Alppihiihdon alkutaival : Pujottelu- ja tunturihiihto Suomessa 1920-luvulta 1960-luvulle

The object of study in this thesis is Finnish skiing culture and Alpine skiing in particular from the point of view of ethnology. The objective is to clarify how, when, why and by what routes Alpine skiing found its way to Finland. What other phenomena did it bring forth? The objective is essentially linked to the diffusion of modern sports culture to Finland. The introduction of Alpine skiing to Finland took place at a time when skiing culture was changing: flat terrain skiing was abandoned in favour of cross-country skiing in the early decades of the 20th century, and new techniques and equipment made skiing a much more versatile sport. The time span of the study starts from the late 19th century and ends in the mid-20th century. The spatial focus is in Finland. People and communities formed through their actions are core elements in the study of sports and physical activity. Organizations tend to raise themselves into influential actors in the field of physical culture even if active individuals work in their background. Original archive documents and publications of sports organizations are central source material for this thesis, complemented by newspapers and sports magazines as well as photographs and films on early Alpine skiing in Finland. Ever since their beginning in the late 19th century skiing races in Finland had mostly taken place on flat terrain or sea ice. Skiing in broken cross-country terrain made its breakthrough in the 1920 s, at a time when modern skiing techniques were introduced in instruction manuals. In the late 1920 s the Finnish Women s Physical Education Association (SNLL) developed unconventional forms of pedagogical skiing instruction. They abandoned traditional Finnish flat terrain skiing and boldly looked for influences abroad, which caused friction between the leaders of the women s sports movement and the (male) leaders of the central skiing organization. SNLL was instrumental in launching winter tourism in Finnish Lapland in 1933. The Finnish Tourism Society, the State Railways and sports organizations worked in close co-operation to instigate a boom in tourism, which culminated in the inauguration of a tourist hotel at Pallastunturi hill in the winter of 1938. Following a Swedish model, fell-skiing was developed as a domestic counterpart to Alpine skiing as practiced in Central Europe. The first Finnish skiing resorts were built at sites of major cross-country skiing races. Inspired by the slope at Bad Grankulla health spa, the first slalom skiing races and fell-skiing, slalom enthusiasts began to look for purpose-built sites to practice turn technique. At first they would train in natural slopes but in the late 1930 s new slopes were cleared for slalom races and recreational skiing. The building of slopes and ski lifts and the emergence of organized slalom racing competitions gradually separated Alpine skiing from the old fell-skiing. After the Second World War fell-skiing was transformed into ski trekking on marked courses. At the same time Alpine skiing also parted ways with cross-country skiing to become a sport of its own. In the 1940 s and 1950 s Finnish Alpine skiing was almost exclusively a competitive sport. The specificity of Alpine skiing was enhanced by rapid development of equipment: the new skis, bindings and shoes could only be used going downhill.

Väitöskirjan tutkimuskohteena on suomalainen hiihtokulttuuri ja erityisesti alppihiihto ja siihen liittyvät ilmiöt kansatieteen näkökulmasta. Taustalla on modernin urheilukulttuurin leviäminen, kun hiihtourheilussa siirryttiin tasamaahiihdosta murtomaahiihtoon 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ja uusien hiihtotekniikoiden ja välineiden myötä laji monipuolistui ja sai uusia muotoja. Tutkimuksen aikajänne alkaa 1800-luvun lopusta ja yltää aina 1900-luvun puoliväliin. Alueellisesti painopiste on Suomessa. Urheilun ja liikunnan tutkimuksessa keskeiset elementit ovat ihmiset ja heidän toimintansa kautta syntyneet yhteisöt. Etenkin järjestöt nostavat itsensä liikuntakulttuurin vaikuttajiksi vaikka taustalla toimivatkin aktiiviset yksilöt. Tutkimuksen keskeisen lähdeaineiston muodostavat järjestöjen alkuperäiset arkistolähteet, sanomalehdet, urheilulehdet ja järjestöjen jäsenille suunnatut lehdet ja julkaisut. Oman kokonaisuutensa muodostavat alppihiihtoon liittyvät valokuvat ja elokuvat. Suomessa hiihdettiin kilpaa ensimmäisen kerran 1800-luvun lopussa, silloin kilpailtiin tasamaalla tai merenjäällä. Murtomaahiihdon varsinainen läpimurto tapahtui Suomessa 1920-luvulla, jolloin myös hiihto-oppaissa kerrottiin nykyaikaisesta hiihtotekniikasta. Suomen Naisten liikuntakasvatusliiton (SNLL) 1920-luvun lopussa kehittämä naisten pedagoginen hiihdonopetus poikkesi melkoisesti totutusta. Suomalaisen tasamaatradition hylkääminen ja mallien hakeminen ulkomailta synnyttivät ristiriitoja urheilujohtajien ja naisvoimisteluliikkeen johtohahmojen välillä. Kun SVUL:n hiihtojaoston lähtökohtana oli hakea ratkaisuja perinteestä, niin voimistelijanaiset hakivat ennakkoluulottomasti vaikutteita ulkomailta. Talvinen Lapin matkailu Suomessa käynnistyi SNLL:n aloitteesta kevättalvella 1933. Tarmokas yhteistyö Suomen Matkailijayhdistyksen, Valtion Rautateiden ja urheilujärjestöjen kesken synnytti suoranaisen matkailuboomin, jonka kruununa oli Pallastunturin tunturihotellin vihkiminen käyttöön talvella 1938. Talvimatkailun seurauksena syntyi Ruotsin esimerkin mukainen tunturihiihto, joka oli vastine keskieurooppalaiselle alppihiihdolle. Suomalaiset hiihtokeskukset syntyivät aluksi murtomaahiihdon kilpailupaikkakunnille. Bad Grankullan kylpylän rinteen rakentamisen, ensimmäisten pujottelukisojen ja tunturihiihdon innoittamana kartoitettiin paikkoja joissa voitiin harjoitella käännöstekniikkaa. Aluksi kurssilaisille kelpasivat luonnon muovaamat rinteet, mutta 1930-luvun lopussa raivattiin rinteitä kilpailu- ja laskettelukäyttöön. Vasta rinteiden raivaaminen, hiihtohissien rakentaminen ja alppihiihtokilpailujen organisoituminen synnytti eroja tunturihiihdon ja alppihiihdon välille. Tunturihiihto muuttui Suomessa toisen maailmansodan jälkeen retkihiihdoksi, jossa merkityillä latureiteillä hiihtäminen korostui. Murtomaahiihdon ja alppihiihdon tiet erosivat lopullisesti toisen maailmansodan jälkeen. Alppihiihdosta oli muotoutunut oma lajinsa, jossa toiminta keskittyi pujottelurinteisiin. Se oli 1940―1950-luvuilla lähes yksinomaan kilpa¬urheilua. Välineet kehittyivät nopeasti, jolloin alppihiihtosuksia, -siteitä ja -monoja ei voinut käyttää kuin mäkien laskemiseen.