The Saintly Madman : A Study of the Scholarly Reception History of Buile Shuibhne

This study examines the scholarly reception history of an early Irish text, Buile Shuibhne (The Frenzy of Suibhne), by focusing on the various theoretical and methodological presuppositions which have determined the scholars’ understanding of the text’s religious allegorical significance in the course of the 20th century. The reception-oriented inquiry takes the intersubjective aspect of literary interpretation as the basis for accentuating the importance of communally shared presumptions and reading strategies in the explication of interpretive variety. The materials of the study have been divided into four frameworks of interpretation: historical, pre-Christian, Christian and anthropological. This heuristic division does not denote mutually exclusive paradigms, but rather refers to perceived similarities within each group regarding the questions posed, and the evidence adduced, in textual analysis. The historical framework concentrates on the issues of the origins of the tale and the possible historicity of its main protagonist. The pre-Christian framework covers the theories of the shamanic, Indo-European and Celtic elements in the text, whereas the Christian framework includes readings emphasising the biblical, monastic and ascetic aspects of the tale. The anthropological framework in turn focuses on the parallels drawn between the narrative and the universal structure of the rites of passage. In addition to the examination of these four frameworks, the study also links the question of methodology with wider issues of authorship and textual integrity, and critically reconsiders the manner in which J.G. O'Keeffe's 1913 edition of the text has been reified in previous scholarship as a representation of a 12th century authorial original. The overall objective of the present case-study is to relate theoretical conceptions of literary theory, comparative religion and historiography to the study of early Irish narrative material by considering the communal and institutional dimension of meaning-making, and the implications of comparative methodology for historical research. In this aim, the prevailing methodological presuppositions informing the scholarly discourse on Buile Shuibhne are set against the wider context of Celtic Studies scholarship, in order to draw attention to the need to critically reflect upon the operations of knowledge production in future research.

The Roman Republican Navy : from the sixth century to 167 BC

Työ käsittelee Rooman laivaston kehitystä, toimintaa ja osallistumista laajenemispolitiikkaan, jossa Rooma kasvoi kaupunkivaltiosta Välimeren hallitsijaksi. Rooma on aikaisemmissa tutkimuksissa nähty maavaltiona vailla kiinnostusta merenkulkuun. On katsottu, että ainoa merkittävä merisota Rooman historiassa on ensimmäinen puunilaissota (264-241 eKr.) ja että siinäkin roomalaiset (jotka historioitsija Polybius kuvaa vasta-alkajiksi) menestyivät Karthagoa vastaan turvautumalla laskusiltoihin, joiden avulla he saattoivat muuttaa meritaistelun maataisteluksi. Polybiuksen kuvaukseen on aina tähän asti luotettu. On katsottu että Roomalla ei ollut laivastoa ennen ensimmäistä puunilaissotaa ja että Rooma kaikissa sodissaan panosti merisodankäyntiin mahdollisimman vähän. Tämä työ pyrkii kumoamaan nämä käsitykset. Laivasto oli osallisena ja ehdottoman välttämätön kaikissa Rooman laajenemispolitiikan käänteissä. Arkeologian tiedot osoittavat, että ennen ensimmäistä puunilaissotaa Rooma kehittyi ja siitä tuli merkittävä kaupunki nimenomaan kaupankäynnin ja ulkomaisten kontaktien seurauksena. Se ei siis ollut puhdas agraarivaltio. Roomalaisilla oli laivasto jo viimeistään 500-luvulta lähtien eKr. ja sitä käytettiin Rooman laajentaessa valtaansa Italiassa. Näin ollen ensimmäisessä puunilaissodassa läntisen Välimeren herruudesta kilpaili kaksi merivaltiota, Rooma ja Karthago. Toinen puunilaissota (218-201) tunnetaan yleensä Hannibalin tulosta Alppien yli Italiaan, mutta se oli myöskin merkittävä merisota ja karthagolaiset hävisivät sen nimenomaan merellä. Rooma osallistui kilpailuun itäisen Välimeren hallinnasta ja kukisti Makedonian ja Syyrian laivastot, jotka eivät olleet mitenkään Rooman laivaston veroisia. Kaikista Rooman vastustajista Karthagolla olisi ollut suurin mahdollisuus pysäyttää Rooman laivaston voittokulu toisessa puunilaissodassa. Laivastoa käytettiin moniin eri tarkoituksiin. Suuret meritaistelut eivät ole ainoa osoitus laivastojen mukanaolosta ja merkityksestä, vaan on myös otettava huomion sotalaivojen rakenne ja toimintaedellytykset. Sotalaivat oli rakennettu taisteluita varten ja niissä oli hyvin niukasti säilytystilaa. Niiden oli päästävä laskemaan maihin aina kun miehistö tarvitsi vettä, ruokaa ja lepoa. Laivastot saattoivat toimia vain niiden rannikoiden tuntumassa, joiden satamiin ja laskupaikkoihin niillä oli turvallinen pääsy. Roomalaiset olivat hyvin tietoisia tästä. Suuret merentakaiset sotaretket Afrikkaan, Espanjaan, Kreikkaan ja Vähän-Aasian rannikolle perustuivat kaikki siihen, että Rooman laivasto hallitsi purjehdusreittejä ja sopivia laskupaikkoja ja saattoi huolehtia joukkojen ja varusteiden kuljettamisesta kaukana taisteleville armeijoille. Samalla Rooman laivasto kävi itsenäistä sotaa merellä ja haastoi ja kukisti kaikki Välimeren merivaltiot. 130-luvulle eKr. tultaessa se oli lyönyt vihollisensa ja riisunut aseista liittolaisensa; Rooman laivasto hallitsi Välimerta yksin.

Wipert von Blücher und Finnland : Alternativpolitik und Diplomatie im 'Dritten Reich'

This dissertation explores the role of the German minister to Helsinki, Wipert von Blücher (1883-1963), within the German-Finnish relations of the late 1930s and the Second World War. Blücher was a key figure – and certainly one of the constants – within German Finland policy and the complex international diplomacy surrounding Finland. Despite representing Hitler’s Germany, he was not a National Socialist in the narrower sense of the term, but a conservative civil servant in the Wilhelmine tradition of the German foreign service. Along with a significant number of career diplomats, Blücher attempted to restrict National Socialist influence on the exercise of German foreign policy, whilst successfully negotiating a modus vivendi with the new regime. The study of his political biography in the Third Reich hence provides a highly representative example of how the traditional élites of Germany were caught in an cycle of conformity and, albeit tacit, opposition. Above all, however, the biographical study of Blücher and his behaviour offers an hitherto unexplored approach to the history of the German-Finnish relations. His unusually long tenure in Helsinki covered the period leading up to the so-called Winter War, which left Blücher severely distraught by Berlin’s effectively pro-Soviet neutrality and brought him close to resigning his post. It further extended to the German-Finnish rapprochement of 1940/41 and the military cooperation of both countries from mid-1941 to 1944. Throughout, Blücher developed a diverse and ambitious set of policy schemes, largely rooted in the tradition of Wilhelmine foreign policy. In their moderation and commonsensical realism, his designs – indeed his entire conception of foreign policy – clashed with the foreign political and ideological premises of the National Socialist regime. In its theoretical grounding, the analysis of Blücher’s political schemes is built on the concept of alternative policy and indebted to A.J.P. Taylor’s definition of dissent in foreign policy. It furthermore rests upon the assumption, introduced by Wolfgang Michalka, that National Socialist foreign policy was dominated by a plurality of rival conceptions, players, and institutions competing for Hitler’s favour (‘Konzeptionen-Pluralismus’). Although primarily a study in the history of international relations, my research has substantially benefited from more recent developments within cultural history, particularly research on nobility and élites, and the renewed focus on autobiography and conceptions of the self. On an abstract level, the thesis touches upon some of the basic components of German politics, political culture, and foreign policy in the first half of the 20th century: national belonging and conflicting loyalties, self-perception and representation, élites and their management of power, the modern history of German conservatism, the nature and practice of diplomacy, and, finally, the intricate relationship between the ethics of the professional civil service and absolute moral principles. Against this backdrop, the examination of Blücher’s role both within Finnish politics and the foreign policy of the Third Reich highlights the biographical dimension of the German-Finnish relationships, while fathoming the determinants of individual human agency in the process.

Focus on Form : J. J. Tikkanen, Giotto and Art Research in the 19th Century

My doctoral dissertation is on Johan Jakob Tikkanen (1857 1930), the first professor of art history in Finland, and his significance and methods in the context of late 19th and early 20th-century European art history. Tikkanen was one of the pioneering scholars in the field of medieval art research, and, along with Anton Springer, Heinrich Wölfflin, Aloïs Riegl, Adolfo Venturi, Franz Wickhoff, Julius von Schlosser, Aby Warburg, Emile Mâle and others, one of the scholars who defined art history as an independent academic discipline. Tikkanen s scholarly interests and his methods resemble those of many formalistically oriented German and Austrian art historians of his time. He became well known throughout Europe, mainly for his studies on illustrated medieval manuscripts. Tikkanen s dissertation, Der Malerische Styl Giotto s Versuch zu einer Characteristik Desselben, from 1884 was regarded in its day as the best form-analytical study on the painter. It has a central position in the present thesis, as it already included nearly all the methods that Tikkanen used and elaborated upon throughout his career. Giotto also gives a good perspective for comparing Tikkanen s ideas with a long art-historical tradition. Tikkanen was profoundly interested in artistic creativity. In his own words, he wanted to study das künstlerische Können , artistic ability, instead of das künstlerische Wollen or artistic will, which was an important theoretical issue in art history in the late 19th century. This starting point led him to the history of style and iconographical research. Along with the Danish art historian, Julius Lange, he was one of the first scholars who began to study the meaning of gestures and postures in art. In my dissertation I have emphasized the importance of Tikkanen s personal art education. I regard it as having influenced both his scholarly argumentation and his working methods. I have also written a short overview of the situation of art history in Finland and in Northern Countries before Tikkanen s time in order to give an idea of his scientific background. My thesis is a critical and historiographical study on J. J. Tikkanen s role in the development of art history and its methodology.

The German Military Entrepreneur Ernst von Mansfeld and His Conduct of Asymmetrical Warfare in the Thirty Years War

The dissertation examines aspects of asymmetrical warfare in the war-making of the German military entrepreneur Ernst von Mansfeld during his involvement in the Thirty Years War. Due to the nature of the inquiry, which combines history with military-political theory, the methodological approach of the dissertation is interdisciplinary. The theoretical framework used is that of asymmetrical warfare. The primary sources used in the dissertation are mostly political pamphlets and newsletters. Other sources include letters, documents, and contemporaneous chronicles. The secondary sources are divided into two categories, literature on the history of the Thirty Years War and textbooks covering the theory of asymmetrical warfare. The first category includes biographical works on Ernst von Mansfeld, as well as general histories of the Thirty Years War and seventeenth-century warfare. The second category combines military theory and political science. The structure of the dissertation consists of eight lead chapters, including an introduction and conclusion. The introduction covers the theoretical approach and aims of the dissertation, and provides a brief overlook of the sources and previous research on Ernst von Mansfeld and asymmetrical warfare in the Thirty Years War. The second chapter covers aspects of Mansfeld s asymmetrical warfare from the perspective of operational art. The third chapter investigates the illegal and immoral aspects of Mansfeld s war-making. The fourth chapter compares the differing methods by which Mansfeld and his enemies raised and financed their armies. The fifth chapter investigates Mansfeld s involvement in indirect warfare. The sixth chapter presents Mansfeld as an object and an agent of image and information war. The seventh chapter looks into the counter-reactions, which Mansfeld s asymmetrical warfare provoked from his enemies. The eighth chapter offers a conclusion of the findings. The dissertation argues that asymmetrical warfare presented itself in all the aforementioned areas of Mansfeld s conduct during the Thirty Years War. The operational asymmetry arose from the freedom of movement that Mansfeld enjoyed, while his enemies were constrained by the limits of positional warfare. As a non-state operator Mansfeld was also free to flout the rules of seventeenth-century warfare, which his enemies could not do with equal ease. The raising and financing of military forces was another source of asymmetry, because the nature of early seventeenth-century warfare favoured private military entrepreneurs rather than embryonic fiscal-military states. The dissertation also argues that other powers fought their own asymmetrical and indirect wars against the Habsburgs through Mansfeld s agency. Image and information were asymmetrical weapons, which were both aimed against Mansfeld and utilized by him. Finally, Mansfeld s asymmetrical threat forced the Habsburgs to adapt to his methods, which ultimately lead to the formation of a subcontracted Imperial Army under the management and leadership of Albrecht von Wallenstein. Therefore Mansfeld s asymmetrical warfare ultimately paved way for the kind of state-monopolized, organised, and symmetrical warfare that has prevailed from 1648 onwards. The conclusion is that Mansfeld s conduct in the Thirty Years War matched the criteria for asymmetrical warfare. While traditional historiography treated Mansfeld as an anomaly in the age of European state formation, his asymmetrical warfare has begun to bear resemblance to the contemporary conflicts, where nation states no longer hold the monopoly of violence.

Da hatte das Pferd die Nüstern voll. Gebrauch und Funktion von Phraseologie im Kinderbuch : Untersuchungen zu Erich Kästner und anderen Autoren

Da hatte das Pferd die Nüstern voll. Gebrauch und Funktion von Phraseologie im Kinderbuch. Untersuchungen zu Erich Kästner und anderen Autoren. [Da hatte das Pferd die Nüstern voll. Fraseologian käyttö ja tehtävä lastenkirjallisuudessa. Tutkimuksia Erich Kästnerin ja muiden kirjailijoiden tuotannossa.] Usein oletetaan, että idiomit ovat lapsille vaikeita ymmärtää, koska niiden merkitystä ei voi kokonaisuudessaan johtaa rakenteeseen kuuluvien yksittäisten sanojen merkityksestä. Silti lastenkirjallisuudessa idiomeja käytetään paljon ja monessa eri tehtävässä. Tässä tutkimuksessa tarkistetaan fraseologian (idiomien ja sanalaskujen) käytön koko skaala saksankielisessä lastenkirjallisuudessa Erich Kästnerin (1899-1976) klassikoista tähän päivään asti. Kolmen eri korpuksen avulla (905 idiomiesimerkkiä kuudesta Kästnerin lastenkirjasta, 333 idiomia kahdesta Kästnerin aikuisromaanista ja 580 esimerkkiä kuudesta eri kirjailijoiden kirjoittamasta lastenkirjasta) pyritään vastamaan mm. seuraaviin kysymyksiin: Kuinka paljon ja minkälaisia idiomeja teksteissä käytetään? Miten idiomit sijoitetaan teksteihin, minkälaisia suhteita kontekstiin rakentuu? Millaisia eroavaisuuksia idiomien käytössä on havaittavissa ensinnäkin saman kirjailijan (Kästnerin) lastenkirjojen ja aikuisille tarkoitettujen kirjojen välillä sekä toisaalta eri kirjailijoiden kirjoittamien lastenkirjojen välillä? Tutkimuksesta käy ilmi, että idiomien käyttö vaihtelee lastenkirjallisuudessa ensisijaisesti kirjailijoittain, joka näkyy erilaisten ’fraseologisten profiilien’ esiintyminä. Parafraasien käyttö (idiomin rinnalle asetetaan synonyyminen ei-idiomaattinen ilmaisu) on varsin yleistä kaikissa tutkituissa lastenkirjoissa. Kästnerin lastenkirjoissa parafraasin käyttö on selvästi yleisempää kuin aikuisromaaneissa. Näyttää siltä, että lastenkirjallisuudessa siis tietoisesti tai tiedostumatta otetaan huomioon lasten rajoitettu fraseologinen kompetenssi.

Language and Letters of the Bluestocking Network : Sociolinguistic Issues in Eighteenth Century Epistolary English

This study deals with language change and variation in the correspondence of the eighteenth-century Bluestocking circle, a social network which provided learned men and women with an informal environment for the pursuit of scholarly entertainment. Elizabeth Montagu (1718 1800), a notable social hostess and a Shakespearean scholar, was one of their key figures. The study presents the reconstruction of Elizabeth Montagu s social networks from her youth to her later years with a special focus on the Bluestocking circle, and linguistic research on private correspondence between Montagu and her Bluestocking friends and family members between the years 1738 1778. The epistolary language use is investigated using the methods and frameworks of corpus linguistics, historical sociolinguistics, and social network analysis. The approach is diachronic and concerns real-time language change. The research is based on a selection of manuscript letters which I have edited and compiled into an electronic corpus (Bluestocking Corpus). I have also devised a network strength scale in order to quantify the strength of network ties and to compare the results of the linguistic research with the network analysis. The studies range from the reconstruction and analysis of Elizabeth Montagu s most prominent social networks to the analysis of changing morphosyntactic features and spelling variation in Montagu s and her network members correspondence. The linguistic studies look at the use of the progressive construction, preposition stranding and pied piping, and spelling variation in terms of preterite and past participle endings in the regular paradigm (-ed, - d, -d, - t, -t) and full / contracted spellings of auxiliary verbs. The results are analysed in terms of social network membership, sociolinguistic variables of the correspondents, and, when relevant, aspects of eighteenth-century linguistic prescriptivism. The studies showed a slight diachronic increase in the use of the progressive, a significant decrease of the stigmatised preposition stranding and increase of pied piping, and relatively informal but socially controlled epistolary spelling. Certain significant changes in Elizabeth Montagu s language use over the years could be attributed to her increasingly prominent social standing and the changes in her social networks, and the strength of ties correlated strongly with the use of the progressive in the Bluestocking Corpus. Gender, social rank, and register in terms of kinship/friendship had a significant influence in language use, and an effect of prescriptivism could also be detected. Elizabeth Montagu s network ties resulted in language variation in terms of network membership, her own position in a given network, and the social factors that controlled eighteenth-century interaction. When all the network ties are strong, linguistic variation seems to be essentially linked to the social variables of the informants.

Productivity of the suffixes -ness and -ity in 17th-century English letters : A sociolinguistic approach

Tässä työssä tutkitaan englannin kielen substantiivijohtimien -ness ja -ity produktiivisuutta 1600-luvulla kirjoitetuissa kirjeissä. Näitä lähes synonyymisiä johtimia käytetään yleensä merkitykseltään abstraktien substantiivien muodostamiseen adjektiiveista (esim. productive 'produktiivinen' > productiveness tai productivity 'produktiivisuus'). Johtimista -ity on lainautunut englantiin ranskasta ja myöhemmin myös latinasta; se on sekä fonologialtaan että semantiikaltaan läpinäkymättömämpi kuin kotoperäinen -ness. Lisäksi -ity-johdinta on käytetty enimmäkseen formaaleissa tilanteissa ja tieteellisissä teksteissä, kun taas -ness on ollut yleiskäyttöisempi. Tutkielman lähestymistapa on sosiolingvistinen: oletetaan, että johtimien produktiivisuus (eli valmius muodostaa uusia johdoksia) voi vaihdella eri sosiaaliryhmissä. Sosiolingvistiikkaa ei ole aiemmin juurikaan sovellettu produktiivisuuden tutkimiseen. Tutkimusaineistona on Helsingin yliopiston VARIENG-tutkimusyksikön laatima Corpus of Early English Correspondence, varhaisista englanninkielisistä kirjeistä koostuva korpus eli elektroninen tekstikokoelma, joka on suunniteltu historiallisen sosiolingvistiikan tarpeisiin. Korpuksen 1600-luvun kirjeitten yhteenlaskettu pituus on noin 1,4 miljoonaa sanaa, ja ne on kirjoitettu vuosina 1600-1681. Tutkielman tärkeimpänä produktiivisuusmittarina käytetään johtimien avulla muodostettujen eri sanojen eli tyyppien lukumäärää. Hypoteesina on, että -ity-tyyppien määrä on keskimääräistä pienempi huonosti koulutettujen sosiaaliryhmien kirjeissä. Näitä olivat 1600-luvulla naiset sekä alhaisimmat yhteiskuntaryhmät, kuten talonpojat ja käsityöläiset. Johtimen -ness tyyppimäärissä ei odoteta esiintyvän sosiolingvististä variaatiota. Tutkielmassa käsitellään myös tyyppimäärien vertailuun liittyviä metodologisia ongelmia. Koska vaikkapa naisilta ja miehiltä on eri määrä dataa, ei heidän tyyppimääriään voida suoraan verrata keskenään. Esimerkiksi tyyppimäärien normalisointi tuhatta sanaa kohti ei myöskään ole mahdollista, koska tyyppien lukumäärä ei kasva lineaarisesti korpuksen kasvaessa. Tutkielmassa esitetään kielitieteessä harvoin käytetty tilastotieteellinen menetelmä, jonka avulla korpuksen eri osista saatuja tyyppimääriä voidaan verrata koko korpukseen ja testata, ovatko ne tilastollisesti merkittävän pieniä tai suuria. Toisin kuin monet yleisemmät menetelmät, tämä tyyppikertymiin ja permutaatiotesteihin perustuva metodi ei vaadi yksinkertaistavien oletuksien tekemistä. Tutkimustulokset vahvistavat hypoteesin oikeaksi: naisten -ity-tyyppien lukumäärä on tilastollisesti merkittävän alhainen, kun taas -ness-tyyppien määrissä ei ole tilastollisesti merkittäviä eroja. Alhaisimpien yhteiskuntaryhmien osalta tuloksia ei saada, koska niiltä on korpuksessa liian vähän dataa. Analyysissä paljastuu myös yllättävä eroavaisuus: korpuksen ajallisesti ensimmäisessä puoliskossa (1600-1639) on merkittävän vähän -ity-tyyppejä. Tämä voidaan tulkita kielelliseksi muutokseksi: -ity-johtimen produktiivisuus kasvaa kirjeissä 1600-luvun aikana. Saattaa olla, että johtimen produktiivisuus on ensin kasvanut formaalimmissa tekstilajeissa, joista lisääntynyt käyttö on sitten levinnyt myös kirjeisiin, ehkäpä 1640-luvun sisällissodan synnyttämien kontaktiverkostojen siivittämänä. Tuloksien perusteella voidaan sanoa, että sosiolingvistinen vaihtelu on merkittävä tekijä ainakin joittenkin johtimien produktiivisuudessa, joten vaihtelua on syytä tutkia enemmänkin. Tutkimuksessa käytetty metodi mahdollistaa osakorpuksien tyyppimäärien luotettavan vertailun melko pienissäkin korpuksissa, joten se soveltuu hyvin niin historialliseen kielitieteeseen kuin sosiolingvistiikkaankin.

Das Übersetzen von Texten der Musikgattung Lied : am Beispiel von zehn Liedern aus dem Zyklus Winterreise von Franz Schubert und deren Übersetzungen

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on edistää ja kehittää saksalaisen liedmusiikin suomennosten tutkimusta. Tutkimusaineistona on käytetty kymmentä laulua Franz Schubertin säveltämästä laulusarjasta Winterreise (1827), joka pohjautuu Wilhelm Müllerin runoihin, ja Kyllikki Solanterän suomennoksia (1960) kyseisistä lauluista. Lähtökohtana oli lähtökielinen teksti, johon suomennosta verrattiin. Hypoteesina oli, että tavulukujen merkitys liedmusiikin kääntämisessä on suurempi kuin muiden lingvististen tai semanttisten ominaisuuksien, koska musiikki ja nuotit asettavat tiukat rajat käännökselle, eikä kääntäjä voi muuttaa kappaleen musiikillista rakennetta. Sanatarkan käännöksen sijaan kääntäjän tulee pyrkiä säilyttämään kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma riimejä unohtamatta. Aluksi kerrotaan taustatietoja säveltäjästä, sanoittajasta, teoksesta, liedmusiikista ja kääntäjästä. Teoriaosiossa kartoitetaan, mihin kategorioihin liedtekstien kääntäminen voidaan luokitella kuuluvaksi. Analyysi pohjautuu Wittbrodtin luokitteluun (1995). Teoriaosiossa käsitellään myös ekvivalenssia, adekvaattisuutta, näennäiskäännöksiä, tyyliä, uskollisuutta alkuperäisteokselle, vapaan kääntämisen rajoja ja käännösvirheitä tutkittavasta materiaalista valikoitujen esimerkkien pohjalta. Esimerkkejä edeltää aina teoriaosuus. Varsinainen vertailuosio, jossa vertaillaan lähtö- ja kohdetekstejä, on jaettu kuuteen osioon: säe- ja säkeistöluvut, sanaluvut, tavuluvut, kirjaimien poisjättö, suorat ja epäsuorat kysymykset sekä kappaleiden nimet. Sana- ja tavulukujen eroavaisuuksista esitetään myös taulukot. Sana- ja tavulukujen kohdalla pohditaan, mistä erot johtuvat. Kaiken kaikkiaan pohditaan myös, ovatko käännösratkaisut onnistuneita, ja miten kääntäjä on niihin päätynyt. Laulettavuutta käsittelevässä osiossa esitetään ensin aikaisempia pohdintoja ja tutkimustuloksia kyseisestä aiheesta. Lopuksi teen Mannilan Blueprint-metodin (2005) mukaiset testit. Metriikkatestin teen esimerkinomaisesti yhdelle säkeistölle ja musikaalisen testin teen kaikille kymmenelle laululle. Musikaalisessa testissä analysoidaan tarkemmin lähtökielisiä säkeitä ja niiden suomenkielisiä vastineita, joiden tavuluvut eroavat toisistaan. Loppupäätelmiä edeltävässä luvussa esitetään vielä suomalaisen lauluntekijän ajatuksia sanoittamisesta. Hypoteesi tavuluvuista osoittautui oikeaksi. 146 säkeestä vain viidessä eivät lähtö- ja kohdetekstin tavuluvut olleet identtiset, mikä todistaa sen, että kääntäjä pyrkii säilyttämään kappaleen rytmin. Kääntäjä on myös säilyttänyt kappaleiden riimit, mikä vaikuttaa osaltaan rytmin säilymiseen. Sanalukujen kohdalla taas vain 16 säkeellä oli identtiset sanaluvut, mikä kertoo siitä, että niitä tärkeämpää on säilyttää kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma. Käännösten voidaan katsoa kuuluvan useaan kategoriaan. Kappaleiden käännökset ovat suurimmalta osin ekvivalentteja, mutta osittain ne voidaan luokitella näennäiskäännöksiksi. Tyyli ei ole säilynyt virheettömänä aivan jokaisessa käännöksessä, mutta yhtään kääntäjän puutteellisesta kieli- tai kääntämistaidosta johtuvaa käännösvirhettä kappaleissa ei ole. Suomentaja ei ole tuottanut yhtään täydellisen sanatarkkaa käännöstä, vaikka leksikaalinen ero on osittain vain hiuksenhieno. Tämä osoittaa sen, että vapaan kääntämisen aste on liedmusiikin suomennoksissa suhteellisen korkea. Kaiken kaikkiaan Solanterän käännöksiä voi pitää suhteellisen onnistuneina.

Übersetzen beim Lernen von Fremdsprachen : Übersetzungsaufgaben der Fremdsprache Deutsch im Lernmaterial und in der Abiturprüfung der finnischen gymnasialen Oberstufe

Pro gradu -tutkielmani käsittelee kääntämistä vieraan kielen opetuksessa nykyään sekä kääntämisen ja käännöstieteen mahdollisuuksia vieraan kielen opetuksen kehittämiseen. Aihe on mielenkiintoinen, sillä siitä ei juurikaan ole tutkimusta, sekä se on myös yhteiskunnallisesti merkittävä. Ennen kaikkea työn on tarkoitus toimia keskustelunavauksen tälle aihepiirille. Materiaalina on käytetty lukion saksan kielen oppimateriaaleja Weitere Wege (A1-kieli), Neue Adresse (B2-kieli) ja Kurz und gut (B3-kieli) sekä saksan ylioppilastutkintoja vuosilta 1998-2005 (sekä pitkä että lyhyt saksa), jotka yhdessä edustavat tämän hetkistä lukion saksan kielen opetusta. Koska lukion oppimateriaalit ja ylioppilastutkinnot eivät ainakaan päällisin puolin eroa eri vieraiden kielten välillä toisistaan, koskevat päätelmät kattavasti koko lukion vieraan kielten opetusta. Materiaalia ja vieraan kielten opetusta tutkitaan tässä työssä pääasiallisesti tehtävien kautta. Oppimateriaalin tehtävät on kategorisoitu yhdeksään tehtävätyyppiin, joista 'kääntäminen' on yksi. Muut tehtävätyypit ovat 'ääneenlukeminen ja ääntäminen', 'maantuntemus ja kulttuuri', 'luetunymmärätäminen', 'kuullunymmärtäminen', 'tekstintuottaminen', 'suulliset harjoitukset', 'sanasto' sekä 'kielioppi ja rakenne'. Ylioppilastutkinnoissa esiintyvät tehtävätyypit 'luetunymmärätäminen', 'kuullunymmärtäminen', 'tekstintuottaminen' sekä 'kielioppi ja rakenne', eikä käännöstehtäviä ole tutkituissa kokeissa lainkaan. Oppimateriaalin ja ylioppilastutkinnon tehtäviin liittyen esitetään kvantitatiivisia tuloksia sekä anlysoidaan niiden kautta vieraan kielen opetuksen nykytilaa. Pääasiallinen analyysi keskittyy käännöstehtävien kvalitatiiviseen tutkimiseen, joilloin voidaan todeta, että nämä tehtävät edustavat oikeastaan merkkien kääntämistä, eivät merkityksen kääntämistä. Nämä käännöstehtävät ovat sisällöiltään luetun ymmärtämisen, tekstintuottamisen, sanaston sekä kieliopin ja rakenteen tehtäviä, eikä niillä ole mitään tekemistä kääntämisen kanssa nykypäivän käännöstieteellisessä merkityksessä. Siten kääntäminen käännösmielessä voisi tarjota vieraan kielen opetukselle uuden oppimismetodin, jossa ennen kaikkea kulttuurien välisen viestinnän aspektit olisivat huomioitu. Kääntämiseen liittyvistä osataidoista, mm. tutkimis- ja analyysitaidoista, voisi olla etua kielten opetukselle tulevaisuudessa.

Non-reductive Physicalism, Irreducibility of the Mental and the Problem of Mental Causation : A study of Donald Davidson's and Georg Henrik von Wright's positions in the philosophy of mind

In this study I consider what kind of perspective on the mind body problem is taken and can be taken by a philosophical position called non-reductive physicalism. Many positions fall under this label. The form of non-reductive physicalism which I discuss is in essential respects the position taken by Donald Davidson (1917-2003) and Georg Henrik von Wright (1916-2003). I defend their positions and discuss the unrecognized similarities between their views. Non-reductive physicalism combines two theses: (a) Everything that exists is physical; (b) Mental phenomena cannot be reduced to the states of the brain. This means that according to non-reductive physicalism the mental aspect of humans (be it a soul, mind, or spirit) is an irreducible part of the human condition. Also Davidson and von Wright claim that, in some important sense, the mental aspect of a human being does not reduce to the physical aspect, that there is a gap between these aspects that cannot be closed. I claim that their arguments for this conclusion are convincing. I also argue that whereas von Wright and Davidson give interesting arguments for the irreducibility of the mental, their physicalism is unwarranted. These philosophers do not give good reasons for believing that reality is thoroughly physical. Notwithstanding the materialistic consensus in the contemporary philosophy of mind the ontology of mind is still an uncharted territory where real breakthroughs are not to be expected until a radically new ontological position is developed. The third main claim of this work is that the problem of mental causation cannot be solved from the Davidsonian - von Wrightian perspective. The problem of mental causation is the problem of how mental phenomena like beliefs can cause physical movements of the body. As I see it, the essential point of non-reductive physicalism - the irreducibility of the mental - and the problem of mental causation are closely related. If mental phenomena do not reduce to causally effective states of the brain, then what justifies the belief that mental phenomena have causal powers? If mental causes do not reduce to physical causes, then how to tell when - or whether - the mental causes in terms of which human actions are explained are actually effective? I argue that this - how to decide when mental causes really are effective - is the real problem of mental causation. The motivation to explore and defend a non-reductive position stems from the belief that reductive physicalism leads to serious ethical problems. My claim is that Davidson's and von Wright's ultimate reason to defend a non-reductive view comes back to their belief that a reductive understanding of human nature would be a narrow and possibly harmful perspective. The final conclusion of my thesis is that von Wright's and Davidson's positions provide a starting point from which the current scientistic philosophy of mind can be critically further explored in the future.

Kalleuksia isänmaalle : Eliel Aspelin-Haapkylä taiteen keräilijänä ja taidehistorioitsijana

Treasures of a Patriot Eliel Aspelin-Haapkylä as an art collector and art historian Treasures of a Patriot is a study of Eliel Aspelin-Haapkylä (1847 - 1917), professor of aesthetics and modern literature, as an art collector and art historian. The study combines the biographical perspective, art history as a discipline in the 19th-century Finland, and Aspelin-Haapkylä s art historical scholarship. My intention was to answer to questions such as what kind of an art collector an academic art historian was, why he collected art and cultural-historical objects and what the purpose of his collecting was. Aspelin-Haapkylä was an ideal choice for the main character because the ideologies of the era, culture, art and European ideas, especially German ideas about museums, are intertwined in his life. In addition, the ideas of the Fennomen can be found in his ideological background. Together with his wife, Ida Aspelin-Haapkylä, he bequeathed a rich donation to the National Museum of Finland, and a wideranging archive concerning the collection, his writings, and letters to the Finnish Literature Society. I have highlighted the materials from the archives related both to the collection and art history, especially the letters between Aspelin-Haapkylä and artists, fellow members of academia, his spouse and relatives. The content and the structure of the research are divided into seven main chapters. First, I discuss Susan M. Pearce s theory of collecting and the history of collecting. I also introduce some other art historians who were private collectors. The late 19th-century Fennomen and other nationalists who were active in cultural life and the arts, are introduced in the second chapter. In the third I deal with Aspelin-Haapkylä s collection of European art combined with his writings, his early published works, studies and many trips to Europe. The fourth and the fifth chapters are dedicated to those Finnish artists who he wrote biographies of, and the artists of his own era whom he supported. The sixth chapter discusses institutions and channels of influence and power through which the initiative to found the National Museum of Finland, his action in the Antell Delegation and co-operation with the art merchant Henryk Bukowski, rise up to the fore. Finally, I process the last will and the fate of the collection from 1917 until 1932. As an appendix, I have included a report and reconstruction of the art collection. The catalogue is based on the words in Aspelin-Haapkylä s the so-called blue notebooks, which I have completed with additions from other sources.

Behagets betydelser : Döttrarnas edukation i det sena 1700-talets adelskultur

By the end of the 18th century the daughters of the nobility in the northern parts of Europe received a quite different kind of education from their brothers. Although the cultural aims of the upbringing of girls were similar to that of boys, the practice of the raising of girls was less influenced by tradition. The education of boys was one of classical humanistic and military training, but the girls were more freely educated. The unity and exclusiveness of the culture of nobility were of great importance to the continued influence of this elite. The importance of education became even greater, partly because of the unstable political situation, and partly because of the changes the Enlightenment had caused in the perception of the human essence. The delicate and ambitious hônnete homme was expected to constantly strive to a greater perfection as a Christian. On the other hand, the great weight given to aesthetics - etiquette and taste - made individual variation of the contents of education possible. Education consisted mainly in aesthetic studies; girls studied music, dancing, fine arts, epistolary skills and also the art of polite conversation. On the other hand, there was a demand for enlightenment, and one often finds personal political and social ambitions, which made competition in all skills necessary for the daughters as well. Literary sources for the education of girls are Madame LePrince de Beaumont, Madame d'Epinay, Madame de Genlis and Charles Rollin. Other, perhaps even more important sources are the letters between parents and children and papers originating from studies. Diaries and memoirs also tell us about the practice of education in day to day life. The approach of this study is semiotic. It can be stated that the code of the culture was well hidden from the outsider. This was achieved, for instance, by the adaptation of the foreign French language and culture. The core of the culture consisted of texts which only thorough examples stated the norms which were expressed as good taste. Another important feature of the culture was its tendency towards theatricalisation. The way of life was dictated by taste, and moral values were included in the aesthetic norms through the constant striving for modesty. Pleasant manners were also correct in an ethical perspective. Morality could thus also be taught through etiquette.

Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa

Consumption and the lifestyle of the high nobility in eighteenth-century Sweden This monograph is an analysis of the lifestyle, consumption and private finances of the Swedish high nobility during the eighteenth century (ca 1730 1795). It describes the lifestyle of one noble house, the House of Fersen. The Fersen family represents the leading political, economic and cultural elite in eighteenth-century Sweden. The analysis concentrates on Count Carl von Fersen (1716 1786) and his brother Count Axel von Fersen (1719 1794), their spouses and children. Carl von Fersen was a courtier whilst Axel von Fersen was an officer and one of the leaders of the Francophile Hat party. His son, Axel von Fersen the younger, was in his time an officer and a favourite of Gustavus III, King of Sweden, as well as a favourite and trusted confidant of Marie-Antoinette, Queen of France. The research is based upon the Fersen family s private archives, the Counts personal account books, probate inventories, letters and diaries. The study discusses the Fersens landed property and investments in ironworks and manufacturing, the indebtedness of the high nobility, high offices in civil administration, the militia and at court, as well as marriages as the foundations of noble wealth and power. It analyses the Count von Fersens revenue and expenditure, their career options and personal expenses, their involvement in the building and decorating of palaces, and the servants in service of the Fersen family as well as the ideal nobleman and his consumption. Central themes are inheritance, children s education, marriages and ladies preparing their trousseaux, the nobility ordering luxury goods from France, the consumption of Counts and Countesses before and after marrying and having children, the pleasures of a noble life as well as the criticism of luxury and sumptuousness. The study contributes to the large body of research on consumption and nobility in the eighteenth century by connecting the lifestyle, consumption and private finances of the Swedish high nobility to their European context. Key words: nobility, Fersen, lifestyle, consumption, private finances, Sweden, eighteenth century

Approaching Sacred Pregnancy : The Cult of the Visitation and Narrative Altarpieces in Late Fifteenth-Century Florence

The study focuses on the Visitation as a narrative subject of altarpieces in late fifteenth-century Florence. Although the Visitation was a well-known story in both verbal and visual representations since the early medieval period, it became a popular subject of altarpieces only towards the end of the fifteenth century. In this study, the first part provides an overview of the complex religious and historical background to an emerging cult of the Visitation. Devotional practices focusing on the Visitation belong in a context of late medieval Marian devotion and in 1389 a new feast of the Visitation was introduced into the liturgical calendar of the Catholic Church. Because of the ongoing schism within the Catholic Church, the feast was not unanimously accepted across Western Europe until the later part of the fifteenth century. Contrary to a widely disseminated view, the feast of the Visitation cannot be associated with Franciscan spirituality, but was rather a clearly defined Dominican project that primarily emphasised the importance of peace and unity within the Christian Church. Simultaneously with the gradual acceptance of the new feast, visual representations of the Visitation began to appear at the centre of altarpieces. The Visitation exemplifies an increasing preference for narrative subjects within the genre of the altarpiece. The second part of the study presents an analysis of the concept of the narrative altarpiece and highlights the complexities involved in combining a narrative content with the traditional devotional function of the altarpiece. In detailed case studies some prominent art works produced in Florence between 1490 and 1503 are discussed within a framework of contextual analysis, narrative theory and iconography. Altarpieces by Domenico Ghirlandaio, Piero di Cosimo and Mariotto Albertinelli represent visual manifestations of a cult of the Visitation with roots in late medieval devotional practices. At the same time, the altarpieces highlight the multiple functions of altarpieces in a culture where art works responded to a variety of social and religious needs. Building on earlier studies, each case study presents new insights and evidence not considered in previous art historical research.