Teille on syntynyt Vapahtaja : Joulun kirkollinen sanoma, jouluperinteet ja perheyhteisö Yleisradion TV-jumalanpalvelusten joulusaarnoissa 1985 - 2009

Yleisradion jouluaamuna lähettämä TV-jumalanpalvelus kerää vuosittain enemmän katsojia kuin kaikissa Suomen kirkoissa yhteensä käy ihmisiä samana aamuna. TV:n joulusaarnalla onkin merkitystä siihen, miten ihmiset mieltävät kirkon sanoman joulusta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella TV-jumalanpalveluksen joulusaarnan muutosta vuosien 1985 ja 2009 välisenä aikana sekä toteutuksen että sisällön näkökulmasta. Pääasiallisena tutkimuskohteena oli sisällön muutos (1) kirkollisen sanoman, (2) jouluperinteen ja -tunnelman sekä (3) perheyhteisön kuvausten suhteen. Teemat valittiin aiempien saarnatutkimusten sekä kolmen joulusaarnan alustavan analyysin perusteella. Tutkimusaineiston muodostivat kaikki Kirkon tiedotuskeskuksen arkistosta löytyneet joulusaarnat, joissa oli sekä kuva että ääni. Aineisto koostui 20 saarnasta, jotka litteroitiin ja analysoitiin. Lisäksi nauhoitettiin kaksi taustahaastattelua. Tutkimusmetodina käytettiin kvalitatiivista metodia, teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä, jonka tulokset luokiteltiin ja kvantifioitiin. Sisällönanalyysin tuloksia havainnollistettiin taulukoiden ja graafisten kuvioiden avulla. Muutoksen havaitsemisen apuna käytettiin summamuuttujia neljän tarkastelujakson osalta, vuosilta 1985-1991, 1992-1996, 2000-2004 ja 2005-2009. Saarnojen toteutuksen suhteen todettiin, että joulusaarnat lyhentyivät hieman tutkimusjakson aikana. Saarnan kuvitus muuttui vuodesta 2003 lähtien niukemmaksi, jotta katsojat voisivat keskittyä paremmin saarnan sisältöön. Saarnaajien oheisviestintä oli vähäistä, ja useimmiten saarnaajilla oli vain yksi ilme ja erittäin vähän eleitä. Kertomusten käyttö lisääntyi saarnoissa selvästi, ja vuosina 2005-2009 sekä jouluevankeliumia että muita raamatunkohtia havainnollistettiin kertomusten avulla aiempaa enemmän. Yleisin saarnoissa lainattu raamatunkohta oli enkelien julistus ”Teille on syntynyt Vapahtaja” . Jeesukseen viittaavat nimitykset muuttuivat tutkimusjakson aikana mielenkiintoisella tavalla. Nimike Jeesus oli yleisin nimike vuodesta 1985 vuoteen 2004. Sen jälkeen yleisimmäksi nimikkeeksi nousi lapsi, ja joulusaarnoissa käytettiin runsaasti myös muita yleiskieleen kuuluvia nimikkeitä, jotka tiivistettiin muotoon avuton lapsi/vastasyntynyt. Perinteisiä kristillisiä nimikkeitä, kuten Herra, Kristus ja seimen lapsi, ei käytetty vuosina 2005-2009 lainkaan. Tämä herätti kysymyksen siitä, onko joulun sanoma maallistunut. Oletus ei saanut tukea kirkolliseen sanomaan liittyvien teemojen tarkastelusta. Vaikka syyllisyyden kuvaukset vähentyivät, rakkauden merkitys korostui tutkimusjakson loppua kohden, ja myös elämän tarkoitukseen liittyvät asiat mainittiin 2000-luvulla useammin kuin aiemmin. Erityisesti inkarnaation Jumalan ihmiseksi tulemisen kuvaukset lisääntyivät, joten joulun kirkollinen ydinsanoma oli entistä selkeämmin esillä. Jouluperinteen kuvausten suhteen ei havaittu muutosta vuosikymmenten aikana. Tunnelmaa kuvattiin tutkimusjakson alussa rauhan ja ihmeen käsittein, mutta lopussa valo korostui. Perheyhteisön kuvaukset olivat hyvin esillä, sillä lapset mainittiin joka toisessa ja perhe joka kolmannessa saarnassa. Lapset mainittiin vuosikymmenten kuluessa entistä useammin, ja myös yksinäisyyden kuvaukset lisääntyivät. Seurakunta mainittiin joulusaarnoissa hyvin harvoin, mikä sai pohtimaan seurakunnan roolia yhteisöllisyyden kannalta. Tutkimuksen johtopäätöksenä todettiin, että suomalaisen nyky-yhteiskunnan maallistumiskehitys ei näy TV:n joulusaarnoissa 1985-2009.

Alppihiihdon alkutaival : Pujottelu- ja tunturihiihto Suomessa 1920-luvulta 1960-luvulle

The object of study in this thesis is Finnish skiing culture and Alpine skiing in particular from the point of view of ethnology. The objective is to clarify how, when, why and by what routes Alpine skiing found its way to Finland. What other phenomena did it bring forth? The objective is essentially linked to the diffusion of modern sports culture to Finland. The introduction of Alpine skiing to Finland took place at a time when skiing culture was changing: flat terrain skiing was abandoned in favour of cross-country skiing in the early decades of the 20th century, and new techniques and equipment made skiing a much more versatile sport. The time span of the study starts from the late 19th century and ends in the mid-20th century. The spatial focus is in Finland. People and communities formed through their actions are core elements in the study of sports and physical activity. Organizations tend to raise themselves into influential actors in the field of physical culture even if active individuals work in their background. Original archive documents and publications of sports organizations are central source material for this thesis, complemented by newspapers and sports magazines as well as photographs and films on early Alpine skiing in Finland. Ever since their beginning in the late 19th century skiing races in Finland had mostly taken place on flat terrain or sea ice. Skiing in broken cross-country terrain made its breakthrough in the 1920 s, at a time when modern skiing techniques were introduced in instruction manuals. In the late 1920 s the Finnish Women s Physical Education Association (SNLL) developed unconventional forms of pedagogical skiing instruction. They abandoned traditional Finnish flat terrain skiing and boldly looked for influences abroad, which caused friction between the leaders of the women s sports movement and the (male) leaders of the central skiing organization. SNLL was instrumental in launching winter tourism in Finnish Lapland in 1933. The Finnish Tourism Society, the State Railways and sports organizations worked in close co-operation to instigate a boom in tourism, which culminated in the inauguration of a tourist hotel at Pallastunturi hill in the winter of 1938. Following a Swedish model, fell-skiing was developed as a domestic counterpart to Alpine skiing as practiced in Central Europe. The first Finnish skiing resorts were built at sites of major cross-country skiing races. Inspired by the slope at Bad Grankulla health spa, the first slalom skiing races and fell-skiing, slalom enthusiasts began to look for purpose-built sites to practice turn technique. At first they would train in natural slopes but in the late 1930 s new slopes were cleared for slalom races and recreational skiing. The building of slopes and ski lifts and the emergence of organized slalom racing competitions gradually separated Alpine skiing from the old fell-skiing. After the Second World War fell-skiing was transformed into ski trekking on marked courses. At the same time Alpine skiing also parted ways with cross-country skiing to become a sport of its own. In the 1940 s and 1950 s Finnish Alpine skiing was almost exclusively a competitive sport. The specificity of Alpine skiing was enhanced by rapid development of equipment: the new skis, bindings and shoes could only be used going downhill.

Lähteiden lumoamat : Henry Biaudet, Liisi Karttunen ja suomalainen historiantutkimus Roomassa 1900-luvun alussa

Enchanted by Sources. Henry Biaudet, Liisi Karttunen and Finnish Historical Research in Rome in the Early Twentieth Century This study traces the scholarly endeavours of Henry Biaudet (1870 1915) and Liisi Karttunen (1880 1957) and "La mission historique finlandaise à Rome" which they founded in 1909. They are forgotten in Finnish historiography, but remain internationally renowned for their contribution to the nunciature studies. By investigating their historical work on the Counter- Reformation era, their roles in the scientific communities of Helsinki and Rome as well as the intersection of politics and science in their scholarly practices the study explores the nature of historical research in general at the turn of the twentieth century. The work covers fields such as historiography, university history and the political use of history. Methodologically the research is based on the analysis and contextualization of published and unpublished sources (e.g. correspondences, university records, scholarly publications and reviews in academic journals). Henry Biaudet criticized the previous research on the Nordic Counter-Reformation for its narrow national scope and sources. He sought out a new approach, including the use of sources in archives all over Europe and the inclusion of the Catholic viewpoint. Accordingly, Biaudet and Karttunen searched for records in archives in Southern Europe. Their unorthodox interpretations were denounced in Finland since the picture they gave of late sixteenth-century Sweden was too different from the national narrative. Moreover, Finnish national identity was firmly rooted in Protestantism, and questioning the benevolence of the Reformation and its main actors was considered as an attack not only against historical truth but also national values. The comparison between Biaudet s and Karttunen s arguments and the accepted narrative in Finland shows how traditional interpretations of the Nordic Reformation were influenced by the Lutheran ethos and European anticlerical rhetoric. Historians have recently paid substantial attention to the political use of history, usually focusing on politicized constructions of the national past. This study shows how research that met the criteria of modern historiography also served political purposes. Conducting research in an international community of historians and publishing ambitious scholarly studies that interested an international audience were ways to create a positive image of Finland abroad. These were not uniquely Finnish ideas but rather ideas shared by the international community of historians in Rome. In this context, scientific pursuits were given a clear political meaning. This enhances our understanding of nineteenth-century historiography being firmly rooted between science and politics.

Lippu, uhri, kansakunta : Ryhmäkokemukset ja -rajat Suomessa 1917 1945

This dissertation deals with the notions of sacrifice and violence in connection with the Fin¬nish flag struggles between 1917 and 1945. The study begins with the basic idea that sacrificial thinking is a key element in nationalism and the social cohesion of large groups. The method used in the study combines anthropological notions of totemism with psychoanalytical object relation theory. The aim is to explore the social and psychological elements of the Finnish national flag and the workers flags during the times of crisis and nation building. The phenomena and concepts addressed include self-sacrifice, scapegoating, remembrance of war, inclusion, and exclusion. The research is located at the intersection of nationalism studies and the cultural history of war. The analysis is based primarily on the press debates, public speeches and archival sources of the civic organizations that promoted the Finnish flag. The study is empirically divided into three sections: 1) the years of the Revolution and the Civil War (1917 1918), 2) the interwar period (1919 1938), and 3) the Second World War (1939 1945). The research demonstrates that the modern national flags and workers flags in Finland maintain certain characteristics of primitive totems. When referred to as a totem the flag means an emotionally charged symbol, a reservoir of the collective ideals of a large group. Thus the flag issue offers a path to explore the perceptions and memory of sacrifice and violence in the making of the First Republic . Any given large group, for example a nation, must conceptually pursue a consensus on its past sacrifices. Without productive interpretation sacrifice represents only meaningless violence. By looking at the passions associated with the flag the study also illuminates various group identities, boundaries and crossings of borders within the Finnish society at the same time. The study shows further that the divisive violence of the Civil War was first overcome in the late 1930s when the social democrats adopted a new perception of the Red victims of 1918 they were seen as part of the birth pains of the nation, and not only the martyrs of class struggle. At the same time the radical Right became marginalized. The study also illuminates how this development made the Spirit of the Winter War possible, a genuine albeit brief experience of horizontal brother and sisterhood, and how this spirit was reflected in the popular adoption of the Finnish flag. The experience was not based only on the external and unifying threat posed by the Soviet Union: it was grounded in a sense of unifying sacrifice which reflected a novel way of understanding the nation and its past sacrifices. Paradoxically, the newly forged consensus over the necessity and the rewards of the common sacrifices of the Winter War (1939 1940) made new sacrifices possible during the Continuation War (1941 1944). In spite of political discord and war weariness, the concept of a unified nation under the national flag survived even the absurdity of the stationary war phase. It can be said that the conflict between the idea of a national community and parliamentary party politics dissolved as a result of the collective experience of the Second World War.

Hiilen ja typen pysyvät isotoopit vesistötutkimuksissa: pohjaeläimistön ravinnonlähteet ja pohjan ravintoverkon rakenne Saaristomerellä

Saaristomeren pinnanalaisen ravintoverkon rakennetta sekä ravinteiden alkuperää ja kulkeutumista tutkittiin hiilen ja typen pysyviä isotooppeja hyväksi käyttäen. Tutkimuksen kohteena olivat suspendoitunut partikkeliaines (SPM), sedimentin pintakerros, pohjaeläimet, kalat ja makrolevät. Näytteitä otettiin toukokuussa, kesäkuussa ja lokakuussa. Ravinnelähteiden arvioinnin ohella tutkittiin voiko sisäsaariston kalankasvatuksen vaikutusta määritellä analysoimalla kalanrehupellettejä. Lisäksi arvioitiin joidenkin lajikohtaisten tai lajien välisten ominaisuuksien erojen vaikutusta (esimerkiksi eläimen koko ja kudosten C:N –suhde rasvapitoisuuden kuvaajana) /-arvojen määräytymiseen. Myös joitain tarkennuksia tehtiin lajien ravinnonkäyttöluokituksiin. Sisäsaaristossa toukokuussa pian lumien sulamisen aiheuttaman kasvaneen jokivirtaaman jälkeen SPM:stä havaittiin korkeita /13C- ja /15N-arvoja (keskimäärin -16 ‰ ja 9 ‰, vastaavasti). Ulkosaariston asemilta saatiin paljon alempia arvoja (-24 ‰ ja 4 ‰, vastaavasti). Sisäsaaristossakin arvot laskivat kesäkuuhun mennessä (-26 ‰ ja 5 ‰, vastaavasti) ollen kuitenkin hieman korkeampia kuin samaan aikaan tutkituilla ulommilla välisaariston asemilla. Kasviplanktonin lajistokoostumusta tutkittiin touko- ja kesäkuussa, mutta suuria eroja ei ajankohtien välillä havaittu. Lokakuussa sateisen loppukesän jälkeen /13C oli tasainen (-23 ‰ - -24 ‰) koko tutkimusalueella, mutta /15N oli taas huomattavasti korkeampi sisäsaaristossa (8 ‰) kuin ulkosaaristossa (4 ‰). Päinvastoin kuin yleensä tutkimuksissa on esitetty, tässä tutkimuksessa korkeat /13Cja/ tai /15N-arvot kuvannevat lisääntynyttä jokien tuomaa terrestristä alkuperää olevaa ravinnekuormaa. Lisäksi kauden aikana suuresti vaihtelevat, mutta silti voimakkaasti korreloivat /13C ja /15N indikoivat hiilen ja typen olevan pääosin samaista alkuperää. Kirjallisuudessa ravinnepulssien yhtäaikaisesti korkeat /13C ja /15N katsotaan alkuperältään ihmis- tai eläinperäisiksi ja yleensä liitetään karjanlannan käyttöön lannoitteena. Tätä ei kuitenkaan voitu Saaristomerellä osoittaa, koska terrestrisiä ravinnelähteitä ei tutkittu. Kuitenkin muista tunnetuista SPM:n /-arvoja voimakkaasti muokkaavista tekijöistä voitiin poissulkea ravinnerajoitteisuudesta johtuva fraktionaation muutos sekä synteettisten lannoitteiden käyttö ja kalankasvatus ravinnelähteinä. Pintasedimentistä saatiin paljon tasaisempia /13C- ja /15N-arvoja kaikilla näytteenotoilla (keskimäärin -24 ‰ ja 4 ‰, vastaavasti), jotka kuvannevat sedimentoituvan aineksen pitkäaikaisia keskiarvoja. Havaittavissa oli hienoinen laskeva suuntaus kohti ulompia asemia ja monista pohjan lähellä tai sedimentissä elävistä eläimistä saatiin samaan tapaan laskevia arvoja. SPM:n vaihtelevat ja eläinten /-arvot korreloivat heikosti lukuunottamatta joitakin suspensionsyöjiä (Balanus improvisus ja Mytilus edulis). /13C ja C:N korreloivat negatiivisesti joillakin lajeilla (Macoma balthica, Monoporeia affinis ja Mytilus edulis), joka johtunee muuttuvasta rasvojen osuudesta kudoksissa. Ainakin näiden lajien käyttöön ravinnelähteiden arvioinnissa kannattaa suhtautua varauksella. Makrolevien /15N oli n. 4 ‰ korkeampi sisäsaaristossa kuin ulommilla asemilla, joka myöskin heijastanee jokien tuoman terrestristä alkuperää olevien ravinteiden vaikutusta. Fucus vesiculosus, tutkimuksen ainut varsinainen monivuotinen levä, sai 6 ‰ korkeampia /13C-arvoja kuin muut levät keskimäärin. Gammarus sp:n Idothea baltican /15N seurasi makrolevien /15N:n vaihtelua, mutta /13C:n perusteella arvioituna ne suosivat rehevöitymisen seurauksena runsastuvia rihmaleviä sisäsaaristossa, kun taas F. vesiculosus näytti kasvattavan tärkeyttä ravintona ulkosaaristossa. Hiilen ja typen pysyvät isotoopit osoittautuivat tehokkaiksi työkaluiksi ravinteiden lähteiden ja kulkeutumisen tarkasteluissa erityisesti sisäsaaristossa, vaikkakin joitakin lajikohtaisia piirteitä on otettava huomioon ja joidenkin biologisten prosessien, kuten denitrifikaation osuus fraktionaation aiheuttajana pitäisi määrittää ennen kuin luotettavia arvioita ravinnelähteistä voidaan tehdä.

Muistin politiikkaa Münchenissä. Keskustelu kansallissosialismi-dokumentaatiokeskuksesta paikallisen menneisyydenkäsittelyn ilmentäjänä.

Pro gradu -työni tutkimuskohde on Münchenissä yli 20 vuotta vireillä olleen museohankkeen ympärillä käyty julkinen keskustelu 1980-luvulta 2000-luvulle. München oli kaupunki, jossa Hitler nousi valtaan, NSDAP-puolue perustettiin ja joka kolmannessa valtakunnassa sai lisänimet ”Liikkeen pääkaupunki” ja ”Taiteen pääkaupunki”. 1980-luvulta lähtien on Münchenissä virinnyt keskustelu tarpeesta perustaa kaupunkiin dokumentaatiokeskus, jossa kansallissosialismin nousua Münchenissä käsiteltäisiin kriittisesti. Dokumentaatiokeskus-hanke on ollut kiistelty ja keskustelun voi katsoa olleen ennen kaikkea kiista siitä, miksi ja miten Münchenin tulisi käsitellä natsimenneisyyttään. Työssäni selvitän sitä, mistä hankkeen ympärillä on kiistelty, millaisia teemoja keskustelussa on noussut esille ja miksi hanke on edennyt niin hitaasti. Työni aikarajaus kattaa 1980- ja 1990-luvut painottuen kuitenkin vahvasti 2000-luvulle, jolloin aiheen ympärillä käyty julkinen keskustelu on ollut vilkkaimmillaan. Tutkielmani primaariaineiston muodostavat lehdistökirjoittelu, radio- ja tv-ohjelmat sekä Münchenissä järjestetyt julkiset keskustelutilaisuudet, joiden aiheena museosuunnitelma on ollut. Tutkielmani jakautuu kuuteen alalukuun, joissa luvuissa neljä ja viisi käyn lävitse varsinaista tutkimusaineistoa. Ennen keskusteluun paneutumista avaan luvussa kaksi työni kannalta keskeisiä käsitteitä, erittelen pääpiirteitä saksalaisesta historiadiskurssista sodanjälkeisinä vuosikymmeninä sekä rakennan työlleni kollektiiviseen muistiin perustuvaa teoreettista viitekehystä. Luvussa kolme käsittelen Münchenin sodanjälkeistä jälleenrakennusta sekä dokumentaatiokeskuksen rakennuspaikaksi valitun Königsplatzin merkitystä natsiliikkeelle. Lisäksi valotan baijerilaisen poliittisen kulttuurin erityispiirteitä. Luvuissa neljä ja viisi analysoin aiheen tiimoilta käytyä julkista keskustelua tutkimusaineiston pohjalta jaotellen sen keskusteluissa pintaan nousseiden teemojen mukaisesti. Museohankkeen hidas eteneminen on ollut osoitus sekä haluttomuudesta että vaikeudesta käsitellä paikallista natsimenneisyyttä. Merkittäväksi tekijäksi museohankkeen etenemisessä nousee Münchenin saama huono julkisuus aiheen tiimoilta sekä kritiikki Münchenin poikkeavuudesta suhteessa muihin saksalaiskaupunkeihin. 2000-luvulla saavutettu poliittinen yksimielisyys dokumentaatiokeskuksen perustamisesta kertoo syvällisestä ajan hengen muutoksesta Münchenissä ja valmiudesta kriittisesti käsitellä kaupungin natsimenneisyyttä.

Koko kansan koti vai kommunistien pesäke? Helsingin Kulttuuritalon rakentaminen ja paikan henki 1955-1959

Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin vuosina 1955–1958 vastaamaan Suomen kommunistisen puolueen ja muiden kansandemokraattisten järjestöjen toimitilojen puutteeseen. Kulttuuritalo oli myös kommunistien vastaus Helsingissä jo 1900-luvun alusta lähtien käytyyn konserttisali keskusteluun. Kulttuuritalo rakennettiin SKP:n päämajaksi, mutta sinne asettui myös lukuisia muita kansandemokraattisia järjestöjä. Kulttuuritalon suunnitteli professori Alvar Aalto. Pro gradu -tutkielmassani olen tarkastellut Helsingin Kulttuuritalon rakentamista ja paikan hengen muodostumista vuosien 1955–1959 välillä. Aikarajaus kattaa Kulttuuritalon rakennusvuodet sekä sen ensimmäisen kokonaisen toimintavuoden. Tutkielman ensisijaiset tutkimuskysymykset ovat: Miksi Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin, millainen rakennusprosessi oli ja millainen paikan henki Kulttuuritalolle muodostui vuosien 1955–1959 aikana? Teoreettisen viitekehyksen tutkielmalle muodostaa paikan hengen käsite. Primäärilähteinä tutkielmassa ovat Kansan Arkistosta löytyvät Kulttuuritalo Oy:n ja Kulttuurityö ry:n kokoelmat sekä sanomalehdet. Sanomalehtiä käytetään Kulttuuritalon paikan hengen ilmentämiseen. Kulttuuritalo rakennettiin pääasiassa talkoovoimin. Talkoisiin osallistui runsaasti ihmisiä niin pääkaupunkiseudulta kuin ulkopaikkakunnilta. Suurin osa Kulttuuritalon rakentamisen rahoituksesta tuli kommunistisilta poliittisilta järjestöiltä ja ammattijärjestöiltä. Pyynnöistä huolimatta Helsingin kaupungilta tai Suomen valtiolta ei tippunut tukea kommunistien hankkeelle. NKP osallistui Kulttuuritalon rakennuskustannuksiin sekä suorin tavaralahjoituksia että epäsuoraan Bukarestissa sijainneen kansainvälisen rahaston kautta, joka toimi SKP:n rahoittajana. Kulttuuritalon paikan hengen luominen liittyi tiiviisti Kulttuuritalon rakentamiseen, sillä paikan henki alkoi muodostua jo talon rakennusvaiheessa. Kulttuuritalon paikan hengen rakentamiseen osallistuivat niin kommunistit ja kansandemokraatit kuin kommunismin vastustajat. Kommunismin vastustajilla tarkoitan tutkielmassa oikeistoa ja sosiaalidemokraatteja. Kommunismin vastustajat vastustivat tavallisesti myös Kulttuuritaloa, mikä kytkee 1950-luvun suomalaisen antikommunismin Kulttuuritalon paikan hengen muodostamiseen. Kun kommunistit rakensivat Kulttuuritalon paikan hengen positiivista puolta, sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset lehdet osallistuivat sen negatiivisen puolen muodostamiseen. Kulttuuritalon paikan hengestä muodostui vuosien 1955–1959 aikana voimakkaan punainen. Kulttuuritalon punaisuus sai kuitenkin kaksi merkitystä: Kommunisteille ja kansandemokraateille se merkitsi työväenliikkeen solidaarisuutta, tasa-arvoa ja voimaa. Kulttuuritalo oli heille osoitus työväen voimasta, ja he toivoivat sen auttavan kommunisteja saavuttamaan laajemman kannatuksen ja hyväksytyn aseman yhteiskunnassa. Kommunismin vastustajille Kulttuuritalo puolestaan merkitsi perinteistä yhteiskuntaa uhkaavaa tekijää. Kulttuuritalon oli heidän mielestään vaarallinen paikka, jonka avulla kommunistit pyrkivät vahvistamaan asemiaan yhteiskunnassa. Kulttuuritalon paikan henki heijasti näin suomalaisen yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta. Kulttuuritalon paikan henki vaikutti myös talon käyttöön. Kulttuuritalon ottivat innolla omakseen kommunistit ja kansandemokraatit, mutta sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset eivät halunneet sitä käyttää, vaikka Kulttuuritalon juhlasali olikin Helsingissä ainoa, joka täytti kansainvälisestikin tasokkaan akustiikan vaatimukset.

Henkilökunnan päihdeongelmat leikkaus- ja teho-osastoilla Suomessa

Anestesiahenkilökunnalla on useissa kansainvälisissä tutkimuksissa todettu esiintyvän enemmän päihteiden väärinkäyttöä kuin muilla erikoisaloilla. Tämän on arveltu johtuvan lääkkeiden helposta saatavuudesta, työn stressaavuudesta tai tahattomasta altistumisesta leikkaussalissa höyrystyneille lääkeaineille. Suomalaisia tutkimuksia aiheesta ei ole julkaistu. Tutkielman tarkoituksena on selvittää sähköpostikyselyiden ja asiantuntijahaastatteluiden avulla henkilökunnan päihdeongelmien yleisyyttä Suomen leikkaus- ja teho-osastoilla. Tavoitteena on myös saada tietoa muun muassa väärinkäytetyistä aineista, ovatko väärinkäyttäjät saaneet hoitoa ongelmaansa ja ovatko he myöhemmin pystyneet palaamaan entiseen työhönsä. Saatujen tulosten mukaan Suomen leikkaus- ja teho-osastojen henkilökunnalla ei näyttäisi esiintyvän sen enempää päihdeongelmia kuin väestössä keskimäärin. Alkoholi on selvästi yleisimmin väärinkäytetty aine, mutta myös opioidien ja bentsodiatsepiinien väärinkäyttöä esiintyy. Huolestuttavaa on, että vaikka suurin osa väärinkäyttäjistä sai hoitoa ongelmaansa, heistä vain kolmasosa pystyi palaamaan entiseen työhönsä ongelmitta. Tutkielmaa käytetään hyväksi Huume- ja päihdetyöryhmän työskentelyssä ja loppuraportissa. Alkuvuodesta 2011 ilmestyvässä loppuraportissa on toimenpide-ehdotuksia, joiden avulla leikkaus- ja teho-osastoilla voidaan ennaltaehkäistä henkilökunnan päihdeongelmia sekä lääkeainevarkauksia.

Simplified Treatment of Childhood Acute Bone and Joint Infections

Acute childhood osteomyelitis (OM), septic arthritis (SA), and their combination osteomyelitis with adjacent septic arthritis (OM+SA), are treated with long courses of antimicrobials and immediate surgery. We conducted a prospective multi-center randomized trial among Finnish children at age 3 months to 15 years in 1983-2005. According to the two-by-two factorial study design, children with OM or OM+SA received 20 or 30 days of antimicrobials, whereas those with SA were treated for 10 or 30 days. In addition, the whole series was randomized to be treated with clindamycin or a first-generation cephalosporin. Cases were included only if the causative agent was isolated. The treatment was instituted intravenously, but only for the first 2-4 days. Percutaneous aspiration was done to obtain a representative sample for bacteriology, but all other surgical intervention was kept at a minimum. A total of 265 patients fulfilled our strict inclusion criteria and were analyzed; 106 children had OM, 134 SA, and 25 OM+SA. In the OM group, one child in the long and one child in the short-term treatment group developed sequelae. One child with SA twice developed a late re-infection of the same joint, but the causative agents differed. Regarding surgery, diagnostic arthrocentesis or corticotomy was the only surgical procedure performed in most cases. Routine arthrotomy was not required even in hip arthritis. Serum C-reactive protein (CRP) proved to be a reliable laboratory index in the diagnosis and monitoring of osteoarticular infections. The recovery rate was similar regardless of whether clindamycin or a first-generation cephalosporin was used. We conclude that a course of 20 days of these well-absorbing antimicrobials is sufficient for OM or OM+SA, and 10 days for SA in most cases beyond the neonatal age. A short intravenous phase of only 2-5 days often suffices. CRP gives valuable information in monitoring the course of illness. Besides diagnostic aspiration, surgery should be reserved for selected cases.

"Innokas punikki". Hyvinkään punakaartilaisnaiset sisällissodan jälkiselvittelyissä 1918.

Hyvinkääläiset työläisnaiset ottivat vuoden 1918 sisällissotaan osaa punakaartin riveissä ruoanlaittajina, sairaanhoitajina sekä asetta kantaneina sotilaina. Valkokaartia tukemaan saapuneet saksalaissotilaat saavuttivat Hyvinkään huhtikuun 20. päivä, ja pitäjä valloitettiin. Osa hyvinkääläisnaisista oli tässä vaiheessa siirtynyt jo pohjoisemmille rintamille. Valkoiset etenivät kuitenkin voittoisasti kohti pohjoista, ja suurin osa hyvinkääläisnaisista oli antautunut 1. toukokuuta mennessä. Tämä tutkimus tarkastelee Hyvinkään punakaartilaisnaisiin kohdistuneita kuulustelututkimuksia ja toimenpiteitä sisällissodan jälkiselvittelyissä, jotka alkoivat huhtikuussa ja jatkuivat vuoden loppuun saakka. Samalla tuon esiin runsaasti uutta tietoa Hyvinkään punakaartilaisnaisten toimista sisällissodassa sekä heidän taustoistaan. Tärkeimpiä lähteitä tutkimuksessani ovat erilaiset Kansallisarkistossa säilytettävät oikeusasiakirjat: Hyvinkään pitäjän kenttäoikeuksien pöytäkirjat, viralliset esitutkintapöytäkirjat sekä valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden aktit. Lisäksi olen etsinyt tietoa sodassa ja sen jälkiselvittelyissä surmansa saaneista punaisista hyvinkääläisnaisista. Tässä tärkeimpinä lähteinäni ovat olleet Suomen Sotasurmat 1914–1922 -projektin nimitiedosto sekä valkokaartin kirjanpidosta löytyneet vangitsemistiedot. Olen hyödyntänyt suuren tietomäärän käsittelyssä tilastollisia menetelmiä. Tarkastelen naisia kuitenkin paljon myös yksilötasolla, sillä juuri yksilötarinat rikastuttavat paikallishistoriallista tutkimusta. Tutkimukseni perusteella punaisiksi luokiteltuja hyvinkääläisnaisia menehtyi sisällissodan jälkiselvittelyissä 27 – heistä suurin osa Lahden ja Hämeenlinnan seudulla, missä viimeiset taistelut käytiin. Menehtyneistä naisista moni oli vasta 16–17-vuotias. Myös hyvinkääläisnaisia joutui suurille vankileireille – tässä yhteydessä tarkastelen kahden naisen vankileirimuistelmia. Kotipaikkakunnalla tutkittiin samanaikaisesti kenttäoikeuksissa 64 hyvinkääläisnaista. Kenttäoikeuksien tehtävänä oli kartoittaa punakaartilaisten toimintaa sekä heidän tietojansa paikkakunnalla ja lähiseuduilla tapahtuneista murhista sekä ryöstöistä. Kenttäoikeuksissa kuulustelluista naisista valtaosa vapautettiin lyhyen vankeuden jälkeen. Jälkiselvittelyjen virallisessa vaiheessa 116 hyvinkääläistä punakaartilaisnaista joutui kuulusteluihin. Heistä vajaa puolet oli toiminut sodan aikana erilaisissa huoltotehtävissä mm. punakaartin ruokalassa. 25 naista oli epäiltynä Hyvinkäällä huhtikuussa perustetussa aseellisessa naiskaartissa toimimisesta. Loput olivat toimineet punaisten hallinnossa tai sairaanhoitotehtävissä kotipaikkakunnalla ja rintamilla. Kuulustelujen perusteella 81 naista sai vuoden 1918 jälkipuoliskolla syytteen valtiorikosoikeudessa; heistä suurin osa avunannosta valtiopetokseen. Tutkimukseni kattaa näin kaikkiaan noin 150 hyvinkääläistä punakaartilaisnaista. Tutkimukseni valottaa heidän toimintaansa sodan aikana sekä arvioi rankaisutoimenpiteiden motiiveja. Tutkimukseni mukaan asetta kantaneisiin naisiin suhtauduttiin jälkiselvittelyissä keskimäärin hyvin ankarasti. Muiden punakaartilaisnaisten osalta rankaisutoimenpiteissä ei ollut yhtenäistä linjaa. Perunankuorinta punakaartin ruokalassa saattoi olla tuomittava rikos siinä missä kaartilaisten matkoilla liikkuminen ja ryöstetyn tavaran kätkeminen.

The British Intervention in South Russia 1918-1920

Soon after the Bolshevik Revolution of 1917, a three-year civil war broke out in Russia. As in many other civil wars, foreign powers intervened in the conflict. Britain played a leading role in this intervention and had a significant effect on the course of the war. Without this intervention on the White side, the superiority of numbers in manpower and weaponry of the Bolsheviks would have quickly overwhelmed their opponents. The aim of this dissertation is to explain the nature and role of the British intervention on the southern, and most decisive, front of the Civil War. The political decision making in London is studied as a background, but the focus of the dissertation is on the actual implementation of the British policy in Russia. The British military mission arrived in South Russia in late 1918, and started to provide General Denikin s White army with ample supplies. General Denikin would have not been able to build his army of more than 200,000 men or to make his operation against Moscow without the British matériel. The British mission also organized the training and equipping of the Russian troops with British weapons. This made the material aid much more effective. Many of the British instructors took part in fighting the Bolsheviks despite the orders of their government. The study is based on primary sources produced by British departments of state and members of the British mission and military units in South Russia. Primary sources from the Whites, including the personal collections of several key figures of the White movement and official records of the Armed Forces of South Russia are also used to give a balanced picture of the course of events. It is possible to draw some general conclusions from the White movement and reasons for their defeat from the study of the British intervention. In purely material terms the British aid placed Denikin s army in a far more favourable position than the Bolsheviks in 1919, but other military defects in the White army were numerous. The White commanders were unimaginative, their military thinking was obsolete, and they were incapable of organizing the logistics of their army. There were also fundamental defects in the morale of the White troops. In addition to all political mistakes of Denikin s movement and a general inability to adjust to the complex situation in Revolutionary Russia, the Whites suffered a clear military defeat. In South Russia the Whites were defeated not because of the lack of British aid, but rather in spite of it.

Applications of Treatment Effects Models and Semiparametric Estimation

This thesis is composed of an introductory chapter and four applications each of them constituting an own chapter. The common element underlying each of the chapters is the econometric methodology. The applications rely mostly on the leading econometric techniques related to estimation of causal effects. The first chapter introduces the econometric techniques that are employed in the remaining chapters. Chapter 2 studies the effects of shocking news on student performance. It exploits the fact that the school shooting in Kauhajoki in 2008 coincided with the matriculation examination period of that fall. It shows that the performance of men declined due to the news of the school shooting. For women the similar pattern remains unobserved. Chapter 3 studies the effects of minimum wage on employment by employing the original Card and Krueger (1994; CK) and Neumark and Wascher (2000; NW) data together with the changes-in-changes (CIC) estimator. As the main result it shows that the employment effect of an increase in the minimum wage is positive for small fast-food restaurants and negative for big fast-food restaurants. Therefore, it shows that the controversial positive employment effect reported by CK is overturned for big fast-food restaurants and that the NW data are shown, in contrast to their original results, to provide support for the positive employment effect. Chapter 4 employs the state-specific U.S. data (collected by Cohen and Einav [2003; CE]) on traffic fatalities to re-evaluate the effects of seat belt laws on the traffic fatalities by using the CIC estimator. It confirms the CE results that on the average an implementation of a mandatory seat belt law results in an increase in the seat belt usage rate and a decrease in the total fatality rate. In contrast to CE, it also finds evidence on compensating-behavior theory, which is observed especially in the states by the border of the U.S. Chapter 5 studies the life cycle consumption in Finland, with the special interest laid on the baby boomers and the older households. It shows that the baby boomers smooth their consumption over the life cycle more than other generations. It also shows that the old households smoothed their life cycle consumption more as a result of the recession in the 1990s, compared to young households.

”Talo elää tavallaan ja vieras käypi ajallaan” – Eduskunnan hajottaminen ja Liinamaan virkamieshallitus 1975

Tutkimus tarkastelee tapahtumaketjua, joka johti Kalevi Sorsan enemmistöhallituksen eroon, eduskunnan hajottamiseen sekä Keijo Liinamaan virkamieshallituksen muodostamiseen kesäkuussa 1975. Lähtökohtana on tarkastella sitä, miksi eduskunta hajotettiin ja poliittisen hallituksen tilalle muodostettiin virkamieshallitus sekä, millainen oli sen kokoonpano ja mitä se sai toimikaudellaan aikaan. Sorsan enemmistöhallitus hajosi poliittisiin erimielisyyksiin ja sisäiseen toimintakyvyttömyyteen. Taustalla oli myös Suomen taloudellisen tilanteen jatkuva heikkeneminen ja presidentti Kekkosen tyytymättömyys hallituksen toimintaan. Hallituspuolueiden edustajat pyysivät presidentiltä eroa ja samalla eduskunnan hajottamista. Kekkonen myönsi eron ja määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit pidettäväksi syyskuussa 1975. Hajotuskäskyä ei lopulta tarvinnut antaa, koska eduskunta päätti itse äänestyksen jälkeen lopettaa valtiopäivät. Ainoaksi vaihtoehdoksi nähtiin virkamieshallitus, koska poliittiset puolueet eivät päässeet yksimielisyyteen uudesta hallituksesta. Keskustapuolue ja sosialidemokraatit kärsivät hallitusväsymyksestä ja kokoomuksen jatkuva hallituspaitsio rajoitti koalitioiden muodostamista. Virkamieshallitus synnytettiin rauhoittamaan tilannetta ja hoitamaan ”juoksevia asioita” siksi ajaksi, kunnes maassa pidettäisiin uudet vaalit ja sen jälkeen muodostettaisiin toimintakykyinen enemmistöhallitus. Kekkonen ja Liinamaa kokosivat yhdessä ministeristön, joka koostui sekä presidentin että pääministerin luottohenkilöistä ja henkilökohtaisista ystävistä. Suurimmalla osalla ministereistä oli julkinen puoluekanta. Näin ollen hallitusta voidaan kutsua myös puolipoliittiseksi ministeristöksi. Virkamieshallitus toimi viiden ja puolen kuukauden ajan. Hallitus suoriutui Ety-järjestelyistä kunnialla, valmisteli vuoden 1976 budjettiesityksen ja toi eduskuntaan lukuisia lakiesityksiä. Suurimpiin huolenaiheisiin – kasvavaan inflaatioon ja työttömyyteen – hallitus ei ehtinyt, tasapainottavaa budjettia lukuun ottamatta, kehittää kestäviä ratkaisuja. Hallitus jätti paikkansa marraskuun lopussa 1975, jolloin Kekkonen runnasi maahan poliittisen hätätilahallituksen. Virkamieshallitukset ovat poikkeustilanteita varten, jollaista ei tosi asiassa ollut vuonna 1975. Valtansa huipulla olleelle presidentti Kekkoselle virkamieshallitus oli poliittisen vallankäytön väline – eräänlainen maan tapa, joka kutsuttiin apuun poliittisten puolueiden yhteistyön jouduttua umpikujaan. Aikalaiset suhtautuivat ei-parlamentaarisen hallituksen käyttöön varsin neutraalisti – kritiikkiä esitti etenkin lehdistö. Tutkimukseen taustalla on laaja ja monipuolinen lähdeaineisto, jonka pohjalta olen lähdekriittisin menetelmin rakentanut tutkimuskohteestani mahdollisimman kattavan ja aukottoman kokonaisuuden. Tärkeimpinä alkuperäislähteinä ovat olleet suurimpien puolueiden runsas arkistomateriaali, Liinamaan hallituksen aineisto, valtioneuvoston istuntojen pöytäkirjat sekä Keijo Liinamaan yksityiskokoelma. Kuvaa aikakauden sisäpoliittisesta tilanteesta ovat selventäneet tutkimuskirjallisuus, lähdejulkaisut, sanomalehdet sekä eräät muistelmateokset. Ajankuvaa ovat omalta osaltaan syventäneet kolmen tapahtumia läheltä seuranneen poliittisen vaikuttajan haastattelut.

"Helvetti on kiistaton, mutta taivas on suhteellinen." : Uskonnollisten ihanteiden ja kokemuksen välinen ristiriita L. M. Montgomeryn elämässä vuosina 1921 1927

Tässä tutkimuksessa tutkittiin kanadalaisen kirjailijan L. M. Montgomeryn (1874 1942) elämää vuosina 1921 1927. Kyseisinä vuosina Montgomery eli presbyteeripapin vaimona maaseutuseurakunnissa, ensin Leaskdalessa ja sitten Norvalissa Kanadan Ontariossa. Tutkimus keskittyi tarkastelemaan kirjailijan elämää hallinnutta ristiriitaa, joka muodostui uskonnollisten ihanteiden ja yksilöllisen kokemuksen välisistä eroavaisuuksista. Primäärilähteinä olivat Montgomeryn toimitetut ja julkaistut päiväkirjat The Selected Journals of L. M. Montgomery 1 5 (1985 2004), joista käytettiin etenkin tutkimusvuosiin keskittyvää kolmatta osaa, Montgomeryn neljä romaania Emily of New Moon (1923), Emily Climbs (1925), Blue Castle (1926) ja Emily's Quest (1927) sekä Montgomeryn toimitettu ja julkaistu kirjeenvaihto After Green Gables: L. M. Montgomery's Letters to Ephraim Weber , 1916 1941 (2006) ja My Dear Mr. M.: Letters to G. B. MacMillan (1980). Lisäksi lähteinä oli Leaskdalen seurakuntalaisten kokoama muistelmateos Montgomerysta. Kirjallisuutta käytettiin kirkkohistorian, kirjallisuudentutkimuksen ja naistutkimuksen alalta. Suositusta kirjailijasta on tehty useampia elämäkertoja ja niitä hyödynnettiin tutkimuksessa. Tutkimus jakautui kahteen päälukuun, jotka toimivat toistensa vastaparina. Ensimmäinen tutkimusluku keskittyi tarkastelemaan uskonnollisia ja viktoriaanisia ihanteita, joiden mukaisesti Montgomery oli saanut kasvatuksen. Hän pyrki täyttämään näitä ihanteita myös pappilan emäntänä. Toinen tutkimusluku tarkasteli kirjailijan elämää, uskonnollisia ajatuksia ja avioliittoa julkisivun takana, jolloin kävi selvästi ilmi kirjailijan kahtiajakautunut elämä. Montgomery sai presbyteerisen ja viktoriaanisen kasvatuksen ja oppi jo lapsena huomioimaan sen, mitä muut ihmiset ajattelevat hänestä. Hän eli pienissä maaseutuyhteisöissä, joissa juoruilu oli yksi kontrollin väline. Papin vaimolla oli velvollisuuksia seurakunnassa ja pappilan hoidossa, ja Montgomery hoiti ne tarmokkaasti ja velvollisuudentuntoisesti. Hänellä oli apulainen pappilassa, jossa arki sujui viikkoaikataulun mukaisesti. Papin vaimon roolin lisäksi Montgomery jatkoi omaa kirjoittamistyötään ja hänen runsaat tulonsa mahdollistivat nelihenkisen perheen monet hankinnat. Hänen avioliittonsa oli vaikea, sillä aviomies kärsi uskonnollisesta melankoliasta ja asia piti salata seurakuntalaisilta. Montgomery käsittelee uskonnollisia teemoja romaaneissaan ja päiväkirjassaan. Hänen uskonnolliset ajatuksensa erosivat presbyteerikirkon opista useassa kohdin. Hän ei uskonut moneenkaan opinkappaleeseen, kohtasi Jumalan ennemmin luonnossa ollessaan yksin kuin kirkossa seurakunnan keskellä sekä ajatteli kristinuskon olevan jäännös menneestä ja tieteen ottaneen sen paikan Jumalan toiminnan kanavana. Kirjailijan ajattelussa on yhtymäkohtia transsendentalismiin, teosofiaan ja darwinismiin. Hän oli innokas psykologisen kirjallisuuden lukija ja sovelsi oppejaan käytäntöön. Hän uskoi unien välittävän viestejä. Kirkkokunta oli hänelle kuitenkin merkittävä identiteetin rakentaja. Papin vaimon roolin ja yksityisesti kriittisen ajattelijan roolin yhteensovittaminen aiheutti Montogmerylle ongelmia ja väsymystä. Hän kätki uskonnolliset ajatuksensa ja yksinäisyyden aiheuttaman kivun päiväkirjaansa, jonka hän toivoi julkaistavan viimeistään kuolemansa jälkeen. Kaikenlainen kirjoittaminen oli hänelle pakoa todellisuudesta ja auttoi häntä jaksamaan. Otsikon sitatti kuvaa Montgomeryn suhdetta kristinuskoon: hän käytti kristillisiä ilmauksia, mutta muokkasi niiden sisältöä omaa uskoaan vastaavaksi. Taivas ja helvetti kuvasivat usein hänen henkistä olotilaansa sanojen uskonnollisen merkityksen sijasta.

Antioxidants, weight change and risk of type 2 diabetes

The incidence of type 2 diabetes has increased rapidly worldwide. Obesity is one of the most important modifiable risk factors of type 2 diabetes: weight gain increases and weight loss decreases the risk. However, the effects of weight fluctuation are unclear. Reactive oxygen species are presumably part of the complicated mechanism for the development of insulin resistance and beta-cell destruction in the pancreas. The association of antioxidants with the risk of incident type 2 diabetes has been studied in longitudinal prospective human studies, but so far there is no clear conclusion about protective effect of dietary or of supplementary antioxidants on diabetes risk. The present study examined 1) weight change and fluctuation as risk factors for incident type 2 diabetes; 2) the association of baseline serum alpha-tocopherol or beta-carotene concentration and dietary intake of antioxidants with the risk of type 2 diabetes; 3) the effect of supplementation with alpha-tocopherol or beta-carotene on the risk of incident type 2 diabetes; and on macrovascular complications and mortality among type 2 diabetics. This investigation was part of the Alpha-Tocopherol, Beta-Carotene Cancer Prevention (ATBC) Study, a randomized, double-blind, placebo-controlled prevention trial, which has undertaken to examine the effect of alpha-tocopherol and beta-carotene supplementation on the development of lung cancer, other cancers, and cardiovascular diseases in male smokers aged 50-69 years at baseline. Participants were assigned to receive either 50 mg alpha-tocopherol, 20mg beta-carotene, both, or placebo daily in a 2 x 2 factorial design experiment during 1985-1993. Cases of incident diabetes were identified through a nationwide register of drug reimbursements of the Social Insurance Institution. At baseline 1700 men had a history of diabetes. Among those (n = 27 379) with no diabetes at baseline 305 new cases of type 2 diabetes were recognized during the intervention period and 705 during the whole follow-up to 12.5 years. Weight gain and weight fluctuation measured over a three year period were independent risk factors for subsequent incident type 2 diabetes. Relative risk (RR) was 1.77 (95% confidence interval [CI] 1.44-2.17) for weight gain of at least 4 kg compared to those with a weight change of less than 4 kg. The RR in the highest weight fluctuation quintile compared to the lowest was 1.64 (95% CI 1.24-2.17). Dietary tocopherols and tocotrienols as well as dietary carotenoids, flavonols, flavones and vitamin C were not associated with the risk of type 2 diabetes. Baseline serum alpha-tocopherol and beta-carotene concentrations were not associated with the risk of incident diabetes. Neither alpha-tocopherol nor beta-carotene supplementation affected the risk of diabetes. The relative risks for participants who received alpha-tocopherol compared with nonrecipients and for participants who received beta-carotene compared with nonrecipients were 0.92 (95% CI 0.79-1.07) and 0.99 (95% CI 0.85-1.15), respectively. Furthermore, alpha-tocopherol or beta-carotene supplementation did not affect the risk of macrovascular complications or mortality of diabetic subjects during the 19 years follow-up time. In conclusion, in this study of older middle-aged male smokers, weight gain and weight fluctuation were independent risk factors for type 2 diabetes. Intake of antioxidants or serum alpha-tocopherol or beta-carotene concentrations were not associated with the risk of type 2 diabetes. Supplementation with of alpha-tocopherol or beta-carotene did not prevent type 2 diabetes. Neither did they prevent macrovascular complications, or mortality among diabetic subjects.