Ancient Philosophers on Mental Illness

This dissertation is about ancient philosophers notions of mental illness, from Plato onwards. Mental illness here means disorders that, in ancient medical thought, were believed to originate in the body but to manifest themselves predominantly through mental symptoms. These illnesses were treated by physical means, which were believed to address the bodily cause of the illness, conceived of as an elemental imbalance or a state of cephalic stricture , for example. Sometimes the mental symptoms were addressed directly by psychotherapeutic means. The first and most important question explored concerns how the ancient philosophers responded to the medical notion of mental illness, and how they explained such illnesses in their theories of physiology and psychology. Although the illnesses are seldom discussed extensively, the philosophers were well aware of their existence and regarded their occurrence an indication of the soul s close dependence on the body. This called for a philosophical account. The second question addressed has to do with the ancient philosophers role as experts in mental problems of a non-medical kind, such as unwanted emotions. These problems were dubbed diseases of the soul , and the philosophers thus claimed to be doctors of the soul. Although the distinction between mental illnesses and diseases of the soul was often presented as rather obvious, there was some vagueness and overlap. There is still a third question that is explored, concerning the status of both mental illnesses and diseases of the soul as unnatural conditions, the role of the human body in the philosophical aetiologies of evil, and the medico-philosophical theories of psycho-physiological temperaments. This work consists of an introduction and five main chapters, focusing on Plato, Aristotle, the Stoics and Galen, and the Sceptics, the Epicureans and later Platonists. The sources drawn on are the original Greek and Latin philosophical and medical texts. It appears that the philosophers accepted the medical notion of mental illness, but interpreted it in various ways. The differences in interpretation were mostly attributable to differences in their theories of the soul. Although the distinction between mental illness and diseases of the soul was important, marking the boundary between the fields of expertise of medicine and philosophy, and of the individual s moral responsibilities, the problematic aspects of establishing it are discussed rather little in ancient philosophy. There may have been various reasons for this. The medical descriptions of mental illness are often extreme, symptoms of the psychotic type excluding the possibility of the condition being of the non-medical kind. In addition, the rigid normativeness of ancient philosophical anthropologies and their rigorous notion of human happiness decreased the need to assess the acceptability of individual variation in their emotional and intellectual lives and external behaviour.

Väitöskirja käsittelee antiikin filosofien käsityksiä mielisairauksista. Mielisairaudella tarkoitetaan työssä häiriötiloja, jotka antiikin lääketieteen käsityksen mukaan olivat ruumiillista alkuperää, mutta joiden oireet olivat pääasiassa henkisiä tai sielullisia. Näitä sairauksia hoidettiin ruumiillisin keinoin (lääkitys, ruokavalio, liikunta), joiden oletettiin vaikuttavan sairauden ruumiilliseen syyhyn, mutta toisinaan henkisiin oireisiin pyrittiin vaikuttamaan suoraan eräänlaisen psykoterapian keinoin. Työssä on tutkittu, miten antiikin filosofit kommentoivat lääketieteellisiä käsityksiä mielisairauksista ja miten he selittivät näitä sairauksia omien psykologisten ja fysiologisten teorioidensa valossa. Vaikka mielisairauksia käsitellään filosofisissa lähteissä vain harvoin laajasti, antiikin filosofit pitivät näitä sairauksia merkittävänä osoituksena sielun ja ruumiin keskinäisestä riippuvuudesta ja ihmismielen hauraudesta. Lisäksi työssä on tutkittu mielisairauksien ja niitä muistuttavien ei-lääketieteellisten tilojen välistä eroa. Esimerkiksi ei-toivottuja emootioita kutsuttiin sielun sairauksiksi , ja filosofit julistivat olevansa sielun lääkäreitä . Ero mielisairauksien ja sielun sairauksien välillä esitetään lähteissä usein ongelmattomana, vaikka kategorioiden välillä oli ilmeistä päällekkäisyyttä. Kolmantena tutkimuskysymyksenä on tarkasteltu luonnon käsitettä mielisairauksia ja sielun sairauksia koskevissa keskusteluissa, ihmisruumiin roolia filosofisissa pahan selityksissä sekä psyko-fysiologisia temperamentteja koskevia lääketieteellis-filosofisia teorioita. Työ koostuu johdannosta ja viidestä pääluvusta, jotka käsittelevät Platonia, Aristotelesta, stoalaisia ja Galenosta sekä skeptikkoja, epikurolaisia ja myöhempiä platonisteja. Tutkimus perustuu kreikan- ja latinankielisiin lääketieteellisiin ja filosofisiin alkuperäislähteisiin. Tutkimus osoittaa, että filosofit hyväksyivät lääketieteellisen käsityksen mielisairauksista, mutta tulkitsivat sitä eri tavoin. Tulkintaerot liittyvät ennen muuta eroihin filosofien käsityksissä sielusta. Vaikka ero mielisairauksien ja sielun sairauksien välillä oli merkittävä, sillä se määritti lääketieteen ja filosofian välistä rajaa sekä yksilön moraalisen vastuun rajaa, rajan määrittelyyn liittyviä ongelmia käsiteltiin antiikin filosofiassa varsin vähän. Tämä on voinut johtua useista syistä. Lääketieteen kuvaukset mielisairauksista ovat usein äärimmäisiä ja keskittyvät psykoottisiin tiloihin, jotka voitiin varsin yksiselitteisesti tulkita lääketieteellisiksi. Lisäksi antiikin filosofisten antropologioiden tiukka normatiivisuus ja ahdas käsitys onnellisuudesta vähensivät tarvetta pohtia tunne-elämän ja ulkoisen käytöksen yksilöllisen vaihtelun hyväksyttävyyttä.