Suomi kasvitieteen kieleksi : Elias Lönnrot termistön kehittäjänä

The development of botanical Finnish: Elias Lönnrot as the creator of new terminology In the 19th century the Finnish language was intentionally developed to meet the demands of civilised society and Finnish-language science. The development of the language involved several people from different fields of science. This study examines this enormous project in the field of botany. By which methods were scientific terms formed, and for which reasons were those terms used? Why has a certain word been chosen to represent a particular concept? The material of this study is the terminology of plant morphology in Finnish that Elias Lönnrot developed in the middle of the 19th century. The terms of plant morphology denote and describe the parts of the plant and the relationships between those parts. For instance, the terms emi pistill , hede stamen , terälehti petal and verholehti sepal , which are nowadays familiar in the general language, were used for the first time in Lönnrot s texts. The study integrates the methods of lexicology and terminology. In lexicology, the word and its various meanings serve as the focus, whereas the theory of terminology focuses on the concept and concept systems. A new, consciously developed terminology can be understood through the old, familiar vocabulary and structures as well as through the new, logical term system. Lönnrot s botanical terminology can be divided into three groups depending on their origin: 1) 19% of all terms have been accepted from the existing vocabulary and used in their original meanings, 2) 11% of all terms have been chosen from the existing vocabulary and used in the new, specific botanical meanings, and 3) 70% of all terms have been created on the basis of the existing vocabulary and used in the new, specific botanical meanings. Therefore, the study reveals that domestic materials primarily morphosemantic neologisms form the Finnish terminology of plant morphology. Characteristic of Lönnrot s botanical terms is the utilisation of the vocabulary of various Finnish dialects and particular repeating elements. Repeating elements include, for example, the prefixes that come from botanical Latin or Swedish as well as the particular Finnish derivation types. Such structures form term systems that reflect scientific concept systems. Two thirds of the created new words are formed loosely or precisely according to either Latin or Swedish terms; one third is formed completely differently from its equivalents in the foreign languages. Approximately half of the chosen terms are formed differently from the Latin and Swedish terms. It is worth noting that many loan translations use rare vocabulary from Finnish dialects as equivalents to foreign parts of terms. Lönnrot aimed to inspire scientific terminology with Finland s own language, thus making scientific text accessible to the Finnish agricultural population.

Suomen kielestä kehitettiin 1800-luvulla tietoisesti kieltä, joka palvelee monipuolistuvan suomalaisen yhteiskuntaelämän kaikkia tarpeita, myös suomenkielistä tiedettä. Tutkimus selvittää tätä valtavaa kielenuudistustyötä yhden tieteenalan, kasvitieteen, sanaston osalta; erityisesti se selvittää 1800-luvun tunnetuimman sanasepän, Elias Lönnrotin, työtä tieteellisen sanaston muodostajana. Tutkimusaineistona on kasvien rakenneopin termistö, jonka Lönnrot muodosti suomen kieleen kirjoittaessaan ensimmäisen suomenkielisen kasvion, Flora Fennican (1860). Rakenneopin termit nimeävät ja kuvailevat kasvien osia ja niiden suhteita (esim. emi, hede, sepivä, vastopuikea). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millä menetelmillä termit on muodostettu ja miten ne motivoituvat: miksi tietty sana on valittu nimeämään tiettyä käsitettä? Tutkimuskohdetta lähestytään sanastontutkimuksen ja terminologiaopin teorioita ja menetelmiä hyödyntäen. Tutkimus osoittaa, että Lönnrotin kehittämässä termistössä on alkuperältään kolmenlaisia termejä. 19 % termeistä on aikaisemmasta kielestä sellaisenaan hyväksyttyjä sanoja (esim. akana, juuri, varsi), 11 % termeistä on aikaisemmasta kielestä uuteen merkitykseen valittuja sanoja (esim. hede, purje) ja suurin osa, kaikkiaan 70 %, on kasvitieteen kieltä varten luotuja termejä (esim. kärhi, silposuoninen). Pääosin suomenkielinen kasvitieteen termistö on siis muodostettu sepittämällä uudissanoja, tosin vanhoista aineksista. Luonteenomaista Lönnrotin termeille on murteiden rikkaan sanaston hyödyntäminen sekä runsas metaforien käyttö. Toistuvasti käytettyjä rakenteita taas ovat mm. vieraista kielistä periytyvät prefiksinkaltaiset yhdyssanojen alkuosat (esim. epä-, pari-, tasa-, vasto-, yhdis-) ja tietyt kotoiset johdostyypit (esim. -eA, -ke, -kAs, -llinen, -mAinen). Tällaiset toistuvat rakenteet muodostavat termijärjestelmiä, jotka heijastavat tieteellisiä käsitejärjestelmiä. Luoduista termeistä kaksi kolmasosaa on muodostettu vapaasti tai tarkasti latinan- tai ruotsinkielisiä termivastineita mukaillen, kolmasosa on muodostettu kokonaan toisin kuin vieraskieliset vastineensa. Valituista termeistä taas lähes puolet on muodostettu vieraskielisistä vastineista poiketen. Huomionarvoista on, että käännöslainoihin on vieraiden terminosien merkitysvastineiksi valittu harvinaistakin kotoista sanastoa (esim. lantto-, nyhä-, silpo-). Tämä kertoo Lönnrotin pyrkimyksestä muodostaa sellaista sanastoa, jonka avulla myös suomalainen talonpoika voisi ymmärtää tieteellistä tekstiä.