On Toponymic Constructions as an Alternative to Naming Patterns in Describing Finnish Lake Names

This thesis combines a computational analysis of a comprehensive corpus of Finnish lake names with a theoretical background in cognitive linguistics. The combination results on the one hand in a description of the toponymic system and the processes involved in analogy-based naming and on the other hand some adjustments to Construction Grammar. Finnish lake names are suitable for this kind of study, as they are to a large extent semantically transparent even when relatively old. There is also a large number of them, and they are comprehensively collected in a computer database. The current work starts with an exploratory computational analysis of co-location patterns between different lake names. Such an analysis makes it possible to assess the importance of analogy and patterns in naming. Prior research has suggested that analogy plays an important role, often also in cases where there are other motivations for the name, and the current study confirms this. However, it also appears that naming patterns are very fuzzy and that their nature is somewhat hard to define in an essentially structuralist tradition. In describing toponymic structure and the processes involved in naming, cognitive linguistics presents itself as a promising theoretical basis. The descriptive formalism of Construction Grammar seems especially well suited for the task. However, now productivity becomes a problem: it is not nearly as clear-cut as the latter theory often assumes, and this is even more apparent in names than in more traditional linguistic material. The varying degree of productivity is most naturally described by a prototype-based theory. Such an approach, however, requires some adjustments to onstruction Grammar. Based on all this, the thesis proposes a descriptive model where a new name -- or more generally, a new linguistic expression -- can be formed by conceptual integration from either a single prior example or a construction generalised from a number of different prior ones. The new model accounts nicely for various aspects of naming that are problematic for the traditional description based on analogy and patterns.

Miksi Ahvenlampi on niin usein Haukilammen ja Valkealampi Mustalammen vieressä? Millainen on reitti peruskartasta kielioppiin? Väitöskirja liikkuu kolmen alan rajamailla: tietojenkäsittelytieteellisen paikkatiedon louhinnan, nimistöntutkimuksen ja kognitiivisen kielentutkimuksen. Tutkimuksen teemoista ensimmäisenä on peruskartan nimistön analysointi uusin, paljolti tarkoitusta varten kehitetyin tietojenkäsittelytieteellisin menetelmin. Tällainen analyysi paljastaa, että vierekkäisten paikannimien väliset vastakohtasuhteet ovat yleisempiä kuin tähän saakka on ajateltu. Toinen pääteema on vastakohtaisuuteen perustuvan nimeämisen selittäminen. Vanhastaan on ollut tunnettua, että uudet nimet perustuvat suureksi osaksi olemassa olevan nimistön antamiin malleihin, mutta tähänastinen teoria ei kaikilta osin riitä selittämään nyt havaittuja säännönmukaisuuksia. Vaikeudet johtuvat paljolti siitä, että useinkaan ei ole selvää, missä määrin nimen valintaan ovat vaikuttaneet yhtäältä aiempi nimistö ja toisaalta nimettävän paikan ominaisuudet. Aiemman nimistön vaikutus ei myöskään ole välttämättä esitettävissä selvärajaisina malleina. Parempi lähtökohta nimenantoon liittyvien mekanismien kuvaamiseen löytyy kognitiivisesta kielitieteestä. Tämä kahden viime vuosikymmenen aikana kehittynyt kielitieteen suuntaus kieltäytyy näkemästä muotoa ja merkitystä sikäli irrallisina, että niitä voisi loppuun saakka tarkastella erillään toisistaan. Samalla tapaa myös nimistössä raja sen suhteen, onko uuden nimen mallina käytetty aiemman äännehahmoa vai merkitystä, ei likikään aina ole jyrkkä tai edes selvä. Onko nimiparin Honkalampi/Hankalampi synnyttänyt variointi sittenkään pohjimmiltaan erilaista kuin se, joka johti pariin Haapalampi/Koivulampi? Kolmantena, osittain edellisen kanssa yhteen kietoutuneena teemana on kognitiivisen kielitieteen ja erityisesti työn teoriapohjaksi valitun konstruktiokieliopin hiominen. Paikannimistön kuvaus paljastaa tavanomaisempaa kieliaineistoa selvemmin, että raja kielen jokapäiväisen käytön ja kieltä uudistavien innovaatioiden välillä ei sekään ole jyrkkä. Nimen antaminen on toisaalta tietoinen, uutta luova tapahtuma; toisaalta tuntuu kuitenkin mahdottomalta pitää ainutkertaisena sellaista innovaatiota, joka on tehty täysin samanlaisena eri puolilla maata kymmeniä, joskus jopa satoja kertoja. Päätuloksia työssä on niin ikään kolme. Ensiksikin tietojenkäsittelytieteellinen data-analyysi sopii selvästi tämäntapaisen laajan paikannimiaineiston käsittelyyn. Toiseksi konstruktioihin perustuva kuvaustapa sopii paikannimistön analysointiin paremmin kuin aiempi, nimeämismalleihin perustunut. Kolmanneksi tutkimus esittää konstruktion käsitteelle uuden muotoilun, joka soveltuu entistä paremmin myös kieliopin rajoilla häilyvien ilmiöiden kuvaamiseen.