Lippu, uhri, kansakunta : Ryhmäkokemukset ja -rajat Suomessa 1917 1945

This dissertation deals with the notions of sacrifice and violence in connection with the Fin¬nish flag struggles between 1917 and 1945. The study begins with the basic idea that sacrificial thinking is a key element in nationalism and the social cohesion of large groups. The method used in the study combines anthropological notions of totemism with psychoanalytical object relation theory. The aim is to explore the social and psychological elements of the Finnish national flag and the workers flags during the times of crisis and nation building. The phenomena and concepts addressed include self-sacrifice, scapegoating, remembrance of war, inclusion, and exclusion. The research is located at the intersection of nationalism studies and the cultural history of war. The analysis is based primarily on the press debates, public speeches and archival sources of the civic organizations that promoted the Finnish flag. The study is empirically divided into three sections: 1) the years of the Revolution and the Civil War (1917 1918), 2) the interwar period (1919 1938), and 3) the Second World War (1939 1945). The research demonstrates that the modern national flags and workers flags in Finland maintain certain characteristics of primitive totems. When referred to as a totem the flag means an emotionally charged symbol, a reservoir of the collective ideals of a large group. Thus the flag issue offers a path to explore the perceptions and memory of sacrifice and violence in the making of the First Republic . Any given large group, for example a nation, must conceptually pursue a consensus on its past sacrifices. Without productive interpretation sacrifice represents only meaningless violence. By looking at the passions associated with the flag the study also illuminates various group identities, boundaries and crossings of borders within the Finnish society at the same time. The study shows further that the divisive violence of the Civil War was first overcome in the late 1930s when the social democrats adopted a new perception of the Red victims of 1918 they were seen as part of the birth pains of the nation, and not only the martyrs of class struggle. At the same time the radical Right became marginalized. The study also illuminates how this development made the Spirit of the Winter War possible, a genuine albeit brief experience of horizontal brother and sisterhood, and how this spirit was reflected in the popular adoption of the Finnish flag. The experience was not based only on the external and unifying threat posed by the Soviet Union: it was grounded in a sense of unifying sacrifice which reflected a novel way of understanding the nation and its past sacrifices. Paradoxically, the newly forged consensus over the necessity and the rewards of the common sacrifices of the Winter War (1939 1940) made new sacrifices possible during the Continuation War (1941 1944). In spite of political discord and war weariness, the concept of a unified nation under the national flag survived even the absurdity of the stationary war phase. It can be said that the conflict between the idea of a national community and parliamentary party politics dissolved as a result of the collective experience of the Second World War.

Miksi uhraaminen ja uhrautuminen kuuluvat kiinteästi nationalismiin ja joukkoliikkeisiin? Tätä peruskysymystä lähestytään tutkimuksessa suomalaisten ryhmäsymbolien kautta ns. ensimmäisessä tasavallassa. Erityisesti kansallislippu ja työväenliput toimivat tuolloin ryhmätunnetta kiinteyttävinä tunnuksina, joiden vertauskuvallinen mahti kiinnittyi vahvasti vuoden 1918 sisällissotaan. Lippukulttuurin kautta avautuu oiva näkökulma suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttaneisiin joukkotunteisiin ja rajojen määrittelyihin. Tutkimuksessa pohditaan väkivallan ja uhrautumisen kytköksiä muun muassa sisällissodan valtatyhjiön, sodan muistamisen, kansakunnan rakentamisen ja talvisodan hengen kautta. Kansakunnan tai vallankumouksen puolesta uhrautuminen muodostui sotien välisen yhteiskunnan ihanteeksi. Se jakoi ihmisiä, mutta näitä jakolinjoja alkoivat niin maltillinen oikeisto kuin vasemmistokin kuroa yhteen pian sisällissodan jälkeen. Uhrin jakamattomuuden ihanne nousi ratkaisevaksi kansakunnan jatkuvuuden kannalta. Tämä käsitys sai kannatusta myös työväen piirissä jo ennen talvisotaa. Tutkimus edustaa sekä nationalismitutkimusta että sodan kulttuurihistoriaa. Aluksi pohditaan lippukulttuurin, nationalismin ja uhriajattelun suhdetta kulttuuri- ja sosiaaliantropologian sekä objektisuhdeteorioiden tarjoamien näkökulmien kautta. Joukkotunnusten merkitys kasvaa kollektiivisina kriisiaikoina, jolloin ihmisten ryhmään kuulumisen tarpeet korostuvat. Kronologisesti tutkimus jakautuu kolmeen osaan. Ensin tarkastellaan vallankumous- ja sisällissotavuosia 1917 1918, jolloin riitaisa kysymys kansallislipusta nousi hajoavan yhteiskunnan vertauskuvaksi. Lipuista tuli vahvasti tunnelatautuneita symboleja, jotka miltei samastuivat konkreettisiin aseisiin. Siniristilipun asema varmistui sisällissodan seurauksena toukokuussa 1918, kun veriuhri valkaisi Suomen lipun. Seuraavaksi tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan 1920 30-luvun liputuspolitiikkaa ja sisällissodan muistamista. Sota jatkui symbolien kautta, mutta samalla nimenomaan symbolien kautta käyty sota avasi tien molemminpuolisille myönnytyksille; poliittiset keskustaryhmät ajoivat yhteiskunnalliset ääripäät pian marginaaliin. Yhteiskunnan jakautuneisuus ei näyttäydy niin jyrkkänä, kun tarkastellaan muita kuin vuoteen 1918 liittyviä merkkipäiviä. Tästä huolimatta työväenliput olivat yhteiskunnan rakenteen kannalta niin vaarallisia, että niiden julkinen käyttö oli koko 1930-luvun kiellettyä tai tarkasti valvottua. Kansalaisjärjestöjen merkitys lippukulttuurin kautta tapahtuneessa kansakunnan rakennuksessa oli merkittävä. Itsenäisyyden Liitto (IL) oli näistä järjestöistä tärkein. Sen ideologiassa Suomen lippu oli kansakunnan toteemi, ainoa ja loukkaamaton tunnus, jonka arvo kasvoi sen puolesta suoritetuista uhreista. IL onnistuikin levittämään lippuja ympäri maata ja kehittämään liputuskäytäntöjä. Sen toimesta muun muassa luotiin Suomen lipun päivä juhannukseksi vuonna 1927. Tutkimuksen päättää toista maailmansotaa (1939-1945) käsittelevä osa, jossa tarkastellaan ajan yhteiskunnallisia rakenteita ja ilmapiiriä ryhmätunnusten kautta. Talvisodan jälkeen työväenliput vapautuivat ehdottomasta liputuskiellosta vappujuhlille. Jatkosodan aikana kansalaisvapauksia rajoittaneessa yhteiskunnassa kapinointi joukkotunnusten kautta oli vaikeaa eikä kapinointi sodan päätyttyäkään näkynyt kysymyksessä kansakunnan tunnuksesta. Vallasta osallisiksi päässeet kommunistit hyväksyivät siniristilipun tuolloin omiin tilaisuuksiinsa. "Talvisodan henki" oli yhtäältä heti sodan jälkeen rakennettu velvoittava ideologia ja toisaalta todellinen lyhyen sodan aikainen laajoja ihmisryhmiä koskettanut tunne. Talvisodan henkeä ei tutkimuksen mukaan olekaan syytä pitää niinkään poliittisena yksimielisyytenä kuin ryhmäkokemuksena, hetkellisenä tunteena ristiriidattomasta ihanneyhteiskunnasta. Talvisodan hengen merkitystä suomalaiselle yhteiskunnalle voi pitää myyttinä siinä mielessä, että ainekset tälle ilmiölle oli luotu jo ennen sotaa. Tästä huolimatta on mahdollista luonnehtia, että talvisodan kokemuksella oli tärkeä merkitys sille, että aiemmin laajasti koettu ristiriita kansakunnan ihannoidun yksimielisyyden ja puoluepolitiikan välillä raukesi toisen maailmansodan seurauksena.