On Toponymic Constructions as an Alternative to Naming Patterns in Describing Finnish Lake Names

This thesis combines a computational analysis of a comprehensive corpus of Finnish lake names with a theoretical background in cognitive linguistics. The combination results on the one hand in a description of the toponymic system and the processes involved in analogy-based naming and on the other hand some adjustments to Construction Grammar. Finnish lake names are suitable for this kind of study, as they are to a large extent semantically transparent even when relatively old. There is also a large number of them, and they are comprehensively collected in a computer database. The current work starts with an exploratory computational analysis of co-location patterns between different lake names. Such an analysis makes it possible to assess the importance of analogy and patterns in naming. Prior research has suggested that analogy plays an important role, often also in cases where there are other motivations for the name, and the current study confirms this. However, it also appears that naming patterns are very fuzzy and that their nature is somewhat hard to define in an essentially structuralist tradition. In describing toponymic structure and the processes involved in naming, cognitive linguistics presents itself as a promising theoretical basis. The descriptive formalism of Construction Grammar seems especially well suited for the task. However, now productivity becomes a problem: it is not nearly as clear-cut as the latter theory often assumes, and this is even more apparent in names than in more traditional linguistic material. The varying degree of productivity is most naturally described by a prototype-based theory. Such an approach, however, requires some adjustments to onstruction Grammar. Based on all this, the thesis proposes a descriptive model where a new name -- or more generally, a new linguistic expression -- can be formed by conceptual integration from either a single prior example or a construction generalised from a number of different prior ones. The new model accounts nicely for various aspects of naming that are problematic for the traditional description based on analogy and patterns.

Groteski suomalaisessa kirjallisuudessa : Neljä tapaustutkimusta

The grotesque in Finnish literature. Four case studies The topic of the dissertation is the grotesque in Finnish literature. The dissertation is twofold. Firstly, it focuses on the genre tradition of the grotesque, especially its other main branch, which has been named, following in Bakhtin s footsteps, subjective ( chamber ) grotesque, to be distinguished from carnivalistic ( public square ) grotesque. Secondly, the dissertation analyses and interprets four fictional literary works within the context of the grotesque genre, constructed on the basis of previous research and literature. These works are the novel Rakastunut rampa (1922) by Joel Lehtonen, the novel Prins Efflam (1953, transl. into Finnish as Kalastajakylän prinssi) by Sally Salminen, the short story Orjien kasvattaja (1965) by Juhani Peltonen, and the novel Veljeni Sebastian (1985) by Annika Idström. What connects these stirring novels, representing early or full modernism, is the supposition that they belong to the tradition of the subjective grotesque, not only due to occasional details, but also in a more comprehensive manner. The premises are that genre is a significant part of the work and that reading a novel in the context of the genre tradition adds something essential to the interpretation of individual texts and reveals meanings that might otherwise go unnoticed. The main characteristic of the grotesque is breaking the norm. This is accomplished through different means: degradation, distortion, inversion, combination, exaggeration and multiplication. The most significant strategy for breaking the norm is incongruence: the grotesque combines conflicting or mutually exclusive categories and elements on different levels. Simultaneously, the grotesque unravels categorisations and questions our way of perceiving the world. The grotesque not only poses a threat to one s identity, but can also pose a threat to the cognitive process. An analysis of the fictional works is presented as case studies of each chosen work as a whole. The analysis is based on the method of close reading, which draws on both classical and postclassical narratology, and the analysis and interpretation are expanded within the genre tradition of the grotesque. The grotesque is also analysed in terms of its relationship to the neighbouring categories and genre traditions, such as the tragic, the sublime, the horror story and the coming-of-age story. This dissertation shows how the grotesque is constructed repeatedly on deviations from the norm as well as on incongruence, also in the works analysed, and how it stratifies in these novels on and between different levels, such as the story, text, narration, composition and the world of the novels. In all the works analysed, the grotesque reduces and subverts. Again and again it reveals different sides of humanity stripped of idealisation and glorification. The dissertation reveals that Finnish literature is not a solitary island, even regarding the grotesque, for it continues and offers variations of the common tradition of grotesque literature, and likewise draws on grotesque visual arts. This dissertation is the first monograph in Finnish literature research focusing on the subjective grotesque.

Päivä päivältä enemmän ja enemmän : Suomen toistokonstruktioita

Day by day more and more. Repetitive constructions in Finnish The study describes syntactic repetition in Finnish. Under investigation are short repetitive constructions in which the construction is connected by a morpheme, for example, päivä päivältä day by day , uudelleen ja uudelleen again and again . The study is a qualitative corpus-based study. It has three study questions. First, the study analyses the grammatical structure of repetitive constructions. Secondly, repetition is an iconic phenomenon, and the study investigates the motivation for repetition. Why and where is repetition used? Thirdly, the study will tentatively explain the syntactic productivity of the constructions. Syntactic repetition has semantic and pragmatic functions of which three are the most interesting. Firstly, it changes the aspectual interpretation of utterances. Durative situations become continuative, and semelfactive iterative. Secondly, repetition is also used to intensify expressions. Thirdly, repetition can be used to express superlative meanings. Repetition has many pragmatic functions. For example, it carries affective meanings in conversation. Repetition can also be used as an expressive tool in narrative contexts.

Le naturalisme finlandais : Une conception entropique du quotidien

Le naturalisme finlandais. Une conception entropique du quotidien. Finnish Naturalism. An Entropic Conception of Everyday Life. Nineteenth century naturalism was a strikingly international literary movement. After emerging in France in the 1870s, it spread all over Europe including young, small nations with a relatively recent literary tradition, such as Finland. This thesis surveys the role and influence of French naturalism on the Finnish literature of the 1880s and 1890s. On the basis of a selection of works of six Finnish authors (Juhani Aho, Minna Canth, Kauppis-Heikki, Teuvo Pakkala, Ina Lange and Karl August Tavaststjerna), the study establishes a view of the main features of Finnish naturalism in comparison with that of French authors, such as Zola, Maupassant and Flaubert. The study s methodological framework is genre theory: even though naturalist writers insisted on a transparent description of reality, naturalist texts are firmly rooted in general generic categories with definable relations and constants on which European novels impose variations. By means of two key concepts, entropy and everyday life , this thesis establishes the parameters of the naturalist genre. At the heart of the naturalist novel is a movement in the direction of disintegration and confusion, from order to disorder, from illusion to disillusion. This entropic vision is merged into the representation of everyday life, focusing on socially mediocre characters and discovering their miseries in all their banality and daily grayness. By using Mikhail Bakhtin s idea of literary genres as a means of understanding experience, this thesis suggests that everyday life is an ideological core of naturalist literature that determines not only its thematic but also generic distinctions: with relation to other genres, such as to Balzac s realism, naturalism appears primarily to be a banalization of everyday life. In idyllic genres, everyday life can be represented by means of sublimation, but a naturalist novel establishes a distressing, negative everyday life and thus strives to take a critical view of the modern society. Beside the central themes, the study surveys the generic blends in naturalism. The thesis analyzes how the coalition of naturalism and the melodramatic mode in the work of Minna Canth serves naturalisms ambition to discover the unconscious instincts underlying daily realities, and how the symbolic mode in the work of Juhani Aho duplicates the semantic level of the apparently insignificant, everyday naturalist details. The study compares the naturalist novel to the ideological novel (roman à these) and surveys the central dilemma of naturalism, the confrontation between the optimistic belief in social reform and the pessimistic theory of determinism. The thesis proposes that the naturalist novel s contribution to social reform lies in its shock effect. By means of representing the unpleasant truth the entropy of everyday life it aims to scandalize the reader and make him aware of the harsh realities that might apply also to him.

Monikielisyys helsinkiläistyttöjen vuorovaikutuksen resurssina

Tutkimus tarkastelee monikielisyyttä teini-ikäisten helsinkiläistyttöjen vuorovaikutuksessa. Työ kuuluu vuorovaikutuksellisen sosiolingvistiikan alaan ja keskittyy kielen leksikaaliseen tasoon. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia monikielisiä resursseja monietnisessä nuorten tyttöjen ystäväpiirissä hyödynnetään ja millaisia funktioita niillä ryhmänsisäisessä vuorovaikutuksessa on. Tutkielman aineisto on kerätty etnografista tutkimusotetta ja osallistuvaa havainnointia hyödyntäen eräällä itähelsinkiläisellä nuorisotalolla ja koululla alkuvuodesta 2009. Aineisto koostuu vapaamuotoisissa tilanteissa tehdyistä nauhoituksista, haastatteluista ja kenttämuistiinpanoista. Tutkimuksen kohteena on kuuden yhdeksäsluokkalaisen tytön kiinteä ystäväpiiri, jonka jäsenistä neljällä on maahanmuuttajatausta, kaksi on etniseltä taustaltaan suomalaisia. Työn aluksi esittelen tutkimuksen kannalta keskeisiä tieteellisiä viitekehyksiä ja termejä. Työ asettuu sosiolingvistiikan ja keskustelunanalyysin risteyskohtaan sekä kaksi- ja monikielisyystutkimuksen läheisyyteen. Lyhyesti käsittelen myös Helsingin puhekielen tutkimusta sekä tyylin ja identiteetin kysymyksiä. Tutkimuksessa tarkastelen aineistossa esiintyvää monenlaista monikielisyyttä ryhmänsisäisessä vuorovaikutuksessa. Näistä keskeisimpinä käsittelen maahanmuuttajien äidinkielisiä sanoja ja ilmauksia, afroamerikkalaiseen nuorisokulttuuriin ja erityisesti hip hopiin viittaavaa englannin kielen käyttöä sekä muslimityttöjen jakamana uskonnon kielenä toimivaa arabian kieltä. Kysyn myös, tulisiko tutkittavia nimittää natiivi- vai toisen kielen puhujiksi, ja miksi. Valotan väitteitäni esimerkeillä tutkittavien erilaisista suomen kielen käyttötilanteista ja rekistereistä. Työ perehtyy myös siihen, miksi monikielisiä resursseja ylipäänsä käytetään. Keskeinen monikielisiä valintoja selittävä syy on sosiaalinen orientaatio. Erityisesti nuorisokulttuurit kuten hip hop tuntuvat vaikuttavan nuorten tekemiin kielellisiin valintoihin. Ne rakentavat ja tuovat ilmi puhujan identiteettiä samaan tapaan kuin se, kuinka pukeudutaan, millaista musiikkia kuunnellaan ja kuinka aikaa vietetään. Monikieliset ainekset toimivat myös tutkitun ryhmän sisäistä kiinteyttä rakentavana keinona: ystävän äidinkielisiä ilmauksia käytetään ryhmässä taajaan. Vieraalla kielellä kiroilu toimii paitsi me-koodina keskustelussa myös tarjoaa mahdollisuuden kiltin tytön roolin rajojen koetteluun. Tyypillisesti monikielisiä resursseja hyödynnetään aineistossa silloin, kun tutkittavat viettävät aikaansa isolla porukalla musiikkia kuunnellen, vitsaillen ja tanssien. Usein näissä tilanteissa on läsnä muitakin kuin ryhmään kuuluvia nuoria; erityisesti tyttöjen ja poikien välinen vuorovaikutus kutsuu puheeseen monikielisiä aineksia. Tällaisissa tilanteissa huumorilla on taipumus ketjuuntua liioittelujaksoiksi, joissa hyödynnetään ahkeraan myös muiden kuin suomen kielen varantoja. Tutkimus osoittaa, että kielen vaihtaminen yhden tai useamman vuoron mittaiseksi ajaksi liittyy usein keskustelun osallistumiskehikon rakentamiseen ja muokkaamiseen. Selkeimpänä esimerkkinä tästä on koodinvaihto kahden kielen välillä silloin, kun vain puhuja ja puhuteltavat puhuvat molempia kieliä. Tutkitut nuoret suhtautuvat uusien kielten oppimiseen ja niiden puhumiseen mutkattomasti ja hyväksyvästi. Jo muutaman sanan kokoisella kielitaidolla voidaan rakentaa yhteistä maaperää ja ilmaista solidaarisuutta muita kohtaan. Tutkimassani monietnisessä ja -kielisessä ystäväporukassa vallitseekin selkeä sosiaalinen orientaatio monikielisyyteen.

Vihanhallintaprojekti ja oikeudenkäynti : Kahden Nyt-liitteessä ja Imagessa ilmestyneen henkilöjutun lähitarkastelua kertomuksen näkökulmasta

Tutkielmassa tarkastellaan kahta aikakauslehtitekstiä eräänä tapana rakentaa henkilöjuttu. Jutut eivät ole vain kuvauksia niistä julkisuuden henkilöistä, joita ne käsittelevät, vaan ne on kirjoitettu kertomuksiksi. Työssä käydään läpi piirteitä, joiden perusteella jutut muodostavat kertomuksen. Tarkastelun kohteena ovat juttujen rakenteet ja juttujen toimijoiden (kertoja-toimittajan, haastateltavan ja lukija-yleisön) roolit ja suhteet. Tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä juttuihin syntyy sen avulla, että ne on rakennettu kertomuksiksi. Analyysin kohteena olevat henkilöjutut ovat Vihanhallintaprojekti Tuisku (Nyt-liite 49/2006) ja Syytettynä Heli Laaksonen (Image 4/2006). Keskeinen taustateoria on narratologia eli kertomuksen tutkimus. Työssä hyödynnetään myös tekstin tutkimuksen, kognitiivisen kielitieteen ja dialogisuuden tutkimuksen tarjoamia välineitä. Työssä osoitetaan, että henkilöjutut on rakennettu kertomuksiksi ongelmanratkaisumallin avulla. Juttujen aluissa kertoja-toimittaja ilmaisee inhoavansa haastateltavaa, mikä muodostaa ongelman, jota ratkotaan muun muassa haastateltavan tapaamisella ja tämän esiintymistilaisuuteen osallistumalla. Juttuihin muodostuu episodeja, joissa ongelmaa käsitellään eri tavoin. Lopulta saavutetaan ratkaisu, koska kertoja-toimittaja pääsee vihastaan eroon. Ongelmanratkaisumalli tuo juttuihin jännitystä, koska ne etenevät vähitellen kohti ratkaisua. Kertoja-toimittaja rakentaa kertomuksen vaihtelemalla erilaisia rooleja. Roolit ovat henkilöhahmo, ajattelija, havainnoija, ulkopuolinen kertoja ja lainaaja. Roolien avulla kertoja-toimittaja asettaa näyttämölle huomion kohteeksi joko itsensä, haastateltavan, haastattelutilanteen olosuhteet tai jonkin tekstin ulkopuolisen seikan. Roolit vaikuttavat myös näkökulmaan, josta asioita tarkastellaan. Tiettyjä rooleja ilmaisevat tyypillisesti tietyt kielelliset keinot. Roolien vaihtelu synnyttää juttuihin keskusteluja, joissa kertoja-toimittaja, haastateltava ja lukija-yleisö ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Nämä keskustelut jäsentävät toimijoiden rooleja ja suhteita. Keskusteluissa muovataan kertoja-toimittajan mielipiteitä haastateltavasta, konstruoidaan lukija-yleisölle useita rooleja ja vaikutetaan haastateltavalle rakentuvan roolin itsenäisyyteen. Tutkimuksessa päädytään siihen, että henkilöjutut rikkovat tietoisesti perinteisen henkilöjutun konventiota rakentamalla kertomuksen, jolla on kaksi päähenkilöä, kertoja-toimittaja ja haastateltava. Päähenkilöiden välisen suhteen voi tulkita kahdella tavalla. Jutut voivat ensinnäkin olla kertoja-toimittajan aitoja kertomuksia hänen haastateltavaan kohdistuvista negatiivisista tunteistaan. Toiseksi on mahdollista tulkita, että kertoja-toimittaja ironisoi jutuissa itseään ja ahdasmielisyyttään. Jutut ovat tyyliltään liioittelevia, mikä vahvistaa ironista tuntua. Kahdella tulkintatavalla teksteihin rakennetaan moniäänisyyttä, jotta ne tavoittaisivat erilaisia yleisöjä.

Thomsenista Kalimaan : Vanhimpien itämerensuomalais-balttilaisten kielikontaktien tutkimushistoria vuoteen 1936

Itämerensuomalaisissa kielissä esiintyy suuri joukko sanoja, jotka muistuttavat balttilaisten kielten sanoja sekä muotonsa että merkityksensä puolesta. Yhtäläisyyksiä oli yritetty selittää eri tavoin 1700-luvulta lähtien, kunnes Vilhelm Thomsen vuonna 1869 osoitti tämän sanastokerrostuman olevan lainaa jostakin muinaisbalttilaisesta kielimuodosta nykyisten itämerensuomalaisten kielten yhteiseen kantakieleen. Vuonna 1890 Thomsen julkaisi aiheesta laajemman tutkimuksen, jossa hän esitti noin 200 muinaisbalttilaista lainaetymologiaa ja käsitteli lainojen äännevastaavuuksia sekä kielellisten kontaktien paikkaa, aikakautta ja kulttuurikontekstia. Nykykäsitys itämerensuomalaisten kielten vanhoista balttilaisista lainasanoista perustuu tähän Thomsenin esitykseen, ainoastaan kontaktien ajoituksia on arkeologian tulosten myötä siirretty taaksepäin. Thomsen sovelsi ensimmäisenä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen aikakautensa uusinta kielitieteellistä metodia, nuorgrammatiikkaa. Nuorgrammatiikka keskittyi kielihistoriaan ja antoi eksaktit välineet etymologialle. Suomeen nuorgrammatiikan toi E. N. Setälä, jonka johdolla metodi uudisti nopeasti koko fennougristiikan ja nosti Suomen tutkimuksen kärkeen. Suomalaistutkijat tarkensivat myös Thomsenin luomaa kuvaa vanhoista balttilaisista lainoista. Setälän ohella keskeisiä etymologeja olivat J. J. Mikkola ja Heikki Paasonen. Muualla tutkimus ei ollut yhtä intensiivistä: vain liettualainen Kazimieras Būga perehtyi mainittavasti aiheeseen, ja hänenkin tutkijan uransa jäi lyhyeksi. Vasta 1910-luvun puolessa välissä Thomsenin ja Setälän teesejä alettiin kritikoida. Torsten Karsten ja K. B. Wiklund esittivät vanhimmille balttilaiskontakteille paljon kauemmas menneisyyteen ulottuvia ajoituksia kuin Thomsen. Setälän auktoriteetti kuitenkin torjui uudet teoriat, jotka on vasta paljon myöhemmin yleisesti hyväksytty. Sotien välinen kausi oli erittäin vilkkaan etymologisen tutkimuksen aikaa, ja balttilaisiakin lainoja esitettiin kymmeniä lisää. Ajan uutterimmat tutkijat olivat Heikki Ojansuu, Yrjö Toivonen ja Jalo Kalima. Luonnollisesti myös monet Thomsenin balttilaiset etymologiat korvattiin paremmin sopivilla lainaetymologioilla tai rinnastuksilla sukukielistä. Mikkola arvosteli hyvin voimakkaasti Thomsenin lainaetymologioita. Mikkolan kritiikki osoittautui pääosin pätemättömäksi, mutta on päässyt epäsuorasti vaikuttamaan myöhempään tutkimukseen. Eino Nieminen taas esitti vuonna 1934 hypoteesin, jonka mukaan ainakin osa vanhoista balttilaislainoista voisi olla peräisin muinaiskuurin kielestä, jota baltologit olivat parin vuosikymmenen ajan pyrkineet rekonstruoimaan. Jalo Kalima julkaisi vuonna 1936 oppikirjan itämerensuomalaisten kielten vanhoista balttilaislainoista. Kalima pyrki antamaan kattavan kuvan aiheesta, mutta ei onnistunut kovin hyvin. Kaliman tiedot balttilaisista kielistä eivät olleet ajan tutkimuksen tasolla, ja hän jätti kirjassansa käsittelemättä suuren osan uudempaa tutkimusta, mm. Thomsenin ajoituksia kohtaan osoitetun kritiikin sekä kymmenittäin niin Thomsenin kuin myöhempienkin tutkijoitten esittämiä etymologioita. Kaliman kirja on kuitenkin selkeästi laadittu ja sisältää uusia, ansiokkaitakin etymologioita. Kaliman jälkeen kukaan ei ole kirjoittanut yleisesitystä aiheesta. Tämän tutkielman tavoite on antaa kattava kuva vanhimpien itämerensuomalais-balttilaisten kielikontaktien tutkimuksesta ennen Kaliman oppikirjaa. Näin se voisi tasoittaa tietä uudelle alan yleisesitykselle.

Liivin kielen ajan perusyksiköihin perustuvat ajan adverbiaalit

Pro gradu –työni tutkimuskohteena ovat liivin kielen ajan adverbiaalit, jotka on muodostettu ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkimus on aineistolähtöinen ja perustuu 563:een esimerkkilauseeseen. Ne on koottu kolmesta kielennäytekokoelmasta: E. N. Setälän ja Väinö Kyrölän kokoelmasta Näytteitä liivin kielestä (1953), Seppo Suhosen kokoelmasta Liivin kielen näytteitä (1975) sekä Julius Mägisten kokoelmasta Muistoja Liivinrannasta (2006). Lisäksi esimerkkejä on Lauri Kettusen liivin sanakirjasta Livisches Wörterbuch (1938). Käsittelemäni ajan perusyksiköt ovat aikaa nimeäviä substantiiveja, kuten vuorokaudenaikojen, viikonpäivien, kuukausien ja vuodenaikojen nimitykset sekä merkitykset ’vuosi’, ’kuukausi’, ’viikko’, ’tunti’, ’minuutti’ ja ’sekunti’. Liivin kielessä näistä muodostetaan ajan adverbiaaleja leksikaalisin ja syntaktisin keinoin. Leksikaaliset ajan adverbiaalit rajautuvat semanttisin perustein: ne ovat sijamuodoissa taivutettuja substantiiveja. Syntaktiset ajan adverbiaalit ovat useampisanaisia adpositiolausekkeita ja kiinteitä sanaliittoja. Ne on muodostettu adpositioiden, kvanttoripronominien, demonstratiivipronominien tai muiden määritteiden avulla ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkielmassani käsittelen aikaa myös hieman laajemmasta näkökulmasta: käsittelen aikaa ilmaisevien yksiköiden muodostumista sekä ajan kielellistämistä. Esittelen myös aiempaa tutkimusta ajan adverbiaaleista sekä tähän mennessä laaditut liivin kieliopin kuvaukset. Ne ovat keskittyneet enemmän morfologian kuin syntaksin esittelyyn. Ajan adverbiaalit ovat jääneet vain maininnan asteelle, joten käsittelemäni aihe on varsin tutkimatonta aluetta liivin kielessä. Adverbiaalien ja tarkemmin ajan adverbiaalien määrittelyn olen perustanut Ison suomen kieliopin pohjalle. Yleisestikin läpi työni kulkee liivin kielen rakenteiden ja ilmiöiden vertailu erityisesti suomeen ja viroon. Taustaksi tutkimukselleni esittelen ajan perusyksiköt ja niiden etymologiaa Itämerenalueen kielistä suomessa, virossa, saksassa, ruotsissa, latviassa ja venäjässä. Liivin aineiston käsittely alkaa myös ajan perusyksiköiden ja niistä muodostettujen leksikaalisten ajan adverbiaalien esittelyllä. Leksikaaliset ajan adverbiaalit muodostetaan liivissä usean eri sijamuodon avulla. Yleisin on partitiivi-illatiivi. Muut käytetyt sijat ovat nominatiivi-genetiivi, illatiivi, inessiivi ja adessiivi sekä epäproduktiivinen essiivi. Leksikaalisten ajan adverbiaalien yhteydessä viittaan myös objektin sijaiseen määrän adverbiaaliin eli osmaan. Syntaktisten ajan adverbiaalien yhteydessä käsittelen sekä niiden muodostamista yleensä että niitä muodostavien elementtien muotoa. Adpositiolausekkeiden yhteydessä käsittelen myös adpositioiden ilmenemistä itämerensuomalaisissa kielissä. Aineistossani esiintyy 11 eri adpositiota tai adposition tavoin käytettyä nominia. Kuvaan sekä adpositioiden itsensä muotoa että adpositioiden täydennyksen muotoa. Ajan adverbiaaleja muodostavia kvanttoripronomineja esiintyy aineistossani viisi. Osa niistä ajan adverbiaaleina esiintyessään taipuu ja usein myös kongruoi täydennyksensä kanssa, osa on taipumattomia ja niiden täydennys on lähes aina nominatiivi-genetiivissä. Ajan adverbiaaleja muodostetaan myös kolmen demonstratiivipronominin avulla. Demonstratiivipronomini ja sen pääsana voivat kongruoida tai pääsana voi esiintyä samassa muodossa kuin yksin leksikaalisena ajan adverbiaalina. Muita määritteitä aineistossani on neljä. Kolme niistä on nomineja ja yksi on partisiippi. Ne eivät useimmiten itse taivu ja niiden täydennys on tavallisesti nominatiivi-genetiivissä, mutta joissakin tapauksissa myös paikallissijoissa. Työssäni olen viitannut myös leksikaalistumiseen. Liivissä useat muissa itämerensuomalaisissa kielissä esiintyvät sijamuodot ovat muuttuneet epäproduktiivisiksi. Tällaisia ovat ulkopaikallissijat sekä essiivi ja instruktiivi. Näitä kaikkia kuitenkin esiintyy ajan ilmausten yhteydessä ja ulkopaikallissijoista erityisesti adessiivilla näyttäisi olevan tärkeä asema sekä ajan että paikan ilmauksissa.

Informaationkulku äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa

Työn aiheena on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjojen informaationkulku, jonka osana tarkastellaan myös teema–reema-jäsennystä, teemankulkua ja sidoksisuutta. Aineistona on 82 sivua tekstiä kolmesta oppikirjasarjasta, jotka noudattavat vuonna 2003 voimaan tulleita lukion opetussuunnitelman perusteita. Kirjat ovat Äidinkielen ja kirjallisuuden Lähde, Käsikirja ja Kivijalka. Työn teoreettisena taustana on lingvistinen diskurssianalyysi, funktionaalinen kielioppi ja informaation-kuljetuksen kognitiivinen selitysmalli. Tutkimuksessa analysoidaan niin kutsuttua annettua ja uutta infor-maatiota ja informaation jäsentymistä teemoihin ja reemoihin. Tarkastelemalla informaation kognitiivista tilaa eli aktivointikustannusta tutkimus selittää, minkälaista prosessointia ja päättelyä teksti vaatii lukijaltaan. Näiden seikkojen avulla päästään tarkastelemaan myös oppikirjatekstin luettavuutta ja ymmärrettävyyttä. Annettuna informaationa työssä käsitellään etupäässä kognitiivisesti aktiivisia diskurssiolioita, jotka esiintyvät tekstissä tyypillisesti anaforisina viittauksina. Uutta informaatiota on se, minkä kirjoittaja ei oleta olevan lukijan tietoisuudessa ja mikä sen vuoksi vaatii esittelyä. Näiden kategorioiden välimuotona tarkastellaan osittain annettua informaatiota, jonka kirjoittaja presupponoi merkityssuhteen kautta lukijalle saavutettavaksi. Koska tekstin tuottajana on tieteenalan ammattilainen ja lukijana noviisi, kirjoittajan ja lukijan tietokehykset ovat asymmetrisia. Tutkimuksessa analysoidaankin esimerkkejä, joissa presupponoitu semanttinen tai skemaattinen tieto saattavat johtaa ongelmiin oppikirjan luettavuudessa tai ymmärrettävyydessä. Oppikirjojen teemankulku jaotellaan tutkimuksessa jatkuvaan, etenevään ja pääteltävään teemaan. Analyysin kohteena on myös lauseen temaattisen osan työnjako ja lauseyhdistelmien temaattinen rakenne. Teemaosassa esiintyvien tarkoitteiden aktivointitapaa ja sidoksisuutta käsitellään tekstin prosessointikustannusten kannalta. Esille otetaan myös oppikirjatekstin informaatiotiheys ja oppikirjan suhde sen taustalla olevaan tieteelliseen diskurssiin. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että vaikka oppikirjatekstit pyrkivät välttämään lukijalle läpinäkymätöntä taustatietoa, siinä ei aina onnistuta. Tekstien informaatiotiheys ja päättelyvaatimukset saattavat johtaa myös suhteellisen korkeisiin prosessointikustannuksiin. Informaation määrä ja informaationkuljetuksen tapa saattavat näin haitata luettavuutta joissakin tekstinosissa. Ongelmia voi aiheuttaa erityisesti uusien käsitteiden tiheys, niiden puutteellinen esittely ja suhteellisen triviaalin informaation ahtaaminen raskaisiin luettelomaisiin konstruktioihin.

Språkbad - ett effektivt sätt att lära sig språk? : Föräldrars och elevers tankar kring språkbad i Helsingfors

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää helsinkiläisten perusopetuksen yläluokkien kielikylpy-oppilaiden ja heidän vanhempiensa käsityksiä ruotsinkielisestä kielikylvystä. Tarkoituksena oli tutkia syitä kielikylpymenetelmän tai vastaavasti perinteisen opetuksen valitsemiseksi sekä oppilaiden ja heidän vanhempiensa käsityksiä kielikylpyoppilaiden koulumenetyksestä ja kielitaidosta. Tarkoituksena oli myös selvittää, mikä asema kielikylvyllä on oppilaiden elämässä koulukontekstin ulkopuolella sekä miten oppilaat ja heidän vanhempansa suhtautuvat kielikylpyyn kokonaisuutena. Tutkimuksen perusjoukkoon kuuluivat kaikki lukuvuonna 2002−2003 Helsingin perusopetuksen yläluokkien ruotsinkielisessä kielikylvyssä olevat oppilaat sekä heidän vanhempansa. Otokseen saatiin 128 oppilasta ja 94 vanhempaa. Näiden lisäksi tutkimukseen osallistui 40 vanhempaa, joiden lapset osallistuivat yksikieliseen suomenkieliseen perusopetukseen. Tutkimusjoukon oppilaista osa on ollut alaluokilla varhaisessa täydellisessä kielikylvyssä ja osa varhaisessa osittaisessa kielikylvyssä. Tutkimus edustaa survey-tutkimusta, jossa aineistonhankintamenetelmänä on käytetty sekä lomakekyselyä että haastattelua. Teemahaastatteluun valittiin 10 oppilasta tutkimuksen perusjoukosta. Tutkimusaineisto kerättiin kevään 2003 aikana. Aineistosta laskettiin frekvenssejä, keskilukuja ja korrelaatioita sekä käytettiin ristiintaulukointeja. Keskiarvojen merkitsevyystestaukset suoritettiin yksisuuntaisilla varianssianalyyseillä F- ja t-testein. Tutkimuksen teoriaosuudessa käsitellään kielitaidon ja kaksikielisyyden käsitteitä sekä esitellään erilaisia pedagogisia menetelmiä, joilla pyritään kehittämään kielitaitoa. Teoriaosuudessa pohditaan myös asenteiden ja motivaation merkitystä kielen omaksumisessa. Tutkimustulokset osoittavat, että perusopetuksen yläluokkien kielikylpyoppilailla ja heidän vanhemmillaan on varsin yhdensuuntaisia käsityksiä kielikylvystä. Kielikylpyyn ollaan varsin tyytyväisiä kokonaisuutena, mutta kehitettävää ja parannettavaa on. Opiskelu kielikylpyluokalla miellettiin positiivisena, mutta ruotsinkielisen opetuksen määrään toivottiin muutosta. Vanhemmat arvostivat kielikylpyä erityisesti siinä käytettävien opetusmenetelmien ja saavutettavien tulosten perusteella. Sekä vanhemmat että oppilaat kokevat ruotsin kielen oppimisen erittäin tarpeelliseksi ja hyödylliseksi peilaten vastauksissaan tulevaisuuden opiskelu- ja työelämän tarpeita. Oppilaiden ruotsin kielen taidot arvioitiin erittäin korkeiksi. Kielikylpykielen asema oppilaiden elämässä koulun ulkopuolella oli erittäin vähäinen. Ruotsin kielen käyttötilanteet rajoittuivat matkoihin ja erilaisiin opastustilanteisiin. Omaehtoista kielen käyttöä ei juuri ilmennyt hyvästä kielitaidosta huolimatta. Oppilaiden käsityksissä ei ollut havaittavissa eroja eri sukupuolten välillä. Joissain tapauksissa luokka-asteella, mutta erityisesti oppilaan koululla ja kielikylpymuodolla oli vaikutusta tutkittuihin käsityksiin.

"Han är en trollkarl. Alla skriver laudatur som går på hans lektioner" : en studie om elevernas uppfattningar om orsakerna till toppresultat i svenska i tre finska gymnasier

Tämä pro gradu -tutkielma on tehty osana Svenska i toppen -projektia, joka alkoi syksyllä 2008 Pohjoismaisten kielten ja pohjoismaisen kirjallisuuden laitoksella. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat lukiolaisten näkökulmasta hyvien tulosten saavuttamiseen ruotsin ylioppilaskirjoituksissa kolmessa suomenkielisessä lukiossa, jotka sijaitsevat Turun, Tampereen ja Joensuun seuduilla. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten maantieteelliset tekijät vaikuttavat opiskelijoiden ruotsin kielen osaamiseen sekä mitä eroja on keskipitkän ja pitkän ruotsin oppimäärän opiskelijoiden asenteissa kieltä kohtaan. Tutkielman aineistona on kolme ryhmähaastattelua, joihin on osallistunut 14 lukiolaista, 11 tyttöä ja 3 poikaa. Haastattelut on tehty joulukuussa 2008 sekä tammi- ja maaliskuussa 2009. Haastatteluissa on käytetty strukturoitua kyselylomaketta, jossa kysytään opiskelijoiden näkemyksiä ruotsin opiskelusta. Tutkimusmenetelmänä on kvalitatiivinen tutkimusote, jossa on piirteitä kolmesta eri menetelmästä: tapaustutkimuksesta, etnografisesta tutkimuksesta sekä temaattisesta analyysistä. Tärkeimpänä teoriataustana on ruotsi toisena kielenä -tutkimus, oppiminen sosiokonstruktivistisena ilmiönä sekä motivaatiotutkimus. Tarkastelen kielenoppijaa luokkahuoneessa sosiaalisena osallistujana omassa oppimisprosessissaan. Oppiminen nähdään kokonaisuutena, johon kuuluu eri osa-alueita, esimerkiksi koulujen käytännöt, yhteisön vaikutus oppimiseen sekä opiskelijan identiteetin muokkautuminen kouluyhteisössä. Motivaatiota tarkastelen kielenoppimisen näkökulmasta, ja se koostuu erilaisista dynaamisista vaiheista, esimerkiksi tavoitteiden asettamisesta oppimisprosessin alussa, valintojen tekemisestä sekä motivaation ylläpitämisestä oppimisprosessin kuluessa. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että suurin yksittäinen syy menestykseen opiskelijoiden näkökulmasta on opettaja, joka omalla toiminnallaan voi merkittävästi parantaa opiskelijoiden oppimisedellytyksiä. Työhön panostaminen, opiskelijoiden yksilöllinen kohtaaminen myös luokkahuoneen ulkopuolella ja esimerkiksi omien oppimateriaalien valmistaminen ovat opettajaan liittyviä tekijöitä, jotka voivat nostaa opiskelijoiden motivaatiota huomattavasti. Myös lukion maantieteellisellä sijainnilla on vaikutusta. Paikkakunnilla, joilla ruotsin kieltä käytetään vähän, korostuu opettajan rooli kielellisen oppimisympäristön luomisessa. Keskipitkän ja pitkän ruotsin opiskelijoiden välillä ei tutkimuksessa ilmene eroja asenteissa kieltä kohtaan.

Vepsän kielen momentaaniset ja frekventatiiviset verbijohdokset : Johdosten rakenteen, merkityksen ja käytön tarkastelua

Tutkielmani käsittelee vepsän kielen momentaanisia ja frekventatiivisia verbijohdoksia. Tutkimus on aineistolähtöinen. Selvitän eri-ikäisistä tekstilähteistä kokoamani korpuksen valossa, minkälaista vepsän verbijohto on muihin itämerensuomalaisiin kieliin, erityisesti suomeen ver-rattuna. Yhtäältä näkökulmani on morfologinen. Toisaalta kiinnostukseni kohteena on verbijohdon silmiinpistävä runsaus ja produktiivisuus. Pohdin, missä ympäristöissä johdoksia käytetään ja minkälaisia merkityksiä niillä ilmaistaan. Taustalla on aiemmassa tutkimuksessa esitetty hypoteesi venäjän verbiaspektin vaikutuksesta vepsän verbijohdon runsastumiseen ja merkityskehitykseen. Teoreettiset katsaukset luon derivaatiomorfologiaan ja aspektin tutkimukseen typologian ja itämerensuomalaisten kielten näkökulmasta. Sivuan myös hieman venäjän kielen aspektia. Tutkimuksessani tulee näkyviin diakroninen muutos, sillä 1900-luvun alussa puhuttua vepsän kieltä 2000-luvun kieleen verrattaessa erityisesti frekventatiivijohdosten käyttö näyttää lisääntyneen. Frekventatiivijohtimet voivat liittyä moniin sellaisiin kantasanatyyppeihin, joihin ne eivät semanttisista tai morfotaktisista syistä vepsän lähisukukielessä suomessa liity. Sekä momentaanisten että frekventatiivisten johdinten valikoima on 2000-luvulla käytännössä supistunut 1900-luvun alun teksteissä esiintyvistä ja aiemmassa kirjallisuudessa mainituista useista johdinvarianteista äänteellisesti lyhyempiin, frekventatiivisiin -(e)le- ja momentaanisiin -(a)hta-johtimiin. Johdoksilla ilmaistuista merkityksistä olen tulkinnut erityisesti habituaalisuuden merkitystä merkittävän frekventatiivijohdoksin. Toisinaan vaikuttaa, että frekventatiivijohdoksilla halutaan korostaa toiminnan imperfektiivisyyttä suhteessa johtamattomaan kantaverbiin. Momentaanijohdoksia aineistossani on vähemmän, mutta niilläkin voi katsoa olevan aspektuaalisiin suhteisiin viittaavaa käyttöä. Voidaan sanoa, että vepsän verbijohtimin ilmaistaan aspektuaalisia suhteita laajemmin kuin suomessa. Avoimeksi jää, voiko imperfektiivisyyden ja habituaalisuuden tai perfektiivisyyden merkitsemistä verbijohdoksin pitää tietyissä konteksteissa pakollisena.

Ei sanat salahan joua : fennistiikan murteenkeruun historiaa 1868 - 1925

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Suomen murteiden sanakirjan taustaksi kerätyn Suomen murteiden sana-arkiston kartuttamisen historiaa; fennistisen murteenkeruun alkuvaiheita. Lähestyn murresanakirjan pitkää hanketta tutkimus- ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Kansankielen sanakirja on fennistiikan merkittävimpiä tutkimushankkeita. Suo-men kielen vanhojen pitäjänmurteiden sanasto on ällistyttävän laaja aineisto, jonka keräämiseen ja julkaisemiseen on kulunut toista vuosisataa, ja sanakirjan toimitustyö jatkuu edelleen. Kansanmurteemme sisältävät paitsi kielitieteellisesti mielenkiintoista aineistoa myöskin runsaasti tietoa agraarisen elinkeinorakenteen aikakaudelta. Dialektologia ja kansatiede kulkevat käsikkäin. Murresanakirja on niin ollen merkittävä kansallinen omaisuus, jonka arvo koko suomalaiselle yhteiskunnalle on eittämättä suuri. Murteiden sanakirjan syntysanat on ajoitettavissa vuoteen 1868, vaikka toki fennistiikassa oli leksikografisia pyrintöjä jo ennen sitä (mm. Lönnrotin Suomalais-ruotsalainen sanakirja). Sanakirjahankkeessa on hahmotettavissa kolme vaihetta, joita kutsun ryhdistäytymisiksi. Nämä tapahtuivat noin vuosina 1896, 1916 ja 1925. Valotan työni aluksi hieman kansallisten tieteiden ja 1800-luvun alun aatehistoriallista taustaa (luku 2), jonka jälkeen tutkin murresanakirjahankkeen alkuvaiheita ja ensimmäisten sanastonkeruiden käynnistymistä (luku 3). Käsittelen kutakin hankkeen organisatorista muutosvaihetta ja hallinnollisten puitteiden kehittymistä luvuissa 4-6. Lopuksi pohdin murresanakirjan ja murteenkeruun historiallista merkitystä fennistiikalle ja yhteiskunnalle (luku 7). Tutkimukseni lähteinä on oppihistoriallista kirjallisuutta sekä murteiden keruusta vastanneiden yhteisöjen asiakirjoja. Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa säilytettävät sanakirjahankkeen hallinnolliset asiakirjat 1916-1925. Tuon esiin varhaisempiakin pöytäkirjamainintoja. Hankkeen alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kielitieteellinen Osakunta ja Kotikielen Seura keräsivät ensimmäisiä sanastokokoelmia. Tämän jälkeen ensimmäinen ryhdistäytyminen tapahtui vuodesta 1896 lähtien, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura otti vastuun hankkeesta, E. N. Setälän tunnettua sanakirjaohjelmaa ja E. A. Ekmanin Suomen kielen keräilysanastoa noudattaen. Keruu oli kuitenkin liian hidasta, joten 1916 perustettiin Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, jotta toimintaan saataisiin enemmän varoja. Ensimmäinen maailmansota ja sisällissota kuitenkin romahduttivat rahan arvon, ja kolmannen kerran hanke jouduttiin organisoimaan uudelleen vuonna 1925, Sanakirjasäätiön muodossa. Vuonna 1976 Sanakirjasäätiö liittyi Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen. Kansanmurteiden keräämisessä korostuu kaikissa keruun vaiheissa kaksi asiaa. Ensinnäkin sanastuksella oli aina kiire. Vanhat murteet olivat katoamassa, ja ne piti saada nopeasti talteen. Tähän kiinnitettiin huomiota jo varhain, ja vielä 1900-luvun loppupuoliskollakin, kun keruuhanke hiljalleen saatiin loppuunviedyksi. Toiseksi sanakirjahanke on aina joutunut elämään kädestä suuhun, toisin sanoen taloudelliset puitteet ovat sanelleet keruumahdollisuudet. Vakaalle taloudelliselle pohjalle hanke pääsi vasta 1930-luvulla Sanakirjasäätiön aikana, jolloin siihen alettiin saada valtion rahoitusta. Murresanakirjahankkeen läpi kulkee punaisena lankana kansallisromanttinen innostus ja isänmaallis-tieteellinen pyrkimys suomen kirjakielen kehittämiseen, joka vielä 1800-luvun puolivälissä oli meneillään. Kansalliset tieteet lujittivat itsenäistymistä ja suoma-laistumista. Aatehistorian kautta sanakirjahanke asettuu laajempaan yhteyteen. Avainsanat: tutkimushistoria, suomen kielen murteet, murteenkeruu, dialektologia, suomen murteiden sanakirja, fennistiikan oppihistoria, leksikografia, kansalliset tieteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotikielen Seura, Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, Sanakirjasäätiö

Scheffleriläinen rationaalisuus ja kasvatustodellisuuden monikerroksisuus : Jännitteitä ja ratkaisuja Israel Schefflerin kasvatusfilosofiassa

The study is a philosophical analysis of Israel Scheffler’s philosophy of education, focusing on three crucial conceptions in his philosophy: the conception of rationality, the conception of human nature, and the conception of reality. The interrelations of these three concepts as well as their relations to educational theorizing are analysed and elaborated. A conceptual problem concerning Scheffler’s ideal of rationality derives from Scheffler’s supposition of the strong analogy between science education and moral education in terms of the ideal of rationality. This analogy is argued to be conceptually problematic, since the interconnections of rationality, objectivity, and truth, appear to differ from each other in the realms of ethics and science, given the presuppositions of ontological realism and ethical naturalism, to which Scheffler explicitly subscribes. This study considers two philosophical alternatives for solving this problem. The first alternative relates the analogy to the normative concept of personhood deriving from the teleological understanding of human nature. Nevertheless, this position turns out to be problematic for Scheffler, since he rejects all teleological thinking in his philosophy. The problem can be solved, as it is argued, by limiting Scheffler’s rejection of teleology – in light of his philosophical outlook on the whole – in a manner that allows a modest version of a teleological conception of human nature. The second alternative, based especially on Scheffler’s later contributions, is to suggest that reality is actually more complex and manifold than it appears to be in light of a contemporary naturalist worldview. This idea of plurealism – Scheffler’s synthesis of pluralism and realism – is represented especially in Scheffler’s contributions related to his debate with Nelson Goodman dealing with both constructivism and realism. The idea of plurealism is not only related to the ethics-science-distinction, but is more widely related to the relationship between ontological realism and the incommensurable systems of description in diverse realms of human understanding. The Scheffler-Goodman debate is also analysed in relation to the contemporary constructivism-realism debate in educational philosophy. In terms of educational questions, Scheffler’s plurealism is argued as offering a fruitful perspective. Scheffler’s philosophy of education can be interpreted as searching for solutions to the problems deriving from the tension between the tradition of analytical philosophy and the complexity and multiplicity of educational reality. The complexity of reality combined with the supposition of the limitedness of human knowledge does not lead Scheffler to relativism or particularism, but, in contrast, Schefflerian formulations of rationality and objectivity preserve the possibility for critical inquiry in all realms of educational reality. In light of this study, Scheffler’s philosophy of education provides an exceptional example of combining ontological realism, epistemological fallibilism, and the defence of the ideal of rationality, combined with a wide-ranging understanding of educational reality.

School and choice : Anethnography of a primary school with bilingual classes

Based on a one-year ethnographic study of a primary school in Finland with specialised classes in Finnish and English (referred to as bilingual classes by research participants), this research traces patterns of how nationed, raced, classed and gendered differences are produced and gain meaning in school. I examine several aspects of these differences: the ways the teachers and parents make sense of school and of school choice; the repertoires of self put forward by teachers, parents and pupils of the bilingual classes; and the insitutional and classroom practices in Sunny Lane School (pseudonym). My purpose is to examine how the construction of differentness is related to the policy of school choice. I approach this questions from a knowledge problematic, and explore connections and disjunctions between the interpretations of teachers and those of parents, as well as between what teachers and parents expressed or said and the practices they engaged in. My data consists of fieldnotes generated through a one-year period of ethnographic study in Sunny Lane School, and of ethnographic interviews with teachers and parents primarily of the bilingual classes. This data focuses on the initial stages of the bilingual classes, which included the application and testing processes for these classes, and on Grades 1─3. In my analysis, I pursue poststructural feminist theorisations on questions of knowledge, power and subjectivity, which foreground an understanding of the constitutive force of discourse and the performative, partial, and relational nature of knowledge. I begin by situating my ethnographic field in relation to wider developments, namely, the emergence of school choice and the rhetoric of curricular reform and language education in Finland. I move on from there to ask how teachers discuss the introduction of these specialised classes, then trace pupils paths to these classes, their parents goals related to school choice, teachers constructions of the pupils and parents of bilingual classes, and how these shape the ways in which school and classroom practices unfold. School choice, I argue, functioned as a spatial practice, defining who belongs in school and demarcating the position of teachers, parents and pupils in school. Notions of classed and ethnicised differences entered the ways teachers and parents made sense of school choice. Teachers idealised school in terms of social cohesiveness and constructed social cohesion as a task for school to perform. The hopes parents iterated were connected to ensuring their children s futurity, to their perceptions of the advantages of fluency in English, but also to the differences they believed to exist between the social milieus of different schools. Ideals such as openmindedness and cosmopolitanism were also articulated by parents, and these ideals assumed different content for ethnic majority and minority parents. Teachers discussed the introduction of bilingual classes as being a means to ensure the school s future, and emphasised bilingual classes as fitting into the rubric of Finnish comprehensive schooling which, they maintained, is committed to equality. Parents were expected to accommodate their views and adopt the position of the responsible, supportive parent that was suggested to them by teachers. Teachers assumed a posture teachers of appreciating different cultures, while maintaining Finnishness as common ground in school. Discussion on pupils knowledge and experience of other countries took place often in bilingual classes, and various cultural theme events were organized on occasion. In school, pupils are taught to identify themselves in terms of cultural belonging. The rhetoric promoted by teachers was one of inclusiveness, which was also applied to describe the task of qualifying pupils for bilingual classes, qualifying which pupils can belong. Bilingual classes were idealised as taking a neutral, impartial posture toward difference by ethnic majority teachers and parents, and the relationship of school choice to classed advantage, for example, was something teachers, as well as parents, preferred not to discuss. Pupils were addressed by teachers during lessons in ways that assumed self responsibility and diligence, and they assumed the discursive category of being good, competent pupils made available to them. While this allowed them to position themselves favourably in school, their participation in a bilingual class was marked by the pressure to succeed well in school.