Tulevaisuuden lähtökohdista kansanvallan kolmiliittoon. Kansallinen Edistyspuolue ja kansallisen eheytymisen politiikka 1919–1939.

Kansallista Edistyspuoluetta ja sen toimijoita maailmansotien välisen Suomen sisäpolitiikassa tarkasteleva väitöstutkimus paneutuu puolueen kansallista eheytymistä ajaneen poliittisen linjan taustoihin, muodostumiseen ja toteutumiseen maailmansotien välisenä aikana vuosina 1919-1939. Vahvasti aineistopohjainen ja lähdekriittinen poliittisen historian tutkimus keskittyy parlamentaarisiin toimijoihin, poliittiseen kenttään ja näiden tuottamiin aineistoihin, kuten edistyspuolueen ja sen toimijoiden arkistoihin, lehdistöön ja valtiopäiväpöytäkirjoihin. Tutkimus selvittää, millainen oli edistyspuolueen kansallisen eheytymisen linja, mihin sillä pyrittiin, miten sitä toteutettiin ja miten se toteutui. Kansainvälisen vertailun kautta tutkimuksessa luodaan myös kuva suomalaisesta liberalismista ja liberalistista. Joulukuussa 1918 perustettu Kansallinen Edistyspuolue oli liberaali puolue, jonka politiikassa korostui erityisesti liberalismin sosiaalinen tulkinta. Puolueen sisäpoliittiseksi linjaksi vastaitsenäistyneessä ja sisällissodan runtelemassa valtiossa muodostui kansallisen eheytymisen edistäminen. Ajatuksen taustalla olivat K. J. Ståhlbergin tulevaisuuden lähtökohtia hahmotelleet artikkelit, jotka julkaistiin Helsingin Sanomissa huhtikuussa 1918 sisällissodan vielä riehuessa. Ståhlbergin mukaan kansalliseen eheytymiseen ei tullut pyrkiä sodan vuoksi vaan siitä huolimatta. Nuorsuomalaiselta puolueelta perityt liberaalit periaatteet täydentyivätkin edistyspuoluelaisessa ajattelussa sisällissodan ja tasavallan puolesta käydyn valtiomuototaistelun avainkokemuksilla. Itsenäisen Suomen ensimmäisiä vuosia hallinneissa keskustahallituksissa kansallista eheytymistä edistettiin sosiaalipoliittisin uudistuksin mm. oppivelvollisuus- ja asutuslakien muodossa. Myös sisällissodan vankien armahdukset olivat osa tätä ohjelmaa. Tutkimus osoittaa, että edistyspuolueen kansallisen eheytymisen politiikan keskeisenä tavoitteena oli poliittisen sovittelun kautta integroida vasemmisto osaksi parlamentaaris-demokraattista järjestelmää. Eheytyspolitiikan todellinen käyttöarvo ja edistyspuolueen poliittiset toimintamahdollisuudet alkoivat kuitenkin heiketä vuoden 1922 eduskuntavaalien jälkeen.Tutkimuksesta käy ilmi, että toteutettu eheytyspolitiikka ja sen osittainen epäonnistuminen näkyivät sekä kommunistien jatkuvana kannatuksena että sisäpoliittisen ilmapiirin oikeistolaistumisena. Tämä kehitys nosti myös edistyspuolueessa esille voimat, jotka suosivat porvariyhteistyötä ohi keskustavasemmistolaisen eheytyspoliittisen linjan. Alkuvuosien jälkeen valtiomuototaistelun koossapitävä voima heikkeni edistyspuolueen sisällä ja 1920-luvun puolivälissä käydyt linjakiistat osoittivat, että osalle puolueen jäsenistä vuoden 1918 puoluevalinnassa keskeisemmässä roolissa oli ollut tasavaltalaisuus kuin vasemmiston integrointi ja kansallinen eheytyminen. Edistyspuolueen johto ei kuitenkaan ollut valmis luopumaan eheytyspoliittisesta linjasta ja sen ympärille luodusta puolueidentiteetistä, joten porvariyhteistyötä kannattanut oikeisto-oppositio päätyi suurelta osin eroamaan puolueesta vuonna 1927. Tutkimus osoittaa, että parlamentarismin rapautuminen ja pienelle yleispuolueelle elintärkeiden yhteistyömahdollisuuksien heikkeneminen luokkapuolueiden puristuksessa johtivat edistyspuolueen kannatuksen alamäkeen sotien välisenä aikana. Se kutistui 26 kansanedustajan keskisuuresta puolueesta vain kuuden edustajan pienpuolueeksi. Puolueidentiteetin vahvuus ja keskeisten toimijoiden puolueen kokoa suurempi poliittinen painoarvo pitivät sen lakkauttamispohdinnoista huolimatta kuitenkin koossa ja kiinni politiikan ytimessä. Oikeistoradikalismin vuodet 1920–1930-lukujen taitteessa olivat edistyspuolueellesekä uhka että mahdollisuus. Tutkimuksessa käy ilmi, että vaikka kommunisminvastaisen kansanliikkeen vaatimukset olivat edistyspuoluelaisten mielestä oikeutettuja, oli kansanliikkeen niiden ajamiseksi omaksumia laittomia ja ulkoparlamentaarisia keinoja vaikea hyväksyä. Eheytyspolitiikan kannalta katsottuna melkotoivottamalta näyttänyt tilanne kääntyi kuitenkin lopulta voitoksi: äärivasemmisto eliminoitiin, äärioikeisto ajautui paitsioon ja tie maltillisen vasemmiston ja keskustan yhteistyölle aukesi jälleen. Tämä johti lopulta vuonna 1937 punamultahallitukseen ja kansanvallan kolmiliittoon Kansallisen Edistyspuolueen, SDP:n ja Maalaisliiton kesken. Kokemus siitä, että itsenäisyys oli alati uhattuna, toi suomalaiseen liberalismiin varsin nationalistisia piirteitä, joita eurooppalaisten veljespuolueiden ohjelmista ei löydy. Liberalismiin usein liitetty mielleyhtymä sen kosmopoliittisesta, kansallisvaltioita ylittävästä luonteesta jäi Suomessa sotien välisenä aikana nationalismin ja itäisen naapurin luoman uhan varjoon. Suomen sisäpoliittinen tilanne ja geopoliittinen asema loivat vaatimuksen vahvasta kansallisesta yhtenäisyydestä. Suomalainen liberalismi määrittyikin eurooppalaisia vastineitaan voimakkaammin nuorta valtiota hallinneen kansallisuusajattelun, itsesäilytysvaiston ja kansallisen eheyden vaatimusten kautta. Tutkimuksessa todetaan, että edistyspuolueen eheytyspoliittisen linjan muotoutumista ja toteutumista vuosien 1919‒1939 aikana voi pitää idealismin voittona realismista. Lukuun ottamatta reformipolitiikan vuosia edistyspuolueen pitäytyminen valitulla linjalla näyttäytyi poliittisten toimintamahdollisuuksien kannalta katsottuna ajoittain jopa epärealistiselta. Koko sotien välistä aikaa tarkastellessa voikin todeta, että se, minkä edistyspuolue poliittisten päämäärien saavuttamisen valossa voitti, sen se menetti kannatusluvuissa.

From the Ruins of Finnish Civil War to a Consensus. The National Progressive Party and an Aspiration towards National Unification in 1919–1939. This thesis shall examine the National Progressive Party and its aspiration towards national unification during 1919-1939. Research on the background, formation and implementation of the unification policy is carried out using the traditional historical research method, extensive source material and comprehensive source criticism. Emphasis is on parliamentary politics, politicians and the field of politics in general. Some of the pricipal questions in the thesis are: What kind was the core of the policy of unification like? Where did it originate and how was it actualised? International comparison is applied to portray an image of Finnish liberalism and a Finnish liberalist. Founded in December 1918 the National Progressive Party was a liberal party inclined especially towards social liberalism. The progressives inherited from their predecessor, the Young Finnish Party, liberal, democratic and republican principles which were then strongly influenced by the Finnish Civil War and the constitutional question. The bourgeous Whites, the Civil Guard, won the Civil War but the progressives did not treat the defeated Red masses – save for their leaders – as war criminal but as misguided individuals who needed to be integrated back into society. The objective of the unification policy was a unified nation and parliamentary collaboration between the progressives, agrarians and social democrats. During the years of reformist politics, in 1919–1922, the policy of national unification was promoted with social political reforms such as the Compulsory Education Act and Settlement Act as well as with a number of Pardon Acts to grant amnesty to several thousands of Red prisoners. During these years the policy of unification was a realistic and useable policy. Soon after parliamentary elections of 1922, however, its use value declined. Political climate and the parliamentary group of The National Progressive Party alike became more conservative. Collaboration between bourgeois parties became the dominant trend and the age of the left-centrist policy was over for the time being. To some extent, the policy of unification had reached its limits. Increasingly, conservative political climate and the continuing support for the communists served as a proof many people also amongst the Progressive Party proof that the policy had somewhat failed. Right-wing opposition within the Progressive Party made some attempts towards collaboration with other bourgeois parties but these attempts had no permanent affect to party policies or the party identity. Party leadership categorically refused to abandon the policy of unification and the end result of these right-wing endeavours was that most of the right-wing opposition resigned from the party. I shall argue that some steps towards national unification such as Väinö Tanner's social democratic govenrment in 1926–1927, only 8 years after the Civil War gave the progressives enough promise that the policy of unification was, in fact, feasible which made it possible for the party leadership to continue to execute the policy of unification despite the criticism within the party. This somewhat idealistic view in reality did not, however, benefit the Progressive Party at least when electoral support was concerned. During the latter half of the 1920s the decay of parliamentarism, fading opportunities to cooperate with other parties and ongoing success of the class parties proved devastating to a centrist catch-all party. The progressives lost 19 of their 26 seats during the 1920s. Only the strong party identity and prominent, though few, politicians kept the party from being abolished. In this thesis I shall argue that the years of the extreme right movement at the turn of the decade were both a threat and a possibility for the progressives and the policy of unification. The extreme right Lapua Movement embodied the anti-communist emotions of the mainly bourgeois masses but also a threat to parliamentary democracy. The progressives flet that the demands of the movement were essentially justified but the illegal and antiparliamentary procedures they had adopted were, however, impossible for them to accept. The threat turned into a possibility when a so called rule of law front was formed between the progressives, agrarians, social democrats and moderate conservatives. The situation which at first had seemed to devastate the whole policy of unification proved finally to be a blessing in disguise. The extreme wings of the political field were abolished when the Communist Party as well as the Lapua Movement were banned in the early 1930s and an attempt was made to ban the successor of the Lapua Movement the Patriotic People's Party, in 1938. Unlike their many counterparts in Europe, extreme right movements did not gain dominant positions in Finnish domestic politics; rather the opposite happened. Led by the progressive party leader A. K. Cajander, the first ever government in Finland where the leading parties were socialist and centre parties was formed in 1937. The National Progressive Party had reached its aspiration towards national unification despite the fact that this idealism had cost a great deal in electoral support. Regarding the whole interwar period, it can be argued that the policy of national unification was a triumph of idealism over rationalism.