The Roman Republican Navy : from the sixth century to 167 BC

Työ käsittelee Rooman laivaston kehitystä, toimintaa ja osallistumista laajenemispolitiikkaan, jossa Rooma kasvoi kaupunkivaltiosta Välimeren hallitsijaksi. Rooma on aikaisemmissa tutkimuksissa nähty maavaltiona vailla kiinnostusta merenkulkuun. On katsottu, että ainoa merkittävä merisota Rooman historiassa on ensimmäinen puunilaissota (264-241 eKr.) ja että siinäkin roomalaiset (jotka historioitsija Polybius kuvaa vasta-alkajiksi) menestyivät Karthagoa vastaan turvautumalla laskusiltoihin, joiden avulla he saattoivat muuttaa meritaistelun maataisteluksi. Polybiuksen kuvaukseen on aina tähän asti luotettu. On katsottu että Roomalla ei ollut laivastoa ennen ensimmäistä puunilaissotaa ja että Rooma kaikissa sodissaan panosti merisodankäyntiin mahdollisimman vähän. Tämä työ pyrkii kumoamaan nämä käsitykset. Laivasto oli osallisena ja ehdottoman välttämätön kaikissa Rooman laajenemispolitiikan käänteissä. Arkeologian tiedot osoittavat, että ennen ensimmäistä puunilaissotaa Rooma kehittyi ja siitä tuli merkittävä kaupunki nimenomaan kaupankäynnin ja ulkomaisten kontaktien seurauksena. Se ei siis ollut puhdas agraarivaltio. Roomalaisilla oli laivasto jo viimeistään 500-luvulta lähtien eKr. ja sitä käytettiin Rooman laajentaessa valtaansa Italiassa. Näin ollen ensimmäisessä puunilaissodassa läntisen Välimeren herruudesta kilpaili kaksi merivaltiota, Rooma ja Karthago. Toinen puunilaissota (218-201) tunnetaan yleensä Hannibalin tulosta Alppien yli Italiaan, mutta se oli myöskin merkittävä merisota ja karthagolaiset hävisivät sen nimenomaan merellä. Rooma osallistui kilpailuun itäisen Välimeren hallinnasta ja kukisti Makedonian ja Syyrian laivastot, jotka eivät olleet mitenkään Rooman laivaston veroisia. Kaikista Rooman vastustajista Karthagolla olisi ollut suurin mahdollisuus pysäyttää Rooman laivaston voittokulu toisessa puunilaissodassa. Laivastoa käytettiin moniin eri tarkoituksiin. Suuret meritaistelut eivät ole ainoa osoitus laivastojen mukanaolosta ja merkityksestä, vaan on myös otettava huomion sotalaivojen rakenne ja toimintaedellytykset. Sotalaivat oli rakennettu taisteluita varten ja niissä oli hyvin niukasti säilytystilaa. Niiden oli päästävä laskemaan maihin aina kun miehistö tarvitsi vettä, ruokaa ja lepoa. Laivastot saattoivat toimia vain niiden rannikoiden tuntumassa, joiden satamiin ja laskupaikkoihin niillä oli turvallinen pääsy. Roomalaiset olivat hyvin tietoisia tästä. Suuret merentakaiset sotaretket Afrikkaan, Espanjaan, Kreikkaan ja Vähän-Aasian rannikolle perustuivat kaikki siihen, että Rooman laivasto hallitsi purjehdusreittejä ja sopivia laskupaikkoja ja saattoi huolehtia joukkojen ja varusteiden kuljettamisesta kaukana taisteleville armeijoille. Samalla Rooman laivasto kävi itsenäistä sotaa merellä ja haastoi ja kukisti kaikki Välimeren merivaltiot. 130-luvulle eKr. tultaessa se oli lyönyt vihollisensa ja riisunut aseista liittolaisensa; Rooman laivasto hallitsi Välimerta yksin.

The present dissertation discusses the development of the Roman navy, how it functioned strategically and tactically, and the role it played in the expansion of Rome’s Mediterraenan dominion. In previous studies, scholars (especially J.H. Thiel, 1946 and 1954) have seen the Romans as a nation of ‘land-lubbers’ in the wars that they fought against Carthage, Macedon and Syria. The idea stems from the historian Polybius, who represents the Romans as beginners at sea in the First Punic War and states that they won by using boarding-bridges which enabled them to turn a battle at sea into a battle on land. Thus, the Romans have been represented as a nation avoiding seafaring and in terms of the discussion of warfare at sea, historians have disregarded other wars in which the Roman navy played an important role, concentrating on the First Punic War alone. The Roman navy was active and absolutely necessary at all stages of the expansion of Rome’s Mediterranean dominion. In the centuries before the First Punic War, commerce with the Greeks and the Phoenicians made Rome a prosperous city. The Romans were involved in commerce, warfare and piracy like any other nation in the Tyrrhenian area. The navy was used in the process of the conquest of the Italian peninsula, not only as an aid to the army, but it also functioned independently in a manner appropriate to a sea power. In the First Punic War (264-241), the Romans challenged the Carthaginians for thalassocracy over the western Mediterranean. The competition continued in the Second Punic War 218-201, in which the fleets played an equally crucial role. It was really at sea that the Carthaginians lost the Second Punic War. In the eastern Mediterranean, the Romans challenged and defeated the Macedonian and Seleucid fleets and became the masters of the eastern Mediterranean. The Macedonian and Seleucid fleets were no match for the Roman fleet and so, if anyone could have stopped the Roman navy, it should have been the Carthaginians in the Second Punic War. We need to broaden our perspective concerning what is important in ancient warfare at sea. Practical matters in seafaring had implications for naval strategy. There was no room for water or food in ancient warships. Crews needed access to a coast to get water, food and rest after each voyage; thus control of safe landing places and ports was essential. The Romans were well aware of this. Therefore, when evaluatinging the role of the Roman navy, the number of sea battles is not the most important thing. The navy had other vital functions. It worked in cooperation with the army, and the organisation of supply routes, depots and landing places enabled the Romans to wage war overseas. In addition, the Roman navy operated at sea independently, participating in the contest for thalassocracy in the western and eastern Mediterranean by challenging and defeating the Punic, Macedonian and Seleucid fleets.