Die Eigenschaften der Benennungen und ihr Einfluss auf deren Verwendung am Beispiel der Euro-Währung : Eine quantitative und kontrastive Analyse der Terminologie im Finnischen und im Deutschen

This dissertation deals with the terminology of the Euro currency. Its aims are to determine the characteristics of the designations in a certain LSP and to discover whether the recommendations and rules that have been given to the formation of designations and 'ideal' designations have any influence on the usage of the designations. The characteristics analysed include length of the designation, part of speech, form, formation method, constancy, monosemy, suitability to a concept system and degree of specialty. The study analyses the actual usage of the designations in texts and the implementation of the designations. The study is an adaptation of a terminometric survey and uses concept analysis and quantitative analysis as its basic methods. The frequency of each characteristic is measured in terms of statistics. It is assumed that the 'ideality' of a designation influences its usage, for example that if a designation is short, it is used more than its longer rivals (synonyms). The results are analysed in a corpus consisting of a compilation of different texts concerning the Euro. The corpus is divided according to three features: year (1998-2003), genre (judicial texts, annual reports and brochures) and language (Finnish and German). Each analysis is performed according to each of these features and compared with the others. The results indicate that some of the characteristics of the designations indeed seem to have an influence on the usage of the designations. For example, monosemy and suitability to the concept system often lead to the implementation of the designation having the ideal or certain value in these characteristics in the analysed Finnish material. In German material, an 'ideal' value in the characteristics leads to the implementation of the designations more often than in Finnish. The contrastive study indicates that, for example, suitability to a concept system leads to implementation of a designation in judicial texts more often than in other genres. The recommendations given to an 'ideal' designation are thus often acceptable, but they cannot be generalized for all languages in the same extent.

Problems of Proto-Slavic Historical Nominal Morphology : On the Basis of Old Church Slavic

In this study I offer a diachronic solution for a number of difficult inflectional endings in Old Church Slavic nominal declensions. In this context I address the perhaps most disputed and the most important question of the Slavic nominal inflectional morphology: whether there was in Proto-Slavic an Auslautgesetz (ALG), a law of final syllables, that narrowed the Proto-Indo-European vowel */o/ to */u/ in closed word-final syllables. In addition, the work contains an exhaustive morphological classification of the nouns and adjectives that occur in canonical Old Church Slavic. I argue that Proto-Indo-European */o/ became Proto-Slavic */u/ before word-final */s/ and */N/. This conclusion is based on the impossibility of finding credible analogical (as opposed to phonological) explanations for the forms supporting the ALG hypothesis, and on the survival of the neuter gender in Slavic. It is not likely that the */o/-stem nominative singular ending */-u/ was borrowed from the accusative singular, because the latter would have been the only paradigmatic form with the stem vowel */-u-/. It is equally unlikely that the ending */-u/ was borrowed from the */u/-stems, because the latter constituted a moribund class. The usually stated motivation for such an analogical borrowing, i.e. a need to prevent the merger of */o/-stem masculines with neuters of the same class, is not tenable. Extra-Slavic, as well as intra-Slavic evidence suggests that phonologically-triggered mergers between two semantically opaque genders do not tend to be prevented, but rather that such mergers lead to the loss of the gender opposition in question. On the other hand, if */-os/ had not become */-us/, most nouns and, most importantly, all adjectives and pronouns would have lost the formal distinction between masculines and neuters. This would have necessarily resulted in the loss of the neuter gender. A new explanation is given for the most apparent piece of evidence against the ALG hypothesis, the nominative-accusative singular of the */es/-stem neuters, e.g. nebo 'sky'. I argue that it arose in late Proto-Slavic dialects, replacing regular nebe, under the influence of the */o/- and */yo/-stems where a correlation had emerged between a hard root-final consonant and the termination -o, on the one hand, and a soft root-final consonant and the termination -e, on the other.

Das Übersetzen von Texten der Musikgattung Lied : am Beispiel von zehn Liedern aus dem Zyklus Winterreise von Franz Schubert und deren Übersetzungen

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on edistää ja kehittää saksalaisen liedmusiikin suomennosten tutkimusta. Tutkimusaineistona on käytetty kymmentä laulua Franz Schubertin säveltämästä laulusarjasta Winterreise (1827), joka pohjautuu Wilhelm Müllerin runoihin, ja Kyllikki Solanterän suomennoksia (1960) kyseisistä lauluista. Lähtökohtana oli lähtökielinen teksti, johon suomennosta verrattiin. Hypoteesina oli, että tavulukujen merkitys liedmusiikin kääntämisessä on suurempi kuin muiden lingvististen tai semanttisten ominaisuuksien, koska musiikki ja nuotit asettavat tiukat rajat käännökselle, eikä kääntäjä voi muuttaa kappaleen musiikillista rakennetta. Sanatarkan käännöksen sijaan kääntäjän tulee pyrkiä säilyttämään kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma riimejä unohtamatta. Aluksi kerrotaan taustatietoja säveltäjästä, sanoittajasta, teoksesta, liedmusiikista ja kääntäjästä. Teoriaosiossa kartoitetaan, mihin kategorioihin liedtekstien kääntäminen voidaan luokitella kuuluvaksi. Analyysi pohjautuu Wittbrodtin luokitteluun (1995). Teoriaosiossa käsitellään myös ekvivalenssia, adekvaattisuutta, näennäiskäännöksiä, tyyliä, uskollisuutta alkuperäisteokselle, vapaan kääntämisen rajoja ja käännösvirheitä tutkittavasta materiaalista valikoitujen esimerkkien pohjalta. Esimerkkejä edeltää aina teoriaosuus. Varsinainen vertailuosio, jossa vertaillaan lähtö- ja kohdetekstejä, on jaettu kuuteen osioon: säe- ja säkeistöluvut, sanaluvut, tavuluvut, kirjaimien poisjättö, suorat ja epäsuorat kysymykset sekä kappaleiden nimet. Sana- ja tavulukujen eroavaisuuksista esitetään myös taulukot. Sana- ja tavulukujen kohdalla pohditaan, mistä erot johtuvat. Kaiken kaikkiaan pohditaan myös, ovatko käännösratkaisut onnistuneita, ja miten kääntäjä on niihin päätynyt. Laulettavuutta käsittelevässä osiossa esitetään ensin aikaisempia pohdintoja ja tutkimustuloksia kyseisestä aiheesta. Lopuksi teen Mannilan Blueprint-metodin (2005) mukaiset testit. Metriikkatestin teen esimerkinomaisesti yhdelle säkeistölle ja musikaalisen testin teen kaikille kymmenelle laululle. Musikaalisessa testissä analysoidaan tarkemmin lähtökielisiä säkeitä ja niiden suomenkielisiä vastineita, joiden tavuluvut eroavat toisistaan. Loppupäätelmiä edeltävässä luvussa esitetään vielä suomalaisen lauluntekijän ajatuksia sanoittamisesta. Hypoteesi tavuluvuista osoittautui oikeaksi. 146 säkeestä vain viidessä eivät lähtö- ja kohdetekstin tavuluvut olleet identtiset, mikä todistaa sen, että kääntäjä pyrkii säilyttämään kappaleen rytmin. Kääntäjä on myös säilyttänyt kappaleiden riimit, mikä vaikuttaa osaltaan rytmin säilymiseen. Sanalukujen kohdalla taas vain 16 säkeellä oli identtiset sanaluvut, mikä kertoo siitä, että niitä tärkeämpää on säilyttää kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma. Käännösten voidaan katsoa kuuluvan useaan kategoriaan. Kappaleiden käännökset ovat suurimmalta osin ekvivalentteja, mutta osittain ne voidaan luokitella näennäiskäännöksiksi. Tyyli ei ole säilynyt virheettömänä aivan jokaisessa käännöksessä, mutta yhtään kääntäjän puutteellisesta kieli- tai kääntämistaidosta johtuvaa käännösvirhettä kappaleissa ei ole. Suomentaja ei ole tuottanut yhtään täydellisen sanatarkkaa käännöstä, vaikka leksikaalinen ero on osittain vain hiuksenhieno. Tämä osoittaa sen, että vapaan kääntämisen aste on liedmusiikin suomennoksissa suhteellisen korkea. Kaiken kaikkiaan Solanterän käännöksiä voi pitää suhteellisen onnistuneina.

Rakkauden välittäjä vai moraalinvartija : Narratiivinen tutkimus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeista perhe- ja seksuaalikysymysten äärellä

The research goal was to clarify how ministers in the Evangelical Lutheran Church of Finland construct their identities when they confront family and sexual issues, particularly as seen in their narrations about their work and the factors that influence their ways of working. The approach was a narrative one placing the emphases was on the internal story. The research material consisted of interviews of 19 ministers and the written biographies of 3 ministers who had also been interviewed. The data was analysed narratively (analysis of the narrations and a narrative analysis). The life stories were classified on the basis of the logic in each, and five different internal story types were created: the persons on the road to recovery, those within safe boundaries, those who had learnt to be critical, those with an obligation to help, and those who had grown to be open. In all of the story types was evidented a conflict between the ministry of the Church and the way it was adapted to the lives of individuals experiencing family and sexual issues. On one hand, this was a source of stress at work, but on the other, it offered a chance to create new images of ministers struggling with family and sexual issues. Life experience was found to be important when the study subjects interpreted and dealt with family and sexual issues. Those on the road to recovery felt that becoming a Christian and the personal recovery that faith had made possible had a significant impact on their personal lives. This healing effect of faith was also a strengthening factor for them when they dealt with family and sexual issues. Typically, they approached work situations by taking into account their faith and the type of psychological knowledge that was acceptable within the boundaries set by it. Those within safe boundaries worked within the limits prescribed by the revivalist movement that they had grown up in, from their childhood onwards, and their experiences in adulthood had even strengthened their commitment to the movement. Typically, they were keen to proclaim the views of the movement in public, but they were also prone to stay silent if and when felt those views would cause an uproar. Those who had learnt to be critical had previously been holistically committed to the views expressed by the Church in family and sexual matters. It was their experiences in life that had led them into conflict with the teachings of the Church. Their approach to work was one of ambivalence resulting from a conflict between their current and previous views, which was further exacerbated by their irresolution concerning how a minister should act in these situations. Those with an obligation to help questioned the church teachings marriage as the only family ideal. When they met various kinds of families and sexual identities, and also when they adopted the identity of a helper, the foundation of their ministerial identity was the Two Commandments of Love. Their work was burdened, however, by a fear of how the Church and the parishioners would take their teaching. Those who had grown to be open were more sure of themselves than the other groups. Years in the ministry as well as life-long experience had made them into persons who were following paths of their own. Openly critical of the views on family and sexual issues proclaimed by the Church, they were keen to present their personal convictions and were able to defend these publicly when necessary. Search words: Narrative research, internal story, minister, church, family, sexuality.

"Towards 'a real reunion'?" : Archbishop Aleksi Lehtonen's efforts for closer relations with the Church of England 1945–1951

Mika KT Pajusen väitös "Towards 'a real reunion'?" – Archbishop Aleksi Lehtonen's efforts for closer relations with the Church of England 1945–1951 on yleiseen kirkkohistoriaan lukeutuva tutkimus Englannin kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välisistä suhteista Aleksi Lehtosen arkkipiispakaudella 1945–1951. Suhteita on tutkittu kolmesta näkökulmasta: ekumeenisesta, poliittisesta ja kirkkopoliittisesta. Tutkimuskausi alkaa pastori H.M. Waddamsin joulukuussa 1944 Suomeen tekemän vierailun jälkimainingeista ja päättyy arkkipiispa Lehtosen kuolemaan pääsiäisenä 1951. Kirkollisten suhteiden kehitystä rytmittivät lukuisat vierailut, jotka osoittivat Englannin kirkon asenteen muuttumisen sodan aikaisesta neuvostomyönteisyydestä kylmän sodan aikaiseen täysin vastakkaiseen kantaan. Englantilaiset vieraat kohtasivat Suomessa sekä kirkon että yhteiskunnan ylimmän johdon. Molemmat maat olivat valmiita tukemaan hyviä kirkollisia suhteita tilanteen niin salliessa, joskaan eivät kovin suunnitelmallisesti. Suomen evankelis-luterilainen kirkko käytti hyviä suhteita Englannin kirkkoon saadakseen tukea ja ymmärrystä omalle kirkolleen ja yhteiskunnalleen kokemaansa Neuvostoliiton uhkaa vastaan erityisesti vaaran vuosina 1944–1948. Englannin kirkko halusi tukea suomalaista sisarkirkkoaan, mutta varoi, ettei tuottaisi tuellaan enemmän haittaa kuin hyötyä suhteessa Neuvostoliittoon. Sodan jälkeinen ekumeeninen jälleenrakentaminen lähensi kirkkoja toisiinsa. Lehtonen pyrki jatkamaan 1930-luvun kirkkojen välisiä, ehtoollisvieraanvaraisuuden saavuttaneita neuvotteluita kohti täyttä kirkollista yhteyttä. Häntä motivoi sekä evankelis-katolinen teologia että pyrkimys tukea oman maan ja kirkon läntisiä yhteyksiä. Tämä haastoi Englannin kirkon ekumeenisen linjan, joka Suomen kirkon sijasta pyrki jatkamaan neuvotteluja Tanskan, Norjan ja Islannin luterilaisten kirkkojen kanssa, joilla ei vielä ollut virallista ekumeenista sopimusta Englannin kirkon kanssa. Lehtosen pyrkimyksistä huolimatta Englannin kirkko päätyi jättämään Suomen tilanteen hautumaan. Sillä se tarkoitti suhteiden koetinkivenä olleen historiallisen piispuuden leviämistä läpi Suomen kirkon ennen kuin katsoi olevansa valmis jatkamaan kohti täyttä kirkollista yhteyttä. Molemmissa kirkoissa vaikutti pieni, innokkaiden, lähempiä suhteita toivoneiden kirkollisten vaikuttajien ydinjoukko. Englantilaisia Suomen-ystäviä motivoi tarve auttaa Suomea hankalassa poliittisessa tilanteessa. Suomessa arkkipiispa Lehtonen tuki korkeakirkollista liturgista liikettä, jolla oli läheinen yhteys anglikaanisuuteen, mutta joka sai vastaansa vanhoilliset pietistit. Suomen kirkon yleinen mielipide asettui etupäässä pietistiselle kannalle, jolle anglikaanisuus näyttäytyi teologisesti sekä liian katolisena että liian reformoituna. Kirkolliset suhteet tasaantuivat vuoden 1948 Lambeth-konferenssin jälkeen, joka rohkaisi anglikaanisia kirkkoja hyväksymään 1930-luvun neuvottelujen lähempiin kirkollisiin suhteisiin tähtäävät suositukset. Lehtonen näytti tyytyvän tähän. Samaan aikaan lähempää kirkollista kanssakäymistä tukenut ekumeeninen jälleenrakennus tuli tiensä päähän. Lehtonen jatkoi läheisempien suhteiden edistämistä, mutta hänen intonsa hiipui yhdessä heikkenevän terveydentilan kanssa. Osoituksena Lehtosen linjan kapeudesta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispoista ei löytynyt hänen kuoltuaan ketään, joka olisi jatkanut hänen aktiivista anglikaanimyönteistä linjaansa.

Uskon lyhyt oppimäärä : Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen kalkkimaalausten välittämä raamattukuva

Tämä tutkielma on kokoava tutkimus Raamatusta nousevista kuva-aiheista, joita esiintyy 1400-luvun lopun ja 1510-luvun henkilömaalauksissa Suomen keskiaikaisissa kivikirkoissa. Aikaisempi Suomen keskiaikaista kirkkotaidetta koskeva tutkimus on ollut pääosin taidehistoriallista. Tutkielma pyrkii vastaamaan kysymykseen, millaisena Raamattu näyttäytyy suomalaisissa keskiaikaisissa kirkkomaalauksissa. Tutkimuskohteena ovat 1470–1490 –luvuilla Suomessa työskennelleen Taivassalon maalariryhmän maalaamat kirkot sekä 1500-luvun alussa maalatut kuvasarjat Länsi-Uudellamaalla, Hattulassa, Raumalla ja Pyhtäällä. Vanhasta testamentista peräisin olevia kuva-aiheita on vain 1510-luvulla tehdyissä maalaussarjoissa, joissa ne toimivat Kristukseen liittyvänä vertauskuvina ja hänen toimintansa selittäjinä. Vanhasta testamentista Suomen keskiaikaisten kirkkojen seinille on päässyt vanhan liiton keskeisiä henkilöitä, kuten Mooses, Daniel, Iisak ja Simson. Pelastushistoriaan kiinteästi liittyvät luominen ja syntiinlankeemus esiintyvät maalaussarjoissa kirkkosalin seinällä. Sen sijaan Kristuksen esikuvat löytyvät kirkkojen kattoholveista. Neitsyt Mariaan liittyvistä kuva-aiheista valtaosa on peräisin muualta kuin Raamatusta. Maalauksissa, jotka pohjaavat Raamattuun, Maria liittyy kiinteästi poikaansa Jeesukseen. Maria on yhdistetty Jeesuksen elämän loppuun ja alkuun; syntymäkertomuksiin ja kärsimykseen, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Maria-aiheita esiintyy sekä Taivassalon ryhmän maalauksissa että 1500-luvun maalaussarjoissa. Jeesuksen elämä on havainnollistettu kalkkimaalauksissa yksityiskohtaisesti, etenkin Jeesuksen kärsimyshistorian osalta. Vain harvassa kirkossa Jeesus ei ole päässyt lainkaan osaksi maalauskokonaisuutta. Maalauksista välittyy kuva Jeesuksesta, joka etsii aikuisen ihmisen uskoa. Niin ikään maalausten Jeesus on pikemminkin ihmiskuntaa pelastamaan tullut taivaallinen Kristus kuin mies Jeesus Nasaretilainen. Viimeistä tuomiota esittävät maalauskokonaisuudet sekä evankelistasymbolit poikkeavat hyvin vähän eri kirkoissa. Molempien aiheiden kuvaamistavat olivat siinä määrin vakiintuneet, että erot kirkkojen välillä selittyvät käytetyillä mallikirjoilla ja maalareiden taidoilla. Viimeinen tuomio ja evankelista-symbolit kuuluvat suosituimpien kuva-aiheiden joukkoon. Jeesuksen opetuslapset on useassa kirkossa esitetty niin sanottuna credo-sarjana sekä osana kirkon pyhimysjoukkoa. Käsitellyn aineiston pohjalta nousee kuva Raamatusta, joka on lyhennetty ja tiivistetty. Keskiaikaisiin kuvaraamattuihin ja hartauskirjoihin verrattuna suomalaisissa kalkkimaalauksissa pitäydytään pitkälle olennaisessa kertomuksessa, eikä Jeesuksen elämää turhan tähden lähdetä selostamaan vaikeaselkoisin typologioin. Kuvakertomukset ovat ajan hengen mukaisesti vahvasti Kristus-keskeisiä. Kuitenkin kokonaisuutena Vanha testamentti pääsee maalauksissa paremmin esille kuin Uusi testamentti, josta huomio kiinnittyy lähes yksinomaan evankeliumeihin.

Martta vai Maria? : Aktiivisen ja kontemplatiivisen välinen suhde Mestari Eckhartin mystiikanteologiassa.

Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää millainen suhde käsitteiden ”aktiivinen” ja ”kontemplatiivinen” välillä vallitsee 1200- ja 1300-lukujen taitteessa eläneen saksalaisen teologin Mestari Eckhartin mystiikanteologiassa. Lisäksi on tarkoitus selvittää mitä tuon suhteen kautta on mahdollista paljastaa Eckhartin mystiikanteologiasta laajemmin. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi ja päälähteinä käytetään Eckhartin saksankielisiä saarnoja. Erityisesti analysoidaan Eckhartin Martta-Maria -perikooppia (Lk.10:38–42) käsitteleviä saarnoja Pr.86 ja Pr.2. Lisäksi lähteinä käytetään muita Eckhartin saksankielisiä saarnoja ja muuta tuotantoa siinä määrin kuin niiden mukaan ottaminen auttaa paremmin ymmärtämään saarnojen intentioita. Jo ensimmäisistä kristillisistä vuosisadoista lähtien Luukkaan evankeliumin kertomus Martasta ja Mariasta on ollut aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän locus classicus. Siksi tutkimuskysymykseen vastaamiseksi on valittu juuri Eckhartin sitä käsittelevät saarnat. Itse tutkimuskysymyksen valintaan on vaikuttanut puolestaan se, että Eckhart tulkitsee perikooppia häntä edeltävästä tulkintatraditiosta selvästi poikkeavalla tavalla ja nostaa Martan sisaruksista edistyneemmäksi. Tutkimus etenee seuraavalla tavalla. Luvussa 2 avataan käsitteiden ”aktiivinen” ja ”kontemplatiivinen” sisältöä sekä käsitellään kysymystä siitä miten niiden välistä suhdetta on kirkon historiassa tulkittu. Se tapahtuu esittelemällä kolme keskeistä tulkintalinjaa: normaalikirkollinen, monastinen ja mendikanttisääntökuntien tulkinta. Luvussa 3 käydään läpi Eckhartin elämää, tuotantoa ja harhaoppisuustuomiota sekä hänen teologiansa keskeisiä jäsentäviä periaatteita. Koska Eckhart on suomalaiselle yleisölle verrattain tuntematon teologi, aihetta käsitellään hieman laajemmin kuin pro gradu -tukielmassa on yleensä tapana. Luvussa 4 perehdytään Martta-Maria -perikooppiin ja sen pitkään tulkintahistoriaan. Luvussa 5 analysoidaan Eckhartin saarna Pr.86, luvussa 6 Pr.2. Luvussa 7 tutkimuksen tulokset kootaan yhteen. Eckhartin saarnoja analysoimalla paljastuu, että hän tulkitsee aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän suhteen häntä edeltävästä traditiosta poikkeavalla tavalla. Eckhartia edeltävänä aikana kontemplatiivisia pyrkimyksiä ja Mariaa oli pidetty kristillisessä kirkossa aktiivista elämää ihailtavampana ja ansiollisempana jo tuhat vuotta. Siihen oli vaikuttanut erityisesti se, että 400-luvulta lähtien aina 1200-luvulle asti luostarit olivat Länsi-Euroopan sivistyksen ja teologian keskuksia. Sen vuoksi juuri monastisia ihanteita – erityisesti kontemplatiivisia pyrkimyksiä Jumalan välittömään katselemiseen – pidettiin pitkään kristillisen elämän ihanteina. Eckhart on kuitenkin osa uutta tulkintatraditiota jossa perinteisen klausuurin rajat pyrittiin laajentamaan luostarin muureista koskemaan koko maailmaa. Tämä uusi tulkintatraditio oli ominaista erityisesti mendikanttisääntökunnille (fransiskaanit ja dominikaanit) sekä begiiniyhteisöille, joissa kontemplatiivinen ja aktiivinen elämä pyrittiin yhdistämään yhdeksi kristilliseksi elämäksi. Tutkimuksessa käy ilmi, että suhteessa laajempiin tulkintatradition linjoihin, Eckhart voidaan liittää luontevasti osaksi näiden sääntökuntien uusia orastavia tulkintoja. Niiden mukaan kristillistä täydellisyyttä ei tavoiteta kääntymällä pois päin maailmasta vaan sitä kohti. Sen on kuitenkin tarkoitus tapahtua niin, että aktiivisuus maailmassa nousee kontemplatiivisesta elämänmuodosta käsin. Toisaalta tutkimuksessa paljastuu myös, että Eckhart menee vielä edellä mainittuja uusia tulkintojakin pidemmälle. Mendikanttisääntökunnissa kontemplatiivisuus säilytti yleensä vielä jonkinlaisen ensisijaisuuden aktiivisuuteen nähden, siihen valmistavana ja sen mahdollistavana vaiheena. Eckhart saarnaa kuitenkin niiden täydellisen ykseyden ja samanaikaisuuden puolesta. Hänelle täydellisyyttä edustaa Betanian sisaruksista Martta joka on ”neitsyt-vaimo”, koskematon ja puhdas, mutta joka kuitenkin samalla synnyttää. Neitsyyden ja vaimouden täydellisen samanaikaisuuden korostaminen nousee puolestaan Eckhartin voimakkaasta sitoutumisesta uusplatoniseen metafysiikkaan. Eckhartin ontologia on ”dynaamista ontologiaa”, jossa kaikki ymmärretään Jumalan yliajalliseksi emanaatioksi. Tulkitsemalla mm. Proklosta, Eckhart esittää, että kaikki luotu on olemassa ensisijaisesti ja täydellisenä ikuisuudessa syntyvässä Pojassa ja vain formaalisesti ja vajavaisella tavalla havaittavassa todellisuudessa. Kristillinen täydellisyys on Eckhartille paluuta tuohon varsinaiseen olemiseen ikuisuudessa syntyvässä Pojassa. Paluu tapahtuu irrottautumalla (abegescheiden) kuvista (bilde) eli hyväksymällä, että Jumala ei ole missään käsitteissä, eikä häntä tavoiteta samoin kuin olemassa olevat asiat tavoitetaan. Sikäli kun ihminen riisutaan riippuvuudestaan kuvista, sikäli hän murtautuu (durchbrechen) takaisin siihen perustaan (grunt) jossa Poika ikuisesti syntyy. Perustasta käsin ihmisen on puolestaan mahdollista synnyttää sellaista aktiivisuutta ja toimintaa, joka ei ole itsekkyyden ja egon tahraamaa suorittamista ja kaupankäyntiä. Tutkimuksessa käy ilmi myös se, kuinka keskeinen rooli ymmärryksen (intellectus) kategorialla on kuvista luopumisen prosessissa ja Jumalan kaltaisuuden realisoitumisessa ihmisessä. Juuri ymmärtämisaktin (intelligere) puolesta ihminen on Eckhartin mukaan eniten Jumalan kaltainen ja osa Jumalan ikuisuudessa tapahtuvaa emanaatiota.

Patriarkkana ikuisuuden performanssissa : Maskuliinisuuden ja miehen ruumiillisuuden rakentuminen mormonien Duties and Blessings of the Priesthood -opetuskäsikirjassa

The material I analyze for my master's thesis is a teaching manual used by the Mormons (the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints), called "Duties and Blessings of the Priesthood". This work includes numerous lesson plans, each one with a separate topic. The manual is intended especially for teaches, but can also be used for individual study. The main target of my research is to find out how men and their bodies are constructed in the manual. Prescriptive texts together with narrative stories and illustrations create a multifaceted picture of Mormon notions of masculinity and corporeality. I approach my research material from a constructivist perspective. I build my interpretative reading upon Critical Discourse Analysis. I am especially interested in how the manual interprets and understands connections between gender, embodiment and religion. I understand gender in Judith Butler's terms, as a performance of styled and repeated gestures. Some of the discussions I raise in my work draw upon the disciplines of Critical Men's Studies and Sociology of Religion. In Mormonism, gender is thought to be an elementary part of human ontology. It is an eternal trait inherited from God the Father (and God the Mother). The place of men in Mormon cosmology is determined by their double role as patriarchs, fathers and priests. The main objective of mortal life is to gain salvation together with one's family. The personal goal of a Mormon man is to one day become a god. Patriarchs are responsible for the spiritual and material well-being of their family. The head of a household should be gentle and loving, but still an unconditional authority. In the manual, a Mormon man is depicted as a successor of mythical and exemplary men of sacred history. The perfect and sinless body of Jesus Christ serves as an ideal for the male body. Mormon masculinity is also defined by priesthood - the holy power of God - which is given to practically all male Mormons. Through the priesthood, a Mormon man serves as the governor of God on Earth. The Mormon priest has the authority to bind the immanent and the transcendent worlds together with gestures, poses and motions performed with his body. In Mormonism, the body also symbolizes a temple or a space where the sacred meets the profane. Because the priesthood borne by a man is holy, he has to treat his body accordingly. The body is valuable in itself, without it one cannot be saved. Men are forbidden of polluting their bodies by using stimulants or by having sexual relations out of wedlock. A priesthood holder must uphold healthy habits, dress neatly, and conduct himself in a temperate manner. He must also be outgoing and attentive. The manual suggests that a man's goodness or wickedness can be perceived from his external appearance. The Church of Jesus Christ of Latter-day Saints is a hierarchical and man-led organisation. The ideals of gender and corporeality are set by a homogenous priesthood leadership that consists mainly of white heterosexual American men. The larger Mormon community can control individual men by sanctioning. Growing as a Mormon man happens under the guidance of one's reference group.

The church must become the people of Soweto : Manas Buthelezi’s existential-Christocentric understanding of the church

The aim of this study has been to discern what Manas Buthelezi (1935-), a black South African Lutheran theologian and later also a bishop, regards as the requirements a church has to fulfill in order to be credible in the apartheid society. Buthelezi’s dissertation and several articles written between the years 1968 and 1993 are the sources of this study. Also the lectures held in Heidelberg in 1972 are referred to. Systematic analysis is the method used. The question of the credibility of the church is studied through three concepts that play an important role in Buthelezi’s ecclesiological thought, namely the wholeness of life, incarnation and liberation. The notion of the wholeness of life stems from the African tradition. Buthelezi takes the concept into the Christian church: the church should realize that God is the Creator of all life and Christ the lord of every aspect of human existence. Life is one entity coram Deo. However, the church is not to become the world; solidarity between the two must remain critical as the church is also called to play a prophetic role in the society. The church is in an open relationship with the world. It has a unique message of forgiveness and reconciliation. Nevertheless, the message is not a possession of the church but it is addressed to the whole world. The meaning of incarnation comes close to that of the wholeness of life. Following the example of Christ’s incarnation, the church must become human in the reality of the people. The church in Soweto is to become the people of Soweto, that is, the church must become as vulnerable as the people are. An incarnate church cannot be immune to the oppression that people experience, because the people are the church. The church is therefore bound to suffer. Buthelezi’s theology of the cross is pragmatic: the suffering of the church aims at the liberation of the oppressed. At times the physical presence of the church by the side of the suffering people is the only way to preach the incarnate gospel. In the South Africa of the late 1960s onwards the liberation of the oppressed black people was high on the agenda of Black Theology. As a leader of the early South African Black Theology, Buthelezi is concerned about the racial injustice in his country. He urges the churches to join the struggle against it as one people of God. The notions of liberation and the wholeness of life emerge in Buthelezi’s holistic understanding of liberation that involves the inner liberation of the black spirit and the liberation of the economic, social and political aspects of life. Interpreting Tillich’s correlation method in the South African situation, and also paralleling other liberation theologians, Buthelezi takes the existential situation of the people as the starting point for liberation. The gospel has to respond to the existential questions of people. The church is called to work for the liberation of society but it must also be liberated itself. Buthelezi initiated the LWF statement on the status confessionis in South Africa (1977). In line with the statement, he calls for church unity on the human level. For the unity to be true, it has to be experienced on the grassroots’ level. All the three concepts covered urge the church to come down from any ivory tower and out of any spiritual haven it might hide in. A lot of the credibility of the church derives from the behavior of the people. Buthelezi’s concentration on how the people who constitute the church should live their faith leaves less attention to how God constitutes the church. I have labeled Buthelezi’s understanding of the church existential-Christocentric due to the emphasis he lays on the need of the church to take the existential situation of the people seriously and on the other hand, on Christ as the exemplar for the church.

The Church and Its Boundaries : A Study of the Special Commission on Orthodox Participation in the WCC

The relationship between the Orthodox Churches and the World Council of Churches (WCC) became a crisis just before the 8th Assembly of the WCC in Harare, Zimbabwe in 1998. The Special Commission on Orthodox Participation in the WCC (SC), inaugurated in Harare, worked during the period 1999 2002 to solve the crisis and to secure the Orthodox participation in the WCC. The purpose of this study is: 1) to clarify the theological motives for the inauguration of the SC and the theological argumentation of the Orthodox criticism; 2) to write a reliable history and analysis of the SC; 3) to outline the theological argumentation, which structures the debate, and 4) to investigate the ecclesiological questions that arise from the SC material. The study spans the years 1998 to 2006, from the WCC Harare Assembly to the Porto Alegre Assembly. Hence, the initiation and immediate reception of the Special Commission are included in the study. The sources of this study are all the material produced by and for the SC. The method employed is systematic analysis. The focus of the study is on theological argumentation; the historical context and political motives that played a part in the Orthodox-WCC relations are not discussed in detail. The study shows how the initial, specific and individual Orthodox concerns developed into a profound ecclesiological discussion and also led to concrete changes in WCC practices, the best known of which is the change to decision-making by consensus. The Final Report of the SC contains five main themes, namely, ecclesiology, decision-making, worship/common prayer, membership and representation, and social and ethical issues. The main achievement of the SC was that it secured the Orthodox membership in the WCC. The ecclesiological conclusions made in the Final Report are twofold. On the one hand, it confirms that the very act of belonging to the WCC means the commitment to discuss the relationship between a church and churches. The SC recommended that baptism should be added as a criterion for membership in the WCC, and the member churches should continue to work towards the mutual recognition of each other s baptism. These elements strengthen the ecclesiological character of the WCC. On the other hand, when the Final Report discusses common prayer, the ecclesiological conclusions are much more cautious, and the ecclesiological neutrality of the WCC is emphasized several times. The SC repeatedly emphasized that the WCC is a fellowship of churches. The concept of koinonia, which has otherwise been important in recent ecclesiological questions, was not much applied by the SC. The comparison of the results of the SC to parallel ecclesiological documents of the WCC (Nature and Mission of the Church, Called to Be the One Church) shows that they all acknowledge the different ecclesiological starting points of the member churches, and, following that, a variety of legitimate views on the relation of the Church to the churches. Despite the change from preserving the koinonia to promises of eschatological koinonia, all the documents affirm that the goal of the ecumenical movement is still full, visible unity.

Toisia todellisuuksia, murtumia kielessä ja subjektissa : Mielen sairaus ja kirjoittaminen terapiana Maria Vaaran omaelämäkerrallisessa tuotannossa

Tutkielmassa käsitellään Maria Vaaran (1931 1992) omaelämäkerrallista teossarjaa sekä Vaaran kirjoittamisen terapeuttisia funktioita. Teoksissaan Vaara kuvaa parantumistaan skitsofreniaksi luokitellusta psyykkisestä sairaudesta ja masennuksesta luovan kirjoittamisen sekä psykoterapian avulla. Vaaran kirjoitus lähestyy psykoanalyyttisia teorioita kirjoittamisen terapeuttisista vaikutuksista, mutta myös jälkistrukturalistisia näkemyksiä tekstistä prosessinalaisena, kumouksellisena käytäntönä. Tutkielman keskeiset teoriat tulevat psykoanalyytikko, kielitieteilijä Julia Kristevalta sekä psykoanalyyttisesta ja jälkistrukturalistisesta perinteestä, ja näiden teoreettisten lähestymistapojen avulla tarkastellaan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen, subjektiuden sekä kielen ja kirjoittamisen toisiinsa limittyviä teemoja Vaaran tuotannossa. Vaaran omaelämäkerrallinen kirjoittaminen paljastuu tutkielmassa yhtäaikaisesti subjektiutta eheyttäväksi ja hajottavaksi toiminnaksi. Vaaran teokset osoittavat, miten minuus rakentuu erilaisten samastumisten ja erottautumisten kautta, psykoottisten kuvitelmien, hallusinaatioiden ja paranoidien kuvitelmien täyttäessä tekstin. Kirjoittaminen kohtaa ongelman merkityksen epäyhtenevyydestä: siitä, ettei sanoilla koskaan voida täysin tavoittaa omia psykofyysisia kokemuksia tai välittää niitä toisille ihmisille. Kuitenkin Vaaran teosten Maria kirjoittaa kaiken aikaa ja luo kokemuksellisia suhteita toisiin. Mielikuvitus, kirjallisuus ja kirjoittaminen muodostavat avoimen psyykkisen tilan, jossa minuutta voidaan rakentaa. Kirjoittaminen osoittautuu lopulta käytännöksi, jossa esteettinen, terapeuttinen ja eettinen nivoutuvat yhteen. Vaaran teosten Marian harjoittama minuuden analyysi tarjoaa mahdollisuuksia käsitellä vierauden ja toiseuden ilmenemistä omassa itsessä ilmiö, joka Julia Kristevan mukaan mahdollistaa myös niiden todellisten toisten ymmärtämisen, joiden parissa elämme. Vaaran teokset kyseenalaistavat jaottelun terveisiin ja sairaisiin , ne rikkovat toden ja fiktion välisiä rajoja ja käsitystä minuudesta yhtenä ja eheänä. Vaaran tuotanto ei olekaan ainoastaan kuvaus skitsofreniasta ja sen kielestä, vaan siitä, miten minuus ja ilmaisu ylipäänsä rakentuvat suhteessa toisiin ja miten psyykkinen elämä on riippuvaista avoimuudesta erilaisille katkoksille ja murtumille.