Death in the Bolivian High Plateau : Burials and Tiwanaku Society

My Ph.D. dissertation presents a multi-disciplinary analysis of the mortuary practices of the Tiwanaku culture of the Bolivian high plateau, situated at an altitude of c. 3800 m above sea level. The Tiwanaku State (c. AD 500-1150) was one of the most important pre-Inca civilisations of the South Central Andes. The book begins with a brief introductory chapter. In chapter 2 I discuss methodological and theoretical developments in archaeological mortuary studies from the late 1960s until the turn of the millennium. I am especially interested in the issue how archaeological burial data can be used to draw inferences on the social structure of prehistoric societies. Chapter 3 deals with the early historic sources written in the 16th and 17th centuries, following the Spanish Conquest of the Incas. In particular, I review information on how the Incas manifested status differences between and within social classes and what kinds of burial treatments they applied. In chapter 4 I compare the Inca case with 20th century ethnographic data on the Aymara Indians of the Bolivian high plateau. Even if Christianity has affected virtually every level of Aymara religion, surprisingly many traditional features can still be observed in present day Aymara mortuary ceremonies. The archaeological part of my book begins with chapter 5, which is an introduction into Tiwanaku archaeology. In the next chapter, I present an overview of previously reported Tiwanaku cemeteries and burials. Chapter 7 deals with my own excavations at the Late Tiwanaku/early post-Tiwanaku cemetery site of Tiraska, located on the south-eastern shore of Lake Titicaca. During the 1998, 2002, and 2003 field seasons, a total of 32 burials were investigated at Tiraska. The great majority of these were subterranean stone-lined tombs, each containing the skeletal remains of 1 individual and 1-2 ceramic vessels. Nine burials have been radiocarbon dated, the dates in question indicating that the cemetery was in use from the 10th until the 13th century AD. In chapter 8 I point out that considerable regional and/or ethnic differences can be noted between studied Tiwanaku cemetery sites. Because of the mentioned differences, and a general lack of securely dated burial contexts, I feel that at present we can do no better than to classify most studied Tiwanaku burials into three broad categories: (1) elite and/or priests, (2) "commoners", and (3) sacrificial victims and/or slaves and/or prisoners of war. On the basis of such indicators as monumental architecture and occupational specialisation we would expect to find considerable status-related differences in tomb size, grave goods, etc. among the Tiwanaku. Interestingly, however, such variation is rather modest, and the Tiwanaku seem to have been a lot less interested in expending considerable labour and resources in burial facilities than their pre-Columbian contemporaries of many parts of the Central Andes.

The Phraseology and Structure of Latin Building Inscriptions in Roman North Africa

This study analyses the diction of Latin building inscriptions. Despite its importance, this topic has rarely been discussed before: the most substantial contribution on the subject is a short dissertation by Klaus Gast (1965) that focuses on 100 inscriptions dating mostly from the Republican period. Marietta Horster (2001) also touched upon this theme in her thesis on imperial building inscriptions. I have collected my source material in North Africa because more Latin building inscriptions dating from the Imperial period have survived there than in any other area of the Roman Empire. By means of a thorough and independent survey, I have assembled all relevant African Latin building inscriptions datable to the Roman period (between 146 BC and AD 425), 1002 texts, into a corpus. These inscriptions are all fully edited in Appendix 1; Appendix 2 contains references to earlier editions. To facilitate search operations, both are also available in electronic form. They are downloadable from the address http://www.helsinki.fi/hum/kla/htm/jatkoopinnot.htm. Chapter one is an introduction dealing with the nature of building inscriptions as source material. Chapter two offers a statistical overview of the material. The following main section of the work falls into five chapters, each of which analyses one main part of a building inscription. An average building inscription can be divided into five parts: the starting phrase opens the inscription (a dedication to gods, for example), the subject part identifies the builder, the object part describes the constructed or repaired building, the predicate part records the building activity and the supplement part offers additional information on the project (it can specify the funding, for instance). These chapters are systematic and chronological and their purpose is to register and interpret the phrases used, to analyse reasons for their use and for their popularity among the different groups of builders. Chapter eight, which follows the main section of the work, creates a typology of building inscriptions based on their structure. It also presents the most frequently attested types of building inscriptions. The conclusion describes, on a general level, how the diction of building inscriptions developed during the period of study and how this striking development resulted from socio-economic changes that took place in Romano-African society during Antiquity. This study shows that the phraseology of building inscriptions had a clear correlation both with the type of builder and with the date of carving. Private builders tended to accentuate their participation (especially its financial side) in the project; honouring the emperor received more emphasis in the building inscriptions set up by communities; the texts produced by the army were concise. The chronological development is so clear that it enables stylistic dating. At the beginning of the imperial period the phrases were clear, concrete, formal and stereotyped but by Late Antiquity they have become vague, subjective, flexible, varied and even rhetorically or poetically coloured.

Disabled Revolutionary War Veterans and the Construction of Disability in the Early United States, c. 1776-1840

This thesis addresses the following broad research question: what did it mean to be a disabled Revolutionary War veteran in the early United States during the period from 1776 to roughly 1840? The study approaches the question from two angles: a state-centred one and an experiential one. In both cases, the theoretical framework employed comes from disability studies. Consequently, disability is regarded as a sociocultural phenomenon rather than a medical condition. The state-centred dimension of the study explores the meaning of disability and disabled veterans to the early American state through an examination of the major military pension laws of the period. An analysis of this legislation, particularly the invalid pension acts of 1793 and 1806, indicates that the early United States represents a key period in the development of the modern disability category. The experiential approach, in contrast, shifts the focus of attention away from the state towards the lived experiences of disabled veterans. It seeks to address the issue of whether or not the disabilities of disabled veterans had any significant material impact on their everyday lives. It does this through a comparison of the situation of 153 disabled veterans with that of an equivalent number of nondisabled veterans. The former group received invalid pensions while the latter did not. In comparing the material conditions of disabled and nondisabled veterans, a wide range of primary sources from military records to memoirs and letters are used. The most important sources in this regard are the pension application papers submitted by veterans in the early nineteenth century. These provide us with a unique insight into the everyday lives of veterans. Looking at the issue of experience through the window of the pension files reveals that there was not much difference in the broad contours of disabled and nondisabled veteran life. This finding has implications for the theorisation of disability that are highlighted and discussed in the thesis. The main themes covered in this study are: the wartime experiences of injured American soldiers, the military pension establishment of the early United States and the legal construction of disability, and the post-war working and family lives of disabled veterans. Keywords: disability, early America, veterans, military pensions, disabled people, Revolutionary War, United States, disability theory.

Governance Matters : China's Developing Western Region with a Focus on Qinghai Province

This study is about governance in contemporary China. The focus is on Qinghai Province, one of the twelve provincial-level units included in the western region development strategy launched in 2000 by the government of China. Qinghai, the subject of the case study, is not a very well-known province. Hence, this study is significant, because it provides new knowledge about the province of Qinghai, its governance and diverse challenges, and deepens one s overall knowledge regarding China. Qinghai province is one of the slowest developing regions of China. My research problem is to analyze to what extent provincial development correlates with the quality of governance. The central concept of this research is good governance. This dissertation employs a grounded theory approach while the theoretical framework of this study is built on the Three World s approach of analyzing the three main themes, namely, the environment, economic development, and cultural diversity, and to support the empirical work. Philosophical issues in the humanities and contemporary theories of governance are brought in to provide deeper understanding of governance, and to understand to what extent and how characteristics of good governance (derived from the Western canon) are combined with Chinese tradition. A qualitative research method is chosen to provide a deeper understanding of the contemporary challenges of Qinghai (and China) and to provide some insight into the role and impact of governance on provincial development. It also focuses on the Tibetan ethnic group in order to develop as full an understanding as possible about the province. The challenges faced by Qinghai concern in particular its environment, economic development, and cultural diversity, all of which are closely interrelated. The findings demonstrate that Qinghai Province is not a powerful actor, because it has weak communications with the central government and weak collaboration with its stakeholders and civil society. How Qinghai s provincial government conducts provincial development remains a key question in terms of shaping the province s future. The question is how is Qinghai s government best able to govern in a way that is beneficial for the people. This study demonstrates that this is a significant question that challenges governance everywhere, and particularly in China given the absence of democracy. This study provides the ingredients for reflection as to how provincial government can be motivated to choose to govern in a sustainable way, instead of leaning on growth factors with too little consideration about the impact on the environment and the people.

Democracy, Participation, and Deliberation in China : The discussion about democratic centralism in the official Chinese press, 1978-1981

This study examines the Chinese press discussion about democratic centralism in 1978-1981 in newspapers, political journals and academic journals distributed nationwide. It is thus a study of intellectual trends during the Hua Guofeng period and of methods, strategies, and techniques of public political discussion of the time. In addition, this study presents democratic centralism as a comprehensive theory of democracy and evaluates this theory. It compares the Chinese theory of democratic centralism with Western traditions of democracy, not only with the standard liberal theory but also with traditions of participatory and deliberative democracy, in order to evaluate whether the Chinese theory of democratic centralism forms a legitimate theory of democracy. It shows that the Chinese theory comes close to participatory types of democracy and shares a conception of democracy as communication with the theory of deliberative democracy. Therefore, the Chinese experience provides some empirical evidence of the practicability of these traditions of democracy. Simultaneously, this study uses experiences of participatory democracies outside of China to explain some earlier findings about the Chinese practices. This dissertation also compares Chinese theory with some common Western theories and models of Chinese society as well as with Western understandings of Chinese political processes. It thus aims at opening more dialogue between Chinese and Western political theories and understandings about Chinese polity. This study belongs to scholarly traditions of the history of ideas, political philosophy, comparative politics, and China studies. The main finding of this study is that the Chinese theory of democratic centralism is essentially a theory about democracy, but whether its scrupulous practicing alone would be sufficient for making a country a democracy depends on which established definition of democracy one applies and on what kind of democratic deficits are seen as being acceptable within a truly democratic system. Nevertheless, since the Chinese theory of democratic centralism fits well with some established definitions of democracy and since democratic deficits are a reality in all actual democracies, the Chinese themselves are talking about democracy in terms acceptable to Western political philosophy as well.

Huellas de Eros y Thánatos en la narrativa de Diamela Eltit : La palabra en movimiento en el juego entre tropos, metáforas y deconstrucciones lingüísticas

Väitöskirja analysoi espanjan kielen dekonstruktioita ruumiin metaforista ja troopeista koostuvassa aineistossa chileläisen kirjailijan Diamela Eltitin (1949 -) neljässä romaanissa: Lumpérica (1983), Vaca sagrada (1991), El infarto del alma (1994) ja Los trabajadores de la muerte (1998). Näkökulma on kielen muutoksessa Eltitin proosassa 1980- ja 1990-luvuilla alkaen kokeellisesta huippuvaiheesta 1983, jolloin hän julkaisi esikoisromaaninsa Lumpérica. Tutkimus korostaa Eltitin romaanien historiallista arvoa, kirjallisuuden tapaa murtaa kielen rakenteita ja sitä miten tämä murros kytkeytyy taideteoreettiseen muutokseen kulttuuridiskursseissa. Tutkimus tarkastelee Eltitin kehityskaarta kenraali Augusto Pinochetin sotilasvallankaappauksesta 1973 halki sotilashallituksen kauden (1973-1990) aina kansalaisyhteiskunnan vahvistumiseen ja vuoteen 1998. Tutkimus analysoi ruumiin troopeista ja metaforista koostuvaa tutkimusaineistoa lingvistiikan, kirjallisuustieteen, historian ja sukupuolen tutkimuksen monitieteisessä viitekehyksessä. Sen vuoksi väitöskirja liittyy espanjalaisen filologian, yleisen kirjallisuustieteen, Latinalaisen Amerikan tutkimuksen ja naistutkimuksen oppiaineisiin. Kolme tärkeintä oppiteoreettista runkoa ovat lingvistinen strukturalismi, dekonstruktio ja feministiset kirjallisuusteoriat. Dekonstruktiivinen lähestymistapa tekstiin korostaa kielen merkityksen muodostumisen filosofista perustaa. Se pyrkii selvittämään, miten merkitys muodostuu kirjoittajan, tekstin ja lukijan välillä. Tekstikritiikki koostuu semanttisesta ja dekonstruktiivisesta tekstianalyysistä, jonka metodologisen mallin perusta on tanskalaisen kielitieteilijän Louis Hjelmslevin (1899-1965) kielitieteellinen malli. Väitös ei käytä mallia suoraan, vaan soveltaa sitä kaunokirjallisuuden tutkimukseen. Oppiteoreettisen viitekehyksen osalta tutkimus sijoittuu strukturalismin ja poststrukturalismin murrokseen. Tutkimus korostaa Eltitin radikaalia muotokieltä ja teatraalisuutta, hänen kielensä visuaalisuutta ja ruumiin metaforien eroottista jännitettä, mikä ilmenee mm. falloksen metaforaksi tulkitun hehkuvan valon kuvissa romaanissa Lumpérica. Vanhat kreikkalaiset myytit Éros ja Thánatos kasvavat esille länsimaisen taidehistorian perinteestä ja kontekstualisoituvat uusiksi kielikuviksi Chilen kirjallisessa maaperässä. Ne muodostavat Eltitin taiteellisen tuotannon pysyvän aihepiirin ja luovat teoksiin synkkää ja karua virettä sekä tummia ja eroottisia sävyjä. Tutkimus osoittaa, että Eltit dekonstruoi kieltä, mutta dekonstruktiot eivät ole jatkuvia eivätkä samanlaisia kaikissa romaaneissa. Kielellisten dekonstruktioiden variaatio on laaja eikä Eltit murra kielen syntaktisia ja morfologisia rakenteita kaikissa teksteissään. Tutkimuksen perusteella väitän, että Eltitin kirjoituksesta puhuttaessa useat tutkijat käyttävät epämääräisesti dekonstruktio-termiä. Useiden tutkijoiden toteamus dekonstruktiosta Diamela Eltitin kirjallisessa tuotannossa pysyvänä piirteenä on epätäsmällinen. Sen sijaan dekonstruktiivinen kirjoitus tarkoittaa Eltitillä laajasti vaihtelevaa lähestymistapaa kieleen, mikä ilmenee kehityslinjana hänen tuotannossaan ja eri tavoin jokaisessa teoksessa.

The Roman Republican Navy : from the sixth century to 167 BC

Työ käsittelee Rooman laivaston kehitystä, toimintaa ja osallistumista laajenemispolitiikkaan, jossa Rooma kasvoi kaupunkivaltiosta Välimeren hallitsijaksi. Rooma on aikaisemmissa tutkimuksissa nähty maavaltiona vailla kiinnostusta merenkulkuun. On katsottu, että ainoa merkittävä merisota Rooman historiassa on ensimmäinen puunilaissota (264-241 eKr.) ja että siinäkin roomalaiset (jotka historioitsija Polybius kuvaa vasta-alkajiksi) menestyivät Karthagoa vastaan turvautumalla laskusiltoihin, joiden avulla he saattoivat muuttaa meritaistelun maataisteluksi. Polybiuksen kuvaukseen on aina tähän asti luotettu. On katsottu että Roomalla ei ollut laivastoa ennen ensimmäistä puunilaissotaa ja että Rooma kaikissa sodissaan panosti merisodankäyntiin mahdollisimman vähän. Tämä työ pyrkii kumoamaan nämä käsitykset. Laivasto oli osallisena ja ehdottoman välttämätön kaikissa Rooman laajenemispolitiikan käänteissä. Arkeologian tiedot osoittavat, että ennen ensimmäistä puunilaissotaa Rooma kehittyi ja siitä tuli merkittävä kaupunki nimenomaan kaupankäynnin ja ulkomaisten kontaktien seurauksena. Se ei siis ollut puhdas agraarivaltio. Roomalaisilla oli laivasto jo viimeistään 500-luvulta lähtien eKr. ja sitä käytettiin Rooman laajentaessa valtaansa Italiassa. Näin ollen ensimmäisessä puunilaissodassa läntisen Välimeren herruudesta kilpaili kaksi merivaltiota, Rooma ja Karthago. Toinen puunilaissota (218-201) tunnetaan yleensä Hannibalin tulosta Alppien yli Italiaan, mutta se oli myöskin merkittävä merisota ja karthagolaiset hävisivät sen nimenomaan merellä. Rooma osallistui kilpailuun itäisen Välimeren hallinnasta ja kukisti Makedonian ja Syyrian laivastot, jotka eivät olleet mitenkään Rooman laivaston veroisia. Kaikista Rooman vastustajista Karthagolla olisi ollut suurin mahdollisuus pysäyttää Rooman laivaston voittokulu toisessa puunilaissodassa. Laivastoa käytettiin moniin eri tarkoituksiin. Suuret meritaistelut eivät ole ainoa osoitus laivastojen mukanaolosta ja merkityksestä, vaan on myös otettava huomion sotalaivojen rakenne ja toimintaedellytykset. Sotalaivat oli rakennettu taisteluita varten ja niissä oli hyvin niukasti säilytystilaa. Niiden oli päästävä laskemaan maihin aina kun miehistö tarvitsi vettä, ruokaa ja lepoa. Laivastot saattoivat toimia vain niiden rannikoiden tuntumassa, joiden satamiin ja laskupaikkoihin niillä oli turvallinen pääsy. Roomalaiset olivat hyvin tietoisia tästä. Suuret merentakaiset sotaretket Afrikkaan, Espanjaan, Kreikkaan ja Vähän-Aasian rannikolle perustuivat kaikki siihen, että Rooman laivasto hallitsi purjehdusreittejä ja sopivia laskupaikkoja ja saattoi huolehtia joukkojen ja varusteiden kuljettamisesta kaukana taisteleville armeijoille. Samalla Rooman laivasto kävi itsenäistä sotaa merellä ja haastoi ja kukisti kaikki Välimeren merivaltiot. 130-luvulle eKr. tultaessa se oli lyönyt vihollisensa ja riisunut aseista liittolaisensa; Rooman laivasto hallitsi Välimerta yksin.

Dancing and Professional Dancers in Roman Egypt

The main aim of the study is to create a many-sided view of dancing in Roman Egypt (1st - early 4th centuries AD) and especially of the dancers who earned their living by dancing as hired performers. Even though dancers and other performers played a central part in many kinds of festivities throughout the ancient world, research on ancient professional dancers is rare and tends to rest on the ancient literature, which reflects the opinions of the elite. Documentary written sources (i.e., papyri, ostraka) the core of the present study are mentioned rather superficially, easily resulting in a stereotypical view of the dancers. This study will balance the picture of professional dancers in antiquity and of ancient dancing in a more general sense. The second aim characterizes this study as basic research: to provide a corpus of written sources from Greco-Roman Egypt on dancing and to discuss pictorial sources contemporary with the texts. The study also takes into account the theoretical discussion that centres on dancing as a nonverbal communicative mode. Dancers are seen as significant conveyors of social and cultural matters. This study shows that dancers were hired to perform especially in religious contexts, where the local associations on the village level also played an important part as the employers of the performers. These performers had a better standard of living in economic terms than the average hired worker, and dancers were better paid than other performers. In the Egyptian villages and towns, where the dancers performed and lived, the dancers do not seem to have been marginal because they were professionals or because of some ethnic or social background. However, their possible marginality may have occurred for reasons related to the practicalities of their profession (e.g., the itinerant life style). The oriental background of performers was a literary topos reflecting partly the situation in the centres of the empire, especially Rome, where many performers were of other than Roman origin. The connection of dancing, prostitution and slavery reflects the essential link between dance, body and gender: dancers are equated with such professions or socio-legal statuses where the body is the focus of attention, a commodity and a source of sensual pleasure; this dimension is clearly observable in ancient literature. According to the Egyptian documentary sources, there is no watertight evidence that professional dancers would have been engaged in prostitution and very little, if any, evidence that the disapproval of the professional dancers expressed by the ancient authors was shared by the Egyptians. From the 4th century onwards the dancers almost disappear from the documentary sources, reflecting the political and religious changes in the Mediterranean east.

Ancient Philosophers on Mental Illness

This dissertation is about ancient philosophers notions of mental illness, from Plato onwards. Mental illness here means disorders that, in ancient medical thought, were believed to originate in the body but to manifest themselves predominantly through mental symptoms. These illnesses were treated by physical means, which were believed to address the bodily cause of the illness, conceived of as an elemental imbalance or a state of cephalic stricture , for example. Sometimes the mental symptoms were addressed directly by psychotherapeutic means. The first and most important question explored concerns how the ancient philosophers responded to the medical notion of mental illness, and how they explained such illnesses in their theories of physiology and psychology. Although the illnesses are seldom discussed extensively, the philosophers were well aware of their existence and regarded their occurrence an indication of the soul s close dependence on the body. This called for a philosophical account. The second question addressed has to do with the ancient philosophers role as experts in mental problems of a non-medical kind, such as unwanted emotions. These problems were dubbed diseases of the soul , and the philosophers thus claimed to be doctors of the soul. Although the distinction between mental illnesses and diseases of the soul was often presented as rather obvious, there was some vagueness and overlap. There is still a third question that is explored, concerning the status of both mental illnesses and diseases of the soul as unnatural conditions, the role of the human body in the philosophical aetiologies of evil, and the medico-philosophical theories of psycho-physiological temperaments. This work consists of an introduction and five main chapters, focusing on Plato, Aristotle, the Stoics and Galen, and the Sceptics, the Epicureans and later Platonists. The sources drawn on are the original Greek and Latin philosophical and medical texts. It appears that the philosophers accepted the medical notion of mental illness, but interpreted it in various ways. The differences in interpretation were mostly attributable to differences in their theories of the soul. Although the distinction between mental illness and diseases of the soul was important, marking the boundary between the fields of expertise of medicine and philosophy, and of the individual s moral responsibilities, the problematic aspects of establishing it are discussed rather little in ancient philosophy. There may have been various reasons for this. The medical descriptions of mental illness are often extreme, symptoms of the psychotic type excluding the possibility of the condition being of the non-medical kind. In addition, the rigid normativeness of ancient philosophical anthropologies and their rigorous notion of human happiness decreased the need to assess the acceptability of individual variation in their emotional and intellectual lives and external behaviour.

Roomalaista oikeutta kreikaksi 500-luvun Palestiinassa : Eräitä lakitermejä papyruksessa P. Petra inv. 83

Tutkimuksen tarkoituksena on analysoida eräitä lakitermejä, jotka esiintyvät papyruksessa P. Petra inv. 83. Kyseinen dokumentti, joka sisältää sopimuksen kahden naapuruksen välisen kiistan lopettamiseksi, ajoittuu todennäköisesti vuodelle 574 jKr. ja se kuuluu Jordanian Petrasta vuonna 1993 löydettyyn hiiltyneeseen papyrusarkistoon. Papyrus on tällä hetkellä vielä julkaisematon, ja tämä työ on osa siihen liittyvää perustutkimusta, jonka tarkoituksena on toisaalta selittää tekstin itsensä sisältö, toisaalta arvioida sen antaman informaation merkitystä laajemmassa historiallisessa kontekstissa. Papyrus on kirjoitettu kreikaksi, Bysantin eli Itä-Rooman valtakunnan virallisella kielellä, mutta itse lakitermeistä suurin osa liittyy alun perin latinan kielellä luotuun roomalaiseen oikeuteen. Paikallinen väestö puolestaan oli seemiläistä alkuperää, jolla ei ainoastaan ollut oma kieli, vaan jolla oli ollut ennen valtakuntaan liittämistä omat oikeustraditionsakin. Niinpä papyruksessa esiintyvien termien tutkimuksen kautta nousevat esille monenlaiset laajemmatkin kysymyksenasettelut. Lakitermejä analysoidaan pääasiassa kolmesta näkökulmasta. Ensisijaisena pyrkimyksenä on selvittää niiden tarkka merkitys asiayhteydessään, joka papyruksen fragmentaarisuuden vuoksi ei ole etukäteen selvä, ja siten edistää tekstissä puheena olevien asianhaarojen ymmärtämistä. Toiseksi termien käyttöä koskevat tulokset suhteutetaan yleiseen oikeushistoriaan ja pyritään arvioimaan niiden merkitystä Petrassa käytössä olleen oikeusjärjestelmän kannalta. Kolmas näkökulma on kielitieteellinen, sillä termien käyttö papyruksessa on nähtävä osana laajempaa kehitystä, jossa roomalaisen oikeuden vähittäinen muuttuminen bysanttilaiseksi johti kielten vaihtumiseen ja koko juridisen käsitteistön siirtymiseen latinasta kreikkaan. Siksi tässä työssä käytetään itse papyruksen analyysin lisäksi laajaa vertailumateriaalia, joka koostuu ennen kaikkea roomalaisesta ja bysanttilaisesta lakikirjallisuudesta sekä dokumentaarisesta lähdeaineistosta, etenkin egyptiläisistä papyruksista. Niin tässä papyruksessa kuin muissakin kreikankielisissä lähteissä esiintyvät roomalaiseen oikeuteen liittyvät termit voidaan jaotella suoriin lainoihin, käännöslainoihin sekä komparaatiolainoihin. Jälkimmäisillä tarkoitetaan kreikan kielessä jo aiemmin käytössä olleita termejä, jotka eivät sananmukaiselta merkitykseltään vastaa latinalaisia, mutta joita alettiin käyttää jonkin latinalaisen termin vastineina. Tutkimus tekee selväksi, että olipa kyse mistä lainakategoriasta tahansa, lakitermien siirtyessä kielestä toiseen tapahtui yleensä semanttisia muutoksia eikä termejä aina käytetty samalla tavalla kuin alkukielessä. Merkityskenttä saattoi esimerkiksi supistua taikka laajentua tai sanalle saattoi kehittyä lainautumisen jälkeen täysin uusiakin merkityksiä. Oikeushistorian suhteen on huomioitava ero virallisten säännösten ja provinsseissa noudatettujen käytäntöjen välillä. Kaiken kaikkaan Petra näyttää kuitenkin olleen kiinteä osa Bysantin valtakuntaa, jonka lakeja ainakin pääpiirteissään noudatettiin. Kaikkien termien käytötavat eivät tosin ole johdettavissa suoraan virallisiin lakikorpuksiin, mutta ne eivät myöskään sodi niitä vastaan. Roomalaisen oikeuden tuntemus näyttää olleen Petrassa jopa parempaa kuin esimerkiksi Egyptissä. Mitä tulee papyruksessa puheena oleviin konkreettisiin asianhaaroihin, termien merkityksen ymmärtäminen selventää joidenkin aspektien pääpiirteitä, kun taas yksityskohdat jäävät tekstin fragmentaarisuuden takia useimmiten epäselviksi. Avainsanat: papyrologia, Petra, roomalainen oikeus, terminologia, kreikan kieli, latinan kieli, lainasanat

Kansankirkon varjossa : Uskonnollisen tasa-arvon toteutuminen Suomessa – vähemmistöjen näkökulma

Työ pyrkii selvittämään miten Suomessa toimivien vähemmistöuskontojen (islam, juutalaisuus, katolisuus) muodostamat yhdyskunnat kokevat oman asemansa suhteessa valtioon, viranomaisiin ja evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Toteutuuko vähemmistöjen omasta mielestä Suomessa uskonnollinen tasavertaisuus ja uskonnonvapaus käytännön tasolla. Sopiiko luterilaisen kirkon ja valtion läheinen suhde monikulttuurisen yhteiskunnan ideaan ja vaikuttaako tämä kyseinen suhde siihen, miten muita uskontoja kohdellaan Suomessa. Näiden lisäksi tarkastellaan suomalaisen yhteiskunnan yleistä suvaitsevaisuutta, median vähemmistöjä koskevaa uutisointia ja kuinka valtaväestöstä poikkeaviin uskonnon edustajiin suhtaudutaan arkipäivän kohtaamisissa. Työssä tuodaan myös esille miten perinteiset vähemmistöt (juutalaiset ja tataarit) ovat pystyneet sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja samanaikaisesti säilyttämään oman kulttuurisen identiteettinsä ja erikoislaatuisuutensa ilman valtion viranomaisten järjestämää kotouttamista. Aineisto työhön on kerätty viiden rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsenelle tehdyllä teemahaastattelulla. Perinteiset mukana olevat vähemmistöyhdyskunnat ovat Helsingin juutalainen seurakunta, tataarien Suomen Islam-seurakunta ja Katolinen kirkko Suomessa. Uudempia yhteisöjä edustavat sunnimuslimien Islamic Multicultural Dawah Centre ja shiiojen Resalat Islamilainen yhdyskunta.

Cubicula diurna, nocturna : cubiculum-makuutila latinankielisessä kirjallisuudessa

Tutkielma käsittelee cubiculum-nimistä huonetilaa roomalaisessa kirjallisuudessa. Cubiculum-termin määrittelyn pohjana on antiikin latinankielinen kirjallisuus ja työn tarkoituksena on selvittää perinpohjaisesti cubiculum-huoneen olemus sellaisena kuin se voidaan teksteissä nähdä. Tekstikohdat on valittu pääasiallisesti Thesaurus linguae Latinae -hakuteosta käyttäen. Tekstien perusteella on tarkoitus selvittää huoneen fyysinen olemus sekä sen erilaiset käyttötavat. Tarkastelun kohteena on myös cubiculum-nimityksen käyttö arkeologisissa kohteissa, eli voiko tätä nimitystä käyttää mm. pompejilaistalojen keskushallin tai peristyylin sivustalla sijaitsevista huoneista. Oman käsittelynsä saavat myös huoneeseen suuntautuneen liikkeen kuvaus sekä huoneen käyttäjien selvittäminen. Työ liittyy laajemmin roomalaisten yksityistalojen (domus) tutkimukseen, jonka taustalla on ajatus siitä, että tilankäyttö kertoo yhteisöjen arvoista ja rakenteista. Roomalaistaloissa nähtävissä oleva huonetilojen kaavamainen asettelu heijastaa yhteisön ajatusmaailmaa. Käsitellyt tekstit paljastavat, että cubiculum on joustava tilanimitys, jota voidaan käyttää paitsi eliitin edustajien yksityistalojen, myös huviloiden, keisarillisten asumusten ja vaatimattomampien talojen makuutiloista. Nukkuminen on tilan keskeinen funktio ja tämä merkitys sanalla esiintyy vielä keskiaikaisissa ja moderneissakin teksteissä. Myöhäisantiikin tekstit antavat sanalle myös kuvaannollisia merkityksiä. Tekstien perusteella cubiculum on selkeästi rauhallinen, pimeä ja suljettava tila, joka antoi mahdollisuuden yksityisyyteen. Cubiculum todisti useita funktioita, joita tunnetaan osin jo varhaisemmasta tutkimuksesta: tilassa mm. viihdytettiin ystäviä ja hoidettiin yksityisasioita. Huoneeseen suuntautuneen liikkeen kuvaus paljastaa, että varsin usein tilaan pääsy vaati kutsun. Kutsumattomat vieraat pääsivät sisään usein lähinnä voimaa käyttäen. Cubiculum-huoneen käyttäjät olivat pääasiassa vapaita, aikuisia roomalaisia, niin miehiä kuin naisiakin. Lapset mainitaan cubiculum-huoneen yhteydessä harvoin, eikä sanaa käytetä palveluskunnan makuutiloista, vaan palvelijat kuvataan usein nukkumassa cubiculum-huoneen ulkopuolella. Tekstit antavat vain viitteitä huoneen sijoittelusta yksityistaloissa, joten arkeologinen jatkotutkimus onkin välttämätöntä pompejilaistalojen makuuhuonejärjestelyiden selvittämiseksi.

Drops That Open Worlds : Image of Water in the Poetry of Euphrase Kezilahabi

Euphrase Kezilahabi on tansanialainen kirjailija, joka ensimmäisenä julkaisi swahilinkielisen vapaalla mitalla kirjoitetun runokokoelman. Perinteisessä swahilirunoudessa tiukat muotosäännöt ovat tärkeitä, ja teos synnytti kiivasta keskustelua. Runoteokset Kichomi ( Viilto , Kipu , 1974) ja Karibu Ndani ( Tervetuloa sisään , 1988) sekä Kezilahabin muu tuotanto voidaan nähdä uuden sukupolven taiteena. Kezilahabi on arvostettu runoilija, mutta hänen runojaan ei aiemmin ole käännetty englanniksi (yksittäisiä säkeitä lukuunottamatta), eikä juurikaan tutkittu yksityiskohtaisesti. Yleiskuvaan pyrkivissä lausunnoissa Kezilahabin runouden on hyvin usein määritelty olevan poliittista. Monet Kezilahabin runoista ottavatkin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta niiden pohdinta on kuitenkin runoissa vain yksi taso. Sen lisäksi Kezilahabin lyriikassa on paljon muuta ennen kartoittamatonta tämä tutkimus keskittyy veden kuvaan (the image of water). Kezilahabi vietti lapsuutensa saarella Victoria-järven keskellä, ja hänen vesikuvastonsa on rikasta. Tutkimuskysymyksenä on, mitä veden kuva runoteoksissa Kichomi ja Karibu Ndani esittää. Runojen analysoinnissa ja tulkinnassa on tarkasteltu myös sitä, miten äänteellinen taso osallistuu kuvien luomiseen. Tutkimuksen määritelmä kuvasta pohjautuu osittain Hugh Kennerin näkemykseen, jonka mukaan oleellista kuvassa on kirjaimellinen taso. Kennerin lähtökohtaan on yhdistetty John Shoptawin teoriaa, joka korostaa runon äänteellisen puolen tärkeyttä merkityksen muodostumisessa. Foneemien analyysissä vaikutteena on ollut Reuven Tsurin teoria. Analyysiosio osoittaa, että veden kuva edustaa ja käsittelee teoksissa lukuisia teemoja: elämää, kuolemaa, fyysistä vetovoimaa, runoutta, mielikuvitusta ja (ali)tajuntaa sekä moraalia. Veden kuvan tutkimuksen pohjalta on nähtävissä, että Kezilahabin filosofia asettuu elävä/kuollut- ja elämä/kuolema dikotomioiden ulkopuolelle.

Women and their Agency in the Neo-Assyrian Empire

Tämä pro gradu-työ käsittelee naisten toimijuutta uusassyrialaisessa imperiumissa. Toisin sanoen työssä tutkitaan naisten vaikutusmahdollisuuksia assyrialaisessa, patriarkaalisessa yhteiskunnassa – aihe, johon ei aiemmin ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Täydennän työssä assyriologista näkökantaa kulttuuritieteiden ja antropologian käsitteistöllä ja teorioilla. Työn teoreettinen viitekehys liittyy yksilön, yhteiskunnan ja vallan välisiin suhteisiin, jotka kohtaavat toimijuuden käsitteessä. Vaikka työssä esittelen toimijuuden käsitettä laajemminkin, päädyin aineiston asettamien rajoitusten takia määrittelemään toimijuuden seuraavasti: toimijoita ovat ne naiset, jotka toimivat aktiivisina subjekteina yhteiskunnassa. Näin määritellyt toimijat jaoin vielä kahteen ryhmään, eksplisiittisiin (explicit agents) ja implisiittisiin (implicit agents) toimijoihin. Ensimmäisen ryhmän jäsenet selkeästi toimivat teksteissä jollain tavalla, jälkimmäisen ryhmän jäsenten toimijuus on pääteltävä asiayhteydestä. Pro graduni perustuu laajan tekstiaineiston analyysiin. Jaan imperiumin toimijanaiset kolmeen laajaan ryhmään: palatsissa, temppelissä ja niiden ulkopuolella toimineisiin naisiin. Jokaisen näistä kolmesta ryhmästä jaan vielä useisiin alaryhmiin, useimmiten ammattinimikkeen tai arvonimen mukaan. Suurimmaksi ryhmäksi osoittautuivat palatsissa toimineet naiset. Heistä erityisen aktiivisia olivat šakintut, jotka hoitivat vastuullisia hallinnollisia tehtäviä palatseissa. Myös kuningatarten ja muiden kuninkaallisten naisten rooli toimijoina oli uusassyrialaisella kaudella merkittävä. Temppeleissä toimineista naisista merkittävin ryhmä toimijuuden kannalta olivat naispuoliset profeetat, jotka toimivat aktiivisissa rooleissa ainakin toimittaessaan jumalallisia sanomia. Palatsien ja temppelien ulkopuolelle jäi vain vähän naistoimijoita: omaksi selkeäksi ryhmäkseen erottuivat ainoastaan harimtut, prostituoidut. Lopuksi pohdin jokaisen ryhmän toimijuutta ensin taulukkomuodossa (taulukot 9, 10 ja 11) sitten lyhyessä analyysikappaleessa.

Confucian education and enlightenment for the masses in the manner of Guwen guanzhi

The topic of this study is the most renowned anthology of essays written in Literary Chinese, Guwen guanzhi, compiled and edited by Wu Chengquan (Chucai) and Wu Dazhi (Diaohou), and first published during the Qing dynasty, in 1695. Because of the low social standing of the compilers, their anthology remained outside the recommended study materials produced by members of the established literati and used for preparing students in the imperial civil-service examinations. However, since the end of the imperial era, Guwen guanzhi has risen to a position as the classical anthology par excellence. Today it is widely used as required or supplementary reading material of Literary Chinese in middle-schools both in Mainland China and on Taiwan. The goal of this study is to explain the persistent longevity of the anthology. So far, Guwen guanzhi has not been a topic of any published academic study, and the opinions expressed on it in various sources are widely discrepant. Through a comparative study with a dozen classical Chinese anthologies in use during the early Qing dynasty, this study reveals the extent to which the compilers of Guwen guanzhi modelled their work after other selections. Altogether 86 % of the texts in Guwen guanzhi originate from another Qing era anthology, Guwen xiyi, often copied character by character. However, the notes and commentaries are all different. Concentrating on the special characteristics unique to Guwen guanzhi—the commentaries and certain peculiarities in the selection of texts—this study then discusses the possible reasons for the popularity of Guwen guanzhi over the competing readers during the Qing era. Most remarkably, Guwen guanzhi put in practise the equalitarian, educational ideals of the Ming philosopher Wang Shouren (Yangming). Thus Guwen guanzhi suited the self-enlightenment needs of the ”subordinate classes”, in particular the rising middle-class comprised mainly of merchants. The lack of moral teleology, together with the compact size, relative comprehensiveness of the selection and good notes and comments, have made Guwen guanzhi well suited for the new society since the abolition of the imperial examination system. Through a content analysis, based on a sample of the texts, this study measures the relative emphasis on centralism and localism (both in concrete and spiritual terms) expressed in the texts of Guwen guanzhi. The analysis shows that the texts manifest some bias towards emphasising innate virtue on the expense of state-defined moral. This may reflect hidden critique towards intellectual oppression by the centralised imperial rule. During the early decades of the Qing era, such critique was often linked to Ming-loyalism. Finally, this study concludes that the kind of ”spiritual localism” that Guwen guanzhi manifests gives it the potential to undermine monolithic orthodoxy even in today’s Chinese societies. This study has progressed hand in hand with the translation of a selection of texts from Guwen guanzhi into Finnish, published by Gaudeamus Helsinki University Press: Jadekasvot – Valittuja tarinoita Kiinan muinaisajoilta (2005), Jadelähde – Valittuja kirjoituksia Kiinan keskiajalta (2007) and Jadepeili – Valittuja kirjoituksia keisarillisen Kiinan kulta-ajoilta (2008). All translations are critical editions, complete with extensive notation. The trilogy is the first comprehensive translation based on Guwen guanzhi in a European language.