Maritime Safety in the Gulf of Finland. Review on Policy Instruments

Suomenlahden lisääntynyt meriliikenne on herättänyt huolta meriliikenteen turvallisuuden tasosta, ja erityisesti Venäjän öljyviennin kasvu on lisännyt öljyonnettomuuden todennäköisyyttä Suomenlahdella. Erilaiset kansainväliset, alueelliset ja kansalliset ohjauskeinot pyrkivät vähentämään merionnettomuuden riskiä ja meriliikenteen muita haittavaikutuksia. Tämä raportti käsittelee meriturvallisuuden yhteiskunnallisia ohjauskeinoja: ohjauskeinoja yleisellä tasolla, meriturvallisuuden keskeisimpiä säätelijöitä, meriturvallisuuden ohjauskeinoja ja meriturvallisuuspolitiikan tulevaisuuden näkymiä, ohjauskeinojen tehokkuutta ja nykyisen meriturvallisuuden ohjausjärjestelmän heikkouksia. Raportti on kirjallisuuskatsaus meriturvallisuuden yhteiskunnalliseen sääntelyn rakenteeseen ja tilaan erityisesti Suomenlahden meriliikenteen näkökulmasta. Raportti on osa tutkimusprojektia ”SAFGOF - Suomenlahden meriliikenteen kasvunäkymät 2007 - 2015 ja kasvun vaikutukset ympäristölle ja kuljetusketjujen toimintaan” ja sen työpakettia 6 ”Keskeisimmät riskit ja yhteiskunnalliset vaikutuskeinot”. Yhteiskunnalliset ohjauskeinot voidaan ryhmitellä hallinnollisiin, taloudellisiin ja tietoohjaukseen perustuviin ohjauskeinoihin. Meriturvallisuuden edistämisessä käytetään kaikkia näitä, mutta hallinnolliset ohjauskeinot ovat tärkeimmässä asemassa. Merenkulun kansainvälisen luonteen vuoksi meriturvallisuuden sääntely tapahtuu pääosin kansainvälisellä tasolla YK:n ja erityisesti Kansainvälisen merenkulkujärjestön (IMO) toimesta. Lisäksi myös Euroopan Unionilla on omaa meriturvallisuuteen liittyvää sääntelyä ja on myös olemassa muita alueellisia meriturvallisuuden edistämiseen liittyviä elimiä kuten HELCOM. Joitakin meriturvallisuuden osa-alueita säädellään myös kansallisella tasolla. Hallinnolliset meriturvallisuuden ohjauskeinot sisältävät aluksen rakenteisiin ja varustukseen, alusten kunnon valvontaan, merimiehiin ja merityön tekemiseen sekä navigointiin liittyviä ohjauskeinoja. Taloudellisiin ohjauskeinoihin kuuluvat esimerkiksi väylä- ja satamamaksut, merivakuutukset, P&I klubit, vastuullisuus- ja korvauskysymykset sekä taloudelliset kannustimet. Taloudellisten ohjauskeinojen käyttö meriturvallisuuden edistämiseen on melko vähäistä verrattuna hallinnollisten ohjauskeinojen käyttöön, mutta niitä voitaisiin varmasti käyttää enemmänkin. Ongelmana taloudellisten ohjauskeinojen käytössä on se, että ne kuuluvat pitkälti kansallisen sääntelyn piiriin, joten alueellisten tai kansainvälisten intressien edistäminen taloudellisilla ohjauskeinoilla voi olla hankalaa. Tieto-ohjaus perustuu toimijoiden vapaaehtoisuuteen ja yleisen tiedotuksen lisäksi tieto-ohjaukseen sisältyy esimerkiksi vapaaehtoinen koulutus, sertifiointi tai meriturvallisuuden edistämiseen tähtäävät palkinnot. Poliittisella tasolla meriliikenteen aiheuttamat turvallisuusriskit Suomenlahdella on otettu vakavasti ja paljon työtä tehdään eri tahoilla riskien minimoimiseksi. Uutta sääntelyä on odotettavissa etenkin liittyen meriliikenteen ympäristövaikutuksiin ja meriliikenteen ohjaukseen kuten meriliikenteen sähköisiin seurantajärjestelmiin. Myös inhimilliseen tekijän merkitykseen meriturvallisuuden kehittämisessä on kiinnitetty lisääntyvissä määrin huomiota, mutta inhimilliseen tekijän osalta tehokkaiden ohjauskeinojen kehittäminen näyttää olevan haasteellista. Yleisimmin lääkkeeksi esitetään koulutuksen kehittämistä. Kirjallisuudessa esitettyjen kriteereiden mukaan tehokkaiden ohjauskeinojen tulisi täyttää seuraavat vaatimukset: 1) tarkoituksenmukaisuus – ohjauskeinojen täytyy olla sopivia asetetun tavoitteen saavuttamiseen, 2) taloudellinen tehokkuus – ohjauskeinon hyödyt vs. kustannukset tulisi olla tasapainossa, 3) hyväksyttävyys – ohjauskeinon täytyy olla hyväksyttävä asianosaisten ja myös laajemman yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna, 4) toimeenpano – ohjauskeinon toimeenpanon pitää olla mahdollista ja sen noudattamista täytyy pystyä valvomaan, 5) lateraaliset vaikutukset – hyvällä ohjauskeinolla on positiivisia seurannaisvaikutuksia muutoinkin kuin vain ohjauskeinon ensisijaisten tavoitteiden saavuttaminen, 6) kannustin ja uuden luominen – hyvä ohjauskeino kannustaa kokeilemaan uusia ratkaisuja ja kehittämään toimintaa. Meriturvallisuutta koskevaa sääntelyä on paljon ja yleisesti ottaen merionnettomuuksien lukumäärä on ollut laskeva viime vuosikymmenien aikana. Suuri osa sääntelystä on ollut tehokasta ja parantanut turvallisuuden tasoa maailman merillä. Silti merionnettomuuksia ja muita vaarallisia tapahtumia sattuu edelleen. Nykyistä sääntelyjärjestelmää voidaan kritisoida monen asian suhteen. Kansainvälisen sääntelyn aikaansaaminen ei ole helppoa: prosessi on yleensä hidas ja tuloksena voi olla kompromissien kompromissi. Kansainvälinen sääntely on yleensä reaktiivista eli ongelmakohtiin puututaan vasta kun jokin onnettomuus tapahtuu sen sijaan että se olisi proaktiivista ja pyrkisi puuttumaan ongelmakohtiin jo ennen kuin jotain tapahtuu. IMO:n työskentely perustuu kansallisvaltioiden osallistumiseen ja sääntelyn toimeenpano tapahtuu lippuvaltioiden toimesta. Kansallisvaltiot ajavat IMO:ssa pääasiallisesti omia intressejään ja sääntelyn toimeenpanossa on suuria eroja lippuvaltioiden välillä. IMO:n kyvyttömyys puuttua havaittuihin ongelmiin nopeasti ja ottaa sääntelyssä huomioon paikallisia olosuhteita on johtanut siihen, että esimerkiksi Euroopan Unioni on alkanut itse säädellä meriturvallisuutta ja että on olemassa sellaisia alueellisia erityisjärjestelyjä kuin PSSA (particularly sensitive sea area – erityisen herkkä merialue). Merenkulkualalla toimii monenlaisia yrityksiä: toisaalta yrityksiä, jotka pyrkivät toimimaan turvallisesti ja kehittämään turvallisuutta vielä korkeammalle tasolle, ja toisaalta yrityksiä, jotka toimivat niin halvalla kuin mahdollista, eivät välitä turvallisuusseikoista, ja joilla usein on monimutkaiset ja epämääräiset omistusolosuhteet ja joita vahingon sattuessa on vaikea saada vastuuseen. Ongelma on, että kansainvälisellä merenkulkualalla kaikkien yritysten on toimittava samoilla markkinoilla. Vastuuttomien yritysten toiminnan mahdollistavat laivaajat ja muut alan toimijat, jotka suostuvat tekemään yhteistyötä niiden kanssa. Välinpitämätön suhtautuminen turvallisuuteen johtuu osaksi myös merenkulun vanhoillisesta turvallisuuskulttuurista. Verrattaessa meriturvallisuuden sääntelyjärjestelmää kokonaisuutena tehokkaiden ohjauskeinoihin kriteereihin, voidaan todeta, että monien kriteerien osalta nykyistä järjestelmää voidaan pitää tehokkaana ja onnistuneena. Suurimmat ongelmat lienevät sääntelyn toimeenpanossa ja ohjauskeinojen kustannustehokkuudessa. Lippuvaltioiden toimeenpanoon perustuva järjestelmä ei toimi toivotulla tavalla, josta mukavuuslippujen olemassa olo on selvin merkki. Ohjauskeinojen, sekä yksittäisten ohjauskeinojen että vertailtaessa eri ohjauskeinoja keskenään, kustannustehokkuutta on usein vaikea arvioida, minkä seurauksena ohjauskeinojen kustannustehokkuudesta ei ole saatavissa luotettavaa tietoa ja tuloksena voi olla, että ohjauskeino on käytännössä pienen riskin eliminoimista korkealla kustannuksella. Kansainvälisen tason meriturvallisuus- (ja merenkulku-) politiikan menettelytavoiksi on ehdotettu myös muita vaihtoehtoja kuin nykyinen järjestelmä, esimerkiksi monitasoista tai polysentristä hallintojärjestelmää. Monitasoisella hallintojärjestelmällä tarkoitetaan järjestelmää, jossa keskushallinto on hajautettu sekä vertikaalisesti alueellisille tasoille että horisontaalisesti ei-valtiollisille toimijoille. Polysentrinen hallintojärjestelmä menee vielä askeleen pidemmälle. Polysentrinen hallintojärjestelmä on hallintotapa, jonka puitteissa kaikentyyppiset toimijat, sekä yksityiset että julkiset, voivat osallistua hallintoon, siis esimerkiksi hallitukset, edunvalvontajärjestöt, kaupalliset yritykset jne. Kansainvälinen lainsäädäntö määrittelee yleiset tasot, mutta konkreettiset toimenpiteet voidaan päättää paikallisella tasolla eri toimijoiden välisessä yhteistyössä. Tämän tyyppisissä hallintojärjestelmissä merenkulkualan todellinen, kansainvälinen mutta toisaalta paikallinen, toimintaympäristö tulisi otetuksi paremmin huomioon kuin järjestelmässä, joka perustuu kansallisvaltioiden keskenään yhteistyössä tekemään sääntelyyn. Tällainen muutos meriturvallisuuden hallinnassa vaatisi kuitenkin suurta periaatteellista suunnanmuutosta, jollaisen toteutumista ei voi pitää kovin todennäköisenä ainakaan lyhyellä tähtäimellä.

Energiatehokas toimisto - LED -teknologia

Tässä työssä käsitellään toimistorakennusten energiankulutusta ja nykyisiä toimistojen valaistusratkaisuja. Työssä perehdytään LED-valaistusteknologiaan sekä energiatehokkaaseen toimistovalaistukseen. Energiatehokkaan valaistuksen osalta käsitellään toimistovalaistuksen vaatimuksia, valaistuksen ohjausta ja luonnonvalon vaikutusta energiankulutukseen. Tutkimuskohteena oli Helsingin yliopiston tiloissa sijaitsevat neljä toimistohuonetta, joista kahden valaistusjärjestelmä uusittiin ja kahden jätettiin entiselleen vertailun vuoksi. Tutkimuksessa kartoitettiin toimistohuoneiden nykyistä energiankulutusta ja etsittiin keinoja sen tehostamiseen valaistuksen osalta. Tässä työssä tutkittiin erityisesti LED-valaisimien ja valaistuksen ohjauksen hyödynnettävyyttä toimistotiloissa. Toimistotilojen elinkaarikustannuslaskelmilla pyrittiin toteamaan valaistusjärjestelmien taloudellinen kannattavuus 30 vuoden tarkastelujaksolla. Tutkimuksessa tehtiin käyttäjäkysely toimistohuoneissa työskenteleville henkilöille ennen ja jälkeen muutoksen. Kyselyn perusteella voitiin todeta uusitun valaistusjärjestelmän hyödyt ja puutteet käyttäjän näkökulmasta.

UNIDROIT-periaatteiden hardship sopimusriskien hallinnan välineenä

Tutkielman tarkoituksena on tutkia, miten hardship-ehdon käyttö ennakoivan sopimussuunnittelun välineenä kansainvälisiä kauppasopimuksia solmittaessa parantaa sopimuksellista riskienhallintaa. Tähän sisältyy myös ehdot sopimuksen uudelleenneuvottelusta, joihin sopimusosapuolten tulee ryhtyä, jos hardshipin osoittama taloudellinen liikavaikeus on todella sopimuksessa tapahtuneen muutoksen syynä. Lisäksi tarkoituksena on selvittää, miten sopimuskäsityksen muutos ennakoivaan suuntaan on luonut sopimusosapuolille mahdollisuuksia suunnitella sopimuksiaan paremmin. Tutkimuksessa käytetään lainopillista lähestymistapaa. Tarkoituksena on löytää vastaus käsillä olevaan kysymykseen voimassa olevan lainsäädännön avulla sekä saatavilla olevaan kirjallisuuteen perehtyen. Hardship-ehdon voidaan nähdä parantavan sopimuksellista riskienhallintaa tehokkaasti. Ehto on toimiva varsinkin liike-elämän pitkäkestoisissa sopimuksissa, joissa sopimuksen sitovuus on korostuneessa asemassa. Hardship-ehto dynaamisena välineenä takaa sopimuksen sitovuuden tarjoamalla muuttuneiden olosuhteiden korjaamiseen uudelleenneuvotteluja ja näin ollen mahdollisuuden tasapainottaa sopimuksessa vallitseva epätasapaino.

Rautateiden henkilöliikenteen kehitys Baltian maissa

Työn tavoitteena oli selvittää, millaisia muutoksia Viron, Latvian ja Liettuan rautateiden henkilöliikenteessä on tapahtunut neuvostoajan lopun ja tämän päivän välillä. Tarkastelupisteiksi valittiin vuodet 1991, 1997, 2002 ja 2009. Tutkimuksen tavoitteena oli myös selvittää muutoksiin vaikuttaneita taustatekijöitä, kuvata nykytilannetta ja tarkastella tulevaisuuden vaihtoehtoisia kehityspolkuja. Tutkimuksen tulosten perusteella rautateiden henkilöliikenteen määrä on supistunut noin puoleen kaikissa kolmessa maassa tarkasteltuna junakilometrien viikoittaisella määrällä. Matkustajamäärät ovat laskeneet kaikissa kolmessa maassa selvästi tarkastelujakson aikana. Syitä rautateiden henkilöliikenteen supistumiseen ovat olleet mm. kireä kilpailu linja-autoliikenteen kanssa ja lisääntynyt henkilöautojen käyttö. 1990-luvun taloudellisesti vaikeina vuosina rautateillä ei ollut mahdollisuuksia uusia kalustoaan. Kansainvälinen talouskriisi ja sen myötä heikentynyt taloudellinen tilanne kaikissa kolmessa maassa muodostaa uuden uhan rautateiden henkilöliikenteelle. Korkeat rataverkon käyttömaksut toimivat tehokkaana esteenä henkilöliikenteen kehittämiselle.

Sijoituspalveluita tarjoavan tiedonantovelvollisuus vakuutussopimuslain ja arvopaperimarkkinalain mukaan. Case: Blomqvist

Tämän lainopillisen tutkimuksen aiheena on sijoituspalveluita tarjoavan tahon tiedonantovelvollisuus ei-ammattimaista asiakasta kohtaan. Tiedonantovelvollisuutta käsitellään sekä vakuutussopimuslain että arvopaperimarkkinalain kannalta. Viime vuosikymmenien aikana tiedonantovelvollisuuksiin liittyvä sääntely on lisääntynyt suuresti pankkisektorilla. Tiedonantovelvollisuuden tarkoituksena on antaa asiakkaalle riittävät tiedot perutellun päätöksen tekemiseksi. Riittävä tiedonannon taso vaihtelee tapauksesta ja asiakkaasta riippuen. Joissakin sijoituspalvelutyypeissä yleinen tiedonanto riittää, kun taas toisissa vaaditaan tuote- ja asiakaskohtaista erityistä tietoa. Yleisesti ottaen ei-ammattimaiset asiakkaat tarvitsevat enemmän tietoa kuin ammattimaiset asiakkaat. Yleisenä sääntönä voidaan kuitenkin esittää, että mitä suurempi taloudellinen merkitys palvelulla on asiakkaalle, sitä kattavampi tulisi tiedonantovelvollisuuden olla.

Kalvonpesuprosessit paperiteollisuuden sovelluksissa

Tämän työn tarkoituksena oli löytää tehokas ja taloudellinen pesuaine/pesuaineyhdistelmä kahdelle nanosuodatuskalvolle, joiden läpi on suodatettu paperitehtaan kirkassuodosta ja hiomon kiertovettä. Työssä tutkittiin myös sitä, kestävätkö tutkitut kalvot vetyperoksidia. Työssä havaittiin, että tutkituista kalvoista huokoisempi ei puhdistunut millään tutkituista pesuaineista/pesuaineyhdistelmistä. Tiiviimmän kalvon vesivuo palautui hyvin kahdella tutkituista pesuaineista. Palautuminen oli todennäköisesti seurausta siitä, että pesuaine irrotti lian kalvon pinnasta ja modifioi sen jälkeen kalvon pintaa. Työssä havaittiin myös, että huokoisempi kalvo kestää hyvin toistuvaa vetyperoksidikäsittelyä. Tiiviimpi kalvo puolestaan ei kestä toistuvaa käsittelyä vetyperoksidilla. Vetyperoksidia voidaan kuitenkin käyttää satunnaisesti apuna tiiviimpienkin kalvojen pesussa.

Regional potential for collaborative implementation of small CHP plants in bioenergy technology

This thesis is a preliminary study targeting South-Eastern Finland. The objective was to find out the financial and functional readiness and willingness of the small and medium-sized enterprises of the region to manufacture and sell distributed bioenergy solutions collaboratively as a business network. In this case these solutions mean small-scale (0.5 - 3 MW) woodchips-operated combined heat and power (CHP) plants. South-Eastern Finland has suffered from a decline in the recent years, mostly due to the problems of the traditionally strong industrial know-how area of the region, the paper industry. Local small and medium-sized companies will have to find new ways to survive the toughening competition. A group of 40 companies from suitable industries were selected and financial and comparative analysis was performed on them. Additionally 19 managing directors of the companies were selected for an interview to find out their views on networking, its requirements, advantages and the general interest in it. The studied companies were found to be generally in fairly good financial condition and in that sense, fit for networking activities. The interviews revealed that the companies were capable of producing all the needed elements for the plants in question, and the managers appeared to be very interested in and have a positive attitude towards such business networks. Thus it can be said that the small and medium-sized companies of the region are capable of and interested in manufacturing small bio-CHP plants as a production network.

Finnair Technical Procurement’s Processes and Service Quality

As primary objective, this thesis examines Finnair Technical Procurement’s service quality with its underlying process. As an internal unit, Technical Procurement serves as a link between external suppliers and internal customers. It is argued that external service quality requires a certain quality level within an organization. At the same time, aircraft maintenance business is subject to economic restraints. Therefore, a methodology was developed with a modified House of Quality that assists management in analyzing and evaluating Technical Procurement’s service level and connected process steps. It could be shown that qualitative and quantitative objectives do not exclude each other per se.

The relationship between a virtual leader’s communication practices and a virtual team’s performance

A lot of research has been carried out into virtual teams and virtual leadership, yet there is hardly any research available on the communication behaviour of virtual leaders within a real business context. This research assessed the communication practices of virtual leaders and analysed the relationship between these practices and the performance of virtual teams. The objective of this research was to examine the distinctions of virtual teams, to study the leader’s role in a virtual team and its performance, and to examine the leader’s communication practices within virtual teams. The research involves a case study in which interviews have been carried out within an international technology company headquartered in Finland. Qualitative research methods were applied in the research. Based on the results of the study it can be said that there is a strong relationship between a virtual leader’s communication practices and a virtual team member’s job satisfaction. Through their communication practices, activities and message contents, leaders can affect the job satisfaction of virtual team members. In virtual leadership the focus is not in virtual but in leadership. It does not matter if the context is virtual or face-to-face; similar communication practices are good in both cases. As the global economic crisis strongly affected the sales results of the between a leader’s communication practices and a virtual team’s objective performance cannot be made.

Liikennemerkkien hankinta ja käänteinen huutokauppa

The aim of this study was to find out the benefits of centralized procurement. Research began with description of sourcing process and tools used in it. In this process the final tendering was done with e-auction. Due the fact that e-auction is unknown for most people, there is also need to explain when it can be used and what are the pros and cons. In the end of the study the pros and cons of the centralized sourcing process were analysed. This research was qualitative and that is why the results can’t be generalised to all other situations. Spend-analysis, Cost Break Down and Kraljic Matrix were used during the sourcing process. Process began with product group analysis- After that the financial and strategic significance was analysed. After analyses first quotations were asked and according to the results suppliers were eliminated and the selected ones were invited to e-auction. E-auction is an event where suppliers bid in a live online situation against each other to have the lowest current price. Benefits of it are fast sourcing process, discovering the true market price and information transparency. In the other hand the biggest problem comes from weakened supplier relationships. Average prices degreased 26 % from the 2009 price level and acquired price level was over 20 % lover that prices asked by individual projects. In a e-auction only moderate 1,34 % saving was acquired, but it also had other benefits as increasing the internal interest towards it.

Tunnuslukujen monimuotoisuus: ROI, RI ja EVA

Tässä työssä käsitellään sijoitetun pääoman tuottoprosentin, jäännöskatteen ja taloudellisen lisäarvon historiaa, käsitteitä ja käyttöä. Erityisesti keskitytään näistä tunnusluvuista käytettyjen määritelmien moninaisuuteen. Aluksi tutustutaan tunnuslukujen historiaan ja määritelmiin. Tämän jälkeen tutkitaan niiden käyttömahdollisuuksia johdon ja rahoituksen laskentatoimessa. Lopuksi tutkitaan empiirisen aineiston avulla näiden tunnuslukujen käyttöä yrityksissä. Sijoitetun pääoman tuottoprosentti syntyi 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa, josta se levisi maailmanlaajuiseksi. Sijoitetun pääoman tuottoprosentti on suosittu tunnusluku sen helppokäyttöisyyden ansiosta. Rahoituksen laskentatoimen puolella on annettu tarkat ohjeet sijoitetun pääoman tuottoprosentin laskemiseksi, koska sen esittäminen ulkoisessa tiedottamisessa on joillekin yrityksille lakisääteistä. Johdon laskentatoimessa ei ole olemassa sääntöjä tämän tunnusluvun laskemiseksi, ja se voidaan laskea yrityksen haluamalla tavalla. Jäännöskate on ensimmäisen kerran mainittu kirjallisuudessa jo 1700-luvun loppupuolella, mutta sen käytöstä tuli yleisempää vasta 1900-luvulla. Jäännöskate ei kuitenkaan koskaan saavuttanut suurta suosiota, eikä sitä nykyään juuri käytetä. Jäännöskatteeseen pohjautuva taloudellinen lisäarvo nousi julkisuuteen, kun Stern Stewart & Co. rekisteröi sen tuotemerkikseen 1980-luvun lopussa. Verrattuna jäännöskatteeseen taloudellinen lisäarvo vastaa paremmin yrityksen todellista arvonmuodostusta. Näiden tunnuslukujen laskenta ei ole lakisääteisiä, joten kaikki yritykset voivat laskea ne omalla tavallaan. Jäännöskatetta ja taloudellista lisäarvoa käytetään lähinnä johdon laskentatoimessa, mutta vähitellen ne ovat siirtymässä myös rahoituksen laskentatoimeen.

Characteristics of credit risk assessment methods of major Nordic banks in allocating capital when extending credits to large corporations

Credit risk assessment is an integral part of banking. Credit risk means that the return will not materialise in case the customer fails to fulfil its obligations. Thus a key component of banking is setting acceptance criteria for granting loans. Theoretical part of the study focuses on key components of credit assessment methods of Banks in the literature when extending credits to large corporations. Main component is Basel II Accord, which sets regulatory requirement for credit risk assessment methods of banks. Empirical part comprises, as primary source, analysis of major Nordic banks’ annual reports and risk management reports. As secondary source complimentary interviews were carried out with senior credit risk assessment personnel. The findings indicate that all major Nordic banks are using combination of quantitative and qualitative information in credit risk assessment model when extending credits to large corporations. The relative input of qualitative information depends on the selected approach to the credit rating, i.e. point-in-time or through-the-cycle.

Rahatalous

Suomen Pankin kirjaston rahatalouden kokoelma on maan kattavin ja monipuolisin rahatalouteen ja rahoitusmarkkinoihin painottunut kokoelma. Kokoelmaan kuuluu merkittävä määrä nimekkeitä, joita ei ole hankittu muihin suomalaisiin kirjastoihin. Rahatalouden kokoelma koostuu monografioista, painetuista kausijulkaisuista ja elektronisista lehtitietokannoista. Kokoelma on painottunut tieteelliseen kirjallisuuteen, joka tukee pankissa tehtävää tutkimusta. Lisäksi aineistossa on huomattava määrä yleistajuista kirjallisuutta rahatalouden eri aihealueilta. Rahatalouden kokoelmaan kuuluu monografioita n. 9000 nimekettä (joulukuu 2010). Kokoelma käsittää nimekkeitä useilta eri aihealueilta, kuten rahapolitiikka ja rahateoria (n. 900), valuutat, valuuttajärjestelmät ja valuuttakurssit (n. 1100), pankkitoiminta ja keskuspankit (n. 1300), rahoitusmarkkinat (n. 1700), yleinen talousteoria ja oppihistoria (n. 1300), talouspolitiikka ja -historia (n. 450), hyöty- ja hintateoriat (n. 300), taloudellinen kasvu ja kansantulo (n. 700), suhdanteet (n. 250), julkinen talous ja verotus (n. 400) ja ekonometria (n. 600). Lehtiä kokoelmaan kuuluu n. 300 nimekettä, joista edelleen tilataan 200 nimekettä. Osa lehdistä löytyy painettuna ja osa on käytettävissä kirjastoon hankittujen elektronisten lehtitietokantojen kautta. Kokoelma karttuu pääosin ostojen kautta ja uutta aineistoa hankitaan jatkuvasti. Kokoelmaa on kartutettu systemaattisesti 1950-luvulta lähtien, minkä vuoksi siihen kuuluu merkittävästi vanhempaa aineistoa. Kokoelmaan kuuluvista kirjoista n. 26 % on julkaistu 2000-luvulla ja n. 21 % 1990-luvulla. Varsin suuri osa kirjoista, n. 29 %, on julkaistu 1970- ja 1980-luvulla. Ennen vuotta 1950 julkaistua aineistoa on n. 10 % kokoelmasta. Aineisto on valtaosin englanninkielistä, mutta kokoelmaan kuuluu myös suomen-, ruotsin- ja saksankielisiä nimekkeitä. Monografiat on luokiteltu Suomen Pankin kirjaston oman luokitusjärjestelmän mukaan. Kokoelmaa säilytetään Suomen Pankin kirjaston tiloissa jaettuna avokokoelmaan ja varastokokoelmaan. Aineiston ensisijaisia käyttäjiä ovat pankin oma henkilökunta, mutta kirjasto on avoinna myös kaikille ulkoisille asiakkaille. Kokoelma on lainattavissa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Löyhästä vaaliorganisaatiosta kiinteäksi puoluejärjestöksi. Kansallisen Kokoomuksen järjestötoiminta ja vaalikampanjat vuosina 1944-1979

Tämän poliittisen historian tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mikä oli Kansallisen Kokoomuksen järjestötoiminnan ja siitä ponnistavan vaalityön kehitys sotien jälkeisinä vuosina 1944 - 1979. Aineiston perusteella kiteytyi keskeiseksi pitkäksi linjaksi alkutilanteen varsin heikon ja väljän vaaliorganisaation kehittyminen vähitellen tiukasti johdetuksi, politiikkaa kaikilla tasoilla tekeväksi puolueeksi. Kokoomuksen jäsenmäärä kohosi nopeasti vuosina 1946 - 1948 noin 14.000 jäsenen määrästä yli 50.000 jäseneen. Puolueen keskustoimistoon palkattiin nopeasti lisää resursseja, ja vaalityön ote oli yllättävänkin ammattimainen jo vuoden 1948 eduskuntavaaleissa. Jäsenmäärä saavutti huippunsa jo 1960-luvulla, kun koko puolueyhteisöön kuului yli 90.000 jäsentä. Jäsentilastoissa oli kuitenkin koko ajan puutteita, mikä johtui monista tekijöistä. Yksi tärkeimpiä oli kokoomuksen sääntömuutos vuoden 1951 alusta lukien, minkä mukaan sama henkilö saattoi olla jäsenenä sekä emopuolueessa että nais- tai nuorisojärjestössä, ts. kyseessä oli ns. kaksoisjäsenyys. Tilastoinnin ongelmia oli myös käytännössä lähtien perusyhdistyksistä: jäsenmaksuvelvoitteen laiminlyöneitä ei niin vain erotettu jäsenyydestä, tilannetta saatettiin katsoa ”läpi käsien” useita vuosiakin. Näin koko jäsentilasto vuoti monella tavalla, eikä tilanne paljon parantunut, vaikka puoluetoimisto 1970-luvun alusta lähtien pyrkikin tarttumaan ongelmiin mm. kaksoisjäsenyyden poistamisella. Puolueella oli jäsentilasto-ongelmien lisäksi kaksi muuta järjestötoiminnan kehittämistä vaikeuttavaa tekijää. Näistä ensimmäinen oli ainainen rahapula, joka johtui ennen kaikkea kokoomuslaisen perusjäsenistön perin nihkeästä suhtautumisesta jäsenmaksujen maksamiseen. Vasta 1960-luvun puoluetuen myötä taloudellinen tilanne parani jossain määrin, mutta kun samaan aikaan puolueen keskustoimiston henkilökunnan määrää lisättiin voimakkaasti, ei velkakierteestä päästy kokonaan eroon. Taloudelliset ongelmat näkyivät kaikilla tasoilla. Puolueen kehittämistä vaikeuttivat myös kokoomuslaisen asennoituminen ns. politiikan tekoon sekä toisaalta järjestötoimintaan osallistumiseen. Vaikka oltiinkin puolueen jäseniä, vielä 1960-luvulla katsottiin, että tämä ei ole ”politiikkaa”, vaan osallistumista järjestötoimintaan, joka myös oli heikkoa. ”Epäpoliittinen” suhtautuminen näkyi ennen kaikkea puolueen tunnusten käytössä vaaleissa. Vasta 1970-luvulla keskustoimisto sai läpi sen, että ehdokkaiden oli pakko allekirjoittaa ehdokassitoumus, joka ei sallinut enää sooloilua. Erityisen tiukasti ehdokassitoumusta vahdittiin vuoden 1978 presidentin valitsijamiesvaaleissa, jolloin myös kokoomus oli UKK-rintamassa. Kokoomus puoluejärjestönä ei sen sijaan koko tutkimuskaudella kehittynyt laajaksi joukkopuolueeksi, vaikka puolueen johto sitä tavoittelikin sitä pitkään. Tutkimuksessa käytetyn Myllyn teoreettisen viitekehyksen mukaan kokoomuksessa olikin 1970-luvulle saakka kulttuurisina malleina kitsaus jäsenmaksujen maksamiseen, heikko osallistuminen järjestötoimintaan sekä ”epäpoliittinen” asennoituminen. Näiden lisäksi tärkeä malli oli kommunismin vastustaminen, joka muuttui edellä mainitulla vuosikymmenellä sosialismin vastustamiseksi. Kokoomuksen järjestötoimintaan tuli 1970-luvulla mukaan ”uloin kehä”, mikä tarkoitti mm. sivistys-ja raittiusjärjestöjen perustamista ja niiden liittämistä puolueyhteisöön, sekä viimein menemistä mukaan ay-toimintaan ja erityisesti kuntapolitiikkaan kaikilla tasoilla. Puolueen kampanjointi vaaleissa kehittyi puoluejärjestön kasvun myötä vaaleista toiseen. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että jo vuoden 1951 eduskuntavaaleista lähtien yleistyi ehdokkaiden oma kampanjointi sanomalehdistössä. Luonnollisesti samalla kampanjoinnin kustannukset kasvoivat. 1970-luvulla otettiin käyttöön ehdokkaiden henkilökohtaiset tukiryhmät, jotka olivat huomattavasti laajempia kuin vanha tukimiesorganisaatio. Puolueen äänimäärä kasvoi 1940-ja 50-lukujen vaalien noin 300.000 äänestäjästä 1970-luvun yli 500.000 äänestäjään. Vain vuoden 1966 vaaleissa tuli roima tappio varsinkin sosialidemokraattien rynnistäessä voimakkaasti yleisen vasemmistoaallon myötä. Jo vuoden 1970 ns. ”nuorisovaalit” olivatkin sitten taas kokoomukselle menestys. Tämä ei kuitenkaan johtanut pääsyyn maan hallituksiin, mikä johtui monista tekijöistä: Neuvostoliitosta, presidentti Kekkosesta ja muista puolueista. Tutkimuksessa tarkastelun kohteena olleet kokoomuksen äänenkannattajat, Aamulehti, Uusi Suomi, Karjalainen ja Nykypäivä, olivat selvästi kokoomuksen vaalikampanjointia tukemassa, yhtä hyvin pääkirjoituksissa, pakinoissa, artikkeleissa kuin itse vaalimainonnan osalta. Uuden Suomen tekstiaineisto kuitenkin muuttui lehden uuden riippumattoman aseman myötä vuodesta 1976 lähtien. Myllyn teorian ohella tutkimuksessa käytettiin viitekehyksenä johtopäätösosassa Panebiancon organisaatioiden institutionalisoitumisteoriaa. Aineiston mukaan voitiin todeta, että Kansallisen Kokoomuksen kehitys noudatti monilta osin viimeksi mainittua käsitteistöä.