The effect of institutional settings on accounting conservatism – Empirical evidence from the Nordic countries and the transitional economies of Europe

The purpose of the dissertation is to investigate how different institutional settings affect accounting conservatism. These aspects are of interest because prior studies show that accounting quality is influenced not only by accounting standards, but also by incentives from the financial reporting environment. Accounting quality could be defined as the usefulness of financial reporting to investors and other parties in contractual relationships with the firm. In this thesis it is measured by a single, but important attribute, accounting conservatism. Conservatism is understood as asymmetric timeliness of loss and gain recognition. The study examines the role and the users of financial statements, and how changes in both respectively affect accounting conservatism. These two questions are explored in two different research environments, the Nordic countries and the transitional economies of Europe. The results of the dissertation indicate that the degree of accounting conservatism increases the closer the financial statement comes to fulfilling the informational role of financial reporting. Secondly, it is also implied that foreign investors demand conservative accounting numbers in order to mitigate the problem of information asymmetry. Overall, the findings suggest that earnings conservatism is useful and increases the quality of financial information for the purpose of decision-making and contracting. These results are of relevance to managers, investors and other users of financial reporting information, as well as to standard setters.

Kulisseista puoluejohdon valvontaan? : Euroedustajien ja kansallisten puolueiden yhteydet

Abstract: Behave and we will leave you in peace : contacts between MEPs and national parties

Cross-Border Innovation Support Platform for the SMEs: The Case of St. Petersburg Corridor Region

Työssä tutkitaan eri mekanismeja rajojen ylittävään innovaatioiden edistämiseen pienten ja keskisuurten yritysten näkökulmasta. Case ympäristönä on Kaakkois-Suomen ja Luoteis-Venäjän alueeli Pietarin Corridor. Tavoitteena on löytää tarkemmat määritykset ja rajauksetnäille mekanismeille. Teoriassa muodostettiin viitekehys rajojen ylittävälle innovaatioiden edistämismallille. Mallin pohjalta toteutettiinhaastattelututkimus, joka suoritettiin case-ympäristössä. Haastattelujoukko koostui yritysten edustajista, tutkimus-henkilöstöstä sekä julkisista toimijoista. Innovaatiojärjestelmä oli avoin uusille toimintamenetelmille.Menetelmien toteuttamistapa kuitenkin jakoi mielipiteitä. Toimijoiden välille tarvitaan parempaa yhteistyötä ja tämän kautta selkeämpää kommunikointia yritysten suuntaan. Innovaatioiden edistämiseen ehdotetaan Innovation Relay Centre tyyppisen toiminnan laajentamista Corridorin alueelle sekä sen käyttämän teknologioiden välittämismallin sekä kansainvälisen verkoston hyödyntämistä. Edistämisen tukena tulisi käyttää innovaatiotietokanta-työkalua.

Riskienhallinta toimitusprojektin tarjousprosessissa

Tämän työn tavoitteena on mallintaa toimitusprojektien tarjousprosessia siten, että riskienhallinta on yhtenä olennaisena tekijänä huomioitu. Projektien riskienhallinnalla vaikutetaan siihen, että kaikki projektin sidosryhmät ovat projektin lopputulokseen tyytyväisiä.Tarjousprosessin aikana hyvin pitkälle suunnitellaan ja valmistellaan projektia toteutusvaihetta varten. Tarjousprosessin aikana asiakkaan kanssa käydään läpi useita tarjouskierroksia, joiden myötä suunnitelmat tarkentuvat ja osapuolten välinen kommunikointi on avainasemassa. Riskien tunnistamista ja arviointia suoritetaan jokaisella tarjouskierroksella ennen kuin tarjous luovutetaan asiakkaalle. Riskienhallinta ei pelkästään painotu mahdollisten uhkakuvien käsittelyyn, vaan yhtenä näkökulmana on mahdollisuuksien hyödyntäminen hallitusti. Tätä kutsutaan positiiviseksi riskienhallinnaksi.Projektin lopputuloksen kannalta yksi merkittävimpiä asioita on tietoon, sen tuottamiseen ja ymmärtämiseen liittyvät seikat. Asiakkaan ongelmien ratkaisussa luova ja samalla analyyttinen ote on yksi tae menestykseen.

Multimedia Messaging Service Center in a Component Based Architecture

Multimedia-sanomanvälityspalvelu (MMS) on matkapuhelinten väliseen viestintään kehitetty palvelu, joka mahdollistaa yhteyden Internet maailmaan. Multimedia-sanomanvälityspalvelua voidaan käyttää luomaan yhteys matkapuhelimen käyttäjän ja ulkoisen sovelluspalvelimen välille. MMS voidaan nähdä sovelluksena, joka yhdistää multimediaviestin luonnin, käsittelyn sekä toimituksen monelle eri sisältö tyypille. Multimedia-viestikeskus (MMSC) on uusi verkkoelementti, joka on vastuussa multimediaviestien varastoinnista ja toimituksesta. Multimedia-viestikeskuksella on kolme loogista elementtiä, jotka ovat välityspalvelin, sovellusrajapinnat ja matkapuhelinverkkorajapinta. Operaattorit sekä kolmannen osapuolen sovelluskehittäjät voivat kehittää lisäarvopalveluita multimedia-sanomanvälityspalvelulle hyödyntämällä sovellusrajapintoja. Sovellusrajapinnat perustuvat olemassa oleviin Internet protokolliin. Tämä diplomityö tutkii Multimedia-sanomanvälityspalvelun verkkoelementtien rajapintoja. Tulevaisuudessa on tarkoitus lisätä Multimedia-sanomanvälityspalvelun verkkoelementtejä sähköisen kaupankäynnin kehysarkkitehtuuriin, joka perustuu komponentteihin.

Toimintamalli asuinkiinteistö öljyvahingon hoitamiseksi

Pienkiinteistöjen öljyvahingot ovat viime vuosina lisääntyneet. Tämän työn tarkoituksena on luoda öljyvahingon torjuntaan ja jälkihoitoon osallistuvalle urakoitsijalle toimintamalli asuinkiinteistön öljyvahingon hoitamiseksi. Mallin halutaan erityisesti kuvaavan öljyvahingon hoitoon osallistuvien viranomaisten ja muiden tahojen vastuita ja velvollisuuksia. Työn tavoitteena on myös tunnistaa pienkiinteistöissä tapahtuvat öljyvahinkotyypit sekä niille altistavat riskitekijät. Öljyn päästäminen ympäristöön sekä öljyn käsittely ja varastointi niin, että siitä aiheutuu öljyvahingon vaara, kielletään laissa. Vahinkojen torjumiseksi on annettu määräyksiä muun muassa öljylämmityslaitteistojen turvallisuutta koskien. Asuinkiinteistöjen öljyvahingot liittyvät yleensä öljysäiliön täyttötilanteisiin. Vahinkojen syynä on usein säiliön ja sen varusteiden puutteellisuus tai huono kunto. Asuinrakennusten lämmitykseen käytetään kevyttä polttoöljyä. Maahan joutuessaan polttoöljy imeytyy sora- ja hiekkamaahan nopeasti, jolloin vaarana on öljyn kulkeutuminen pohjaveteen ja vesistöihin. Asuinkiinteistön öljyvahingossa öljyä joutuu usein myös rakenteisiin. Öljyvahingosta tulee ilmoittaa aina hätäkeskukseen. Vastuu öljyvahinkojen torjunnasta kuuluu alueelliselle pelastustoimelle. Torjuntatoimiin osallistuu usein myös urakoitsija. Jos vahinkokohdetta ei torjuntatoimin saada kunnostettua, alueellinen ympäristökeskus voi määrätä puhdistamisesta vastuussa olevan selvittämään pilaantuneen alueen laajuuden ja puhdistamistarpeen sekä toteuttamaan mahdollisen kunnostuksen. Pilaantuneen maaperän kunnostus voidaan toteuttaa massan vaihtona tai paikan päällä maata kaivamatta. Likaantuneiden rakenteiden saneerausta tarvitaan sisäilman hajuhaittojen poistamiseksi. Öljyvahingon kustannukset voivat nousta hyvinkin suuriksi. Ensisijainen vastuu niistä kuuluu vahingonaiheuttajalle.

Nuorisorikollisuuden esiintyvyys, taustatekijät ja sovittelu

Tausta Vaikka nuorisorikollisuus on kriminologisen tutkimuksen perinteinen kohde, on edelleen tarvetta pitkittäistutkimuksille, joissa on laaja, koko väestöä edustava otos. Kriminaalipolitiikan alalla puolestaan rikosten sovittelu ja muut restoratiivisen oikeuden muodot ovat nousseet Suomessakin haastamaan perinteiset rikoskontrollin paradigmat, rangaistuksen ja hoidon. Tutkimuskysymykset Tutkimuksen pääkysymyksenä oli, mitkä lapsuudessa (8 v.) ja nuoruudessa (18 v.) mitatut psykososiaaliset tekijät ovat yhteydessä nuorisorikollisuuden (16-20 v.) määrään ja lajiin. Lisäksi yhtenä kysymyksenä oli, miten varusmiespalvelun aikaiset psykiatriset diagnoosit liittyvät nuorisorikollisuuteen. Lisäksi tutkimme nuorisorikollisuuden esiintyvyyttä ja palvelujen käyttöä, ja vertailimme eri informanttien (tutkimushenkilöt itse, vanhemmat ja opettajat) vastausten ennusvoimaa lasten tulevan rikollisuuden suhteen. Rikosten sovittelun osalta kysymyksenä oli, miten suomalainen sovittelukäytäntö vastaa restoratiivisen oikeuden teoriaa ja miten sovittelua pitäisi kehittää. Aineisto ja metodit Pitkittäistutkimuksemme aineistona oli valtakunnallisesti edustava satunnaisotos, joka vastasi 10% vuonna 1981 Suomessa syntyneistä suomenkielisistä pojista. Ensimmäinen tiedonkeruu tapahtui 1989, kun pojat olivat 8-vuotiaita. Tietoa kerättiin lomakekyselyin pojilta itseltään sekä heidän vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Tietoja saatiin 2946 pojasta. Lasten lomakkeena oli Children’s Depression Inventory, vanhemman lomakkeena Rutter A2 ja opettajan lomakkeena Rutter B2. Toinen tiedonkeruu järjestettiin, kun pojat osallistuivat kutsuntoihin 1999. Tietoja saatiin 2330 pojasta. Lomakkeena oli Young Adult Self-Report . Puolustusvoimien rekisteristä saatiin tiedot poikien kutsunnoissa ja palvelusaikana (vuosina 1999-04) saamista psykiatrisista diagnooseista, jotka luokiteltiin kuuteen luokkaan: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, päihdehäiriöt, psykoottiset häiriöt, ahdistuneisuushäiriöt, masennustilat ja sopeutumishäiriöt. Tieto mahdollisesta diagnoosista saatiin 2712 pojasta. Rikollisuus operationalisoitiin poliisin ns. RIKI-rekisteriin vuosina 1998-2001 rekisteröityjen tekojen avulla, kun pojat olivat pääasiassa 16-20-vuotiaita. Rikosten määrän mukaan pojat jaettiin neljään ryhmään: ei rikoksia, 1-2 rikosta (satunnainen rikollisuus), 3-5 rikosta (uusintarikollisuus) ja yli 5 rikosta (aktiivinen uusintarikollisuus). Rikoslajeista muodostettiin viisi kategoriaa: huume-, väkivalta-, omaisuus-, liikenne- ja rattijuopumusrikollisuus. Analyysivaiheessa rekisteridatasta poistettiin liikennerikkomukset. Kaikkiaan tiedot mahdollisista poliisikontakteista saatiin 2866 pojasta. Sovitteludata koostui 16 sovittelujutun havainnoinnista Turussa vuosina 2001- 2003. Tulokset Kaikkiaan 23% pojista oli rekisteröity rikoksesta (poissulkien liikennerikkomukset) nelivuotisen tutkimusperiodin aikana 16-20-vuotiaana. Satunnaisia rikoksentekijöitä oli 15%, uusijoita 4% ja moninkertaisia uusijoita 4%. Rikokset kasautuivat moninkertaisille uusijoille: tämä 4%:n ryhmä teki 72% kaikista rikoksista . Omaisuus- ja liikennerikollisia oli eniten (kumpiakin 11%), ja huumerikollisia vähiten (4%). Kaikki rikoslajit korreloivat keskenään tilastollisesti merkitsevästi. Nuorisorikollisuuden itsenäisiä ennustekijöitä lapsuudessa olivat rikkinäinen perherakenne, vanhempien alhainen koulutustaso, lapsen käytösongelmat ja hyperaktiivisuus. Kun verrattiin eri informantteja (lapset itse ja heidän vanhempansa ja opettajansa), etenkin opettajien vastaukset ennustivat lasten tulevaa rikollisuutta. Nuoruudessa rikollisuuden itsenäisiä korrelaatteja olivat pienellä paikkakunnalla asuminen, vanhempien ero, seurustelu, itse ilmoitettu antisosiaalisuus ja säännöllinen tupakointi ja humalajuominen. Ennus- ja taustatekijöille oli tyypillistä se, että ne olivat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään (ongelmat ja rikosten määrä lisääntyivät käsi kädessä) ja että ne liittyivät useaan rikoslajiin yhtä aikaa. Huumerikollisuudella oli kuitenkin vähemmän itsenäisiä ennus- ja taustatekijöitä kuin muilla rikoslajeilla. Joka kymmenes poika kärsi psykiatrisista häiriöistä. Tämä ryhmä teki noin puolet kaikista rikoksista, ja lähes joka toinen poika, jolla oli psykiatrinen häiriö, oli rekisteröity rikoksista. Rikolliseen käytökseen liittyivät etenkin antisosiaalinen persoonallisuushäiriö ja päihdehäiriöt. Masennustilat olivat kuitenkin ainoa diagnoosiryhmä, joka ei ollut yhteydessä rikollisuuteen. Myös psykiatristen häiriöiden esiintyvyys kasvoi lineaarisesti rikosten määrän kanssa; aktiivisista uusintarikollisista yli puolella (59%) oli psykiatrinen diagnoosi. Rikollisuuden lisäksi erilaiset psykososiaaliset ongelmat kasautuivat pienelle vähemmistölle. Aktiivisten uusijoiden ryhmään olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä lähes kaikki ongelmat mitä tutkimme. Kuitenkin tästä ryhmästä vain alle 3% oli käyttänyt mielenterveyspalveluja viimeisen vuoden aikana. Rikossovittelun havainnointitutkimuksen perusteella sovittelussa monet perusasiat ovat kunnossa, ja toiminta on mielekästä niin asianosaisten kuin yhteiskunnankin kannalta. Useimmiten osapuolet kohtasivat ja saivat aikaan sopimuksen, johon he vaikuttivat tyytyväisiltä. Rikoksentekijät olivat motivoituneita korvaamaan aiheuttamansa vahingot. Osapuolet saivat kertoa tarinansa omin sanoin, heitä kuunneltiin ja he ymmärsivät mitä sovittelussa puhutaan ja sovitaan. Sovittelun kuluessa jännitys väheni ja asiat saatiin loppuunkäsiteltyä. Asianosaiset saivat vaikuttaa prosessiin ja sopimukseen, ja uhrin oikeudet olivat sovittelussa keskeisellä sijalla. Restoratiivisen teorian perusteella sovittelussa havaittiin myös kehittämisen varaa: Etenkin nuoria rikoksentekijöitä oli hankala saada osallistumaan tosissaan, ja aikuiset helposti hallitsivat keskustelua. Etukäteistapaamisia ja tukihenkilöitä ei juuri hyödynnetty. Sovitteluja hallitsi puhe sopimuksesta ja rahasta. Työkorvauksia ei käytetty eikä rehabilitaatiota käsitelty. Sekä sovitteluun pääsy että sovittelumenettely riippuivat yksittäisistä henkilöistä. Johtopäätökset Rikosten tekeminen nuoruudessa on melko yleistä ja monimuotoista. Rikokset ja psykososiaaliset ongelmat kasautuvat pienelle ryhmälle ja kulkevat käsi kädessä. Myös psykiatriset häiriöt ovat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään. Rikosriskiä voidaan ennustaa jo lapsuudessa, ja etenkin opettajat ovat tarkkanäköisiä lasten ongelmien suhteen. Eri rikoslajeilla on varsin samanlaisia taustatekijöitä. Aktiiviset rikoksentekijät vastaavat suuresta osasta kokonaisrikollisuutta, tarvitsevat eniten apua, mutta eivät kuitenkaan hakeudu psykososiaalisten palvelujen piiriin. Rikosten sovittelu tarjoaa keinon puuttua ongelmiin varhaisessa vaiheessa ilman leimaamista. Sovittelun kehitystehtävät liittyvät etenkin dialogiin, valmisteluihin, tukihenkilöihin, työkorvauksiin, palveluunohjaukseen ja sovittelun sovellusalaan. Sovittelua ja muita restoratiivisia menettelyjä on kehitettävä ja laajennettava esimerkiksi niin, että niitä voitaisiin käyttää palveluunohjauksen välineenä.

Kiinteistön elinkaarihankkeen rahoitus ja riskit

Julkisen sektorin kiinteistötuotannossa toteutetaan kasvavassa määrin julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä, jossa yksityinen yritys ottaa vastuun kiinteistöön liittyvistä suunnittelu-, rakentamis- ja ylläpitotoimista pitkäksi ajanjaksoksi. Työn tavoitteena on arvioida elinkaarimallilla toteuttavien kiinteistöhankkeiden toteutusvaihtoehdot, sekä kartoittaa elinkaarihankkeen sisältämiä riskejä hankkeen suunnitteluvaiheessa. Tutkimus suoritetaan kvalitatiivisena tutkimuksena, jota tuetaan tarvittavilla kvantitatiivista tietoa hyödyntävillä laskelmilla. Tutkimusaineistona käytetään aihepiiriin liittyviä akateemisia julkaisuja ja oppikirjoja. Työn toimeksiantajan YIT:n kautta tutkimukseen on saatu arvokasta asiantuntemusta ja materiaalia. Elinkaarihankkeiden hankintamenettelyksi suositellaan kilpailullista neuvottelumenettelyä. Kilpailullinen neuvottelumenettely mahdollistaa tilaajan ja palveluntuottajien välisen dialogin hankintamenettelyn aikana, jolloin osapuolet voivat yhteistyössä valita sopivimman toteutusmallin. Hankkeiden rahoitus voidaan toteuttaa tilaajan rahoituksella tai yksityisrahoituksella. Rahoituksen näkökulmasta tilaajan oma rahoitus on edullisin, mikä ei kuitenkaan vähennä elinkaarimallista saatavia etuja perinteiseen urakointiin verrattuna. Laskelman perusteella tilaajan rahoituksen ja yksityisrahoituksen keskimääräisessä korkotasossa (WACC) on eroa 2,8 %. Projektiyhtiön perustaminen tekee rahoituksesta entistä kalliimpaa, koska taseeseen kohdistuviin kustannuksiin lisätään projektiyhtiön oman pääoman tuottovaatimusta vastaava korko. Palveluntuottajan kannalta olennaiset riskit ovat rakennusvaiheen viivästyminen, kiinteistön käytettävyyden ja soveltuvuuden puutteista aiheutuvat muutostyöt. Palvelumaksun sitominen huonosti ylläpidon todellista kulurakennetta kuvaavaan elinkustannusindeksiin tulee pitkällä sopimuskaudella vähentämään palveluntuottajan toiminnan kannattavuutta. Kiinteistön ylläpidon kustannusindeksi on vuosina 2005–2011 noussut 2,3 % nopeammin vuodessa kuin elinkustannusindeksi.

Välimiehen vahingonkorvausvastuu

Tutkielman tavoitteena on selvittää välimiehen vahingonkorvausoikeudellista asemaa suhteessa välimiesmenettelyn asianosaisiin ja välimiehen korvausvastuuta eri tilanteissa välimiesmenettelystä annetun lain mukaisessa sopimusperusteisessa välimiesmenettelyssä. Tutkielma on menetelmältään lainopillinen ja tutkielman aineisto koostuu pääosin oikeuskirjallisuudesta. Välimiehen ja asianosaisten välinen oikeussuhde voidaan katsoa rinnastuvan sopimussuhteeseen, mikä mahdollistaa sopimusperusteisen vahingonkorvausvastuun normien soveltamisen. Välimiehen korvausvastuu vaikuttaa mahdolliselta – vaikkakin käytännössä harvinaiselta – menettelyn viivästymisen, välimiehen aiheettoman tehtävästä luopumisen sekä välitystuomion mitättömyyden ja kumoamisen perusteella. Vastuu vaikuttaa syntyvän helpommin sellaisissa välimiehen velvoitteen rikkomistilanteissa, joissa välimiehen menettely ei edellytä oikeudellista harkintaa. Korvausvastuun arviointiin vaikuttavat useiden perusteiden osalta tilannekohtaiset tekijät ja välimiehen velvoitteen tulkinnanvaraisuus voi sulkea pois korvausvastuun. Välimiehen vastuun syntyminen salassapitovelvollisuuden rikkomisen perusteella on monilta osin epäselvä johtuen välimiehen salassapitovelvollisuuden heikosta normipohjasta. Vastuu välitystuomion aineellisoikeudellisen virheellisyyden perusteella vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä.

Assessment of purchasing maturity in spare parts supply chain

To describe the change of purchasing moving from administrative to strategic function academics have put forward maturity models which help practitioners to compare their purchasing activities to industry top performers and best practices. However, none of the models aim to distinguish the purchasing maturity from the after-sales point of view, even though after-sales activities are acknowledged as a relevant source of revenue, profit and competitive advantage in most manufacturing firms. The maturity of purchasing and supply management practices have a large impact to the overall performance of the spare parts supply chain and ultimately to the value creation and relationship building for the end customer. The research was done as a case study for a European after-sales organization which is part of a globally operating industrial firm specialized in heavy machinery. The study mapped the current state of the purchasing practices in the case organization and also distinguished the relevant areas for future development. The study was based on the purchasing maturity model developed by Schiele (2007) and investigated also how applicable is the maturity model in the spare parts supply chain context. Data for the assessment was gathered using five expert interviews inside the case organization and other parties involved in the company’s spare parts supply chain. Inventory management dimension was added to the original maturity model in order to better capture the important areas in a spare parts supply chain. The added five questions were deduced from the spare parts management literature and verified as relevant areas by the case organization’s personnel. Results indicate that largest need for development in the case organization are: better collaboration between sourcing and operative procurement functions, use of installed base information in the spare parts management, training plan development for new buyers, assessment of aligned KPI’s between the supply chain parties and better defining the role of after-sales sourcing. The purchasing maturity model used in this research worked well in H&R Leading, Controlling and Inventory Management dimensions. The assessment was more difficult to conduct in the Supplier related processes, Process integration and Organizational structure –dimensions, mainly because the assessment in these sections would for some parts require more company-wide assessment. Results indicate also that the purchasing maturity model developed by Schiele (2007) captures the relevant areas in the spare parts supply as well.

HiberActive: Pro-Active Archiving of Web References from Scholarly Articles

Presentation at Open Repositories 2014, Helsinki, Finland, June 9-13, 2014

Tulevaisuuden lähtökohdista kansanvallan kolmiliittoon. Kansallinen Edistyspuolue ja kansallisen eheytymisen politiikka 1919–1939.

Kansallista Edistyspuoluetta ja sen toimijoita maailmansotien välisen Suomen sisäpolitiikassa tarkasteleva väitöstutkimus paneutuu puolueen kansallista eheytymistä ajaneen poliittisen linjan taustoihin, muodostumiseen ja toteutumiseen maailmansotien välisenä aikana vuosina 1919-1939. Vahvasti aineistopohjainen ja lähdekriittinen poliittisen historian tutkimus keskittyy parlamentaarisiin toimijoihin, poliittiseen kenttään ja näiden tuottamiin aineistoihin, kuten edistyspuolueen ja sen toimijoiden arkistoihin, lehdistöön ja valtiopäiväpöytäkirjoihin. Tutkimus selvittää, millainen oli edistyspuolueen kansallisen eheytymisen linja, mihin sillä pyrittiin, miten sitä toteutettiin ja miten se toteutui. Kansainvälisen vertailun kautta tutkimuksessa luodaan myös kuva suomalaisesta liberalismista ja liberalistista. Joulukuussa 1918 perustettu Kansallinen Edistyspuolue oli liberaali puolue, jonka politiikassa korostui erityisesti liberalismin sosiaalinen tulkinta. Puolueen sisäpoliittiseksi linjaksi vastaitsenäistyneessä ja sisällissodan runtelemassa valtiossa muodostui kansallisen eheytymisen edistäminen. Ajatuksen taustalla olivat K. J. Ståhlbergin tulevaisuuden lähtökohtia hahmotelleet artikkelit, jotka julkaistiin Helsingin Sanomissa huhtikuussa 1918 sisällissodan vielä riehuessa. Ståhlbergin mukaan kansalliseen eheytymiseen ei tullut pyrkiä sodan vuoksi vaan siitä huolimatta. Nuorsuomalaiselta puolueelta perityt liberaalit periaatteet täydentyivätkin edistyspuoluelaisessa ajattelussa sisällissodan ja tasavallan puolesta käydyn valtiomuototaistelun avainkokemuksilla. Itsenäisen Suomen ensimmäisiä vuosia hallinneissa keskustahallituksissa kansallista eheytymistä edistettiin sosiaalipoliittisin uudistuksin mm. oppivelvollisuus- ja asutuslakien muodossa. Myös sisällissodan vankien armahdukset olivat osa tätä ohjelmaa. Tutkimus osoittaa, että edistyspuolueen kansallisen eheytymisen politiikan keskeisenä tavoitteena oli poliittisen sovittelun kautta integroida vasemmisto osaksi parlamentaaris-demokraattista järjestelmää. Eheytyspolitiikan todellinen käyttöarvo ja edistyspuolueen poliittiset toimintamahdollisuudet alkoivat kuitenkin heiketä vuoden 1922 eduskuntavaalien jälkeen.Tutkimuksesta käy ilmi, että toteutettu eheytyspolitiikka ja sen osittainen epäonnistuminen näkyivät sekä kommunistien jatkuvana kannatuksena että sisäpoliittisen ilmapiirin oikeistolaistumisena. Tämä kehitys nosti myös edistyspuolueessa esille voimat, jotka suosivat porvariyhteistyötä ohi keskustavasemmistolaisen eheytyspoliittisen linjan. Alkuvuosien jälkeen valtiomuototaistelun koossapitävä voima heikkeni edistyspuolueen sisällä ja 1920-luvun puolivälissä käydyt linjakiistat osoittivat, että osalle puolueen jäsenistä vuoden 1918 puoluevalinnassa keskeisemmässä roolissa oli ollut tasavaltalaisuus kuin vasemmiston integrointi ja kansallinen eheytyminen. Edistyspuolueen johto ei kuitenkaan ollut valmis luopumaan eheytyspoliittisesta linjasta ja sen ympärille luodusta puolueidentiteetistä, joten porvariyhteistyötä kannattanut oikeisto-oppositio päätyi suurelta osin eroamaan puolueesta vuonna 1927. Tutkimus osoittaa, että parlamentarismin rapautuminen ja pienelle yleispuolueelle elintärkeiden yhteistyömahdollisuuksien heikkeneminen luokkapuolueiden puristuksessa johtivat edistyspuolueen kannatuksen alamäkeen sotien välisenä aikana. Se kutistui 26 kansanedustajan keskisuuresta puolueesta vain kuuden edustajan pienpuolueeksi. Puolueidentiteetin vahvuus ja keskeisten toimijoiden puolueen kokoa suurempi poliittinen painoarvo pitivät sen lakkauttamispohdinnoista huolimatta kuitenkin koossa ja kiinni politiikan ytimessä. Oikeistoradikalismin vuodet 1920–1930-lukujen taitteessa olivat edistyspuolueellesekä uhka että mahdollisuus. Tutkimuksessa käy ilmi, että vaikka kommunisminvastaisen kansanliikkeen vaatimukset olivat edistyspuoluelaisten mielestä oikeutettuja, oli kansanliikkeen niiden ajamiseksi omaksumia laittomia ja ulkoparlamentaarisia keinoja vaikea hyväksyä. Eheytyspolitiikan kannalta katsottuna melkotoivottamalta näyttänyt tilanne kääntyi kuitenkin lopulta voitoksi: äärivasemmisto eliminoitiin, äärioikeisto ajautui paitsioon ja tie maltillisen vasemmiston ja keskustan yhteistyölle aukesi jälleen. Tämä johti lopulta vuonna 1937 punamultahallitukseen ja kansanvallan kolmiliittoon Kansallisen Edistyspuolueen, SDP:n ja Maalaisliiton kesken. Kokemus siitä, että itsenäisyys oli alati uhattuna, toi suomalaiseen liberalismiin varsin nationalistisia piirteitä, joita eurooppalaisten veljespuolueiden ohjelmista ei löydy. Liberalismiin usein liitetty mielleyhtymä sen kosmopoliittisesta, kansallisvaltioita ylittävästä luonteesta jäi Suomessa sotien välisenä aikana nationalismin ja itäisen naapurin luoman uhan varjoon. Suomen sisäpoliittinen tilanne ja geopoliittinen asema loivat vaatimuksen vahvasta kansallisesta yhtenäisyydestä. Suomalainen liberalismi määrittyikin eurooppalaisia vastineitaan voimakkaammin nuorta valtiota hallinneen kansallisuusajattelun, itsesäilytysvaiston ja kansallisen eheyden vaatimusten kautta. Tutkimuksessa todetaan, että edistyspuolueen eheytyspoliittisen linjan muotoutumista ja toteutumista vuosien 1919‒1939 aikana voi pitää idealismin voittona realismista. Lukuun ottamatta reformipolitiikan vuosia edistyspuolueen pitäytyminen valitulla linjalla näyttäytyi poliittisten toimintamahdollisuuksien kannalta katsottuna ajoittain jopa epärealistiselta. Koko sotien välistä aikaa tarkastellessa voikin todeta, että se, minkä edistyspuolue poliittisten päämäärien saavuttamisen valossa voitti, sen se menetti kannatusluvuissa.

Mikroyrityksen ja tilitoimiston välisten prosessien kehittäminen sähköistämisen avulla

Tämä tutkielma käsittelee mikroyrityksen ja tilitoimiston välistä yhteistyötä sekä sen edistämistä sähköistämisen keinoin. Aihetta käsitellään ulkoistamisen näkökulmasta, jolloin taloushallinnon prosessit käsittävät tilitoimiston ja yrityksen välisen tiedonvaihdon ja yhteistyön. Tutkielmassa käsitellään taloushallinnon roolia ja prosesseja sekä taloushallinnon ulkoistamisen teoreettisia lähtökohtia. Tämän jälkeen syvennytään taloushallinnon sähköistämiseen sekä sen etuihin ja haittoihin. Aiheita pyritään käsittelemään sekä yleisellä tasolla että mikroyritysten näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on teorian ja empiirisen tutkimuksen avulla selvittää, millaisia sähköisiä keinoja valitun kohdeyrityksen ja tilitoimiston yhteistyön kehittämiseen on tarjolla ja kuinka nämä keinot edistäisivät osapuolten välistä yhteistyötä. Työssä käytetty tutkimusmenetelmä on kvalitatiivinen ja tutkittavaa ilmiötä on tarkasteltu tapaustutkimuksen keinoin. Tutkimusaineisto kerättiin kohdeyrityksen omistajayrittäjältä keskusteluin sekä kohdeyrityksen käyttämälle tilitoimistolle sähköpostitse lähetetyllä kyselyllä. Tutkielmassa päädyttiin siihen, että sähköisistä menetelmistä on saatu apua esimerkiksi kuittikirjanpidossa. Käytössä olevien sähköisten palveluiden määrää sen sijaan voitaisiin vähentää ainakin poistamalla yksi laskujenhallintaohjelma käytöstä. Tämä edistäisi tositteiden kulkua yritykseltä kirjanpitäjälle ja samalla päästäisiin eroon myös yhdestä käyttöominaisuuksiltaan kehnosta laskujenhallintajärjestelmästä. Toisaalta todettiin, että ydinongelmat eivät loppujen lopuksi liity heikkoon teknologiaan vaan ihmisten välisiin suhteisiin eivätkä nämä ongelmat ole ratkaistavissa teknologian keinoin.

Victims’ status at international and hybrid criminal courts : victims’ status as witnesses, victim participants/civil parties and reparations claimants

Bestraffning av internationella brott vid internationella och hybrida straffrättsliga domstolar har traditionellt och huvudsakligen grundat sig på principen om retributiv (vedergällande) rättvisa och ackusatorisk process snarare än återuppbyggande rättvisa och en inkvisitorisk modell. Därav har brottsoffrens ställning vid dessa straffrättsliga domstolar begränsat sig till den som innehas av vittnen vid Tribunalen som behandlar brott som begåtts i det forna Jugoslavien (ICTY), Internationella krigsförbrytartribunalen för Rwanda (ICTR) och Specialdomstolen för Sierra Leone (SCSL). Internationella brottmålsdomstolen (ICC), å sin sida, har medfört en viktig förändring gällande brottsoffrens ställning i internationella straffrättsliga fora, vilket innebär att de från att ha betraktats endast i egenskap av vittnen nu även har en rätt att delta och lämna sina synpunkter (i egenskap av brottsofferdeltagare) samt kräva gottgörelse. Denna trend har fortsatt inom området för internationell straffrätt, vilket manifesterats vid hybridtribunaler som tillsatts efter ICC såsom Kambodjadomstolen (ECCC) vid vilken brottsoffer kan agera civilrättsliga parter och Specialdomstolen för Libanon (STL) där brottsoffer kan inneha en deltagande roll. Den föreliggande studien behandlar två huvudsakliga frågeställningar, av vilka den första lyder: Vilken ställning tillskrivs brottsoffren vid internationella domstolar och hybridtribunaler? I detta hänseende argumenterar författaren, sammanfattningsvis, för att brottsoffrens ställning vid internationella straffrättsliga domstolar och hybridtribunaler huvudsakligen tar sig uttryck på tre sätt, d.v.s. som brottsoffer i egenskap av vittnen, som brottsoffer i egenskap av deltagande brottsoffer/civilrättsliga parter samt som brottsoffer som kräver gottgörelse. Den andra frågeställningen för denna studie lyder: På vilket sätt fungerar brottsoffrens ställning som vittnen, brottsofferdeltagande/civilrättsliga parter och gottgörelsekrävande vid internationella och hybrida straffrättsliga domstolar? -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Kansainvälisten rikosten rankaiseminen kansainvälisissä rikostuomioistuimissa ja hybridituomioistuimissa on perinteisesti enimmäkseen perustunut retributiivisen oikeuden ja akkusatorisen menetelmän soveltamiseen pikemmin kuin restoratiivisen oikeuden ja inkvisitorisen menetelmän soveltamiseen. Niinpä uhrien asema kansainvälisissä rikostuomioistuimissa ja hybridituomioistuimissa on rajoittunut todistajan asemaan entisen Jugoslavian kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa (ICTY), Ruandan kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa (ICTR) ja Sierra Leonen erikoistuomioistuimessa (SCSL). Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) perustaminen on kuitenkin merkinnyt tärkeää muutosta uhrien asemaan kansainvälisen rikosoikeuden alalla siten, että kun uhrit aiemmin nähtiin vain todistajina, heillä on nyt myös mahdollisuus tuoda esiin omat näkökantansa (osallistumisoikeus) ja vaatia hyvitystä. Tämä suuntaus on jatkunut kansainvälisen rikosoikeuden alalla ICC:n jälkeen perustetuissa hybridituomioistuimissa, kuten Kambodzhan erityistuomioistuimessa (ECCC), missä uhrit voivat olla asianosaisen asemassa, sekä Libanonin erityistuomioistuimessa (STL), missä uhrit voivat osallistua prosessiin. Tämä tutkimus käsittelee kahta keskeistä kysymystä. Ensinnäkin: Mikä on rikoksen uhrien asema kansainvälisissä rikostuomioistuimissa ja hybridituomioistuimissa? Tutkimuksessa päädytään mm. siihen, että uhrien asema kansainvälisissä rikostuomioistuimissa ja hybridituomioistuimissa voi koostua pääosin kolmesta ulottuvuudesta eli uhrit todistajina, uhrit prosessiin osallistujina/asianosaisina ja uhrit hyvityksen hakijoina. Tutkimuksen toinen keskeinen kysymys on: Miten uhrien asema todistajina, prosessiin osallistujina/ asianosaisina ja hyvityksen hakijoina toimii kansainvälisissä rikostuomioistuimissa ja hybridituomioistuimissa?