Archaeology and authenticity

In this master s thesis, I have discussed the question of authenticity in postprocessual archaeology. Modern archaeology is a product of the modern world, and postprocessual archaeology in turn is strongly influenced by postmodernism. The way authenticity has been understood in processual archaeology is largely dictated by the modern condition. The understanding of authenticity in postprocessual archaeology, however, rests on notions of simulation and metaphor. It has been argued by postprocessual archaeologists that the past can be experienced by metaphor, and that the relationship between now and then is of a metaphorical kind. In postprocessual archaeology, authenticity has been said to be contextual. This view has been based on a contextualist understanding of the meanings of language and metaphor. I argue that, besides being based on metaphor, authenticity is a conventional attribute based on habits of acting, which in turn have their basis in the material world and the materiality of objects. Authenticity is material meaning, and that meaning can be found out by studying the objects as signs in a chain of signification called semiosis. Authenticity therefore is semiosis.

Tässä pro gradu -tutkimuksessa tarkastellaan autenttisuuden käsitteen teoreettisia käyttötapoja arkeologiassa. Työ jakautuu autenttisuuden käsitteen filosofisia juuria tarkastelevaan osaan sekä varsinaiseen arkeologian teorian tarkasteluun kirjallisuuden pohjalta. Nykyaikainen tieteellinen arkeologia on modernin yhteiskunnan tuote, jonka tavoite on systemaattinen ja objektiivinen tutkimus. Niin sanottu postprosessuaalinen arkeologia puolestaan on saanut vaikutteensa postmodernismista. Siksi viimeaikaisessa arkeologiassa on haluttu painottaa objektiivisen tiedon mahdottomuutta ja menneisyydestä tehtävien monien tulkintojen oikeellisuutta. Postprosessuaalinen arkeologia on yksilön arkeologiaa. Tavoite tutkia yksilöä on modernin yksilöajattelun ja tietynlaisen eksistentialismin innoittamaa. Postmoderni haluttomuus uskoa suuriin kertomuksiin on osaltaan johtanut menneen yksilön tutkimiseen, mutta myös menneisyyden tutkimisen moniäänisyyteen. Yksi postprosessualismin tavoitteista on siksi ollut hälventää tieteellisen arkeologian ja muun yhteiskunnan välillä vallitsevaa kuilua. Jotkut arkeologit ovatkin nähneet tieteenalansa olevan pohjimmiltaan populaaria arkeologiaa, jonka tehtävä on hyödyttää yhteiskuntaa. Postmodernismissa suositut simulaation ja hypertodellisuuden käsitteet ovat vaikuttaneet myös viimeaikaiseen arkeologian teoriaan. Siksi postprosessualistisessa arkeologiassa on hylätty ajatus autenttisista esineistä ja autenttisesta menneisyydestä. Menneisyys on haluttu nähdä erottamattomana osana nykyhetkeä, jossa kaikki esineet ovat kopioita ja todellisuus simulaatiota. Postprosessuaalisessa arkeologiassa menneisyyden merkitykset ovat arbitraarisia representaatioita nykyhetkessä, ja menneisyys voidaan kokea ainoastaan metaforisesti. Menneisyyden merkitykset voidaan siis kokea monella tavalla kontekstista riippuen. Tästä syystä myös autenttisuus on ymmärretty kontekstuaaliseksi. Autenttisuuden käsittäminen kontekstuaalisena on kuitenkin perustunut kontekstualistiselle käsitykselle kielen ja metaforan merkityksistä. Tässä tutkimuksessa osoitetaan, että metaforinen autenttisuus on konventionaalista ja voidaan kokea usealla tavalla samassa kontekstissa. Konventiot perustuvat toiminnan tavalle, jonka perusta on materiaalisessa maailmassa, jatkuvuudellisuudessa ja historiallisuudessa. Materiaalisen maailman objektit ovat osa sosiaalista mediaatiota ja merkityksenmuodostumista, joka perustuu merkkien ja niiden tulkitsemisen muodostamalle ketjulle eli semiosikselle. Autenttisuus on siis semiosista.