Problems of Proto-Slavic Historical Nominal Morphology : On the Basis of Old Church Slavic

In this study I offer a diachronic solution for a number of difficult inflectional endings in Old Church Slavic nominal declensions. In this context I address the perhaps most disputed and the most important question of the Slavic nominal inflectional morphology: whether there was in Proto-Slavic an Auslautgesetz (ALG), a law of final syllables, that narrowed the Proto-Indo-European vowel */o/ to */u/ in closed word-final syllables. In addition, the work contains an exhaustive morphological classification of the nouns and adjectives that occur in canonical Old Church Slavic. I argue that Proto-Indo-European */o/ became Proto-Slavic */u/ before word-final */s/ and */N/. This conclusion is based on the impossibility of finding credible analogical (as opposed to phonological) explanations for the forms supporting the ALG hypothesis, and on the survival of the neuter gender in Slavic. It is not likely that the */o/-stem nominative singular ending */-u/ was borrowed from the accusative singular, because the latter would have been the only paradigmatic form with the stem vowel */-u-/. It is equally unlikely that the ending */-u/ was borrowed from the */u/-stems, because the latter constituted a moribund class. The usually stated motivation for such an analogical borrowing, i.e. a need to prevent the merger of */o/-stem masculines with neuters of the same class, is not tenable. Extra-Slavic, as well as intra-Slavic evidence suggests that phonologically-triggered mergers between two semantically opaque genders do not tend to be prevented, but rather that such mergers lead to the loss of the gender opposition in question. On the other hand, if */-os/ had not become */-us/, most nouns and, most importantly, all adjectives and pronouns would have lost the formal distinction between masculines and neuters. This would have necessarily resulted in the loss of the neuter gender. A new explanation is given for the most apparent piece of evidence against the ALG hypothesis, the nominative-accusative singular of the */es/-stem neuters, e.g. nebo 'sky'. I argue that it arose in late Proto-Slavic dialects, replacing regular nebe, under the influence of the */o/- and */yo/-stems where a correlation had emerged between a hard root-final consonant and the termination -o, on the one hand, and a soft root-final consonant and the termination -e, on the other.

Tutkimus tarkastelee muinaiskirkkoslaavin substantiivien ja adjektiivien taivutuspäätteistön historiallista kehitystä. 800-luvulla luotu kirjakieli syntyi vain joitakin vuosisatoja kantaslaavin, kaikkien slaavilaisten kielten yhteisen kantakielen hajoamisen jälkeen ja on niin äänteellisesti kuin muoto-opillisestikin vielä hyvin lähellä kantaslaavia. Tämän vuoksi muinaiskirkkoslaavia käytetään yleisesti kaikkien slaavilaisten kielten edustajana historiallisvertailevassa indoeuropeistisessa kielentutkimuksessa, joka tutkii indoeurooppalaiseen kieliperheeseen kuuluvien kielten ja kielihaarojen keskinäisiä suhteita sekä niitä äänteellisiä, muoto-opillisia ja muita muutoksia, joita nämä kielet ja haarat ovat kokeneet yhteisen, indoeurooppalaisen kantakielen hajoamisen jälkeen. Työn tavoitteena on selvittää muinaiskirkkoslaavin nominien kieliopillisten morfeemien suhdetta sukukielten vastaaviin elementteihin ja periytymistä indoeurooppalaisesta kantakielestä. Taivutuspäätteistön historialliseen kehitykseen vaikuttaa kaksi voimaa, äännelait ja analogia. Esimerkiksi suurimman indoeurooppalaisen maskuliinityypin yksikön nominatiivimuodon pääte *-os tuottaa tavallisten, tunnettujen äännelakien puitteissa latinan, kreikan, sanskritin, liettuan ja gootin vastineet -us, -os, -as, -as ja -s. Analogialla tarkoitetaan tässä yhteydessä äännelakien synnyttämän, historiallisesti säännöllisen morfologisen elementin korvautumista sellaisella, joka on lainattu jostakin muusta paradigmaattisesta muodosta tai jostakin toisesta paradigmasta. Analogian syynä voi olla esimerkiksi se, että säännölliset äännelait tuottavat sanalle taivutusmuodon, joka ei enää riittävän selkeästi tai lainkaan kontrastoi sanan muiden taivutusmuotojen kanssa. Tällaista kehitystä kutsutaan korjaavaksi muutokseksi . Slaavilaisten kielten historiallisessa muoto-opissa on runsaasti tapauksia, joissa ei ole selvyyttä, onko muoto tiettyyn ympäristöön, lopputavuun, sidottujen äännelakien vai analogian synnyttämä. Kirjassa esitetään, että nykyään jo laajahkosti hylätty ajatus kantaslaavilaisesta lopputavulaista, indoeurooppalaisen vokaalin *o säännöllisestä muuttumisesta *u:ksi sananloppuisessa umpitavussa, on oikea, koska analogiset selitykset niille muodoille, jotka tukevat lopputavuhypoteesia, ovat typologisen empirian valossa epäuskottavia.