Organisaation strategian mukainen uudistumiskyky case: KM-factor -mittaus Itäisessä tullipiirissä

Tutkielman tarkoituksena on tutkia case-organisaationa toimivan Itäisen tullipiirin strategista uudistumiskykyä. Minkälaiset lähtökohdat organisaatiolla on kohdata tulevaisuuden haasteet omassa toimintaympäristössään ja minkälaisia esteitä uudistumiselle löytyy? Pärjätäkseen kiristyvässä kilpailussa on uudistumiseen vaikuttavien tekijöiden, kuten osaamisen, tiedon kulun, johtamisen ja suhteiden tunnistaminen ja hyödyntäminen ensiarvoisen tärkeää myös julkishallinnon organisaatioille. Tässä tutkielmassa uudistumiskykyä tarkastellaan kolmiulotteisen organisaatiomallin (mekaaninen, orgaaninen ja dynaaminen) valossa ja kehittämistoimien lähtökohtana pidetään organisaation omaa strategista fokusta. Tutkimus- ja tiedonkeruumenetelminä käytetään kvantitatiiviseksi luokiteltavaa, sähköisessä muodossa tehtävää KM-factor -kyselyä ja kvalitatiivista teemahaastattelua. Tutkimustulokset antavat strategisesti tärkeää tietoa case-organisaation nykytilasta; sen heikkouksista ja vahvuuksista. Tulosten perusteella organisaation toimintatapa on melko yhtenäinen ja strategisen fokuksensa, eli orgaanisen toimintaympäristön vaatimusten mukainen. Kehittämistoimia tulee kuitenkin kohdentaa erityisesti henkilöstön strategian mukaisen osaamisen ja esimiesten tiedon kulun lisäämiseen sekä yleisesti työmotivaatiotason nostamiseen koko kohdeorganisaatiossa. Organisaatiossa on luotava käytäntöjä, jotka tukevat avoimen tiedon kulun ilmapiiriä ja dialogimaista kommunikointia, jotta organisaation uudistumiskyky yhtenäisenä systeeminä parantuisi entisestään.

Rakennukset ja rakentajat Raision Ihalassa rautakauden lopulla ja varhaisella keskiajalla

Turun yliopiston arkeologian oppiaine tutki Raision Ihalan historiallisella kylätontilla, ns. Mullin eduspellolla, asuinpaikan, josta löydettiin maamme oloissa harvinaisen hyvin säilyneitä rakennusten puuosien jäännöksiä. Löytö on ainutlaatuinen Suomen oloissa ja sillä on kansainvälistäkin merkitystä, koska hyvin säilyneet myöhemmän rautakauden ja varhaisen keskiajan maaseutuasuinpaikat, joista tavataan puujäännöksiä, ovat harvinaisia erityisesti itäisen Itämeren piirissä. Rakennukset on ennallistettu käyttäen tiukkaa paikallisen analogian (’Tight Local Analogy’) metodia, erityisesti suoraa historiallista analogista lähestymistapaa. Tätä tarkoitusta varten muodostettiin aluksi arkeologinen, historiallinen ja etnografinen lähdemalli. Tämä valittiin maantieteellisesti ja ajallisesti relevantista tutkimusaineistosta pohjoisen Itämeren piiristä. Tiedot lounaisen Suomen rakennuksista ja rakennusteknologiasta katsottiin olevan tärkein osa mallia johtuen historiallisesta ja spatiaalisesta jatkuvuudesta. Lähdemalli yhdistettiin sitten Mullin arkeologiseen aineistoon ja analyysin tuloksena saatiin rakennusten ennallistukset. Mullista on voitu ennallistaa ainakin kuusi eri rakennusta neljässä eri rakennuspaikassa. Rakennusteknologia perustui kattoa kannattaviin horisontaalisiin pitkiin seinähirsiin, jotka oli nurkissa yhdistetty joko salvoksella tai varhopatsaalla. Kaikissa rakennuksissa ulkoseinän pituus oli 5 – 7 metriä. Löydettiin lisäksi savi- ja puulattioita sekä kaksi tulisijaa, savikupoliuuni ja avoin liesi. Runsaan palaneen saven perusteella on mahdollista päätellä, että katto oli mitä todennäköisimmin kaksilappeinen vuoliaiskatto, joka oli katettu puulla ja/tai turpeella. Kaikki rakennukset olivat samaa tyyppiä ja ne käsittivät isomman huoneen ja kapean eteisen. Kaikki analysoitu puu oli mäntyä. Ulkoalueelta tavattiin lisäksi tunkioita, ojia, aitoja ja erilaisia varastokuoppia. Rakennukset on ajoitettu 900-luvun lopulta 1200-luvun lopulle (cal AD). Lopuksi tutkittiin rakennuksia yhteisöllisessä ympäristössään, niiden ajallista asemaa sekä asukkaiden erilaisia spatiaalisia kokemuksia ja yhteyksiä. Raision Ihalaa analysoidaan sosiaalisen identiteetin ja sen materiaalisten ilmenemismuotojen kautta. Nämä sosiaaliset identiteetit muodostuvat kommunikaatioverkostoista eri spatiaalisilla ja yhteisöllisillä ta¬soilla. Näitä eri tasoja ovat: 1) kotitalous arjen toimintoineen, perhe ja sukulaisuussuhteet traditioineen; 2) paikallinen identiteetti, rakennus, rakennuspaikka, asuinpaikan ympäristö ja sen käyttö, (maa)talo ja kylä; 3) Raision Ihalan kylä laajemmassa alueellisessa kontekstissaan pohjoisen Itämeren piirissä: kauppiaiden ja käsityöläisten kontaktiverkostot, uskonnollinen identiteetti ja sen muutokset.

Katsaus monoteististen uskontojen yhteiseen historiaan

Kirjallisuusarvostelu

Cosmographia . La Sphera

Claudios Ptolemaios (Claudius Ptolemaeus, synt. n. v. 100, k. n. v. 170) oli syntyjään kreikkalainen. Hänet tunnetaan egyptiläisenä tähtitieteilijänä, matemaatikkona ja maantieteilijänä. Hän vaikutti Aleksandriassa 2. vuosisadalla j.a.a. Hänen kirjoituksensa kuuluvat kreikkalais-roomalaisen tieteen korkeimpiin saavutuksiin. Erityisesti hänen geosentrinen (maakeskinen) mallinsa maailmankaikkeudesta tunnetaan Ptolemaioksen järjestelmänä. Hänen ensimmäinen suuri tähtitieteellinen työnsä, Almagest valmistui noin vuonna 150. - Gregorio (Goro) Dati (1362-1435) toimi Firenzessä silkkikauppiaana. Hän oli Leonardo Datin nuorempi veli. Georgio harjoitti kansainvälistä kauppaa ja tunsi Välimeren purjehdusta sekä maantiedettä. Hän on kirjoittanut myös historiateoksen Firenzestä sekä omaelämäkerrallisen Libro segreton. - La Spheran portolaanikartta on edeltäjiään suurempi ja jaettu pienemmmiksi kokonaisuuksiksi. - Tämä kappale on aikansa loistokas käsikirjotusteos: teksti tyylikästä, kuvat laadukkaita, kuvitus runsasta. Kartat monine yksityiskohtineen on huolellisesti laadittu.

La Sphera

Gregorio (Goro) Dati (1362-1435) toimi Firenzessä silkkikauppiaana. Hän oli Leonardo Datin nuorempi veli. Georgio harjoitti kansainvälistä kauppaa ja tunsi Välimeren purjehdusta sekä maantiedettä. Hän on kirjoittanut myös historiateoksen Firenzestä sekä omaelämäkerrallisen Libro segreton. - La Spheran portolaanikartta on edeltäjiään suurempi ja jaettu pienemmmiksi kokonaisuuksiksi. - Tämän käsikirjoituksen kartat ovat tekstiä vanhempia.

St. Petersburg Court Chant and the Tradition of Eastern Slavic Church Singing

The present study examines the repertory of liturgical chant known as St. Petersburg Court Chant which emerged within the Imperial Court of St. Petersburg, Russia, and appeared in print in a number of revisions during the course of the 19th century, eventually to spread throughout the Russian Empire and even abroad. The study seeks answers to questions on the essence and composition of Court Chant, its history and liturgical background, and most importantly, its musical relationship to other repertories of Eastern Slavic chant. The research questions emerge from previous literary accounts of Court Chant (summarized in the Introduction), which have tended to be inaccurate and generally not based on critical research. The study is divided into eight main chapters. Chapter 1 provides a survey of the history of Eastern Slavic chant and the Imperial Court Chapel of St. Petersburg until 1917, with special emphasis on the history of singing traditional chant in polyphony, the status of the Court Chapel as a government authority, and its endeavours in publishing church music. Chapter 2 deals with the liturgical background of Eastern chant, the chant genres, and main repertories of Eastern Slavic chant. Chapter 3 concentrates on chant sources: it introduces the musical notations utilised, after which a typology of chant books is presented. The discussion continues with a survey of the sources of Court Chant and their content, the specimens selected for closer analysis, the comparative materials from other repertories, and ends with a commentary on some chant sources that have been excluded. The comparative sources include a specimen from around the beginning of the 12th century, a few manuscripts from the 17th century, and printed and manuscript chant books from the early 18th to early 20th century, covering the geographical area that delimits to the western Ukraine, Astrakhan, Nizhny Novgorod, and the Solovetsky Monastery. Chapter 4 presents the approach and methods used in the subsequent analytical comparisons. After a survey of the pitch organization of Eastern Slavic chant, the customary harmonization strategy of traditional chant polyphony is examined, according to which a method for meaningful analysis of the harmony is proposed. The method is based on the observation that the harmonic framework of chant polyphony derives from the standard pitch collection of monodic chant known as the Church Gamut, specific pitches of which form eight harmonic regions that behave like the usual tonalities of major and harmonic minor. Because of the considerable quantity of comparative chant forms, computer-assisted statistical methods are applied to the analysis of chant melodies. The primary chant forms and their respective comparative forms have been pre-processed into reduced chant prototypes and divided into redactions. The analyses are carried out by measuring the formal dissimilarities of the primary chant forms of the Court Chant repertory against each comparative form, and also by measuring the reciprocal dissimilarities of all chant versions in a redaction, the results of which are subjected to agglomerative hierarchical clustering in order to find out how the chant forms relate to each other. The dissimilarities are determined by applying a metric dissimilarity function that is based on the Levenshtein Distance. Chapter 5 provides the melodic and harmonic analyses of generic chants (chants used for multiple texts of different lengths), i.e., chants for stichera samoglasny and troparia, Chapter 6 of pseudo-generic chants (chants that are used for multiple texts but with certain restrictions), i.e., chants for heirmoi, prokeimena, and three other hymns, and Chapter 7 of non-generic chants, covering nine chants that in the Court repertory are not shared by multiple texts. The results are summarized and evaluated in Chapter 8. Accordingly, it can be established that, contrary to previous conceptions, melodically, Court Chant is in effect a full part of the wider Eastern Slavic chant tradition. Even if it is somewhat detached from the chant versions of the Synodal square-note chant books and the local tradition of Moscow, it is particularly close to chant forms of East Ukraine and some vernacular repertories from Russia. Respectively, the harmonization strategies of Court Chant do not show significant individuality in comparison with those of the available polyphonic comparative sources, the main difference being the part-writing, which generally conforms to western common practice standard, whereas the deviations from this tend to be more significant in other analysed repertories of polyphonic chant. Thus, insofar as the subsequent prevalence of Court Chant is not based on its forceful dissemination by authorities (as suggested in previous literature but for which little tangible evidence could be found in Chapter 1), in the present author’s interpretation, Court Chant attained its dominance principally because musically it was considered sufficiently traditional, and as a chant body supported by the government, was conveniently available in print in serviceable harmonizations.

Duaalin käyttö mansin kielessä.Vertailussa käännetty kirjakieli, pohjoismurre ja itämurre

Sivuaineen tutkielmani käsittelee duaalin eli kaksikon numeruksen käyttöä kolmessa erilaisessa mansin kielen aineistossa. Vertaan toisiinsa ja aikaisemman tutkimuksen havaintoihin venäjästä mansiksi 1950-luvulla käännetyn n. 60-sivuinen pienoisromaanin Pavlik Morozovin kieltä, mansin pohjoismurteella samalla vuosikymmenellä nauhoitettuja ja litteroituja satuja, kertomuksia ja lauluja sekä 1900-luvun alussa kerättyjä itäisen, nyt jo kuolleen murteen kertomuksia. Lähtökohtanani ovat aikaisemman tutkimuksen havainnot, että sekä käännöskielessä että kuolevassa kielessä voi esiintyä kielen rakenteen yksinkertaistumista. Erityisesti huomioin duaalin käytön erityispiirteet: missä luvussa substantiivi on lukusanan ’kaksi’ jälkeen, mitä lukua käytetään parillisia ruumiinosia ja vaatekappaleita merkitsevissä sanoissa ja kuinka eri aineistoissa esiintyy duaalin tunnusten avulla tehtyä kahden substantiivin rinnastusta eli niin kutsuttua resiprookkista duaalia. Käännöskielen piirteiksi tutkimusaineistossa osoittautuvat erityisesti muuta aineistoa runsaampi duaalisten pronominien ja substantiivien käyttö sekä resiprookkisen duaalirinnastuksen vähäisyys. Myös kuolevassa kielessä, itämansin aineistossa, resiprookkinen rinnastus on epäproduktiivista verrattuna elinvoimaiseen pohjoismansiin, jossa kyseistä duaalin käyttötapaa esiintyy laajasti erilaisissa merkityksissä. Lukusanan ’kaksi’ jälkeen substantiivin luku on yleisemmin duaali pohjoismansin kertomus- ja runoaineistossa, itämansin aineistossa ja käännöskielessä taas yksikkö. Havaintoni on, että lukusana ’kaksi’ voi esiintyä myös resiprookkisen duaalin määritteenä. Käännöskielestä tällaista käyttöä ei löydy. Parillisten ruumiinosien ja vaatekappaleiden nimitykset ovat molempiin osiin viitattaessa useimmiten duaalissa ja yhteen osaan viitattaessa yksikössä. Itämansin aineistossa esiintyy yksi vanhakantainen ’puoli’-sanan avulla muodostettu viittaus yhteen käteen. ’Käsi’- ja ’jalka’-sanoja esiintyy myös yksikössä viittaamassa molempiin käsiin tai jalkoihin erityisesti pohjoismansin runomuotoisessa aineistossa sekä konventionaalistuneissa merkityksissä.

Venäjän viisumivapaus : uhka Euroopan unionin rajaturvallisuudelle?

Euroopan unionin ja Venäjän välinen viisumivapaus on toteutuessaan yksi lähitulevaisuuden merkittävimmistä haasteista Euroopan unionin rajaturvallisuudelle. Vapaan liikkuvuuden tavoittelussa Schengenin sopimuksella avatut sisärajat Euroopan keskiöön ovat lisänneet jäsenvaltioiden kansallisen raja-turvallisuuden kollektiivista merkitystä. Välimeren ja Kreikan tilanne laittoman maahantulon ongel-missa on ollut omiaan vahventamaan Euroopan unionin yhteisten rajaturvallisuushaasteiden tunnista-mista. Euroopan unionin rajaturvallisuuden kannalta viisumivapauteen varautuminen tarkoittaa sekä kunkin jäsenvaltion kansallisten toimintojen tiedostamista ja omatoimista kehittämistä että Euroopan unionin koko keinovalikoiman käyttöä aina yhteisölainsäädännöstä virastojen toimintoihin. Ennen varautumisen käytännön toimia on kuitenkin selvitettävä, minkälaisiin uhkiin toimenpiteillä varaudutaan. Tutkimuksessa on selvitetty Euroopan unionin ja Venäjän välisen viisumivapauden uhkaa Euroopan unionin rajaturvallisuudelle. Tutkimus on luonteeltaan tulevaisuudentutkimus. Menetelminä on käytetty skenaariomenetelmää, Delfoi-tutkimusta ja haastatteluja. Tutkimus jakautuu kolmeen osaan, joissa yhdistävänä tekijänä on rajaturvallisuus. Teoriaosassa selvitetään rajaturvallisuuden perusteet Euroopan unionissa sekä viisumivapauden taustatekijät liittämällä ne tutkimuksessa teoriana käytettyyn liberalismiin. Toisessa osassa luodaan teoriaosan perusteella useita mahdollisia tulevaisuudentiloja, joista empiirisen aineiston perusteella muodostetaan todennäköisin tulevaisuus. Valittua tulevaisuutta täydennetään asiantuntija-arvioilla sekä haastatteluilla. Kolmannessa osassa tehdään johtopäätökset rajaturvallisuuteen kohdistuvasta uhasta arvioimalla tulevaisuutta poliittiseen järjestelmään sekä Euroopan unionin nelitasoiseen rajaturvallisuusmalliin. Kolmannen osan lopussa arvioidaan rajaturvallisuuden keskeisten toimijoiden vaikutusmahdollisuudet rajaturvallisuuden ylläpitämiseksi.

Lintuopas vain paranee

Kirjallisuusarvostelu

Koivistonkyläntie, Äänekoski : Museotien hoito- ja ylläpitosuunnitelma

Koiviston museotie, Koivistonkyläntie 16757 sijaitsee Keski-Suomessa Äänekosken Koiviston kylässä. Museotien pituus on 2,9 kilometriä ja tieosoite on 16757 1/0 – 1/2900. Tie liittyy itä- ja länsipäässä maantiehen 69, joka johtaa Äänekosken Hirvaskankaalta Suonenjoen Levään. Valtatieltä 4 Hirvaskankaan liittymästä on noin 2 kilometriä museotien länsipäähän. Hirvaskankaalta on rakennettu museotien länsipäähän kevyenliikenteen väylä, joka on avattu syksyllä 2012. Museotien itäisen liittymän tuntumassa, museotien varressa, sijaitsee kylän opastusalue. Koivistonkylän paikallistie on liitetty Liikenneviraston (silloin Tielaitoksen) museokohdekokoelmaan vuonna 1998. Kohteen historiatiedot ovat olleet poikkeuksellisen kevyet. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman historiaselvittelyssä voitiin todeta, että Koiviston kylä ja paikallistie ovat Keski-Suomen vanhimman tien, Vanhan Laukaantien, osia. Tie liittyy Keski-Suomen asutushistoriaan 1500-luvulla. Koiviston alueella on sekä kivi- että rautakautisia jäänteitä, joten paikka on ollut asuttu jo huomattavasti aikaisemmin. Koiviston kylä on ollut Keski-Suomen keskuspaikka jo 1600-luvulla, mutta sen kukoistuskausi oli 1700- ja 1800-luvun taite. Kun Ruotsin sodat Venäjää vastaan menestyivät huonosti, valtion itäraja siirtyi länteen ja vanhat Savon ja Karjalan kauppatiet katkesivat. Tämä vaati kulkuyhteyksien parantamista itä-länsi- suuntaan Pohjanlahden satamakaupunkeihin. Valtakunnan uudistuksina perustettiin Vaasaan hovioikeus ja Vaasan lääni sekä Kuopion kaupunki. Kuopiosta rakennettiin Koivistonkylän kautta Vaasaan tie, joka valmistui ratsupolkuna vuonna 1787. Uuden postitien ja Vanhan Laukaantien risteyksessä Koivistonkylästä kehittyi keskuspaikka. Siellä oli postikonttori, lääkäri, apteekki, kruununmakasiini, kruununvouti ja henkikirjoittaja. Koivisto menetti asemansa Jyväskylälle, kun sille myönnettiin kaupunkioikeudet vuonna 1837. Liikenneviraston museokohdekokoelmassa Koivistonkylän museotie liittyy ajanjaksoon: ”1600–1700-lukujen maantieverkon rakentuminen”, missä rakentamisen pontimena olivat sisämaan kauppayhteydet satamiin, sotilaskuljetukset, hallinto ja erityisesti postin kulku. Ajanjaksolle tyypillistä oli Savon ja Karjalan maaliikenneyhteyksien rakentaminen Pohjanlahdelle. Koivistonkylään liittyy sotahistoriallinen tapahtuma Suomen sodan 1808–1809 ajalta, jolloin kylässä olleen kruununmakasiinin ja sen viljavarojen omistuksesta käytiin kahakka. Koivistonkylä teineen ei kuuluu museoviraston rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon (RKY). Koivistonkylä on luokiteltu Keski-Suomen maakuntakaavassa maakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi. Maatalousympäristön luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen on keskeistä ympäristön ilmeelle. Koivistonkylässä toimii kyläyhdistys, joka yhdessä kylän urheilu- ja metsästysseuran kanssa omistavat aktiivisessa käytössä olevan Seuratalon. Kylässä toimii myös koulu. Koivistonkyläntien kunto on museaalisessa näkökulmassa hyvä. Tien linjaus ja tasausviiva ovat säilyneet pääpiirtein oletettavasti vuoden 1787 tien kaltaisina. Tietä on levitetty ensin 1800-luvulla ja sittemmin autoliikenteen tarpeisiin, mutta alkuperäisen kaltainen vaikutelma on jäljellä. Tien ympäristö on pääosin hyvin hoidettua. Uutta rakennusrantaa on yritetty sopeuttaa vanhaan kylämaisemaan. Museokohteena Koivistonkyläntie on helposti saavutettava, ympäristöltään siisti ja maisemallisesti mielenkiintoinen. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman tavoitteena on säilyttää Koiviston museotie todisteena 1600–1700-luvun kustavilaisen kauden talonpoikaisesta tierakennuksesta. Tieverkko on itsessään muinaismuistolain suojaama muinaisjäännös. Tien säilyneisyys museointihetken (1998) asussa edellyttää hienovaraisia toimenpiteitä, joissa erityisesti otetaan huomioon tien liittyminen ympäristöönsä, perinteikkääseen, jatkuvasti toimivaan ja uudistuvaan kyläyhteisöön sekä suojellaan tienvarren muinaismuistot, muistomerkit ja muinaismuistoihin rinnastettavat kilometripylväät. Toimenpiteillä pyritään korostamaan tien ja sen ympäristön tulkittavuutta. Suunnitelmassa on esitetty toimenpiteitä tien ja sen lähiympäristön kehittämiseksi ja hoitamiseksi sekä tienpitäjän että maanomistajien näkökulmasta. Suunnitelma sisältää alueurakkaan sisällytettävät tieympäristön hoitotoimenpiteet sekä pitkän aikavälin tavoitteena kohteen ympäristön kunnostustoimenpiteitä ja suuntaviivoja tien mahdolliselle korjaukselle.

Karoliinien orientti: Vieraan kohtaaminen 1700-luvun alun Konstantinopolissa ruotsalaisen sotilaspastori Sven Agrellin matkapäiväkirjan kertomana

Tutkimalla ruotsalaisen sotilaspastori Sven Agrellin matkapäiväkirjasta (1709–13) käsityksiä turkkilaisista olen selvittänyt, miten varhaismodernin ajan oppinut ruotsalainen kohtasi vieraana pidettyä itää ja keitä turkkilaiset hänen silmissään olivat. Viettäessään neljä vuotta Osmanien valtakunnassa turkkilaiset edustivat Agrellille vierasta itää eli orienttia. Tutkiessani päiväkirjaa ristiin aikalais- ja tutkimuskirjallisuutta vasten havaitsin kohtaamisen tavoissa kolme erilaista näkökulmaa, joiden avulla Agrell muodosti käsitystään vieraasta. Näkökulmat olivat poliittinen luotettavuus, sukupuolittunut tila ja muinainen menneisyys. Ruotsalaiselle pastorille turkkilaiset näyttäytyivät erilaisilta kustakin perspektiivistä tarkasteltuna. Näkökulmat toivat esille myös hänen oman identiteettinsä erilaisia painopisteitä. Käyttämällä avukseen sosiaalista verkostoa, kuulopuheita ja aiemmin julkaistua kirjallisuutta Agrell pyrki muodostamaan käsityksensä turkkilaisista. Varhaismodernin ajan vieraan kohtaaminen oli Agrellin päiväkirjan perusteella oman identiteetin määrittelyä vieraassa ympäristössä. Turkkilaiset olivat oppineelle pastorille vieras toinen, jonka avulla saattoi opettaa luterilaisen sääty-yhteiskunnan arvoja. Vieraan selittävinä lähtökohtina toimivat säädynmukaisuus, oppineisuus ja kristillisyys. Kun vuorovaikutukseen syntyi aito mahdollisuus, yhteiskunnallinen asema ja samankaltaisen maailmankuvan jakaminen yhdisti yksilötasolla, vaikka kulttuurinen tausta olisikin ollut erilainen. Ruotsalaiset ajautuivat Osmanien valtakuntaan sattumalta, jolloin he turvautuivat ajan yleisiin tapoihin kohdata vierasta kulttuuria. Tutkielmani on osoitus varhaismodernin ajan Välimeren alueen ylirajaisuudesta ja moninaisten verkostojen olemassaolosta. Sosiaalinen kontrolli ja kuuliaisuus omalle identiteetille loivat kuitenkin puitteita kulttuuristen rajojen ylittämiselle. Pohjoiset käsitykset orientista olivat 1700-luvun alussa osa laajempaa läntistä näkemystä, mutta yksilötason kokemukset tekivät idästä henkilökohtaisen ja muuttuvaisen.

Tulevaisuuden lähtökohdista kansanvallan kolmiliittoon. Kansallinen Edistyspuolue ja kansallisen eheytymisen politiikka 1919–1939.

Kansallista Edistyspuoluetta ja sen toimijoita maailmansotien välisen Suomen sisäpolitiikassa tarkasteleva väitöstutkimus paneutuu puolueen kansallista eheytymistä ajaneen poliittisen linjan taustoihin, muodostumiseen ja toteutumiseen maailmansotien välisenä aikana vuosina 1919-1939. Vahvasti aineistopohjainen ja lähdekriittinen poliittisen historian tutkimus keskittyy parlamentaarisiin toimijoihin, poliittiseen kenttään ja näiden tuottamiin aineistoihin, kuten edistyspuolueen ja sen toimijoiden arkistoihin, lehdistöön ja valtiopäiväpöytäkirjoihin. Tutkimus selvittää, millainen oli edistyspuolueen kansallisen eheytymisen linja, mihin sillä pyrittiin, miten sitä toteutettiin ja miten se toteutui. Kansainvälisen vertailun kautta tutkimuksessa luodaan myös kuva suomalaisesta liberalismista ja liberalistista. Joulukuussa 1918 perustettu Kansallinen Edistyspuolue oli liberaali puolue, jonka politiikassa korostui erityisesti liberalismin sosiaalinen tulkinta. Puolueen sisäpoliittiseksi linjaksi vastaitsenäistyneessä ja sisällissodan runtelemassa valtiossa muodostui kansallisen eheytymisen edistäminen. Ajatuksen taustalla olivat K. J. Ståhlbergin tulevaisuuden lähtökohtia hahmotelleet artikkelit, jotka julkaistiin Helsingin Sanomissa huhtikuussa 1918 sisällissodan vielä riehuessa. Ståhlbergin mukaan kansalliseen eheytymiseen ei tullut pyrkiä sodan vuoksi vaan siitä huolimatta. Nuorsuomalaiselta puolueelta perityt liberaalit periaatteet täydentyivätkin edistyspuoluelaisessa ajattelussa sisällissodan ja tasavallan puolesta käydyn valtiomuototaistelun avainkokemuksilla. Itsenäisen Suomen ensimmäisiä vuosia hallinneissa keskustahallituksissa kansallista eheytymistä edistettiin sosiaalipoliittisin uudistuksin mm. oppivelvollisuus- ja asutuslakien muodossa. Myös sisällissodan vankien armahdukset olivat osa tätä ohjelmaa. Tutkimus osoittaa, että edistyspuolueen kansallisen eheytymisen politiikan keskeisenä tavoitteena oli poliittisen sovittelun kautta integroida vasemmisto osaksi parlamentaaris-demokraattista järjestelmää. Eheytyspolitiikan todellinen käyttöarvo ja edistyspuolueen poliittiset toimintamahdollisuudet alkoivat kuitenkin heiketä vuoden 1922 eduskuntavaalien jälkeen.Tutkimuksesta käy ilmi, että toteutettu eheytyspolitiikka ja sen osittainen epäonnistuminen näkyivät sekä kommunistien jatkuvana kannatuksena että sisäpoliittisen ilmapiirin oikeistolaistumisena. Tämä kehitys nosti myös edistyspuolueessa esille voimat, jotka suosivat porvariyhteistyötä ohi keskustavasemmistolaisen eheytyspoliittisen linjan. Alkuvuosien jälkeen valtiomuototaistelun koossapitävä voima heikkeni edistyspuolueen sisällä ja 1920-luvun puolivälissä käydyt linjakiistat osoittivat, että osalle puolueen jäsenistä vuoden 1918 puoluevalinnassa keskeisemmässä roolissa oli ollut tasavaltalaisuus kuin vasemmiston integrointi ja kansallinen eheytyminen. Edistyspuolueen johto ei kuitenkaan ollut valmis luopumaan eheytyspoliittisesta linjasta ja sen ympärille luodusta puolueidentiteetistä, joten porvariyhteistyötä kannattanut oikeisto-oppositio päätyi suurelta osin eroamaan puolueesta vuonna 1927. Tutkimus osoittaa, että parlamentarismin rapautuminen ja pienelle yleispuolueelle elintärkeiden yhteistyömahdollisuuksien heikkeneminen luokkapuolueiden puristuksessa johtivat edistyspuolueen kannatuksen alamäkeen sotien välisenä aikana. Se kutistui 26 kansanedustajan keskisuuresta puolueesta vain kuuden edustajan pienpuolueeksi. Puolueidentiteetin vahvuus ja keskeisten toimijoiden puolueen kokoa suurempi poliittinen painoarvo pitivät sen lakkauttamispohdinnoista huolimatta kuitenkin koossa ja kiinni politiikan ytimessä. Oikeistoradikalismin vuodet 1920–1930-lukujen taitteessa olivat edistyspuolueellesekä uhka että mahdollisuus. Tutkimuksessa käy ilmi, että vaikka kommunisminvastaisen kansanliikkeen vaatimukset olivat edistyspuoluelaisten mielestä oikeutettuja, oli kansanliikkeen niiden ajamiseksi omaksumia laittomia ja ulkoparlamentaarisia keinoja vaikea hyväksyä. Eheytyspolitiikan kannalta katsottuna melkotoivottamalta näyttänyt tilanne kääntyi kuitenkin lopulta voitoksi: äärivasemmisto eliminoitiin, äärioikeisto ajautui paitsioon ja tie maltillisen vasemmiston ja keskustan yhteistyölle aukesi jälleen. Tämä johti lopulta vuonna 1937 punamultahallitukseen ja kansanvallan kolmiliittoon Kansallisen Edistyspuolueen, SDP:n ja Maalaisliiton kesken. Kokemus siitä, että itsenäisyys oli alati uhattuna, toi suomalaiseen liberalismiin varsin nationalistisia piirteitä, joita eurooppalaisten veljespuolueiden ohjelmista ei löydy. Liberalismiin usein liitetty mielleyhtymä sen kosmopoliittisesta, kansallisvaltioita ylittävästä luonteesta jäi Suomessa sotien välisenä aikana nationalismin ja itäisen naapurin luoman uhan varjoon. Suomen sisäpoliittinen tilanne ja geopoliittinen asema loivat vaatimuksen vahvasta kansallisesta yhtenäisyydestä. Suomalainen liberalismi määrittyikin eurooppalaisia vastineitaan voimakkaammin nuorta valtiota hallinneen kansallisuusajattelun, itsesäilytysvaiston ja kansallisen eheyden vaatimusten kautta. Tutkimuksessa todetaan, että edistyspuolueen eheytyspoliittisen linjan muotoutumista ja toteutumista vuosien 1919‒1939 aikana voi pitää idealismin voittona realismista. Lukuun ottamatta reformipolitiikan vuosia edistyspuolueen pitäytyminen valitulla linjalla näyttäytyi poliittisten toimintamahdollisuuksien kannalta katsottuna ajoittain jopa epärealistiselta. Koko sotien välistä aikaa tarkastellessa voikin todeta, että se, minkä edistyspuolue poliittisten päämäärien saavuttamisen valossa voitti, sen se menetti kannatusluvuissa.

Performance improvement in mediterranean operations using risk management analysis : Case study of Containerships Group Ltd

Emerging markets of Northern Africa and Turkey provide growth opportunities for logistics service companies in the middle of low growth environment of European Union. The purpose of this research is to explore and analyze the risk factors in container shipping industry and third party logistics (3PL) services. The research empirically examined the risk factors, which are related within the interaction between these two parties in emerging markets of Mediterranean area. The previous studies have provided a valuable insight into the operational risks faced by container shipping industries. However, most of these studies have focused on one or several operational risk factors from a single point of view, and no studies have inclusively examined the possible operational risks faced in the container shipping industry from dual perspective of 3PL provider and its customers. A questionnaire has been deployed to collect related data; and the impacts of the risks were then be assessed and ranked using the method of risk mapping. Respondents were located in Turkey, Algeria, Tunisia, and Libya. Research presents the most important risk factors identified, and compares them between 3PL provider and its customers. The research also provide some risk mitigation strategies for the key risk factors, and tried to figure out a common risk picture, which guides the managers in both sides to have a better decisions and as a result, improve the performance of the container shipping operations. Challenge during project execution time was that customers identified vast amount of more risks than what was the case with logistics service operator.