"Towards 'a real reunion'?" : Archbishop Aleksi Lehtonen's efforts for closer relations with the Church of England 1945–1951

Mika KT Pajusen väitös "Towards 'a real reunion'?" – Archbishop Aleksi Lehtonen's efforts for closer relations with the Church of England 1945–1951 on yleiseen kirkkohistoriaan lukeutuva tutkimus Englannin kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välisistä suhteista Aleksi Lehtosen arkkipiispakaudella 1945–1951. Suhteita on tutkittu kolmesta näkökulmasta: ekumeenisesta, poliittisesta ja kirkkopoliittisesta. Tutkimuskausi alkaa pastori H.M. Waddamsin joulukuussa 1944 Suomeen tekemän vierailun jälkimainingeista ja päättyy arkkipiispa Lehtosen kuolemaan pääsiäisenä 1951. Kirkollisten suhteiden kehitystä rytmittivät lukuisat vierailut, jotka osoittivat Englannin kirkon asenteen muuttumisen sodan aikaisesta neuvostomyönteisyydestä kylmän sodan aikaiseen täysin vastakkaiseen kantaan. Englantilaiset vieraat kohtasivat Suomessa sekä kirkon että yhteiskunnan ylimmän johdon. Molemmat maat olivat valmiita tukemaan hyviä kirkollisia suhteita tilanteen niin salliessa, joskaan eivät kovin suunnitelmallisesti. Suomen evankelis-luterilainen kirkko käytti hyviä suhteita Englannin kirkkoon saadakseen tukea ja ymmärrystä omalle kirkolleen ja yhteiskunnalleen kokemaansa Neuvostoliiton uhkaa vastaan erityisesti vaaran vuosina 1944–1948. Englannin kirkko halusi tukea suomalaista sisarkirkkoaan, mutta varoi, ettei tuottaisi tuellaan enemmän haittaa kuin hyötyä suhteessa Neuvostoliittoon. Sodan jälkeinen ekumeeninen jälleenrakentaminen lähensi kirkkoja toisiinsa. Lehtonen pyrki jatkamaan 1930-luvun kirkkojen välisiä, ehtoollisvieraanvaraisuuden saavuttaneita neuvotteluita kohti täyttä kirkollista yhteyttä. Häntä motivoi sekä evankelis-katolinen teologia että pyrkimys tukea oman maan ja kirkon läntisiä yhteyksiä. Tämä haastoi Englannin kirkon ekumeenisen linjan, joka Suomen kirkon sijasta pyrki jatkamaan neuvotteluja Tanskan, Norjan ja Islannin luterilaisten kirkkojen kanssa, joilla ei vielä ollut virallista ekumeenista sopimusta Englannin kirkon kanssa. Lehtosen pyrkimyksistä huolimatta Englannin kirkko päätyi jättämään Suomen tilanteen hautumaan. Sillä se tarkoitti suhteiden koetinkivenä olleen historiallisen piispuuden leviämistä läpi Suomen kirkon ennen kuin katsoi olevansa valmis jatkamaan kohti täyttä kirkollista yhteyttä. Molemmissa kirkoissa vaikutti pieni, innokkaiden, lähempiä suhteita toivoneiden kirkollisten vaikuttajien ydinjoukko. Englantilaisia Suomen-ystäviä motivoi tarve auttaa Suomea hankalassa poliittisessa tilanteessa. Suomessa arkkipiispa Lehtonen tuki korkeakirkollista liturgista liikettä, jolla oli läheinen yhteys anglikaanisuuteen, mutta joka sai vastaansa vanhoilliset pietistit. Suomen kirkon yleinen mielipide asettui etupäässä pietistiselle kannalle, jolle anglikaanisuus näyttäytyi teologisesti sekä liian katolisena että liian reformoituna. Kirkolliset suhteet tasaantuivat vuoden 1948 Lambeth-konferenssin jälkeen, joka rohkaisi anglikaanisia kirkkoja hyväksymään 1930-luvun neuvottelujen lähempiin kirkollisiin suhteisiin tähtäävät suositukset. Lehtonen näytti tyytyvän tähän. Samaan aikaan lähempää kirkollista kanssakäymistä tukenut ekumeeninen jälleenrakennus tuli tiensä päähän. Lehtonen jatkoi läheisempien suhteiden edistämistä, mutta hänen intonsa hiipui yhdessä heikkenevän terveydentilan kanssa. Osoituksena Lehtosen linjan kapeudesta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispoista ei löytynyt hänen kuoltuaan ketään, joka olisi jatkanut hänen aktiivista anglikaanimyönteistä linjaansa.

This is an historical study of the relationship between the Church of England and the Evangelical Lutheran Church of Finland during the archiepiscopate of Aleksi Lehtonen between 1945 and 1951. I have studied the relations of the churches from three perspectives: ecumenical; church politics; and political. The period begins with the aftermath of the visit of the Rev. H.M. Waddams to Finland in December 1944, and ends with the death of Archbishop Lehtonen at Easter 1951. The rhythm for the development of relations was set by the various visits between the churches. These highlight the development of relations from Waddams' pro-Soviet agenda at the beginning of the period to the diametrically opposed attitude of Church of England visitors after the beginning of the Cold War. Official Church of England visitors to Finland were met by the highest political leadership alongside church leaders. The Finnish Church sought to use good relations with the Church of England as a means of gaining support and understanding for church and nation against the perceived Soviet threat, especially during the Finnish ”years of danger” from 1944 to 1948. The Church of England wished to help the Finnish Church, but remained cautious, feeling that this might cause more harm than good vis-à-vis the Soviet Union. From the ecumenical perspective, the churches were drawn together by post-war Christian reconstruction and Lehtonen's efforts to continue the pre-war development towards reunion. Lehtonen was motivated by both evangelical catholic theology and his desire to promote the western contacts of both church and nation. Lehtonen's insistence that the 1930s negotiations be continued posed a challenge to the Church of England. The ecumenical policy of the Council on Foreign Relations under its chairman Bishop G.K.A. Bell and its general secretary Waddams concentrated on the Lutheran churches of Denmark, Norway and Iceland, who unlike Sweden and Finland had as yet no official agreement with the Church of England. The Finnish case advocated by Lehtonen was left to mature, a phrase that indicated a perceived need to wait for the apostolic succession to percolate through the church. The Archbishop of Canterbury, Geoffrey Fisher, took a practical and reactive approach to relations with the Finnish Church. Both churches had small numbers of enthusiastic people in favour of closer relations. In England, they were often motivated by a need to support Finland during troubled times, as evidenced by the establishment of a circle to pray for Finland in the spring of 1948. In Finland, Lehtonen advocated a high church liturgical revival, a project especially undertaken by his chaplain, the Rev. Toivo Harjunpää and the young high church clergy the Archbishop supported. This was opposed by conservative pietists, who saw it as an alien Anglo-Catholic influence on the Finnish Church. Popular understanding of Anglicanism was affected despite the endeavours of Lehtonen and those close to him by a conservative pietistic interpretation, which saw Anglicanism as both too catholic and too reformed. Relations began to settle after the 1948 Lambeth Conference, which Lehtonen attended in preference to important ecumenical conferences the same year. The Lambeth Conference encouraged the approval of the 1930s negotiations' recommendations by the Anglican churches that had not yet considered them. Lehtonen seemed content with this. Meanwhile, ecumenical reconstruction, which had provided the churches with a channel for closer relations, drew to an end. Lehtonen continued to advocate better relations, but without his former vigour because of his declining health. When he died in 1951, there was no obvious candidate among the Finnish bishops to take on his pro-Anglican mantle.