Perspektiv och perspektivförskjutningar inom nordisk sosiologi

Summary: Paradigms and vicissitudes in the perspectives of 20th century Nordic sociology

Comment

Vastine Juha Janhusen artikkeliin On the paradigms of comparative Uralic studies // FUF 2001, Vol. 56: 29-41

Muutos ja variaatio Suomen romanin verbien taivutustyypeissä

Summary: Change and variation in verb paradigms of Finnish Romani

Data-parallel computation in parallel and distributed environments

The past few decades have seen a considerable increase in the number of parallel and distributed systems. With the development of more complex applications, the need for more powerful systems has emerged and various parallel and distributed environments have been designed and implemented. Each of the environments, including hardware and software, has unique strengths and weaknesses. There is no single parallel environment that can be identified as the best environment for all applications with respect to hardware and software properties. The main goal of this thesis is to provide a novel way of performing data-parallel computation in parallel and distributed environments by utilizing the best characteristics of difference aspects of parallel computing. For the purpose of this thesis, three aspects of parallel computing were identified and studied. First, three parallel environments (shared memory, distributed memory, and a network of workstations) are evaluated to quantify theirsuitability for different parallel applications. Due to the parallel and distributed nature of the environments, networks connecting the processors in these environments were investigated with respect to their performance characteristics. Second, scheduling algorithms are studied in order to make them more efficient and effective. A concept of application-specific information scheduling is introduced. The application- specific information is data about the workload extractedfrom an application, which is provided to a scheduling algorithm. Three scheduling algorithms are enhanced to utilize the application-specific information to further refine their scheduling properties. A more accurate description of the workload is especially important in cases where the workunits are heterogeneous and the parallel environment is heterogeneous and/or non-dedicated. The results obtained show that the additional information regarding the workload has a positive impact on the performance of applications. Third, a programming paradigm for networks of symmetric multiprocessor (SMP) workstations is introduced. The MPIT programming paradigm incorporates the Message Passing Interface (MPI) with threads to provide a methodology to write parallel applications that efficiently utilize the available resources and minimize the overhead. The MPIT allows for communication and computation to overlap by deploying a dedicated thread for communication. Furthermore, the programming paradigm implements an application-specific scheduling algorithm. The scheduling algorithm is executed by the communication thread. Thus, the scheduling does not affect the execution of the parallel application. Performance results achieved from the MPIT show that considerable improvements over conventional MPI applications are achieved.

Kilpailukyvyn kehittäminen yritystenvälisen yhteistyön avulla. Case: Etelä-Karjalan metsäteollisuus ja pk-sektori

Tutkimuksen tarkastelukohteena oli yritystenvälinen yhteistyö ja yritysten kilpailukyvyn kehittäminen Etelä-Karjalan maakunnassa tämän yhteistyön avulla. Tutkimuksessa hyödynnettiin konstruktiivista ja käsiteanalyyttista tutkimusotetta. Päätavoitteena oli selvittää kuinka Etelä-Karjalassa toimivan suuren metsäteollisuuden alihankintojen paikallisuusastetta voitaisiin lisätä tulevaisuudessa. Keskeisinä alatavoitteina tutkimuksessa oli selvittää alueen suuren metsäteollisuuden merkitystä alueen muille toimialoille sekä tutkia mitä yritystenvälisiä yhteistyömuotoja on käytössä tällä hetkellä Etelä-Karjalan maakunnassa. Tutkielma jakaantui teoreettiseen ja empiiriseen osaan. Teoriaosassa muodostettiin viitekehys yritystenvälisen yhteistyön ymmärtämiseksi ja erilaisten yritystenvälisten yhteistyömuotojen jaottelemiseksi. Työn empiirisessä osassa tätä viitekehystä hyödynnettiin kysely- ja haastattelututkimuksen pohjana. Tutkimustulosten joukossa korostui yritystenvälisen yhteistyön merkitys alueen suuryritysten alihankintojen paikallisuusasteen lisäämisessä. Lisäksi yritystenvälisen yhteistyön nähtiin lisäävän yritysten kilpailukykyä varsin laaja-alaisesti tutkimuspopulaation joukossa. Erityisen hyödyllisiksi yritykset näkivät yhteistyömuodot, joissa toiminta perustui pitkäjänteisyyteen ja yhteisen hyödyn tavoitteluun.

Visiosta toimivaksi yritysverkostoksi –verkostoitumisprosessin tutkiminen ja tulevaisuuden toimintamallin rakentaminen Case: Imatran Seudun Koivukeskus

Tutkimuksen tarkoitus oli tutkia, miten case-verkosto Imatran Seudun Koivukeskus on syntynyt ja luoda sille sopiva tulevaisuuden toimintamalli. Tutkimuksessa hyödynnettiin käsiteanalyyttista ja konstruktiivista tutkimusotetta. Tutkimuksen tavoitteita olivat keskeisten käsitteiden määrittely; onnistuneiden ja epäonnistuneiden verkostoitumisesimerkkien kuvaaminen ja analysointi; case-verkoston esittely; case-verkoston historiallinen analyysi, sen toimintamallin tutkiminen ja vertaaminen esimerkkitapauksiin sekä case-verkoston tulevaisuuden kehitysnäkymien analysointi ja sille sopivan toimintamallin muodostaminen. Tutkielma koostui teoreettisesta osasta ja empiirisestä osasta. Teoriaosio käsitteli verkostoitumisen teoriaa. Tämä osio ja suoritetut teemahaastattelut loivat pohjan empiiriselle osuudelle ja toimintamallin muodostamiselle case-yritykselle. Tutkimuksen perusteella kriittisimmiksi case-verkoston tulevaisuuden toimintamallin osa-alueiksi osoittautuivat raaka-aineen saatavuus sekä avoimuus ja tiedonkulku verkostossa. Näiden lisäksi toimintamallissa tulee painottaa alihankinnan ja jatkojalostuksen lisäämistä, tutkimus- ja kehitystoimintaa sekä kuivaustoiminnan osaamistason kehittämistä.

Некоторые наблюдения по поводу построения компьютерного морфологического анализатора марийского языка. [Problems in writing a two-level model of Mari morphology]

The article describes some concrete problems that were encountered when writing a two-level model of Mari morphology. Mari is an agglutinative Finno-Ugric language spoken in Russia by about 600 000 people. The work was begun in the 1980s on the basis of K. Koskenniemi’s Two-Level Morphology (1983), but in the latest stage R. Beesley’s and L. Karttunen’s Finite State Morphology (2003) was used. Many of the problems described in the article concern the inexplicitness of the rules in Mari grammars and the lack of information about the exact distribution of some suffixes, e.g. enclitics. The Mari grammars usually give complete paradigms for a few unproblematic verb stems, whereas the difficult or unclear forms of certain verbs are only superficially discussed. Another example of phenomena that are poorly described in grammars is the way suffixes with an initial sibilant combine to stems ending in a sibilant. The help of informants and searches from electronic corpora were used to overcome such difficulties in the development of the two-level model of Mari. The variation of the order of plural markers, case suffixes and possessive suffixes is a typical feature of Mari. The morphotactic rules constructed for Mari declensional forms tend to be recursive and their productivity must be limited by some technical device, such as filters. In the present model, certain plural markers were treated like nouns. The positional and functional versatility of the possessive suffixes can be regarded as the most challenging phenomenon in attempts to formalize the Mari morphology. Cyrillic orthography, which was used in the model, also caused problems. For instance, a Cyrillic letter may represent a sequence of two sounds, the first being part of the word stem while the other belongs to a suffix. In some cases, letters for voiced consonants are also generalized to represent voiceless consonants. Such orthographical conventions distance a morphological model based on orthography from the actual (morpho)phonological processes in the language.

Applying collective intelligence to idea evaluation at the front end of innovation

The study focuses on the front end of innovation process. Due to changes in innovation policies and paradigms customers, users and shopfloor employees are becoming increasingly important sources of knowledge. New methods are needed for processing information and ideas coming from multiple sources more effectively. The aim of this study is to develop an idea evaluation tool suitable for the front end of innovation process and capable of utilizing collective intelligence. The study is carried out as a case study research using constructive research approach. The chosen approach suits well for the purposes of the study. The constructive approach focuses on designing new constructs and testing them in real life applications. In this study a tool for evaluating ideas emerging from the course of everyday work is developed and tested in a case organization. Development of the tool is based on current scientific literature on knowledge creation, innovation management and collective intelligence and it is tested in LUT Lahti School of Innovation. Results are encouraging. The idea evaluation tool manages to improve performance at the front end of innovation process and it is accepted in use in the case organization. This study provides insights on what kind of a tool is required for facilitating collective intelligence at the front end of innovation process.

Nuorisorikollisuuden esiintyvyys, taustatekijät ja sovittelu

Tausta Vaikka nuorisorikollisuus on kriminologisen tutkimuksen perinteinen kohde, on edelleen tarvetta pitkittäistutkimuksille, joissa on laaja, koko väestöä edustava otos. Kriminaalipolitiikan alalla puolestaan rikosten sovittelu ja muut restoratiivisen oikeuden muodot ovat nousseet Suomessakin haastamaan perinteiset rikoskontrollin paradigmat, rangaistuksen ja hoidon. Tutkimuskysymykset Tutkimuksen pääkysymyksenä oli, mitkä lapsuudessa (8 v.) ja nuoruudessa (18 v.) mitatut psykososiaaliset tekijät ovat yhteydessä nuorisorikollisuuden (16-20 v.) määrään ja lajiin. Lisäksi yhtenä kysymyksenä oli, miten varusmiespalvelun aikaiset psykiatriset diagnoosit liittyvät nuorisorikollisuuteen. Lisäksi tutkimme nuorisorikollisuuden esiintyvyyttä ja palvelujen käyttöä, ja vertailimme eri informanttien (tutkimushenkilöt itse, vanhemmat ja opettajat) vastausten ennusvoimaa lasten tulevan rikollisuuden suhteen. Rikosten sovittelun osalta kysymyksenä oli, miten suomalainen sovittelukäytäntö vastaa restoratiivisen oikeuden teoriaa ja miten sovittelua pitäisi kehittää. Aineisto ja metodit Pitkittäistutkimuksemme aineistona oli valtakunnallisesti edustava satunnaisotos, joka vastasi 10% vuonna 1981 Suomessa syntyneistä suomenkielisistä pojista. Ensimmäinen tiedonkeruu tapahtui 1989, kun pojat olivat 8-vuotiaita. Tietoa kerättiin lomakekyselyin pojilta itseltään sekä heidän vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Tietoja saatiin 2946 pojasta. Lasten lomakkeena oli Children’s Depression Inventory, vanhemman lomakkeena Rutter A2 ja opettajan lomakkeena Rutter B2. Toinen tiedonkeruu järjestettiin, kun pojat osallistuivat kutsuntoihin 1999. Tietoja saatiin 2330 pojasta. Lomakkeena oli Young Adult Self-Report . Puolustusvoimien rekisteristä saatiin tiedot poikien kutsunnoissa ja palvelusaikana (vuosina 1999-04) saamista psykiatrisista diagnooseista, jotka luokiteltiin kuuteen luokkaan: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, päihdehäiriöt, psykoottiset häiriöt, ahdistuneisuushäiriöt, masennustilat ja sopeutumishäiriöt. Tieto mahdollisesta diagnoosista saatiin 2712 pojasta. Rikollisuus operationalisoitiin poliisin ns. RIKI-rekisteriin vuosina 1998-2001 rekisteröityjen tekojen avulla, kun pojat olivat pääasiassa 16-20-vuotiaita. Rikosten määrän mukaan pojat jaettiin neljään ryhmään: ei rikoksia, 1-2 rikosta (satunnainen rikollisuus), 3-5 rikosta (uusintarikollisuus) ja yli 5 rikosta (aktiivinen uusintarikollisuus). Rikoslajeista muodostettiin viisi kategoriaa: huume-, väkivalta-, omaisuus-, liikenne- ja rattijuopumusrikollisuus. Analyysivaiheessa rekisteridatasta poistettiin liikennerikkomukset. Kaikkiaan tiedot mahdollisista poliisikontakteista saatiin 2866 pojasta. Sovitteludata koostui 16 sovittelujutun havainnoinnista Turussa vuosina 2001- 2003. Tulokset Kaikkiaan 23% pojista oli rekisteröity rikoksesta (poissulkien liikennerikkomukset) nelivuotisen tutkimusperiodin aikana 16-20-vuotiaana. Satunnaisia rikoksentekijöitä oli 15%, uusijoita 4% ja moninkertaisia uusijoita 4%. Rikokset kasautuivat moninkertaisille uusijoille: tämä 4%:n ryhmä teki 72% kaikista rikoksista . Omaisuus- ja liikennerikollisia oli eniten (kumpiakin 11%), ja huumerikollisia vähiten (4%). Kaikki rikoslajit korreloivat keskenään tilastollisesti merkitsevästi. Nuorisorikollisuuden itsenäisiä ennustekijöitä lapsuudessa olivat rikkinäinen perherakenne, vanhempien alhainen koulutustaso, lapsen käytösongelmat ja hyperaktiivisuus. Kun verrattiin eri informantteja (lapset itse ja heidän vanhempansa ja opettajansa), etenkin opettajien vastaukset ennustivat lasten tulevaa rikollisuutta. Nuoruudessa rikollisuuden itsenäisiä korrelaatteja olivat pienellä paikkakunnalla asuminen, vanhempien ero, seurustelu, itse ilmoitettu antisosiaalisuus ja säännöllinen tupakointi ja humalajuominen. Ennus- ja taustatekijöille oli tyypillistä se, että ne olivat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään (ongelmat ja rikosten määrä lisääntyivät käsi kädessä) ja että ne liittyivät useaan rikoslajiin yhtä aikaa. Huumerikollisuudella oli kuitenkin vähemmän itsenäisiä ennus- ja taustatekijöitä kuin muilla rikoslajeilla. Joka kymmenes poika kärsi psykiatrisista häiriöistä. Tämä ryhmä teki noin puolet kaikista rikoksista, ja lähes joka toinen poika, jolla oli psykiatrinen häiriö, oli rekisteröity rikoksista. Rikolliseen käytökseen liittyivät etenkin antisosiaalinen persoonallisuushäiriö ja päihdehäiriöt. Masennustilat olivat kuitenkin ainoa diagnoosiryhmä, joka ei ollut yhteydessä rikollisuuteen. Myös psykiatristen häiriöiden esiintyvyys kasvoi lineaarisesti rikosten määrän kanssa; aktiivisista uusintarikollisista yli puolella (59%) oli psykiatrinen diagnoosi. Rikollisuuden lisäksi erilaiset psykososiaaliset ongelmat kasautuivat pienelle vähemmistölle. Aktiivisten uusijoiden ryhmään olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä lähes kaikki ongelmat mitä tutkimme. Kuitenkin tästä ryhmästä vain alle 3% oli käyttänyt mielenterveyspalveluja viimeisen vuoden aikana. Rikossovittelun havainnointitutkimuksen perusteella sovittelussa monet perusasiat ovat kunnossa, ja toiminta on mielekästä niin asianosaisten kuin yhteiskunnankin kannalta. Useimmiten osapuolet kohtasivat ja saivat aikaan sopimuksen, johon he vaikuttivat tyytyväisiltä. Rikoksentekijät olivat motivoituneita korvaamaan aiheuttamansa vahingot. Osapuolet saivat kertoa tarinansa omin sanoin, heitä kuunneltiin ja he ymmärsivät mitä sovittelussa puhutaan ja sovitaan. Sovittelun kuluessa jännitys väheni ja asiat saatiin loppuunkäsiteltyä. Asianosaiset saivat vaikuttaa prosessiin ja sopimukseen, ja uhrin oikeudet olivat sovittelussa keskeisellä sijalla. Restoratiivisen teorian perusteella sovittelussa havaittiin myös kehittämisen varaa: Etenkin nuoria rikoksentekijöitä oli hankala saada osallistumaan tosissaan, ja aikuiset helposti hallitsivat keskustelua. Etukäteistapaamisia ja tukihenkilöitä ei juuri hyödynnetty. Sovitteluja hallitsi puhe sopimuksesta ja rahasta. Työkorvauksia ei käytetty eikä rehabilitaatiota käsitelty. Sekä sovitteluun pääsy että sovittelumenettely riippuivat yksittäisistä henkilöistä. Johtopäätökset Rikosten tekeminen nuoruudessa on melko yleistä ja monimuotoista. Rikokset ja psykososiaaliset ongelmat kasautuvat pienelle ryhmälle ja kulkevat käsi kädessä. Myös psykiatriset häiriöt ovat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään. Rikosriskiä voidaan ennustaa jo lapsuudessa, ja etenkin opettajat ovat tarkkanäköisiä lasten ongelmien suhteen. Eri rikoslajeilla on varsin samanlaisia taustatekijöitä. Aktiiviset rikoksentekijät vastaavat suuresta osasta kokonaisrikollisuutta, tarvitsevat eniten apua, mutta eivät kuitenkaan hakeudu psykososiaalisten palvelujen piiriin. Rikosten sovittelu tarjoaa keinon puuttua ongelmiin varhaisessa vaiheessa ilman leimaamista. Sovittelun kehitystehtävät liittyvät etenkin dialogiin, valmisteluihin, tukihenkilöihin, työkorvauksiin, palveluunohjaukseen ja sovittelun sovellusalaan. Sovittelua ja muita restoratiivisia menettelyjä on kehitettävä ja laajennettava esimerkiksi niin, että niitä voitaisiin käyttää palveluunohjauksen välineenä.

Development of research networks : the case of social capital

The aim of this study is to explore how a new concept appears inscientific discussion and research, how it diffuses to other fields and out of the scientific communities, and how the networks are formed around the concept. Text and terminology take the interest of a reader in the digital environment. Texts create networks where the terminology used is dependent on the ideas, viewsand paradigms of the field. This study is based mainly on bibliographic data. Materials for bibliometric studies have been collected from different databases. The databases are also evaluated and their quality and coverage are discussed. The thesauri of those databases that have been selected for a more in depth study have also been evaluated. The material selected has been used to study how long and in which ways an innovative publication, which can be seen as a milestone in a specific field, influences the research. The concept that has been chosen as a topic for this research is Social Capital, because it has been a popular concept in different scientific fields as well as in everyday speech and the media. It seemed to be a `fashion concept´ that appeared in different situations at the Millennium. The growth and diffusion of social capital publications has been studied. The terms connected with social capital in different fields and different stages of the development have also been analyzed. The methods that have been used in this study are growth and diffusion analysis, content analysis, citation analysis, coword analysis and cocitation analysis. One method that can be used tounderstand and to interpret results of these bibliometric studies is to interview some key persons, who are known to have a gatekeeper position in the diffusion of the concept. Thematic interviews with some Finnish researchers and specialists that have influenced the diffusion of social capital into Finnish scientificand social discussions provide background information. iv The Milestone Publications on social capital have been chosen and studied. They give answers to the question "What is Social Capital?" By comparing citations to Milestone Publications with the growth of all social capital publications in a database, we can drawconclusions about the point at which social capital became generally approved `tacit knowledge´. The contribution of the present study lies foremost in understanding the development of network structures around a new concept that has diffused in scientific communities and also outside them. The network means both networks of researchers, networks of publications and networks of concepts that describe the research field. The emphasis has been on the digital environment and onthe socalled information society that we are now living in, but in this transitional stage, the printed publications are still important and widely used in social sciences and humanities. The network formation is affected by social relations and informal contacts that push new ideas. This study also gives new information about using different research methods, like bibliometric methods supported by interviews and content analyses. It is evident that interpretation of bibliometric maps presupposes qualitative information and understanding of the phenomena under study.

Hallinnollinen sanktiointi

Tausta Suomessa lainsäätäjä reagoi helposti yhteiskunnalliseen häiriötekijään rikosoikeuden keinoin. Tästä on osoituksena se, että syksyllä 2010 varsinaisen rikoslain lisäksi rikoksesta oli säädetty 256 eri laissa. Suomalainen, lähtökohdiltaan maltillinen kontrolli- ja kriminaalipolitiikka on 1970-luvulla linjatun vastaisesti johtanut 2000-luvulle tultaessa rikosoikeudellisen kontrollin lisääntymiseen ja jopa kiristymiseen. Raja rikosten ja rikkomusten välillä on liudentunut ja paikoitellen kadonnut ja erityisesti turvallisuudesta on kehittynyt – käsitteeseen liittyvistä oikeudellisista jännitteistä huolimatta – keskeinen rikosoikeudellisen sääntelyn oikeutusperuste. Rikosoikeuden käyttäminen vähäisten rikosten kontrollointiin on aiheuttanut Suomeen viivästymisen ongelman. Yleisessä tiedossa on se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut 2000-luvulla Suomelle kymmeniä tuomioita siksi, että rikosjuttuja on käsitelty viranomaisissa ja tuomioistuimissa liian kauan. Vähemmän on sen sijaan keskusteltu siitä, että myös vähäiset rikokset viivästyvät rikosoikeuden alan laajetessa ja viranomaisten voimavarojen ehtyessä. Suomessa ongelmaa on pyritty hoitamaan rikosoikeudellista toimivaltaa hallintoviranomaisille delegoimalla tilanteen ollessa nyt se, että uuden sakkomenettelylain voimaan tullessa noin 90 % rikosoikeudellisesta kompetenssista on poliisilla ja muilla hallintoviranomaisilla. Se taasen on ongelmallista perustuslain 3 §:ssä säädetyn vallanjakoperiaatteen kannalta. Välttämätöntä on korostaa myös sitä, että pääosin rikosoikeudelliseen kontrolliin perustuva systeemi aiheuttaa rikosoikeuden inflaatiota: rikosoikeuden arvostuksen vähenemisestä aiheutuvia ei-mittavissa olevia kuluja. Rikosoikeuden laajenemista vastaan esitetään kuitenkin harvoin kritiikkiä. Rikosoikeustieteen piirissäkään sille ei ole esitetty vakavasti otettavaa vaihtoehtoa. Esimerkiksi hallinnollisia sanktioita ei ole Suomessa – ei tosin muissa Pohjoismaissakaan – koettu rikosoikeuden vaihtoehtona, vaan usein rikosoikeutta täydentävänä järjestelmänä. Hallinnollisten sanktioiden käyttäminen rikosoikeuden ohessa ei ole ollut yksiselitteistä ja jäsenneltyä, yleisiin oppeihin perustuvaa. Kontrollin erityisille alueille, esimerkiksi sotilaskontrolliin, on lisäksi kehittynyt rikos- ja hallinto-oikeuden sekajärjestelmiä. Tutkimuskysymykset Käsillä olevassa artikkelimuotoisessa väitöskirjatutkimuksessa pyritään hahmottelemaan rikos- ja hallinto-oikeudellisten rangaistusjärjestelmien välisiä eroavaisuuksia Suomessa. Tutkimuksen keskeisin tehtävä on sen pohtiminen, millä tavalla 2010-luvulle tultaessa olisi tutkimuksen empiiriset ja teoreettiset lähtökohdat huomioon ottaen järkevää ja tarkoituksenmukaista rangaista. Tällä perusteella kehitetään yksikertaista hallintosanktiointiteoreettista mallia, että sitä hyväksikäyttäen lainvalmisteluprosessin sanktiointitilanteessa, sanktiosta päätettäessä, olisi mahdollista asettaa oikeusturvan vähimmäistakeet täyttävällä tavalla oikeus- ja muilta vaikutuksiltaan rationaalinen seuraamus sekä säätää sen määräämiseksi yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan tehokas ja riittävän oikeusturvallinen menettely. Tutkimustehtävä on tiivistetysti 1) hallinnollisten sanktioiden ja rikosoikeudellisten rangaistusten ja niiden alan määrittäminen, 2) hallinnollisten sanktioiden sääntelymallien valintaperusteluiden selvittäminen, 3) hallintosanktioteoreettisen mallin kehittäminen lainvalmisteluprosessia varten sekä 4) de lege ferenda -suositusten tekeminen rangaistavuuden hyväksyttävyyden ja joutuisuuden parantamiseksi. Menetelmä ja aineistot Tutkimus kytkeytyy teoreettisen rikosoikeustieteen, hallinto-oikeustieteen ja prosessioikeustieteen alalle ja se on luonteeltaan ongelmakeskeinen. Tieteenalojen väliset painotukset ja niiden vaikutus vaihtelevat tutkimuksessa. Vaikka tutkimus on monella tavalla luonteeltaan teoreettinen, siinä rakennetaan nimenomaan lainsäädäntötyötä ja lainvalmistelua tukevaa tutkimusta ja teoriaa. Tältä osin näkökulma liittyy kriminalisointiteoreettisessa tutkimuksessa hahmotettuun lainsäätäjän oikeuslähdeoppia koskevaan uuteen näkökulmaan, jolla on yhteyksiä lainsäädäntötutkimukseen ja oikeusteoriassa hahmotettuun legisprudence-tutkimusuuntaukseen, näkökulman suuntautuessa lainsäädäntötasolle. Tutkimuksen lähteistä suurin osa on oikeustieteellistä kirjallisuutta, jonka pääosa muotoutuu suomalaisesta oikeustieteellisestä kirjallisuudesta. Myös pohjoismaalaista, saksalaista ja hieman myös anglosaksista kirjallisuutta on käytetty. Kansainvälisten kirjallisuuslähteiden merkitys ei ole ollut merkittävä, koska kattava eurooppalainen näkemys aihepiiristä on pyritty saamaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä hyödyntäen. Tutkimuksen lähteinä on käytetty laajasti myös kansallista lainvalmisteluaineistoa, erityisesti hallituksen esityksiä ja perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntöä. Johtopäätökset Kriminaali- ja/tai kontrollipolitiikassa on juuri nyt tärkeää pohtia, millä tavalla 2010-luvulle tultaessa on järkevää ja tarkoituksenmukaista rangaista. Tähän voisi olla mahdollista vastata tutkimuksessa kehitettävällä hallintosanktiointiteoreettisella mallilla. Mallin kehittäminen on edellyttänyt yhteiskunnallisten sanktiokäytäntöjen oikeusvaltioopillista tarkastelua, jolloin sanktioiden yhteiskunnalliseen merkitykseen pureutuminen kuvailee myös sitä, millainen modernin oikeusvaltion tila tällä hetkellä on. Perinteisten oikeusvaltioiden paradigmojen käyttäminen ei välttämättä edistä relevantin oikeusvaltiollisen sanktiointiteoreettisen mallin kehittämistä. Voi olla niinkin, että klassinen oikeusvaltio-oppi ja oletetunlaiset rikosoikeuden erityiset elementit eivät enää vastaa yhteiskuntatodellisuutta. Näin rankaisemisen yleiset opit voivat nousta kehittämisen kohteeksi oikeusvaltiollisuuden elementtien toteuttamiseksi valtavasta kasvaneessa hallintoyhteiskunnassa – hallinto-johtoisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Suomen rikoslaki sisältää laajassa merkityksessä sadoittain erilaatuisia kriminalisointeja, joiden merkitys on usein hallinnon toimintaa subventoiva, symbolinen tai jonkin toisen kriminalisoinnin vaikutusta tehostamaan pyrkivä. Tällainen rikoslaki on tehtävänsä, vaikuttavuutensa ja hyväksyttävyytensä kannalta ongelmallinen. Suomalainen hallinnollisten sanktioiden järjestelmä ei sekään ole järkevä ja tarkoituksenmukainen, yleisiin oppeihin perustuva systeemi. Myös yleiseurooppalainen kehitys näyttäisi viittaavan siihen, että Suomessa on tarve kehittää sekä rikosoikeutta että sille vaihtoehtoista hallintosanktioiden järjestelmää, sanktio-oikeutta. Tämä edellyttää lainsäädäntöuudistuksia.

A Bridge Builder or a Raconteur? How Japan Manoeuvres the Global Development Discourse within the TICAD Process

Japan has been a major actor in the field of development cooperation for five decades, even holding the title of largest donor of Official Development Assistance (ODA) during the 1990s. Financial flows, however, are subject to pre-existing paradigms that dictate both donor and recipient behaviour. In this respect Japan has been left wanting for more recognition. The dominance of the so called ‘Washington Consensus’ embodied in the International Monetary Fund (IMF) and the World Bank has long circumvented any indigenous approaches to development problems. The Tokyo International Conference on African Development (TICAD) is a development cooperation conference that Japan has hosted since 1993 every five years. As the main organizer of the conference Japan has opted for the leading position of African development. This has come in the wake of success in the Asian region where Japan has called attention to its role in the so called ‘Asian Miracle’ of fast growing economies. These aspirations have enabled Japan to try asserting itself as a major player in directing the course of global development discourse using historical narratives from both Asia and Africa. Over the years TICAD has evolved into a continuous process with ministerial and follow-up meetings in between conferences. Each conference has produced a declaration that stipulates the way the participants approach the question of African development. Although a multilateral framework, Japan has over the years made its presence more and more felt within the process. This research examines the way Japan approaches the paradigms of international development cooperation and tries to direct them in the context of the TICAD process. Supplementing these questions are inquiries concerning Japan’s foreign policy aspirations. The research shows that Japan has utilized the conference platform to contest other development actors and especially the dominant forces of the IMF and the World Bank in development discourse debate. Japan’s dominance of the process is evident in the narratives found in the conference documents. Relative success has come about by remaining consistent as shown by the acceptance of items from the TICAD agenda in other forums, such as the G8. But the emergence of new players such as China has changed the playing field, as they are engaging other developing countries from a more equal level.

Perspektivmöten i skola och handledning : lärares tankar om specialpedagogisk handledning

To create a more inclusive school, an increase in multidisciplinary cooperation is needed. One possible form of collaboration could encompass the special education teacher taking on the role of a consultant for other teachers in need of support in working with heterogeneous groups of pupils. Previous research shows that special education teachers see the role as consultant as diffuse and complex. The overarching aim of the present study involves deepening the knowledge on how consultation in a special educational context can be understood and developed based on teachers’ descriptions on this particular form of activity interpreted against various perspectives on consultation. The study is qualitative in nature and rests on a hermeneutic interpretive research tradition in combination with an abductive approach. The theoretical framework consists of two different approaches to consultation: the directive and the non-directive approach. The approaches differ regarding particular emphasis on advice and reflection during the consultation and with respect to who or what should be the focus of the consultation. The two approaches are here studied through various theories such as social learning theory, Bruner's theory of scaffolding, Roger’s humanist psychology, and constructivism. Semi-structured interviews were held with eighteen special education teachers (n=9) and class teachers (n=9) working in the compulsory school. The overall interpretation of the results shows that special education consultation can be understood as three different types of consultation. Consultation as counseling which harmonizes with the directive perspective on consultation is the most prominent type. In the consultation as counseling conversation, the special educational knowledge transfer is central and the focus is placed on the pupil. Although special education knowledge transfer emerges as a unique aspect of special education consultation, there are several inherent challenges in this type of consultation that can be addressed in that teachers also describe two other types of consultation. In the reflective consultation, there is a move away from the pupil focus and toward a focus on the class teacher and the use of reflection. The reflective consultation harmonizes with the non-directive approach to consultation. This type of consultation does not as of yet have a prominent place in the Finland-Swedish school context and at this stage it is not seen as a legitimate type of consultation according to the teachers’ descriptions. Despite this, certain aspects of the reflective conversation could be given more space in the development of consultation within special educational contexts. The co-operative consultation is characterized by the teachers acting as teammates and using professional exchange as a strategy for consultation. Both teachers' knowledge is seen as central, and rather than the special education teacher acting as the expert and moderator, the teachers control the consultation together and jointly move the work along. The co-operative consultation enables the focus to move from the pupil toward the context, which can lead to the development of inclusive practices. The results indicate that this type of consultation holds potential in the development of special educational consultation that takes place between equal colleagues. The co-operative consultation opens up for a third collaborative approach to consultation, where aspects of the directive and non-directive perspective can merge and develop. The thesis concludes with the proposal that special pedagogical consultation can be understood from an integrated perspective. The characteristics of the consultation can vary depending on the type of problem or situation, while co-operative consultation can be seen as the ideal as equal colleagues meet in consultation conversations. In order to develop the co-operative consultation, both teachers are required to have knowledge of consultation as a practice, to be part of a collaborative school climate, and that teachers are provided with enough time to take part in consultations.