Eläimen tuttuus ja vieraus : Fenomenologisen empatiateorian uudelleentulkinta ja sen sovellus vieraslajisia eläimiä koskevaan kokemukseen

Within the field of philosophy, animals have traditionally been studied from two perspectives: that of self-knowledge and that of ethics. The analysis of the differences between humans and animals has served our desire to understand our own specificity, whereas ethical discussions have ultimately aimed at finding the right way to treat animals. This dissertation proposes a different way of looking at non-human animals: it investigates the question of how non-human animals appear to us humans in our perceptual experience. The analysis focuses on the empathetic, embodied understanding of animals diverse movements and other expressions. The theoretical point of departure for the research is phenomenological philosophy, in particular Maurice Merleau-Ponty s phenomenology of the body. Edmund Husserl s and Edith Stein s analyses of empathy and embodiment are also crucial to the work. In this tradition, empathy means understanding the other s experience through her bodily expressions and seeing the other body as living, as well as motivated and directed towards the surrounding world. The dissertation both explicates and criticizes the earlier phenomenological notions of empathy and human specificity. In order to elucidate the fundamental structures of our experience of non-human animals, it also applies the phenomenological method, which consists of a phenomenological reduction and a free variation of the different aspects of experience. It is shown that our experiences of non-human animals involve a recognition of both similarities and differences. This recognition, however, is not primarily based on intellectual comparisons but is lived as an embodied relationship to another body, and its manifestations vary from one instant to the next. The analysis also reveals that the object of empathy is not the other s experience as such, not even as it is manifested by the other s movements, but rather the other s embodied situation, enriched by elements that remain outside the scope of the other s experience. The dissertation shows that human existence is intertwined with the existence of non-human animals on four levels: those of empathetic sensations, reciprocal communication, experience of the surrounding world and self-definitions. The animals different modes of perception prove to expand our understanding of what is perceivable and how things can be perceived. The presence of non-human animals in our perceptual world is revealed as something that both shows us the limits of our own embodiment and enables us to overcome these limits in empathetic acts. Finally, it is demonstrated that the life of non-human animals is intertwined with ours in a far more complex way than has been presupposed in traditional descriptions of human-animal differences.

Archaeology and authenticity

In this master s thesis, I have discussed the question of authenticity in postprocessual archaeology. Modern archaeology is a product of the modern world, and postprocessual archaeology in turn is strongly influenced by postmodernism. The way authenticity has been understood in processual archaeology is largely dictated by the modern condition. The understanding of authenticity in postprocessual archaeology, however, rests on notions of simulation and metaphor. It has been argued by postprocessual archaeologists that the past can be experienced by metaphor, and that the relationship between now and then is of a metaphorical kind. In postprocessual archaeology, authenticity has been said to be contextual. This view has been based on a contextualist understanding of the meanings of language and metaphor. I argue that, besides being based on metaphor, authenticity is a conventional attribute based on habits of acting, which in turn have their basis in the material world and the materiality of objects. Authenticity is material meaning, and that meaning can be found out by studying the objects as signs in a chain of signification called semiosis. Authenticity therefore is semiosis.

Studies on Stone Age Housepits in Fennoscandia (4000 - 2000 cal BC) : Changes in ground plan, site location and degree of sedentism

Housepits have a remarkably short research history as compared to Fennoscandian archaeological research on the Stone Age in general. The current understanding of the numbers and the distribution of Stone Age housepits in the Nordic countries has, for the most part, been shaped by archaeological studies carried out over the last twenty to thirty years. The main subjects of this research are Neolithic housepits, which are archaeological remains of semi-subterranean pithouses. This dissertation consists of five peer-reviewed articles and a synthesis paper. The articles deal with the development of housepits as seen in the data gathered from Finland (the Lake Saimaa area and south-eastern Finland) and Russia (the Karelian Isthmus). This synthesis expands the discussion of the changes observed in the Papers to include Fennoscandian housepit research as a whole. Certain changes in the size, shape, environmental location, and clustering of housepits extended into various cultures and ecological zones in northern Fennoscandia. Previously, the evolution of housepits has been interpreted to have been caused by the adaptation of Neolithic societies to prevailing environmental circumstances or to re-organization following contacts with the agrarian Corded Ware/Battle Axe Cultures spreading to North. This dissertation argues for two waves of change in the pithouse building tradition. Both waves brought with them certain changes in the pithouses themselves and in the practices of locating the dwellings in the environment/landscape. The changes in housepits do not go hand in hand with other changes in material culture, nor are the changes restricted to certain ecological environments. Based on current information, it appears that the changes relate primarily to the spread of new concepts of housing and possibly to new technology, as opposed to representing merely a local response to environmental factors. This development commenced already before the birth of the Corded Ware/Battle Axe Cultures. Therefore, the changes are argued to have resulted from the spreading of new ideas through the same networks that actively distributed commodities, exotic goods, and raw materials over vast areas between the southern Baltic Sea, the north-west Russian forest zone, and Fennoscandia.

Fin de millénaire eli maailmanlopun satiiri : Frédéric Beigbederin Au secours pardon, Marie Darrieussecqin Truismes ja Michel Houellebecqin La Possibilité d'une île

Pro gradu -työni käsittelee ranskalaisen nykykirjallisuuden yhteiskunnallista suuntausta, jota kirjallisuudentutkija Ruth Cruickshank kutsuu fin de millénaire -kirjallisuudeksi. Tutkimani teokset ovat Frédéric Beigbederin Au secours pardon (2007), Marie Darrieussecqin Truismes (1996) ja Michel Houellebecqin La Possibilité d'une île (2005). Pohdin, millaisena ja millaisin keinoin teokset kuvaavat seksuaalisuutta ja sen tulevaisuudennäkymiä kulutusyhteiskunnassa, ja millaisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin niiden havainnot perustuvat. Hahmottelen reittejä, joita pitkin globaalin mittakaavan yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat ihmisten intiimeihin tunteisiin ja ihmissuhteisiin. Seksuaalisuuden tarkastelun avulla osoitan, että ranskalaisessa nykykirjallisuudessa ilmenee varsin yhteneviä näkemyksiä ja uhkakuvia aikamme sosiaalisesta todellisuudesta. Tällä tavoin tarkennan ja vankennan vielä hajanaista fin de millénaire -käsitettä. Fin de millénaire -kirjallisuuden oma lajityyppi on massakulttuurin, esimerkiksi viihteen ja mainosten, kielestä vaikutteita ammentava dystopian ja satiirin liitto. Kuten Cruickshank kirjoittaa, fin de millénaire -kirjallisuus heijastaa Ranskassa vuosituhannen vaihteessa korostunutta tunnetta käännekohtaan saapumisesta. Dystopian ohella voidaankin puhua myös apokalyptisesta tekstistä, etenkin siksi, että teokset tarjoavat niukasti ratkaisuja kuvaamiinsa ongelmiin. Eritoten Houellebecqin ja Beigbederin teokset käsittelevät tarpeiden luomista kuluttajille seksuaalivietin ja seksuaalisen kilpailun avulla. Kutsun tätä järjestelmää halutaloudeksi, ja käytän sen toiminnan analysoimisessa apuna Michel Foucault'n käsityksiä vallasta ja Jean Baudrillardin käsityksiä kulutusyhteiskunnasta. Halutalouden sosiaalisia seurauksia ovat vieraantuminen, seksuaalisten hierarkioiden jyrkentyminen ja valinnanvapauden kaventuminen. Teosten kuvaamassa yhteiskunnassa erilaiset esimerkiksi sukupuolen, iän ja ulkonäön perusteella rakentuvat seksuaaliset hierarkiat käyvät yhä merkittävämmiksi. Au secours pardon ja La Possibilité d'une île kuvaavat tapahtumaketjua, jossa etenkin heteromiehistä yhä useampi luisuu seksuaaliseen kurjuuteen muun muassa naisten emansipaation sekä yleisen nuoruuden ja kauneuden palvonnan myötä. Truismesissa taas kuvitellaan yhteiskunta, johon feminismi ei ole päässyt vaikuttamaan mutta pornoistuminen on; naisten ruumiista on tullut miesten yhteistä omaisuutta ja seksuaalinen väkivalta on arkipäivää. Sen maailmassa viehättävä ulkonäkö on naisille miltei elinehto. Yleistäen Houellebecqin ja Beigbederin teokset edustavat miesnäkökulmaa ja Darrieussecqin teos naisnäkökulmaa. Teosten näkemyksiä naisten ja miesten välisistä valtasuhteista pohdin naisten seksuaalisesta vallasta kirjoittaneen Henry Laasasen käyttökelpoisten käsitteiden avulla. Kolmea teosta yhdistävät kuvaukset kulttuurista, jossa ihmissuhteet ovat kaupankäyntiä ja seksuaalinen viehätysvoima määrittelee ihmisen arvon. Darrieussecqin teos on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa Beigbederin ja Houellebecqin kuvaama arvoliberalismia ja taloudellista liberalismia yhdistävä kulttuuri on vaihtunut uuskonservatiiviseen ja kaksinaismoralistiseen, naisia räikeästi sortavaan yhteiskuntaan. Teoksen kertoja vähättelee itseensä kohdistuvia koskemattomuuden loukkauksia ja pahoittelee kertomuksensa käänteiden säädyttömyyttä varsinkin kuvatessaan omaa haluaan ja seksuaalista subjektiuttaan. Katson teoksen kritisoivan kirjallisuudentutkija Shirley Ann Jordanin termein poliittisen korrektiuden tyranniaa ja peräänkuuluttavan suoraa puhetta pornografiasta ja naisen halusta. Seksuaalisuus toimii tutkimuksessani lähtökohtana, jonka avulla teoksista nousee esiin julma ja rakkaudeton, säälimättömän kilpailun ja väkivallan täyttämä yhteiskunta. Viime kädessä teosten kuvaama maailmanloppu on se, että rakkaus katoaa ihmisten välisistä suhteista, koska rakkaudessa ei ole voiton tavoittelun kannalta mitään järkeä. Satiirin keinojen, kuten päättymättömän ja monikerroksisen ironian, yhdistyminen dystopiaan pelastaa teokset osoittelevalta moralisoinnilta ja tekee niistä toimivaa yhteiskunnallista kirjallisuutta.

Kolme suurta puoluetta vihreällä tiellä : ympäristöpolitiikan tulo Keskustapuolueen, Kansallisen Kokoomuksen ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelmiin vuosina 1967–1976

Ympäristöpolitiikka on viime vuosikymmeninä noussut keskeiseksi osa-alueeksi niin kansallista kuin kansainvälistäkin politiikkaa. Suomi on osaltaan seurannut tätä kehitystä. Vihreä liitto on toiminut vuodesta 1988 aktiivisena osana puoluekenttäämme. Samanaikaisesti kolmen suurimman puolueen roolissa ovat olleet Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, miten nämä kolme niin kutsuttua suurta puoluetta muodostivat ympäristöpoliittiset linjauksensa silloin, kun aihe nousi Suomessa ensi kertaa valtakunnalliseen politiikkaan, mutta Vihreätä liittoa ei vielä ollut puolueena olemassa. Tarkastelu sijoittuu vuosien 1967 ja 1976 välille alkaen vuodesta, jolloin Suomessa kiisteltiin elohopeapäästöjen haitallisesta vaikutuksesta ympäristöön, päättyen vuoteen, jolloin Kokoomus julkaisi viimeisenä kolmesta tarkastellusta puolueesta ensimmäisen ympäristöpoliittisen ohjelmansa. Aatteellinen kenttä koki tuona aikana voimakasta uudistumista ja puolueet joutuivat nopeasti omaksumaan monia uusia teemoja politiikkaansa. Tarkasteltujen puolueiden aatteet poikkeavat perustaltaan toisistaan, joten tutkimuksessa halutaan tuoda esille , miten eri lähtökohdista on voitu tavoitella tätä samaa ympäristönsuojelun päämäärää politiikassa. Tutkimus määrittelee osaltaan suomalaisen ympäristöpolitiikan historiaa. Ympäristöpolitiikkaa ei ole tutkittu Suomessa kovin paljoa, ja tutkimusperinne sijoittuu enemmän yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen sekä modernin ympäristöhistorian aloille. Ympäristötietoisuus yleistyi yhteiskuntatieteissä 1990-luvulla. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen perustuen kirjallisiin lähteisiin. Tutkimuksen keskeisiä lähteitä ovat puolueiden ohjelmakirjallisuus, puoluekokousten sekä ympäristöpoliittisten toimikuntien pöytäkirjat, julkilausumat sekä muut tiedonannot, puolueiden pää-äänenkannattajat sekä aiempi tutkimuskirjallisuus. Tutkimus osoittaa, että Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue, ovat kaikki luoneet aktiivisesti omia ympäristöpoliittisia linjauksiaan 1960- ja -70-lukujen vaihteessa. Puolueiden linjoja on yhdistänyt yhteinen huoli ympäristöstä, mutta ajoittain linjauksissa näkyy kunkin puolueen aatteellisen pohjan vaikutus. Keskustapuolueen ympäristöpolitiikalla on siteensä maatalouteen, Suomen sosialidemokraattisen puolueella vaikutuksensa antaa sosialismin aatteen perinne kun taas Kansallinen Kokoomus teki ympäristöpolitiikkaa nojautuen kapitalistiseen ajatteluun.

”Uskonto puoluepyyteiden palveluksessa” – Punaisen hallinnon edustajien ja kannattajien suhde kirkkoon ja uskontoon Suomen sisällissodan aikana 1918

Tutkimuksen tavoitteena on mentaliteettihistoriallista kuorimismenetelmää hyväksi käyttäen selvittää uskonnon asemaa punaisen hallinnon edustajien ja kannattajien elämänkatsomuksessa Suomen sisällissodan aikana 1918. Kuorimismenetelmä perustuu teoriaan, jonka mukaan ihmisryhmän elämänkatsomus on jaettavissa eri kerroksiin. Kerrokset voidaan saada näkyviin tulkitsemalla ihmisten jättämiä jälkiä, joskus luovalla ja mielikuvituksellisellakin tavalla. Tärkeimmät lähdeaineistot ovat kansanvaltuuskunnan asiakirjat sekä kolme keskeistä punaisessa Suomessa ilmestynyttä lehteä. Kansanvaltuuskunta pyrki politiikallaan tekemään valtiosta uskonnollisesti neutraalin. Luterilaisen kirkon erityisasema haluttiin murtaa ja saattaa kirkko samanlaiseen asemaan muiden uskonnollisten ryhmien kanssa. Uskonnon- tai katsomuksenvapaus itseisarvona ei juuri noussut esille lehdistössä; keskeisimmät perustelut valtiokirkon lakkauttamiselle olivat sen antama tuki porvarilliselle yhteiskuntajärjestykselle sekä sen aiheuttama moraalin rappio. Kirkon toiminnasta olemassa olevien tietojen ja työväenlehtien ilmoittelun perusteella uskonnonvapaus näkyy toteutuneen punaisessa Suomessa jotenkuten. Uskonnolliset ryhmät saivat ilmoitella toiminnastaan ja pääsääntöisesti myös järjestää kokouksiaan. Paikallisen punaisen vallan suhtautuminen kirkkoon ja muihin uskonnollisiin ryhmiin vaihteli huomattavasti. Kirkkoon kohdistettiin paikoin väkivaltaisuuksia, mutta kirkko ei ollut punaisen terrorin erityinen kohde. Valtion ja kirkon erottamistavoite oli ilmeisen tärkeä osa vallankumousta. Se ei kuitenkaan kuulunut kansanvaltuuskunnan tilannearviossa välttämättömimpiin uudistuksiin. Lehdistössä kirkkoa ja uskontoa käsittelevät aiheet näyttävät saaneen suuremman huomion kuin kansanvaltuuskunnan politiikassa. Kirkkoon tai uskontoon liittyneet asiat, joissa paikallistason vallankumouselimet ottivat yhteyttä kansanvaltuuskuntaan, olivat hyvin käytännönläheisiä. Yhteydenotot sinänsä sekä joidenkin kohdalla myös niiden sävy kertovat jonkinlaisesta kunnioituksesta kirkkoa kohtaan. Kirkkoon kohdistuneet väkivaltaisuudet, kirkollisen elämän rajoittamiset sekä uskonnonopetukseen puuttuminen kouluissa jäivät koko punaisen Suomen mittakaavassa vähäiseksi, mikä viittaa asioiden vähäiseen tärkeyteen. Toisaalta näissä kohden paikallisella tasolla oltiin kansanvaltuuskuntaa jyrkempiä. Lehdistössä pappien moraalittomuus näyttäytyi erityisen huonossa valossa. Pappien osallistuminen valkoisten sotaponnistuksiin sai lehdistössä sen todelliseen laajuuteen nähden suunnattoman suuren huomion. Pidän tätä osoituksena siitä, että kirkko oli pettänyt kirjoittajien odotukset. Käsitys kirkosta pyhyyden edustajana oli voimassaan punalehtien kirjoittajienkin mielissä. Näkemykseni on, että maailmankuvan ja maailmankatsomuksen tasolla uskonto piti pintansa punaisen hallinnon edustajien ja kannattajien elämänkatsomuksessa. Tästä kertoo uskonnollisten tekstien ja symbolien runsaus kuolinilmoituksissa sekä kirkollisten seremonioiden liittäminen jopa punaisten virallisiin sankarihautajaisiin. Vaikka lehdistössä nähtiin ihanteena kuolemaan liittyvien uskonnollisten käsitysten häviäminen, niille annettiin tilaa. Huolimatta voimakkaista hyökkäyksistä kirkkoa vastaan monissa kirjoituksissa sosialismi katsottiin yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Lisäksi lukuisissa kirjoituksissa sosialismista tehtiin uskonto. Uskonnollisella retoriikalla sitoutettiin yhteiseen asiaan. Uskontoa siis käytettiin puoluepyyteiden palvelukseen. Samalla ylläpidettiin sen vahvaa asemaa punaisen hallinnon kannattajien – kenties edustajienkin – elämänkatsomuksessa.

Elinikäisen oppimisen ja edunvalvonnan kohtaanto : aikuiskoulutusinformaatio palkansaajakeskusjärjestöjen verkkosivustoilla

Tutkielma käsittelee koulutusviestintää. Johtoajatuksena on ollut nostaa esille uusi näkökulma perinteisestä koulutus- ja viestintäpoliittisesta verkostosta. Tutkielmassa eritellään ja analysoidaan palkansaajakeskusjärjestöjen – Akava, SAK ja STTK – kotisivuillaan jakamaa aikuiskoulutusinformaatiota. Teeman voi katsoa liittyvän paitsi makrotason yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen myös työmarkkinajärjestöjen toiminnan prioriteetteihin huolehtia jäsenistönsä opinto-, ammatti- ja työurista. Suomessa on pitkä historia ns. kolmikannalle. Se on tuonut työntekijä- ja työnantajaosapuolet valtion rinnalle koulutuspolitiikan valmisteluun, päätöksentekoon ja toimeenpanoon. Tästä johtuen tutkielma taustoittuu palkansaajakeskusjärjestöjen koulutusintressien kehitykseen. Toisaalla huomioidaan se, että nykyinen lainsäädäntö, hallitusohjelma ja elinikäisen oppimisen tavoitteet ovat moninaisen yhteistyöverkoston aikaansaannos, johon osapuolet ovat vaikuttaneet globaalisti ja etenkin Euroopan unionissa. Em. linjausten mukaisesta aikuiskoulutusinformaation jakamisesta ja ohjauspalveluista vastaavat pääsääntöisesti koulutuksen järjestäjät ja te-toimistot. Tämän lisäksi työmarkkinakeskusjärjestöillä on mahdollisuus edesauttaa tiedon ja neuvonnan välittämisessä paitsi jäsenjärjestöilleen ja jäsenistölleen myös kansalaisille. Tieto- ja viestintäteknologia on avannut organisaatioille uusia kanavia sekä mahdollisuuden saattaa kansalaiset ja päätöksentekijät demokraattisempaan vuorovaikutukseen. Tutkielmassa tunnistetaan, dokumentoidaan ja analysoidaan kolmiosaisen [1–3] sisällönanalyysin keinoin sitä, millaisin toteutuksin nämä mahdollisuudet on hyödynnetty järjestöjen kotisivujen koulutusviestinnässä 2010. Analyysien perusteella palkansaajakeskusjärjestöjen välillä on yhteneväisyyksiä, mutta samalla viitteitä sekä määrällisistä että laadullisista eroista. Yleiskatsaus [1] toi esille, että aikuiskoulutusteeman tuominen järjestöjen verkkopalvelujen etusivulle oli varsin maltillista ja epäsuoraa. SAK:n saattoi kuitenkin erottaa tässä analyysissä aikuiskoululutusinformaatiota monipuolisimmin jakavaksi järjestöksi. Asiasanahaussa [2] tehtiin luokitteleva haku asiasanoilla: yleissivistävä aikuiskoulutus, ammatillinen aikuiskoulutus, oppisopimuskoulutus, henkilöstökoulutus, työvoimapoliittinen koulutus, lisä- ja täydennyskoulutus sekä ay-koulutus. Akavan ja STTK:n määrällisesti painottunut ay-koulutuskategoria sisälsi uutisia ja linjauksia. SAK tiedotti ensisijaisesti non-formaalista järjestökoulutuksestaan. Jakauma muuttui formaalin koulutuksen käsitteillä (ts. ilman ay-koulusta). Tällöin Akava painotti työvoimapoliittista koulutusta. SAK viestitti tasaisesti eri koulutusmuodoista. STTK:n painopiste oli henkilöstökoulutuksessa, jota seurasivat oppisopimus- ja työvoimapoliittinen koulutus. STTK erottui muista keskusjärjestöistä osumien määrän ja sisältöjen laajuuden osalta. Tuloksista voi karkeasti hahmottaa, että Akava ja SAK tulivat esille asiasanapohjaisen aikuiskoulutusviestinnän kautta keskimäärin kerran kuukaudessa, kun STTK:n frekvenssi oli kaksinkertainen. Sisältö [3] analyysi profiloi Akavan linjausten/julkaisujen esittäjäksi. SAK painotus oli ay-koulutuksessa. Järjestö huomioi myös muut koulutusmuodot ja pyrki teemoissaan asiakaslähtöiseen palveluun. STTK oli järjestöistä ainoa, jonka kotisivuilla oli selvästi yleistä koulutusinformaatiota jakava ja aikuiskoulutukseen painottunut navigaatiokeskittymä. STTK:n toteutus ja sisällöllinen anti olivat tältä osin ja tässä tutkimuksessa etenkin Akavaan, mutta myös SAK:hon verrattuna, määrällisesti ja laadullisesti ylivoimaisia. Arvioin palkansaajakeskusjärjestöjen tulleen elinikäisen oppimisen käytänteiden myötä sekä non- ja informaalin oppimisen toimintamalleja kehittäessään hienokseltaan lähemmäksi formaalia koulutusjärjestelmää. Vaikka elinikäisen oppimisen ja edunvalvonnan kohtaanto päätynee sivustokokonaisuudessa edunvalvonnan voitoksi, antaa elinikäinen oppiminen omassa kategoriassaan tässä vaiheessa hyvän ja kehittävän vastuksen. Työmarkkinakeskusjärjestöjä koskeva tutkimus on vähäistä huomioiden niiden kansallisen ja kansainvälisen merkityksen. Saatavilla oleva aikuiskoulutusta, työmarkkinakeskusjärjestöjä ja verkkoviestintää yhdistävä tutkimus on lähinnä 1990-luvun alun pohdintaa siitä, miten tieto- ja viestintäteknologian läpimurto vaikuttaa edunvalvontaan ja yhteisöllisyyteen. Tekijälleen työ on tästä haasteesta huolimatta antanut erinomaisen mahdollisuuden toimintaympäristön luotaukseen ja koulutustarkastajan työhön liittyvän asiantuntemuksen syventämiseen.

Diplomatian historiapolitiikka: Historia-argumenttien käyttö Kosovon kysymyksessä 1998-2010

Tutkielmassa tarkastellaan yhtä kansainvälisten suhteiden ja diplomatian lähihistorian pulmallisinta haastetta, kysymystä Kosovon asemasta vuosina 1998–2010. Se oli yksi keskeisimmistä 1990-luvun Jugoslavian hajoamissotien solmukohdista ja suhtautuminen siihen jakaa edelleen kansainvälisen yhteisön rivejä maailmanlaajuisesti. Tapaus on erityisen mielenkiintoinen myös nationalismin ja historiapolitiikan kannalta, sillä Kosovo on sekä albaanien että serbien kansallisen identiteetin ydinaluetta. Varhaishistorian myytit ja etnohistorialliset kertomukset ovat olleet tärkeässä asemassa lukuisissa aluetta koetelleissa konflikteissa. Tutkimuksen lähtökohtana on historiapolitiikan lähestymistavan välttämättömyys kansainvälisesti politisoituneen ”Kosovon kysymyksen” ymmärtämisessä. Historiapolitiikan teoreettisen viitekehyksen soveltuvuuden koettelu diplomatian argumentaation ja kansainvälisten suhteiden analysoinnissa on olennainen osa tutkimuksen tehtävänasettelua, sillä varsinkaan Suomessa ei vastaavaa tutkimusta ole ennen tehty. Samalla tutkimuksen tavoitteena on luokitella, analysoida ja vertailla eri valtioiden diplomaattisten historia-argumenttien käyttöä Kosovon kysymyksen yhteydessä sekä tarkastella näiden argumenttien kautta suhtautumista kansallisiin etnohistorian tulkintoihin ja niiden käyttöön 1990-luvun retoriikassa. Tutkielman tärkeimpiä alkuperäislähteitä ovat YK:n turvallisuusneuvoston Kosovoa käsittelevien istuntojen pöytäkirjat vuosilta 1998–2010 sekä huhti- ja heinäkuussa 2009 YK:n kansainväliselle tuomioistuimelle (ICJ) toimitetut, Kosovon itsenäisyysjulistuksen lainmukaisuutta käsittelevät, kirjalliset lausunnot ja kommentit. Tutkimuskirjallisuuden osalta tutkielman tärkeimpiä lähteitä ovat muun muassa Oliver Jens Schmittin, Marc Wellerin ja Pekka Visurin teokset sekä monet albaanien ja serbien kansallisia historiakäsityksiä ilmentävät teokset. Tutkielman metodologisena apuvälineenä on sovellettu suomalaisessa tutkimuksessa aikaisemmin hyvin vähän käytettyä Karl-Georg Faberin mallia historian poliitisen käytön kategorisoimiseksi. Faberin mallia käytetään paitsi historia-argumenttien luokittelun kehikkona, myös ajattelua ohjaavana historianfilosofisena kolmitasoisena mallina. Sitä on täydennytty Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan retoriikan tutkimuksen teorialla. Tutkimuksen tärkeimpiä johtopäätöksiä on historiapolitiikan näkökulman ja Faberin mallin hedelmällisyyden toteaminen diplomatian argumentaation analysoinnissa. Samalla tutkimus osoittaa, että historia-argumenteilla oli (ja on edelleen) Kosovon kysymyksessä oma erityinen roolinsa, joka vaihteli ajallisesti ja teemoittain. Toisaalta kansalliset historiakäsitykset, kuten käsitys omasta kansasta uhrina, näkyivät argumenteissa selvästi, toisaalta pyrkimyksenä oli vältellä nationalistiseksi tulkittavia historia-argumentteja. Lisäksi monissa argumenteissa vaaditiin väkivaltaisen historian jättämistä taakse eurooppalaisen tulevaisuuden toivossa.

Uloimmalla rannalla : Luotsi- ja majakkamiesperheet asemayhdyskunnissaan

The subject of the present research is historical lighthouse and maritime pilot stations in Finland. If one thinks of these now-abandoned sites as an empty stage, the dissertation aims to recreate the drama that once played out there. The research comprises three main themes. The first, the family problematic, focuses on the relationship between the family members concerned and the public service positions held, as well as the islands on which these people were stationed. The role of the male actors becomes apparent through an examination of the job descriptions of pilots and lighthouse keepers, but the role of the wives appears more problematic: running a household and the insularity of the community came with their own challenges, and the husbands were away for much of the time. In this context the children emerge as crucial. What was their role in the family of a public official? What were the effects of having to move to the mainland for school? The second theme is the station community. A socioecological examination is undertaken which defines the islands as plots allowing the researcher to study the social behaviours of the isolated communities in question. The development of this theme is based on interpretations of interviews revealing starkly opposed views on the existing neighbourly relations. The premise is that social friction is inevitable among people living within close proximity of each other, and the study proceeds to become an analysis that seeks to uncover the sociocultural strategies designed to control the risks of communal living either by creating distance between neighbours or by enhancing their mutual ties. In connection with this, the question of why some neighbourhoods were open and cooperative while others were restrained and quarrelsome is addressed. Finally, the third main theme discusses the changes in piloting and lighthouse keeping that took place increasingly numerous towards the end of the 20th century. How did individuals react to the central management s technocratic strivings and rationalisations, such as the automation of lighthouses and the intense downsizing of the network of pilot stations? How was piloting, previously very comprehensive work, splintered into specialisations, and how did the entire occupation of lighthouse keeping lose its status before completely disappearing, as the new technology took over?

Taide ja luova luonto : Goethen taideteorian luonnonfilosofinen perusta

J.W. von Goethen (1749-1832) merkitys ei rajoitu saksalaisen kirjallisuuden uudistamiseen. Hänen keskeisin antinsa filosofialle on pikemminkin hänen kehittämässään luonnontieteellisessä tutkimusmetodissa ja siinä ilmenevässä organistisessa luonnonfilosofiassa. Myös Goethen taideteoreettisia käsityksiä on hedelmällistä tutkia hänen luonnonfilosofiansa näkökulmasta. Tarkastelen pro gradu-tutkielmassani Goethen luontokäsityksen ja taidekäsityksen kehitystä välittömästi hänen Italiaan suuntautuvia matkojaan 1786 1789 ympäröivänä ajanjaksona. Tähän aikaan sijoittuivat paitsi morfologisen tutkimusmetodin syntyminen, myös Goethen kuvataiteellisten ihanteiden yhä vahvempi kääntyminen antiikin esikuvien puoleen. Tutkin Goethen luonnontutkimusten taustalla olevan tietoteoreettisen asenteen muotoutumista suhteessa tulkintoihin, joita hän muodosti Benedict de Spinozan ja Immanuel Kantin filosofiasta. Jäljitän hänen näin muodostuneen luonnonfilosofisen näkemyksensä ilmenemistä hänen Weimarin klassismia edustaneissa taideteoreettisissa kirjoituksissaan. Kysymykseni on, onko Goethen kuvaamassa luonnontieteellisessä tutkimusmetodissa yhtymäkohtia siihen tiehen, jota taiteilijan tai taiteentuntijan on hänen mielestään kuljettava päästäkseen oikeaan käsitykseen taiteesta. Analysoidakseni tarkemmin taiteellisen ja tieteellisen toiminnan samankaltaisuutta Goethella vertailen keskenään 1789 julkaistua tekstiä Einfache Nachahmung der Natur, Manier, Stil (Luonnon yksinkertainen jäljittely, maneeri, tyyli), joka pohtii taiteen kuvaustavan suhdetta todellisuuteen, sekä lyhyttä luonnontieteellistä metodia kuvaavaa tekstiä Erfahrung und Wissenschaft (Kokemus ja tiede) vuodelta 1798. Asetan rinnakkain luonnontutkijan etenemisen empiirisestä ja tieteellisestä ilmiöstä puhtaaseen ilmiöön eli alkuilmiöön ja taiteellisen toiminnan jatkumon luonnon yksinkertaisesta jäljittelystä maneeriin ja tyyliin. Epilogissa hahmottelen Goethen metodin yhtymäkohtia moderniin fenomenologiaan sekä arvioin Rudolf Steinerin (1861 1925) Goethen tietoteoriasta tekemää tulkintaa.

Koko kansan koti vai kommunistien pesäke? Helsingin Kulttuuritalon rakentaminen ja paikan henki 1955-1959

Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin vuosina 1955–1958 vastaamaan Suomen kommunistisen puolueen ja muiden kansandemokraattisten järjestöjen toimitilojen puutteeseen. Kulttuuritalo oli myös kommunistien vastaus Helsingissä jo 1900-luvun alusta lähtien käytyyn konserttisali keskusteluun. Kulttuuritalo rakennettiin SKP:n päämajaksi, mutta sinne asettui myös lukuisia muita kansandemokraattisia järjestöjä. Kulttuuritalon suunnitteli professori Alvar Aalto. Pro gradu -tutkielmassani olen tarkastellut Helsingin Kulttuuritalon rakentamista ja paikan hengen muodostumista vuosien 1955–1959 välillä. Aikarajaus kattaa Kulttuuritalon rakennusvuodet sekä sen ensimmäisen kokonaisen toimintavuoden. Tutkielman ensisijaiset tutkimuskysymykset ovat: Miksi Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin, millainen rakennusprosessi oli ja millainen paikan henki Kulttuuritalolle muodostui vuosien 1955–1959 aikana? Teoreettisen viitekehyksen tutkielmalle muodostaa paikan hengen käsite. Primäärilähteinä tutkielmassa ovat Kansan Arkistosta löytyvät Kulttuuritalo Oy:n ja Kulttuurityö ry:n kokoelmat sekä sanomalehdet. Sanomalehtiä käytetään Kulttuuritalon paikan hengen ilmentämiseen. Kulttuuritalo rakennettiin pääasiassa talkoovoimin. Talkoisiin osallistui runsaasti ihmisiä niin pääkaupunkiseudulta kuin ulkopaikkakunnilta. Suurin osa Kulttuuritalon rakentamisen rahoituksesta tuli kommunistisilta poliittisilta järjestöiltä ja ammattijärjestöiltä. Pyynnöistä huolimatta Helsingin kaupungilta tai Suomen valtiolta ei tippunut tukea kommunistien hankkeelle. NKP osallistui Kulttuuritalon rakennuskustannuksiin sekä suorin tavaralahjoituksia että epäsuoraan Bukarestissa sijainneen kansainvälisen rahaston kautta, joka toimi SKP:n rahoittajana. Kulttuuritalon paikan hengen luominen liittyi tiiviisti Kulttuuritalon rakentamiseen, sillä paikan henki alkoi muodostua jo talon rakennusvaiheessa. Kulttuuritalon paikan hengen rakentamiseen osallistuivat niin kommunistit ja kansandemokraatit kuin kommunismin vastustajat. Kommunismin vastustajilla tarkoitan tutkielmassa oikeistoa ja sosiaalidemokraatteja. Kommunismin vastustajat vastustivat tavallisesti myös Kulttuuritaloa, mikä kytkee 1950-luvun suomalaisen antikommunismin Kulttuuritalon paikan hengen muodostamiseen. Kun kommunistit rakensivat Kulttuuritalon paikan hengen positiivista puolta, sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset lehdet osallistuivat sen negatiivisen puolen muodostamiseen. Kulttuuritalon paikan hengestä muodostui vuosien 1955–1959 aikana voimakkaan punainen. Kulttuuritalon punaisuus sai kuitenkin kaksi merkitystä: Kommunisteille ja kansandemokraateille se merkitsi työväenliikkeen solidaarisuutta, tasa-arvoa ja voimaa. Kulttuuritalo oli heille osoitus työväen voimasta, ja he toivoivat sen auttavan kommunisteja saavuttamaan laajemman kannatuksen ja hyväksytyn aseman yhteiskunnassa. Kommunismin vastustajille Kulttuuritalo puolestaan merkitsi perinteistä yhteiskuntaa uhkaavaa tekijää. Kulttuuritalon oli heidän mielestään vaarallinen paikka, jonka avulla kommunistit pyrkivät vahvistamaan asemiaan yhteiskunnassa. Kulttuuritalon paikan henki heijasti näin suomalaisen yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta. Kulttuuritalon paikan henki vaikutti myös talon käyttöön. Kulttuuritalon ottivat innolla omakseen kommunistit ja kansandemokraatit, mutta sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset eivät halunneet sitä käyttää, vaikka Kulttuuritalon juhlasali olikin Helsingissä ainoa, joka täytti kansainvälisestikin tasokkaan akustiikan vaatimukset.

Vapaussodan perintö : Valkoisuus paikallisyhteisössä sisältö, ylläpitäjät ja rapautuminen Iisalmessa 1918 1933

Legacy of the Finnish Civil War. White nationalism in a local community - content, supporters and disintegration in Iisalmi 1918 - 1933. Using one local community (Iisalmi) as an example, this study centres around the winners of the 1918 Finnish Civil War, exploring their collectivity its subsequent breakdown during 1918 - 1933. Referring to this collectivity by the methodological concept of white nationalism, the thesis first discusses its origin, content and forms. This is done by elucidating the discourses and symbols that came to constitute central ideological and ritualistic elements of white nationalism. Next, the thesis describes and analyzes fundamental actors of the Finnish civil society (such as White Guard and Lotta Svärd) that maintained white nationalism as a form of counter or parallel hegemony to the integration policy of the 1920s. Also highlighted is the significance of white nationalism as a power broker and an instrument of moral regulation in inter-war Finnish society. A third contribution of this thesis involves presenting a new interpretation of the legacy of the Civil War, i.e., the right-wing radicalism during the years 1919 - 1933. I shall describe attempts of the extreme right (Lapua Movement and IKL, Patriotic People s Movement) to use the white nationalism discourse as a vehicle for their political ambitions, as well as the strong counter-reaction these attempts induced among other middle-class groups. At the core of this research is the concept of white nationalism, whose key elements were the sacrifice of 1918, fatherland under threat and warrior citizenship. Winners of the civil war strove to blend these ideals into a homogenized culture, to which the working class and wavering members of the middle-class were coaxed and pressurized to subscribe. The thesis draws on Anglo-American symbol theories, theory of social identity groups, Antonio Gramsci s concept of cultural hegemony and Stuart Hall s approach to discourse and power.

Äidin hoiva, jaettu vanhemmuus – ja vapaus valita. Argumentointi perhevapaiden uudistamisessa 1970-luvulta 2000-luvulle

Äitiyslomaa pidennettiin 1970-luvulla useasti, mikä herätti huolta lomien vaikutuksista naisten työmarkkina-asemaan. Edistääkseen lasten hoidon tasapuolisempaa jakautumista vanhempien kesken Suomi otti käyttöön isyysloman sekä vanhempien yhteisesti jaettavan vanhempainloman. Lomien kehittäminen kuitenkin pysähtyi 1980-luvun alkupuolella, kun taas muissa Pohjoismaissa isien kannustamiseksi kehitettiin 1990-luvulla kokonaan isille korvamerkittyjä lomakiintiöitä. Suomi otti vasta vuonna 2003 käyttöön ns. isäkuukauden, jonka käyttö kuitenkin edellyttää, että isä käyttää kaksi viikkoa yhteisestä vanhempainvapaasta. Isät käyttävät Suomessa vanhempainvapaita edelleen hyvin vähän. Sen sijaan vuodesta 1985 saakka käytössä ollut kotihoidon tukijärjestelmä, jolla tuetaan lasten kotihoitoa, on äitien keskuudessa hyvin suosittu. Tässä tutkielmassa tarkastellaan perhevapaista Suomessa käytyä poliittista keskustelua ja sen pitkän aikavälin muutosta. Tutkielmassa syvennytään tarkemmin kahteen ajanjaksoon: 1970-luvun uudistusaaltoon, jossa isät otettiin mukaan järjestelmään, ja 2000-lukuun, jolloin isien kannustaminen vapaiden käyttöön on jälleen ollut vahvasti poliittisella agendalla. Kiinnostuksen kohteena on ennen kaikkea pyrkimys vanhempien roolien muuttamiseen. Tässä yhteydessä selvitetään itse uudistusprosesseja, mutta keskeisenä tutkimuskohteena on se, millä tavoin päätöksentekoon osallistu-neet toimijat ovat argumentoineet kantojaan perhevapaiden tiimoilta. Tutkielman aineisto koostuu mm. valtiopäiväasiakirjoista ja eduskunnan pöytäkirjoista, hallitusten ja puolueiden ohjelmista, työmarkkinajärjestöjen kannanotoista sekä komiteoiden ja työryhmien muistioista. Aineistoa lähestytään kehysanalyysin sekä argumentaatioteorian menetelmillä. Molemmat menetelmät kiinnittävät huomionsa siihen, millä tekniikoilla poliittisessa argumentoinnissa pyritään aikaansaamaan esitetyille toimenpiteille mahdollisimman laaja kannatus. Tutkielmasta ilmenee, että 1970-luvun keskustelu vanhempainlomista oli hyvin polarisoitunutta. Isien hoivaajaroolin kasvattaminen oli osa vasemmiston tasa-arvodiskurssia, jonka tavoitteena oli tehdä isistä äitien kanssa tasa-arvoisia vanhempia ja äideistä vastaavasti tasa-arvoisia ansaitsijoita työelämässä. Tätä näkökulmaa vastusti konservatiivien äidinhoivan diskurssi, joka näki äidin luonnostaan parempana hoitajana lapselle. Konservatiivien vaatimus pitkästä äitiyslomasta yhdistyi vaatimukseen kotihoidon tuesta, jonka turvin äiti voisi hoitaa lastaan kotona pidempään. Vasemmisto vastusti tätä kiivaasti. 2000-luvulla keskustelu on keskittynyt vanhemmuuden kustannusten tasaisempaan jakamiseen sekä isien kannustamiseen vapaiden käyttöön. Näistä tavoitteista sinänsä on vallinnut lähes yksimielisyys, mutta keinoissa on eroja. Isien kannustamiseksi on varsinkin esitetty erilaisia malleja isäkiintiöistä. Perusteina on ollut isyyden vahvistaminen, isä-lapsi-suhde, tasa-arvon edistäminen sekä Pohjoismaiden positiiviset kokemukset kiintiöistä. Kiintiöitä vastustaneet työnantajat ja konservatiivit ovat kuitenkin pitäneet niitä vanhempien valinnanvapauden rajoittamisena, vaikka ne muuten ovatkin argumentoineet tasa-arvon ja isien kannustamisen puolesta. Kotihoitoa puolustava diskurssi ei puolestaan 2000-luvulla enää ole kiteytynyt pelkästään äidin hoivaan, vaan kotipiiriin yleensä. Isäkiintiöiden kannattajat taas eivät enää 2000-luvulla ole kyseenalaistaneet kotihoidon tukea, joka on pidentänyt naisten katkoja työelämästä ja jolla on suuri merkitys lasten hoidon epätasaiselle jakautumiselle.

Yhteiskuntaluokka ja maku

Thee thesis, which consists of four original articles and a summarizing chapter, discusses homology between social class and cultural taste. Cultural taste is defined as the choices made in different areas of culture (television, cinema, reading, music, visual arts, sports, dining out, and leisure pursuits). Taste choices manifest themselves as likes and dislikes but also in what a person does. Social class is observed through occupational status, level of education, income and subjective views on class. The central research question concerns the relationship between social class and consumption of culture. The study aims to clarify what kind of class related differences can be found in cultural consumption, but also how these differences are connected to other factors stratifying the society such as gender, age and mother tongue. The data that is being analyzed consists of the data gathered by the project Cultural Capital and Social Differentiation in Contemporary Finland: An International Comparison. Class identification and the relation of cultural divisions to the socioeconomic ones are being analyzed using a nationally represent-ative survey data (N = 1388). Individual interviews (N = 25) and twenty focus group interviews (N = 20) on cultural consumption are also being analyzed. The theoretical framework is built around Pierre Buourdieu s theory of distinction and its critique but also recent research that expands on bourdieusian theory. In the theory of distinction lifestyle is thought to be defined through the quantity and quality of different capitals (economic, cultural and social). Cultural tastes are therefore linked to class status through different capitals. The study shows that the majority of Finns can place themselves in the class scene. Moreover, class-related differences can be found in cultural consumption in empirical analyses. The main differences between classes can be seen in how different classes relate to cultural products but also in the number of leisure pursuits. Being well-off economically is connected to being well-off culturally. High status manifests as omnivorous cultural consumption. The central differences are built upon occupational class so that the working class is more passive than other class groups. Same difference can be found in relation to education and income level. Other im-portant divisive variable is age. Age group defines what is being consumed: the younger respondents are inclined to choose popular culture whereas the older age groups choices represent more traditional taste choices.