in Turkey, but has also, in contradiction to the very real potentials for crit-ical approaches inherent in the Enlightenment tradition, crucially restricted the development of critical and rational modes of thinking in the Republic of Turkey.

Tutkimuksessa tarkastellaan pyrkimystä oikeuttaa vallitseva poliittinen järjestelmä Turkin tasavallassa analysoimalla vaikutusvaltaisia kemalistisia tekstejä. Tutkimus selvittää kuinka Turkin tasavallan kemalistinen hallinto tuotti pitkäkestoisen valistuksen suuren kertomuksen pyrkiessään oikeuttamaan kemalistisen järjestelmän. Keskeistä tässä pyrkimyksessä oli tietyn hegemonisen historiantulkinnan käyttö, tarkemmin sanoen tulkinta Anatolian vuosien 1919 1922 vastarintataistelusta Turkin vallankumouksena jonka päämäärä oli toteuttaa valistuksen projekti turkkilaisessa kansallisvaltiossa. Tutkimuksessa osoitetaan kuinka kemalistisen historiantulkinnan kyseenalaistamattomat esioletukset saivat muotonsa Turkin tasavallan perustajan ja ensimmäisen presidentin Mustafa Kemal Atatürkin kuuluisassa kuuden päivän puheessa. Tämän jälkeen tutkimus kartoittaa miten kyseinen historiantulkinta yhä uudelleen tuotettiin, tietyin muutoksin, erilaisissa historiallisissa tilanteissa kemalismiin sitoutuneiden toimijoiden teksteissä. Työn tutkimusmenetelmänä on kontekstoiva narratologia. Tuomalla narratologiset käsitteet yhteen historiantutkimuksen tietoteoreettisten perusteiden kanssa, tutkimuksessa on pyritty kehittämään teoreettista mallia jonka avulla on mahdollista selittää miten alkujaan hyvin kiistanalaiset historianesitykset kykenevät tuottamaan hyvin pitkäkestoisen, sekä älyllisesti että emotionaalisesti vakuuttavan perustan turkkilaisen keskiluokan kansalliselle identiteetille. Kaksi tärkeintä tutkimuksessa käytettyä narratologian käsitettä ovat diegesis eli kertomus-maailma, sekä oletettu lukija. Tässä työssä diegesis viittaa kerronnallisen esityksen kykyyn tuottaa sisäisesti uskottava (kertomus) maailma joka toimii kansallisen identiteetin perustana. Oletettu lukija puolestaan viittaa prosessiin, jossa tietty hegemoninen kertomus tarjoaa todelliselle lukijalle samaistumisen mahdollisuuden sekä väylän jonka kautta hän kykenee astumaan kertomuksen synnyttämään maailmaan ja näkemään itsensä yhtenä kansallisen kertomuksen meistä . Tutkimus osoittaa että kemalistinen valistuksen suuri kertomus kykeni tuottamaan joukon kerronnallisia elementtejä, joiden avulla useat Turkin keskiluokan maallistuneet jäsenet omaksuivat ja uudelleen tuottivat kemalistisen ideologian ja siihen liittyvät valtarakenteet. Tässä mielessä kyseinen suuri kertomus ei ole ollut vain poliittisen oikeuttamisen väline, vaan se on myös muodostanut maallistuneen keskiluokan maailmankuvan oleellisen osan. Tutkimuksessa osoitetaan että sekularismi on nähtävä kyseisten ryhmien kansallisen identiteetin keskeisimpänä osana. Tutkimus niin ikään osoittaa että kemalistisen valistuskertomuksen perusta on ollut vastaavanlaisessa, Euroopassa muotoutuneessa kulttuurisessa kertomuksessa. Nykyhetken Turkissa kyseinen kemalistinen historiantulkinta on jyrkästi haastettu niiden ryhmien toimesta, jotka haluavat antaa uskonnolle suuremman roolin julkisessa elämässä ja kansallisessa identiteetissä. Tutkimus osoittaa että kemalistisen hallinnon pitkään jatkunut tapa käyttää valistuksen kertomusta poliittisen oikeuttamisen välineenä ei ole ainoastaan johtanut jyrkkään turkkilaisen yhteiskunnan maailmankuvalliseen kahtiajakautumiseen, vaan on myös ristiriidassa Valistuksen perinteen sisältämän aidon kriittisen ajattelun kanssa oleellisesti rajoittanut kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun mahdollisuuksia Turkissa.