Lausunta taiteena ja tapahtumana : Tekstikeskeisyys, esittäjäkeskeisyys ja lausunnan positiot lausuntaa koskevan kirjallisen aineiston ja teatterintutkimuksen viitekehyksessä

The research is analyzing the Finnish tradition on poetry elocution both from the discource analytical and theatrical and view point. The main questions are, whether there still is a fixed position for elocution in the field of art or are we dealing with just one form of thearte? -- The art of elocution has been considered as an independent art form, sometimes even in opposition to theatre, which has been regarded as a very physical and emotional art form by the elocutionists themselves. The self-image of the Finnish elocution art has been born and firmly sustained from the notion that elocution is linked to literature. Elocution as an art form has been seen as "pure" and humbly serving literature and poetry. The main function of an elocutionist has been to understand and vocally express the meanings found in a poem to larger audience. -- This function has changed over the time. There have been a transition from the traditonal text-centeredness to performer-centeredness, even to performance-centeredness as a new wave of theatrical elements and methods have reached the circle of elocution. New forms of poetry performances, such as poetry reading and poetry slam are new challenges to elocution as it must reconsider it´s traditional function in a new artistic and cultural context.

Arkeologia, historialliset kartat ja paikkatieto

This licentiate thesis is composed of three parts, of which the parts 2 and 3 have been published elsewhere. Part 1 deals with the research history of large-scaled historical maps in Finland. The research done in four disciplines – archaeology, history, art history and geography – is summarized. Compared to the other disciplines, archaeology is characterized by its deep engagement with the location. Because archaeology studies different aspects of the past through material culture, it is the only discipline in which the concrete remains portrayed on the maps are “dug up”. For the archaeologist, historical maps are not merely historical documents with written information and drawings in scale, but actual maps which can be connected with the physical features they were made to illustrate in the first place. This aspect of historical maps is discussed in the work by looking at the early (17th and 18th century) urban cartographic material of two Finnish towns, Savonlinna and Vehkalahti-Hamina. In both cases, the GIS-based relocating of the historical maps highlights new aspects in the early development of the towns. Part 1 ends with a section in which the contents of the entire licentiate thesis are summarized. Part 2 is a peer reviewed article published in English. This article deals with the role of historical maps converted into GIS in archaeological surveys made in Finnish post-medieval towns (16th and 17th centuries). It is based on the surveys made by the author between 2000 and 2003 and introduces a new method for the archaeological surveying of post-medieval towns with wooden houses. The role of archaeology in the sphere of urban research is discussed. The article emphasizes that the methods used in studying the development of southern European towns with stone houses cannot be adequately applied to the wooden towns of the north. Part 3 is a monograph written in Finnish. It discusses large-scaled historical maps and the methods for producing digital spatial information based on historical maps. Since the late 1990’s, archaeological research in Finland has been increasingly directed towards the historical period. As a result, historical cartography has emerged as one of the central sources of information for the archaeologist, too. The main theme of this work is the need for using historical maps as real maps which, surprisingly, has been uncommon in the historical sciences. Projecting historical maps to the very place they were made to illustrate is essential to understanding the maps. This is self-evident for the archaeologist, who is accustomed to studying the material past, but less so to researchers in other historical disciplines that concentrate on written and visual sources of information. With the help of GIS, the historical maps can be concretely linked to the places they were originally made to illustrate. In doing so, and equipped with a cartographic comprehension, new observations can be made and questions asked, which supplement and occasionally challenge the prevailing views.

Environmental change and human history in the Jabal Harun area, Jordan

The research is related to the Finnish Jabal Harun Project (FJHP), which is part of the research unit directed by Professor Jaakko Frösén. The project consists of two interrelated parts: the excavation of a Byzantine monastery/pilgrimage centre on Jabal Harun, and a multiperiod archaeological survey of the surrounding landscape. It is generally held that the Near Eastern landscape has been modified by millennia of human habitation and activity. Past climatic changes and human activities could be expected to have significantly changed also the landscape of the Jabal Harun area. Therefore it was considered that a study of erosion in the Jabal Harun area could shed light on the environmental and human history of the area. It was hoped that it would be possible to connect the results of the sedimentological studies either to wider climatic changes in the Near East, or to archaeologically observable periods of human activity and land use. As evidence of some archaeological periods is completely missing from the Jabal Harun area, it was also of interest whether catastrophic erosion or unfavourable environmental change, caused either by natural forces or by human agency, could explain the gaps in the archaeological record. Changes in climate and/or land-use were expected to be reflected in the sedimentary record. The field research, carried out as part of the FJHP survey fieldwork, included the mapping of wadi terraces and cleaning of sediment profiles which were recorded and sampled for laboratory analyses of facies and lithology. To obtain a chronology for the sedimentation and erosion phases also OSL (optically stimulated luminescence) dating samples were collected. The results were compared to the record of the Near Eastern palaeoclimate, and to data from geoarchaeological studies in central and southern Jordan. The picture of the environmental development was then compared to the human history in the area, based on archaeological evidence from the FJHP survey and the published archaeological research in the Petra region, and the question of the relationship between human activity and environmental change was critically discussed. Using the palaeoclimatic data and the results from geoarchaeological studies it was possible to outline the environmental development in the Jabal Harun area from the Pleistocene to the present.It is appears that there was a phase of accumulation of sediment before the Middle Palaeolithic period, possibly related to tectonic movement. This phase was later followed by erosion, tentatively suggested to have taken place during the Upper Palaeolithic. A period of wadi aggradation probably occurred during the Late Glacial and continued until the end of the Pleistocene, followed by significant channel degradation, attributed to increased rainfall during the Early Holocene. It seems that during the later Holocene channel incision has been dominant in the Jabal Harûn area although there have been also small-scale channel aggradation phases, two of which were OSL-dated to around 4000-3000 BP and 2400-2000 BP. As there is no evidence of tectonic movements in the Jabal Harun area after the early Pleistocene, it is suggested that climate change and human activity have been the major causes of environmental change in the area. At a brief glance it seems that many of the changes in the settlement and land use in the Jabal Harun area can be explained by climatic and environmental conditions. However, the responses of human societies to environmental change are dependent on many factors. Therefore an evaluation of the significance of environmental, cultural, socio-economic and political factors is needed to decide whether certain phenomena are environmentally induced. Comparison with the wider Petra region is also needed to judge whether the phenomena are characteristic of the Jabal Harun area only, or can they be connected to social, political and economic development over a wider area.

Suomi kasvitieteen kieleksi : Elias Lönnrot termistön kehittäjänä

The development of botanical Finnish: Elias Lönnrot as the creator of new terminology In the 19th century the Finnish language was intentionally developed to meet the demands of civilised society and Finnish-language science. The development of the language involved several people from different fields of science. This study examines this enormous project in the field of botany. By which methods were scientific terms formed, and for which reasons were those terms used? Why has a certain word been chosen to represent a particular concept? The material of this study is the terminology of plant morphology in Finnish that Elias Lönnrot developed in the middle of the 19th century. The terms of plant morphology denote and describe the parts of the plant and the relationships between those parts. For instance, the terms emi pistill , hede stamen , terälehti petal and verholehti sepal , which are nowadays familiar in the general language, were used for the first time in Lönnrot s texts. The study integrates the methods of lexicology and terminology. In lexicology, the word and its various meanings serve as the focus, whereas the theory of terminology focuses on the concept and concept systems. A new, consciously developed terminology can be understood through the old, familiar vocabulary and structures as well as through the new, logical term system. Lönnrot s botanical terminology can be divided into three groups depending on their origin: 1) 19% of all terms have been accepted from the existing vocabulary and used in their original meanings, 2) 11% of all terms have been chosen from the existing vocabulary and used in the new, specific botanical meanings, and 3) 70% of all terms have been created on the basis of the existing vocabulary and used in the new, specific botanical meanings. Therefore, the study reveals that domestic materials primarily morphosemantic neologisms form the Finnish terminology of plant morphology. Characteristic of Lönnrot s botanical terms is the utilisation of the vocabulary of various Finnish dialects and particular repeating elements. Repeating elements include, for example, the prefixes that come from botanical Latin or Swedish as well as the particular Finnish derivation types. Such structures form term systems that reflect scientific concept systems. Two thirds of the created new words are formed loosely or precisely according to either Latin or Swedish terms; one third is formed completely differently from its equivalents in the foreign languages. Approximately half of the chosen terms are formed differently from the Latin and Swedish terms. It is worth noting that many loan translations use rare vocabulary from Finnish dialects as equivalents to foreign parts of terms. Lönnrot aimed to inspire scientific terminology with Finland s own language, thus making scientific text accessible to the Finnish agricultural population.

Infinitiivi ja sen infiniittisyys : Tutkimus suomen kielen itsenäisistä A-infinitiivikonstruktioista

"Infinitive and its infinity" advocates an approach to infinitives that differs from most previous descriptions in several ways. Infinitives are generally considered to be an illustrative example of an inherently subordinated verb category. This is due to the fact that they are morphologically reduced and are allegedly not able to function as the only predicate of an independent clause. While former descriptions have thus treated infinitives as a linguistic category heavily dependent on the finite verb, my claim is that Finnish A-infinitives (e.g. juosta to run , olla to be ) can be used as independent grammatical units: they need not be either dependent or subordinated, but can have an equal status with finite constructions. In other words, they can be conceptually and interactionally non-dependent. Theoretically, the main objective of the thesis is to discover the nature of non-finite conceptualization and the ways in which it is utilized in everyday interactions. This is accomplished by contrasting finite and non-finite conceptualization with respect to the morphosyntactic marking of person, tense and modality. I argue that the morphologically reduced nature of infinitives can be used as an interactional resource. Independent A-infinitive constructions designate verbal processes that profile no participants, lack any connection with time, and present states of affairs as intensional, structural spaces. Consequently, they provide the interactants with a conceptual alternative in contrast to finite predications that are in Finnish always grammatically anchored to time, modality and person. The deictically unanchored character of A-infinitive constructions makes them highly affective and reflexive in nature. I discuss my findings primarily in the light of Cognitive Grammar. I have drawn insight from various other fields, too: among the theories that are touched upon are interactional linguistics, functional-typological linguistics, and studies on the poetic and metapragmatic use of language. The study is based on empirical data interpreted in qualitative terms. Analyses are based on 980 examples coming mainly from written language. Some 20 examples of spoken data are analyzed as well. In sum, the thesis presents a critical statement towards the finite-verb centred outlook on language and shows that analyzing non-finite elements as such reveals new aspects of grammar and interaction. This is to acknowledge the fact that infinitives, albeit prototypically participating in the coding of dependent events, can also be used outside of the context of the finite verb. Such a view poses several new research questions, as a linguistic category generally seen to code dependent, less prominent states of affairs , now is viewed on as possessing a full cognitive and pragmatic potential.

Naiset rajalla : Kyöpeli, Nainen, Naara(s), Neitsyt, Morsian, Akka ja Ämmä Suomen paikannimissä

Women at the boundary. Kyöpeli ( ghost, devil, elf, fairy, enchantress, witch ), Nainen ( woman ), Naara(s) ( female animal, derogatory term for a woman ), Neitsyt ( young, [virgin] woman ), Morsian ( bride ), Akka ( old woman, wife, grandmother ) and Ämmä ( [old] woman, wife, grandmother ) in Finnish place names This study examines a total of about 4,000 Finnish place names which include a specific that refers to a woman: Kyöpeli, Nainen, Naara(s), Neitsyt, Morsian, Akka or Ämmä. The study has two main objectives. First, to interpret the place names in the data, that is, to examine the words included in the data and establish their background and to differentiate names of different ages. In establishing the background of a name, the type of place (e.g. lake, hill or marsh) and its location, as well as the semantics of the feminine specific, are taken into account. The connotations of words referring to a woman are also studied. Words that refer to a woman are often affective and susceptible to changes in meaning, which is reflected in the history of place names. The second main objective is to recognise and highlight mythological place names. Mythology is pivotal for the interpretation of many place names with a feminine specific. The criteria for mythological names have not been explicitly discussed in Finnish onomastics until now, and I seek to determine such criteria in this study with the help of the data. Mythological place names often refer to large and significant natural localities, which are in many cases important boundaries for the community. Names for smaller localities may also be mythological if they refer to a place with a key location or a special topography (e.g. steep or rocky places). I also discuss the stories involved with specific places in the data, such as stories about supernatural beings. Each of the name groups discussed in the study has its own profile. For example, Naara(s) names are so old that naara is no longer understood to refer to a woman. These names have thus often been misinterpreted in onomastics. Names beginning with Morsian, on the other hand, appear to be of fairly recent origin and may be attributed to an international cautionary tale. Names beginning with Nais, Neitsyt, Akka and Ämmä highlight the duality of the data. They include both old names for important natural localities or boundaries and more recent names for modest dwellings, small cultivated areas and useless marshy ponds. This distribution of place names may reflect a cultural shift that changed the status of women in the community.

Tekstit viraston työssä : Tutkimus etuuspäätösten kielestä ja konteksteista

Texts in the work of a city department: A study of the language and context of benefit decisions This dissertation examines documents granting or denying the access to municipal services. The data consist of decisions on transport services made by the Social Services Department of the City of Helsinki. The circumstances surrounding official texts and their language and production are studied through textual analysis and interviews. The dissertation describes the textual features of the above decisions, and seeks to explain such features. Also explored are the topics and methods of genre studies, especially the relationship between text and context. Although the approach is linguistic, the dissertation also touches on research in social work and administrative decision making, and contributes to more general discussion on the language and duties of public administration. My key premise is that a text is more than a mere psycholinguistic phenomenon. Rather, a text is also a physical object and the result of certain production processes. This dissertation thus not only describes genre-specific features, but also sheds light on the work that generates the texts examined. Textual analysis and analyses of discursive practices are linked through an analysis of intertextuality: written decisions are compared with other application documents, such as expert statements and the applications themselves. The study shows that decisions are texts governed by strict rules and written with modest resources. Textwork is organised as hierarchical mass production. The officials who write decisions rely on standard phrases extracted from a computer system. This allows them to produce texts of uniform quality which have been approved by the department s legal experts. Using a computer system in text production does not, however, serve all the needs of the writers. This leads to many problems in the texts themselves. Intertextual analysis indicates that medical argumentation weighs most heavily in an application process, although a social appraisal should be carried out when deciding on applications for transport services. The texts reflect a hierarchy in which a physician ranks above the applicant, and the department s own expert physician ranks above the applicant s physician. My analysis also highlights good, but less obvious practices. The social workers and secretaries who write decisions must balance conflicting demands. They use delicate linguistic means to adjust the standard phrases to suit individual cases, and employ subtle strategies of politeness. The dissertation suggests that the customer contact staff who write official texts should be allowed to make better use of their professional competence. A more general concern is that legislation and new management strategies require more and more documentation. Yet, textwork is only rarely taken into account in the allocation of resources. Keywords: (Critical) text analysis, genre analysis, administration, social work, administrative language, texts, genres, context, intertextuality, discursive practices

Vilijonkka ikkunassa - Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike

Tove Jansson (1914--2001) was a Finnish illustrator, author, artist, caricaturist and comic artist. She is best known for her Moomin Books, written in Swedish, which she illustrated herself, and published between 1945 and 1977. My study focuses on the interweaving of images and words in Jansson s picturebooks, novels and short stories situated in the fantasy world of Moomin Valley. In particular, it concentrates on Jansson s development of a special kind of aesthetics of movement and stasis, based upon both illustration and text. The conventions of picturebook art and illustration are significant to both Jansson s visual art and her writing, and she was acutely conscious of them. My analysis of Jansson s work begins by discussing her first published picturebooks and less familiar illustrations (before she began her Moomin books) and I then proceed to discuss her three Moomin picturebooks, The Book about Moomin, Mymble and Little My; Who Will Comfort Toffle?, and The Dangerous Journey. The discussion moves from images to words and from words to images: Barthes s (1982) concept of anchoring and, in particular, what he calls relaying , form a point of reading and viewing Moomin texts and illustrations in a complementary relation, in which the message s unity occurs on a higher level: that of the story, the anecdote, the diegesis . The eight illustrated Moomin novels and one collection of short stories are analysed in a similar manner, taking into account the academic discourse about picturebooks which was developed in the last decade of the 20th century and beginning of the 21st century by, among others, scholars such as Nodelman, Rhedin, Doonan, Thiele, Stephens, Lewis, Nikolajeva and Scott. In her Moomin books, Jansson uses a wide variety of narrative and illustrative styles which are complementary to each other. Each book is different and unique in its own way, but a certain development or progression of mood and representation can be seen when assessing the series as a whole. Jansson s early stories are happy and adventurous but her later Moomin novels, beginning from Moominland Midwinter, focus more on the interiority of the characters, placing them in difficult situations which approximate social reality. This orientation is also reflected in the representation of movement and space. The books which were published first include more obviously descriptive passages, exemplifying the tradition of literary pictorialism. Whereas in Jansson s later work, the space develops into something that is alive which can have an enduring effect on the characters personalities and behaviour. This study shows how the idea of an image a dynamic image -- forms a holistic foundation for Jansson s imagination and work. The idea of central perspective, or frame, for instance, provided inspiration for whole stories or in the way that she developed her characters, as in the case of the Fillyjonk, who is a complex female figure, simultaneously frantic and prim. The idea of movement is central to the narrative art of picturebooks and illustrated texts, particularly in relation to the way that action is depicted. Jansson, however, also develops a specific choreography of characters in which poses and postures signify action, feelings and relationships. Here, I use two ideas from modern dance, contraction and release (Graham), to characterise the language of movement which is evident in Jansson s words and images. In Jansson s final Moomin novels and short stories, the idea of space becomes more and more dynamic and closely linked with characterisation. My study also examines a number of Jansson s early sketches for her Moomin novels, in which movement is performed much more dramatically than in those illustrations which appeared in the last novels to be published.

Toiminta ja tarkoite : Tutkimus suomen pronominista

The study describes the use and meaning of the Finnish demonstrative pronouns, focus being on the pronoun "tämä" (roughly 'this'). The Finnish demonstrative system is a three way one, the other two demonstratives are "tuo" ('that') and "se" ('it'). The data consisted of 12 half hours of video- and tape-recorded face-to-face and telephone conversations. The method for the study was ethnomethodological conversation analysis (CA); in addition to CA, the theoretical framework consisted of functional linguistics and linguistic anthropology. First, the study dealt with the syntactic distribution of the three demonstratives. The pronouns were analysed according to whether they are before or after the verb, and whether they compose an NP on their own or are determinants of a lexical NP. The study suggested that the form and the placement of the NP presents the referent as continuous/discontinuous or given/new. Givenness of a referent was defined as "identified adequately for the purposes of the on-going action". The so-called dislocated utterances were considered separately. It was found that left-dislocations are used for inserting referents in a particular relation to the on-going activity. Right-dislocations offer a solution for the sometimes competing motivations of newness and continuity: they are used for securing the identifiability of a referent that is implied to be continuous. Second, the study focussed on analysing the meaning of the pronouns according to three dimensions of reference: referential, indexical and relational. It was found that the demonstratives can organize interactional or spatial context. When organizing interactional context, the demonstrative pronouns express the role of identifying the referent in relation to the on-going activity. The pronoun "tämä" expresses that the referent is referentially open and the characterization of the referent is given in the on-going turn. Furthermore, it expresses asymmetry of the indexical ground: it expresses that the participants of a conversation do not share a mutual understanding of the activity at that particular time. In addition, the referent of the pronoun "tämä" is central for understanding the on-going action. Centrality could be understood as the relational feature of the pronoun. However, it is a consequence of the referential and indexical features of "tämä". The pronoun "tuo" also expresses referential openness, but it implies indexical symmetry. The pronoun "se" implies that the referent is known enough, and implies indexical symmetry. When used spatially, the pronouns may refer to a physical space or to a situation. They express or imply that the speaker is inside or outside the referent. The pronoun "tämä" implies inclusion, and the pronoun "tuo" expresses exclusion.

Kaunhiista kauhniiseen, satheesta satteeseen : Jälkitavuissa säilyneen h:n variaatiosta Pellossa vuoden 1995 aineiston valossa

Tutkielmassa tarkastellaan jälkitavuissa säilyneen, alun perin vokaalienvälisen h:n nykyedustusta Tornionlaakson Pellossa sosiolingvistisen teorian valossa. Keskeisenä tutkimusongelmana on variaation jasen muuttumisen suunnan selvittäminen, mitä tutkitaan sekä näennäis- että reaaliajallisen metodin turvin. Lisäksi pohditaan, millaiset kielensisäiset tekijät muutoksia ohjaavat. Reaaliaikaisen vertailun mahdollistavat Kirsi Kunnarin vuonna 1983 valmistuneen pro gradu -työn jälkitavujen h:ta koskevat tulokset Pellosta (informantit syntyneet vuosina 1898-1967). Pääpaino on kuitenkin näennäisajallisessa vertailussa; variaatiota tarkastellaan yksityiskohtaisesti erityisesti kielelliseltä kannalta, mikä on vaatinut perusteellista aineiston käsittelyä. Näennäisajallisessa tarkastelussa verrataankahden haastatellun ikäryhmän kieltä: nuorten (syntyneet vuosina 1986-1977) ja keski-ikäisten (syntyneet vuosina 1964-1945). Nuoria informantteja, joita on 14, on haastateltu pääosin pareittan. Vertailuryhmä, keski-ikäiset, koostuu heidän vanhem mistaan (7 informanttia). Nauhatunteja on yhteensä n. 13. Tulokset osoittavat, että toisin kuin muualla Peräpohjolassa, yleiskielen mukainen katovariantti (kou-luun) ei ole merkittävästi yleistynyt pellolaisten puhekielessä viimeisten neljän sukupolven aikana. Vokaalienvälisessä asemassa (koulu-h-un) h:ta ei nykypellolaisilla enää tapaa, ja ns. sisäheittoinenvariantti (koul-huun) on nuorten ryhmässä selvästi vähemmän suosiossa kuin keski-ikäisillä. Tornionjoki­laaksolainen, metateettinen h-variantti (kouh-luun) on yhä elinvoimainen: sen käyttö on nuorillakin lisääntynyt. Metateesi ei ole kuitenkaan kvantitatiivisesti juurikaan yleistynyt niissä fonotaktisissa ympäristöissä, joissa se aiheesta tehdyn väitöskirjan (1992) mukaan on ollut aiemmilla sukupolvilla harvinainen. Tätä saattaa osittain selittää tiettyjen puhekielisyyksien yleistyvä käyttö, mikä vaikuttaa eniten juuri näissä fonotaktisissa ympäristöissä siten, ettei metateesin toteutumiselle ole edellytyksiä. Pellon nykyisessä jälkitavujen h:n variaatiossa on osallisena vielä yksi variantti: assimiloitunut h (talhoon > talloon; toisheen > toisseen; kauphaan > kauppaan). Aiemmin tutkituilla sukupolvilla assimilaatiomuutos on ollut harvinainen, mutta nyt se on yleistynyt erityisesti nuorilla tytöillä. h:n assimilaatiossa syntyvät muodot lankeavat usein yhteen alueella jokseenkin fonemaattisena esiintyvän yleisgeminaation kanssa, osa muodoista muistuttaa erikoisgeminaatiota ja pieni osa yleiskielisiä muotoja. Tutkielmassa kyseenalaistetaan kielellisten seikkojen nojalla kyseisten muotojen tulkitseminen h:n assimilaatiosta johtuvaksi: assimiloituneiksi tulkituissa h-tapauksissa sekä konsonantin että sitä seuraavan vokaalin pituusdistribuutiot tukevat ajatusta, että ainakin yleisgeminaatiokonteksteissa assimilaatiomuodot ovat puhujan kannalta "mentaalista geminaatiota". Assimilaatiomuodot rinnastetaan tutkielmassa katomuotoihin sikäli, että niissäkin h on tasoittunut. Merkittävä ero on tavujen kvantiteettisuhteissa: assimilaatiomuodoissa ne säilyvät ennallaan (tal-hoon > tal-loon), katomuodoissa muuttuvat (ta-loon). h:n assimilaatiolla ja metateesilla epäillään aineistonperusteella olevan yhteisen tehtävän: sisäheittoisten talhoon, satheen -muotojen karttaminen tavujen kavantiteettisuhteita rikkomatta. Esitetyn hypoteesin mukaan syynä ovat suomen fonotaksille vieraat konsonantin + h:n yhtymät, jotka aikoinaan syntyivät murteeseen vokaalin heityttyä h:n edeltä.

Thomsenista Kalimaan : Vanhimpien itämerensuomalais-balttilaisten kielikontaktien tutkimushistoria vuoteen 1936

Itämerensuomalaisissa kielissä esiintyy suuri joukko sanoja, jotka muistuttavat balttilaisten kielten sanoja sekä muotonsa että merkityksensä puolesta. Yhtäläisyyksiä oli yritetty selittää eri tavoin 1700-luvulta lähtien, kunnes Vilhelm Thomsen vuonna 1869 osoitti tämän sanastokerrostuman olevan lainaa jostakin muinaisbalttilaisesta kielimuodosta nykyisten itämerensuomalaisten kielten yhteiseen kantakieleen. Vuonna 1890 Thomsen julkaisi aiheesta laajemman tutkimuksen, jossa hän esitti noin 200 muinaisbalttilaista lainaetymologiaa ja käsitteli lainojen äännevastaavuuksia sekä kielellisten kontaktien paikkaa, aikakautta ja kulttuurikontekstia. Nykykäsitys itämerensuomalaisten kielten vanhoista balttilaisista lainasanoista perustuu tähän Thomsenin esitykseen, ainoastaan kontaktien ajoituksia on arkeologian tulosten myötä siirretty taaksepäin. Thomsen sovelsi ensimmäisenä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen aikakautensa uusinta kielitieteellistä metodia, nuorgrammatiikkaa. Nuorgrammatiikka keskittyi kielihistoriaan ja antoi eksaktit välineet etymologialle. Suomeen nuorgrammatiikan toi E. N. Setälä, jonka johdolla metodi uudisti nopeasti koko fennougristiikan ja nosti Suomen tutkimuksen kärkeen. Suomalaistutkijat tarkensivat myös Thomsenin luomaa kuvaa vanhoista balttilaisista lainoista. Setälän ohella keskeisiä etymologeja olivat J. J. Mikkola ja Heikki Paasonen. Muualla tutkimus ei ollut yhtä intensiivistä: vain liettualainen Kazimieras Būga perehtyi mainittavasti aiheeseen, ja hänenkin tutkijan uransa jäi lyhyeksi. Vasta 1910-luvun puolessa välissä Thomsenin ja Setälän teesejä alettiin kritikoida. Torsten Karsten ja K. B. Wiklund esittivät vanhimmille balttilaiskontakteille paljon kauemmas menneisyyteen ulottuvia ajoituksia kuin Thomsen. Setälän auktoriteetti kuitenkin torjui uudet teoriat, jotka on vasta paljon myöhemmin yleisesti hyväksytty. Sotien välinen kausi oli erittäin vilkkaan etymologisen tutkimuksen aikaa, ja balttilaisiakin lainoja esitettiin kymmeniä lisää. Ajan uutterimmat tutkijat olivat Heikki Ojansuu, Yrjö Toivonen ja Jalo Kalima. Luonnollisesti myös monet Thomsenin balttilaiset etymologiat korvattiin paremmin sopivilla lainaetymologioilla tai rinnastuksilla sukukielistä. Mikkola arvosteli hyvin voimakkaasti Thomsenin lainaetymologioita. Mikkolan kritiikki osoittautui pääosin pätemättömäksi, mutta on päässyt epäsuorasti vaikuttamaan myöhempään tutkimukseen. Eino Nieminen taas esitti vuonna 1934 hypoteesin, jonka mukaan ainakin osa vanhoista balttilaislainoista voisi olla peräisin muinaiskuurin kielestä, jota baltologit olivat parin vuosikymmenen ajan pyrkineet rekonstruoimaan. Jalo Kalima julkaisi vuonna 1936 oppikirjan itämerensuomalaisten kielten vanhoista balttilaislainoista. Kalima pyrki antamaan kattavan kuvan aiheesta, mutta ei onnistunut kovin hyvin. Kaliman tiedot balttilaisista kielistä eivät olleet ajan tutkimuksen tasolla, ja hän jätti kirjassansa käsittelemättä suuren osan uudempaa tutkimusta, mm. Thomsenin ajoituksia kohtaan osoitetun kritiikin sekä kymmenittäin niin Thomsenin kuin myöhempienkin tutkijoitten esittämiä etymologioita. Kaliman kirja on kuitenkin selkeästi laadittu ja sisältää uusia, ansiokkaitakin etymologioita. Kaliman jälkeen kukaan ei ole kirjoittanut yleisesitystä aiheesta. Tämän tutkielman tavoite on antaa kattava kuva vanhimpien itämerensuomalais-balttilaisten kielikontaktien tutkimuksesta ennen Kaliman oppikirjaa. Näin se voisi tasoittaa tietä uudelle alan yleisesitykselle.

7 päivää -lehden aukeama multisemioottisena tekstinä

Sensaatiolehden teksti, joka koostuu monista kuvallisista ja kielellisistä elementeistä, on tutkielman aiheena. Tutkielmassa vastataan kysymykseen, millainen tämä teksti on, kun sitä tarkastellaan multisemioottisesti. Analyysin lähtökohdaksi otetaan neljä merkityksen muodostumisen tasoa: tekstin rakentuminen (kompositio), maailman hahmottaminen (ideationaalinen merkitys), maailmaan osallistuminen (interpersoonainen merkitys) ja intertekstuaalisuus ynnä oletuslukijat (rekontekstualisointi). Teksti toimii yhtaikaa jokaisella tasolla. Aineistona on 7 päivää -lehden aukeama, jossa on Pop-palat-palsta. Aineistoa lähestytään deskriptiivisesti, eikä sitä arvoteta hyväksi tai huonoksi. Tutkielmassa käytetään viitekehyksinä systeemis-funktionaalista kieliteoriaa, kriittistä tekstianalyysiä ja sosiosemioottista visuaalista teoriaa. Tutkielma kuuluu tekstintutkimuksen alaan. Tekstiksi luetaan tässä työssä sekä visuaalisten että verbaalisten semioottisten merkkijärjestelmien tuotokset. Analyysissä osoitetaan, millaisen kokonaisuuden kuva ja kieli muodostavat, miten ne pelaavat yhteen ja millaista merkitystä yhteispeli viestii. Aikaisemman suomalaisen multisemioottisen tekstintutkimuksen kohteeksi ei ole otettu aikakauslehtiä saati sensaatiolehtiä. Elementtien muodostama kokonaisuus mahdollistaa lukijalle monta eri reittiä edetä tekstissä; teksti on multilineaarinen. Tärkeimmiksi elementeiksi erottuvat valokuvat ja otsikot. Sekä kuvassa että otsikossa, juttutekstissä ja kuvatekstissä etualaistetaan sama henkilö. Etualaistettu henkilö esitetään usein valokuvassa kahden henkilön välillä aktiivisena toimijana, hän on otsikossa tekijä sekä juttutekstissä ja kuvatekstissä teema. Osa otsikoista on puhekuplassa, ja muutenkin otsikoissa on vallalla verbaalinen prosessityyppi. Kuvan henkilöt puhuvat suoraan lukijalle. Referaattiotsikoiden totuudellisuus on otettu aukeamalla rennosti. Tätä selitetään moniäänisyyden käsitteellä: kuvan henkilön ja palstan kirjoittajan äänet kuuluvat otsikoissa samanaikaisesti. Tärkeä tutkimustulos on se, että otsikoita ei ole merkitty referoinniksi tyypillisten referointikonventioiden tapaan, vaan johtolauseen paikan ja tehtävän täyttää valokuva. Kuva kehystää referaattiotsikon. Lukijaan otetaan läheinen kontakti: häntä pyydetään vastaamaan viikkokilpailuun, kuvien henkilöt vaativat katseellaan lukijaa osallistumaan, valokuvat on rajattu sosiaalisti läheisiksi, käytetään arkikieltä. Aineistoteksti on ennen kaikkea sosiaalista. Analyysissä osoitetaan tekstin tehtäviä, joita ovat sosiaalisuuden lisäksi mm. kaupallisuus, viihteellisyys ja juoruilu. Tekstipiirteistä erityisesti kirjasinlajit ja -leikkaukset nähdään interteksteinä muihin aikakauslehtiin. Aukeaman kokonaisuus tulkitaan analogiseksi kollaasitaiteen kanssa. Räväkät kuvat ja otsikot yhdessä juttu- ja kuvatekstien ym. elementtien kanssa muodostavat multisemioottisen kokonaisuuden, jossa koodien perinteiset tehtävät sekoittuvat: visuaalinen on myös verbaalista ja verbaalinen visuaalista.

Liivin kielen ajan perusyksiköihin perustuvat ajan adverbiaalit

Pro gradu –työni tutkimuskohteena ovat liivin kielen ajan adverbiaalit, jotka on muodostettu ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkimus on aineistolähtöinen ja perustuu 563:een esimerkkilauseeseen. Ne on koottu kolmesta kielennäytekokoelmasta: E. N. Setälän ja Väinö Kyrölän kokoelmasta Näytteitä liivin kielestä (1953), Seppo Suhosen kokoelmasta Liivin kielen näytteitä (1975) sekä Julius Mägisten kokoelmasta Muistoja Liivinrannasta (2006). Lisäksi esimerkkejä on Lauri Kettusen liivin sanakirjasta Livisches Wörterbuch (1938). Käsittelemäni ajan perusyksiköt ovat aikaa nimeäviä substantiiveja, kuten vuorokaudenaikojen, viikonpäivien, kuukausien ja vuodenaikojen nimitykset sekä merkitykset ’vuosi’, ’kuukausi’, ’viikko’, ’tunti’, ’minuutti’ ja ’sekunti’. Liivin kielessä näistä muodostetaan ajan adverbiaaleja leksikaalisin ja syntaktisin keinoin. Leksikaaliset ajan adverbiaalit rajautuvat semanttisin perustein: ne ovat sijamuodoissa taivutettuja substantiiveja. Syntaktiset ajan adverbiaalit ovat useampisanaisia adpositiolausekkeita ja kiinteitä sanaliittoja. Ne on muodostettu adpositioiden, kvanttoripronominien, demonstratiivipronominien tai muiden määritteiden avulla ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkielmassani käsittelen aikaa myös hieman laajemmasta näkökulmasta: käsittelen aikaa ilmaisevien yksiköiden muodostumista sekä ajan kielellistämistä. Esittelen myös aiempaa tutkimusta ajan adverbiaaleista sekä tähän mennessä laaditut liivin kieliopin kuvaukset. Ne ovat keskittyneet enemmän morfologian kuin syntaksin esittelyyn. Ajan adverbiaalit ovat jääneet vain maininnan asteelle, joten käsittelemäni aihe on varsin tutkimatonta aluetta liivin kielessä. Adverbiaalien ja tarkemmin ajan adverbiaalien määrittelyn olen perustanut Ison suomen kieliopin pohjalle. Yleisestikin läpi työni kulkee liivin kielen rakenteiden ja ilmiöiden vertailu erityisesti suomeen ja viroon. Taustaksi tutkimukselleni esittelen ajan perusyksiköt ja niiden etymologiaa Itämerenalueen kielistä suomessa, virossa, saksassa, ruotsissa, latviassa ja venäjässä. Liivin aineiston käsittely alkaa myös ajan perusyksiköiden ja niistä muodostettujen leksikaalisten ajan adverbiaalien esittelyllä. Leksikaaliset ajan adverbiaalit muodostetaan liivissä usean eri sijamuodon avulla. Yleisin on partitiivi-illatiivi. Muut käytetyt sijat ovat nominatiivi-genetiivi, illatiivi, inessiivi ja adessiivi sekä epäproduktiivinen essiivi. Leksikaalisten ajan adverbiaalien yhteydessä viittaan myös objektin sijaiseen määrän adverbiaaliin eli osmaan. Syntaktisten ajan adverbiaalien yhteydessä käsittelen sekä niiden muodostamista yleensä että niitä muodostavien elementtien muotoa. Adpositiolausekkeiden yhteydessä käsittelen myös adpositioiden ilmenemistä itämerensuomalaisissa kielissä. Aineistossani esiintyy 11 eri adpositiota tai adposition tavoin käytettyä nominia. Kuvaan sekä adpositioiden itsensä muotoa että adpositioiden täydennyksen muotoa. Ajan adverbiaaleja muodostavia kvanttoripronomineja esiintyy aineistossani viisi. Osa niistä ajan adverbiaaleina esiintyessään taipuu ja usein myös kongruoi täydennyksensä kanssa, osa on taipumattomia ja niiden täydennys on lähes aina nominatiivi-genetiivissä. Ajan adverbiaaleja muodostetaan myös kolmen demonstratiivipronominin avulla. Demonstratiivipronomini ja sen pääsana voivat kongruoida tai pääsana voi esiintyä samassa muodossa kuin yksin leksikaalisena ajan adverbiaalina. Muita määritteitä aineistossani on neljä. Kolme niistä on nomineja ja yksi on partisiippi. Ne eivät useimmiten itse taivu ja niiden täydennys on tavallisesti nominatiivi-genetiivissä, mutta joissakin tapauksissa myös paikallissijoissa. Työssäni olen viitannut myös leksikaalistumiseen. Liivissä useat muissa itämerensuomalaisissa kielissä esiintyvät sijamuodot ovat muuttuneet epäproduktiivisiksi. Tällaisia ovat ulkopaikallissijat sekä essiivi ja instruktiivi. Näitä kaikkia kuitenkin esiintyy ajan ilmausten yhteydessä ja ulkopaikallissijoista erityisesti adessiivilla näyttäisi olevan tärkeä asema sekä ajan että paikan ilmauksissa.

Bedömningen av muntliga språkkunskaper i svenska : en analys av bedömarnas reflektioner kring elevbedömningens reliabilitet

Tutkielmassa käsitellään ruotsin suullisen kielitaidon kriteeripohjaista arviointia Eurooppalaiseen viitekehykseen perustuvan arviointiskaalan avulla arvioijan näkökulmasta. Tutkielmassa analysoidaan seitsemän arvioijan arviointiprosessin reflektointia. Arvioijat osallistuvat poikkitieteelliseen HY-TALK-pilottitutkimukseen Helsingin yliopistossa. Tutkielman tavoitteena on eritellä, miten arvioijat kokevat peruskoulu- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmiin sisältyvän kriteeripohjaisen kielitaidon skaalan käytön ruotsin kielen suullisen taidon arviointityön pohjana. Erityisesti painotetaan arvioijien subjektiivista kokemusta skaalan avulla arvioinnista. Lisäksi analysoidaan kyseisten arvioijien arviointitulosten reliabiliteettia HY-TALK-tutkimuksessa. Aineistona käytetään arvioijien avoimilla haastatteluilla kerättyjä kommentteja skaalan käytöstä ja arvioinnista, sekä samojen arvioijien oppilasarviointituloksia HY-TALK-pilottitutkimuksesta. Tutkimusmetodi on kvalitatiivinen kokeenjälkeinen tapaustutkimus. Tutkielman teoriatausta nojautuu suullisen kielitaidon arvioinnin tutkimukseen. Suullisen kielitaidon arvioinnin perustana voidaan pitää Bachman ja Palmerin (1996) teoriaa kommunikatiivisesta kielitaidosta. Kielitaito jaetaan organisatoriseen ja pragmaattiseen kompetenssiin. Kokeen reliabiliteetti ja validiteetti nousevat tutkielmassa keskeisiksi käsitteiksi. Suullisen kielitaidon mittaamisessa ongelmana on kommunikaation arviointi. Koetyyppinä suorituskoe, jossa kokelas arvioidaan kommunikatiivisessa tilanteessa, ei yleisen käsityksen mukaan vastaa autenttista kielenkäyttötilannetta. Kokeen perusteella halutaan kuitenkin tehdä yleistys kokelaan kielitaidosta ja selviytymisestä oikeissa kielenkäyttötilanteissa. Arvioinnissa tehdään ero analyyttisen ja holistisen arvioinnin välille. Kriteeripohjaisessa arvioinnissa pyritään pitäytymään analyyttisessa arvioinnissa, jolloin arvioija kiinnittää huomiota monipuolisesti kokelaan kielitaidon eri osa-alueisiin. Tutkielman tuloksena seitsemän analysoidun arvioijan välillä on suuria eroja arvioinnin lähtökohdissa ja subjektiivisissa painotuksissa. Osa arvioijista painotti organisatorista kompetenssia, ja osa taas pragmaattista kompetenssia. Interaktion ja kommunikaation roolista suullisen kielitaidon arvioinnissa oli suuria mielipide-eroja. Osa arvioijista painotti arvioinnissa kommunikaation tärkeyttä ja muita pragmaattiseen kompetenssiin kuuluvia osa-alueita, kun taas osa mainitsi esimerkiksi oikeakielisyyden ja rakenteiden hallinnan. Kolme arvioijaa painotti pragmaattista kompetenssia, kaksi mainitsi piirteitä molemmista, ja kaksi painotti organisatorista kompetenssia. Osa eroista selittyy arviointitapahtumien eroilla sekä arvioijien kokemuksella. Toisaalta, nämä erot arvioinnin subjektiivisissa painotuksissa eivät suuresti näy itse pilottitutkimuksen viitekehyspohjaisen arviointiskaalan avulla saaduissa oppilasarviointituloksissa. Arvioijien välisiä eroja oppilasarvioinnissa kuitenkin esiintyy. Organisatorista kompetenssia painottavat antoivat osalle oppilaista hieman muita parempia arvosanoja. Tutkielman päätelmä on, että tässä tapaustutkimuksessa arviointityössä oli subjektiivisia painotuksia, ja että jonkin verran eroja kriteeripohjaisessa oppilasarvioinnissa löytyi. Erot eivät kuitenkaan yleisesti ottaen olleet kovin suuria.

Språkbad - ett effektivt sätt att lära sig språk? : Föräldrars och elevers tankar kring språkbad i Helsingfors

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää helsinkiläisten perusopetuksen yläluokkien kielikylpy-oppilaiden ja heidän vanhempiensa käsityksiä ruotsinkielisestä kielikylvystä. Tarkoituksena oli tutkia syitä kielikylpymenetelmän tai vastaavasti perinteisen opetuksen valitsemiseksi sekä oppilaiden ja heidän vanhempiensa käsityksiä kielikylpyoppilaiden koulumenetyksestä ja kielitaidosta. Tarkoituksena oli myös selvittää, mikä asema kielikylvyllä on oppilaiden elämässä koulukontekstin ulkopuolella sekä miten oppilaat ja heidän vanhempansa suhtautuvat kielikylpyyn kokonaisuutena. Tutkimuksen perusjoukkoon kuuluivat kaikki lukuvuonna 2002−2003 Helsingin perusopetuksen yläluokkien ruotsinkielisessä kielikylvyssä olevat oppilaat sekä heidän vanhempansa. Otokseen saatiin 128 oppilasta ja 94 vanhempaa. Näiden lisäksi tutkimukseen osallistui 40 vanhempaa, joiden lapset osallistuivat yksikieliseen suomenkieliseen perusopetukseen. Tutkimusjoukon oppilaista osa on ollut alaluokilla varhaisessa täydellisessä kielikylvyssä ja osa varhaisessa osittaisessa kielikylvyssä. Tutkimus edustaa survey-tutkimusta, jossa aineistonhankintamenetelmänä on käytetty sekä lomakekyselyä että haastattelua. Teemahaastatteluun valittiin 10 oppilasta tutkimuksen perusjoukosta. Tutkimusaineisto kerättiin kevään 2003 aikana. Aineistosta laskettiin frekvenssejä, keskilukuja ja korrelaatioita sekä käytettiin ristiintaulukointeja. Keskiarvojen merkitsevyystestaukset suoritettiin yksisuuntaisilla varianssianalyyseillä F- ja t-testein. Tutkimuksen teoriaosuudessa käsitellään kielitaidon ja kaksikielisyyden käsitteitä sekä esitellään erilaisia pedagogisia menetelmiä, joilla pyritään kehittämään kielitaitoa. Teoriaosuudessa pohditaan myös asenteiden ja motivaation merkitystä kielen omaksumisessa. Tutkimustulokset osoittavat, että perusopetuksen yläluokkien kielikylpyoppilailla ja heidän vanhemmillaan on varsin yhdensuuntaisia käsityksiä kielikylvystä. Kielikylpyyn ollaan varsin tyytyväisiä kokonaisuutena, mutta kehitettävää ja parannettavaa on. Opiskelu kielikylpyluokalla miellettiin positiivisena, mutta ruotsinkielisen opetuksen määrään toivottiin muutosta. Vanhemmat arvostivat kielikylpyä erityisesti siinä käytettävien opetusmenetelmien ja saavutettavien tulosten perusteella. Sekä vanhemmat että oppilaat kokevat ruotsin kielen oppimisen erittäin tarpeelliseksi ja hyödylliseksi peilaten vastauksissaan tulevaisuuden opiskelu- ja työelämän tarpeita. Oppilaiden ruotsin kielen taidot arvioitiin erittäin korkeiksi. Kielikylpykielen asema oppilaiden elämässä koulun ulkopuolella oli erittäin vähäinen. Ruotsin kielen käyttötilanteet rajoittuivat matkoihin ja erilaisiin opastustilanteisiin. Omaehtoista kielen käyttöä ei juuri ilmennyt hyvästä kielitaidosta huolimatta. Oppilaiden käsityksissä ei ollut havaittavissa eroja eri sukupuolten välillä. Joissain tapauksissa luokka-asteella, mutta erityisesti oppilaan koululla ja kielikylpymuodolla oli vaikutusta tutkittuihin käsityksiin.