Kohtaamisia Santiagon tiellä pyhiinvaellus matkana ja spirituaalisena kokemuksena

Pyhiinvaellustutkimuksen tavoitteena on kuvata, analysoida ja ymmärtää pyhiinvaeltajien kokemuksia ja erityisesti spirituaalisia tai sellaisiksi tulkittuja kokemuksia. Tutkimuskysymys voidaan muotoilla myös kysymällä, missä on vaeltajien mahdollisesti kokema pyhiinvaelluksen pyhä . Pyhiinvaellus suuntautuu Santiago de Compostelan kaupunkiin. Kuvattu pyhiinvaellusreitti alkaa Ranskan ja Espanjan rajalta ja kulkee Espanjan luoteiskulmassa noin 800 kilometrin päässä olevaan määränpäähän. Tutkimuksen aineistona on sähköpostikyselyn vastaukset, jotka on saatu kahdeltakymmeneltäkahdelta keväällä 2006 Santiagoon jalkaisin vaeltaneilta pyhiinvaeltajilta. Tutkimusaineistona ovat myös tutkijan omat havainnot ko. pyhiinvaellukselta. Tutkijan havainnoista on kirjoitettu kuvaus Santiagon tien pyhiinvaelluksesta ja matkan arkisista käytännöistä. Sähköpostikyselyn vastaukset, vaeltajien spirituaaliset kokemukset, on analysoitu laadullista sisällön analysointia käyttäen. Kuudesta vastauksesta on kirjoitettu myös pyhiinvaeltajan henkilökohtainen tarina. Narratiivisuus, kerronnallisuus, on tässä tutkimuksessa yksi tapa esittää, kuvata ja ymmärtää tutkimustuloksia. Tutkimus on liitetty fenomenologiseen viitekehykseen. Spirituaalisia kokemuksia on lähestytty mm. pyhiinvaellustradition, pyhän käsitteen ja uskonnollisten kokemusten näkökulmasta. Spiritualiteetin käsitettä ja spirituaalisen kokemuksen kuvaamisen mahdollisuuksia on myös pohdittu tutkimuksessa. Pyhiinvaelluksen spirituaaliset kokemukset on tutkimusraportissa jaoteltu seitsemään ryhmään: kävely, ihmiset, vapaus, luonto, rukous, kirkot ja Santiago. Lisäksi on esitetty matkaan lähdön motiiveja sekä pyhiinvaelluksen vaikutuksia elämässä. Käveleminen oli pyhiinvaelluksen ydinkokemus. Käveleminen mahdollisti meditaation tai rukoilemisen. Se aiheutti myös kärsimystä ja oli keskeinen ihmisiä yhdistävä teema. Pyhiinvaellus irrotti ihmiset erittäin hyvin arjen rutiineista ja jokapäiväisestä normaalista elämästä. Pyhiinvaelluksella vapauden tunne olikin merkittävä spirituaalinen kokemus ja ajan käsitys saattoi saa uuden ulottuvuuden. Luonto näyttäytyi merkittävänä spirituaalisen innoituksen lähteenä ja usein myös yksinolon paikkana. Kaikki pyhiinvaeltajat vierailivat kirkoissa ja katedraaleissa ja useimmat myös messuissa ja pyhiinvaeltajille järjestetyissä rukoushetkissä. Pyhiinvaelluksen uskonnollinen ulottuvuus oli kaikille läsnä myös Santiagon messussa. Kristillinen tulkintakehys kokemuksille oli koko ajan pyhiinvaeltajalle tarjolla. Kuitenkaan Santiagon vaellukseen ei välttämättä liittynyt mitään omaa spirituaalista kokemusta. Pyhiinvaelluksen merkittävät spirituaaliset kokemukset liittyivät yhteisöllisyyteen ja jaettuihin kokemuksiin. Tyypillinen moderni pyhiinvaeltaja etsi itseään pyhiinvaelluksella. Yllätyksekseen hän saattoi löytää jotain silloin kun hän antautui avoimeen vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Lähes kaikki tutkimuksen osallistuneet pyhiinvaeltajat pitivät hyvin tärkeänä toisia pyhiinvaeltajia ja sitä, mitä he saivat toisilta ihmisiltä. Pyhiinvaellusta leimaa poikkeuksellisen avoin vuorovaikutus ja elämän jakaminen. Pyhiinvaellukseen liittyy monia individualistisia piirteitä. Spirituaalisten kokemusten näkökulmasta individualismi ei kuitenkaan saa tukea tutkimuksesta, koska yhteisöllisyys näyttää niin merkittävältä spirituaalisten kokemusten kannalta. Pyhiinvaelluksen yhteisöllisyys on avointa, vapaaehtoista ja usein myös hetkellistä. Moderni pyhiinvaeltaja näyttää uskovan enemmän omiin kokemuksiinsa ja myös toisten kokemuksiin kuin minkään kirkon opilliseen auktoriteettiin.

Illalla aristotelisti, aamulla platonisti : Muutos sielun toiminnassa luonnollisen tilan ja unio mystican välillä

Tämän tutkielman tehtävä on selvittää, millainen muutos tapahtuu Ristin Johanneksen mukaan sielun toiminnassa, kun luonnollisessa tilassa oleva sielu pääsee unio mysticaan. Päälähteenä on käytetty Ristin Johanneksen koko kirjallista tuotantoa paitsi Cántico espiritualin ja Llama del amor vivan ensimmäisiä redaktiota. Cántico espiritualin ensimmäinen redaktio on kuitenkin toissijaisena lähteenä tutkimuksessa. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkielman aluksi on selvitetty Johanneksen käsitys sielun luonnollisesta toiminnasta. Johannes tulkitsee sielun luonnollista toimintaa aristotelisen filosofian mukaisella tomistisella käsitteistöllä. Johannes liittyy sielun luonnollisen toiminnan osalta aristotelismin pääperiaatteisiin ajattelemalla sielun saavan tietoa luonnollisesti ainoastaan aistein havaittavasta todellisuudesta aistien ja ajattelun yhteistoiminnalla. Johanneksen käsitys sielun luonnollisesta toiminnasta on pääpiirteissään tomismin tulkitseman aristotelismin mukainen, vaikka Johannes joiltakin osin poikkeaa perinteisistä tomistisista käsityksistä (erityisesti muistin rooli). Johannes käyttää sielun hengellisestä matkasta luonnollisesta tilasta unio mysticaan nimitystä “pimeä yö”. Pimeä yö on Johanneksen mukaan ennen kaikkea purgaatiota, vaikka sen loppupuolelle on sekoittunut myös illuminaatiovaihe. Johannes liittyy näin perinteiseen käsitykseen via mysticasta (purgaatio, illuminaatio ja unio mystica), vaikka tulkitseekin sitä omaperäisesti. Pimeä yö “pimentää” sielun toiminnan ja se valmistaa ja vie sielun unioon Jumalan kanssa. Siksi tutkielman tehtävään vastaaminen kertoo myös “pimeän yön” perimmäisen vaikutuksen sieluun. Pimeässä yössä tapahtuvassa purgaatiossa teologisilla hyveillä (usko, toivo ja rakkaus) on keskeinen rooli sielun henkisen osan kykyjen puhdistamisessa. Tässä tutkielmassa käytetään unio mysticasta nimitystä “Jumalan kaltaisuuden unio” (unión de semejanza). Tällä nimityksellä kuvataan sielun täydellisyyden tilan kahta keskeistä piirrettä, jotka ovat sielun ja Jumalan välitön yhteys ja sielun saavuttama Jumalan kaltaisuus. Tässä Jumalan rakkauden vaikuttamassa uniossa tapahtuvaa sielun ja Jumalan kohtaamista Johannes kutsuu myös aistimisen kielikuvilla. Johanneksen mukaan tämä Jumalan “aistiminen” eroaa kuitenkin radikaalilla tavalla luonnollisesta aistimisesta, koska nyt sielu ei “aisti” aistittavan kohteen muotoa vaan koko Jumalan, missä ei muotoa ole. Yhtyminen Jumalaan tarkoittaa myös yhtymistä jumalalliseen tietoon, mikä sisältää myös tiedon luodusta. Johannes liittyy platonistiseen perintöön ajatellessaan Jumalan sisältävän varsinaisen tiedon myös luodusta (luodun “ideat”). Johannes ymmärtää sielun ja Jumalan yhteyden tässä uniossa olevan samanlainen kuin Augustinuksen kolminaisuusopin mukaan on Isän ja Pojan välillä. Johanneksen mukaan sielu on tässä uniossa päässyt itsekin Kolminaisuuden kaltaiseksi muuttuneena mukaan trinitaariseen kommuunioon. Sielun aistinen osa ei sen sijaan ole sisällä uniossa, vaikka siihen voikin “pursuta yli” vaikutusta uniosta samalla tavalla, kuin uusplatonistisen emanaatiometafysiikan mukaisesti tulkitusta Jumalasta virtaa kaikkeus ulos. Johanneksen mukaan sielun toiminta muuttuu luonnollisen tilan ja unio mystican välillä radikaalisti. Johannes ei pelkästään tyydy korjaamaan joitakin näkökulmiaan sielun toimintaan, vaan muuttaa sielun toiminnan perusteita vaihtamalla sielun luonnollista toimintaa kuvaavan aristotelismin perinnön ajattelurakenteet mystiikan traditiolle tuttuihin platonismista ja augustinolaisuudesta nouseviin ajattelurakenteisiin. Johanneksen mukaan sielun uusi toiminta uniossa on myös sielun varsinainen toimintatapa, mihin sielun luominen Jumalan kuvaksi on tähdännyt. Saapuessaan unioon sielu näin ollen myös löytää todellisen minuutensa.

Psykoottisen mielenterveyspotilaan uskonnonvapaus

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää psykoottisen mielenterveyspotilaan uskonnonvapautta. Tutkimuskysymyksiä on kolme: Millä perusteilla psykoottisen potilaan uskonnonvapaus on turvattu ja millä perusteilla sitä rajoitetaan? Miten psykoottinen ja uskonnollinen todellisuudentulkinta eroavat toisistaan? Vaarantaako psykiatriseen todellisuudentulkintaan perustuva hoito potilaan negatiivisen uskonnonvapauden eli oikeuden elää ilman uskontoa? Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Lähteet ovat perustusoikeudet, mielenterveyslaki, potilaslaki, YK:n Principles for the protection of persons with mental illness and the improvement of mental health care, Maailman psykiatriyhdistyksen Madridin julistus ja Suomen mielenterveysseuran Mielenterveyspotilaan oikeudet. Uskonnonvapautta tarkastellaan tässä tutkimuksessa kahden eri vapauskäsityksen näkökulmasta: ulkoisena vapautena, joka edellyttää kompetenssia ja autenttisuutta, sekä ulkoisen ja sisäisen vapauden summana, johon kompetenssi ja autenttisuus sisältyvät. Psykoottisella potilaalla on ihmisyytensä ja kansalaisuutensa perusteella lähtökohtaisesti täysi uskonnonvapaus, mutta sitä voidaan rajoittaa. Jos uskonnonvapaus ymmärretään ulkoiseksi vapaudeksi, rajoittaa psykoottisen potilaan uskonnonvapautta tahdosta riippumattomassa hoidossa hänen terveytensä ja turvallisuutensa suojaaminen. Uskonnonvapauden rajoittaminen voidaan perustella sillä, ettei psykoottinen potilas täytä uskonnonvapauden edellytyksiä eli kompetenssia ja autenttisuutta, sillä, että potilaan terveyteen ja turvallisuuteen liittyvät oikeudet priorisoidaan uskonnonvapauden yläpuolelle sekä sillä, että pyritään terveyshyötyyn. Jos uskonnonvapaus ymmärretään ulkoisen ja sisäisen vapauden summaksi, on psykoosi uskonnonvapautta rajoittava tekijä, koska se tekee yksilöstä epäautenttisen ja puuttuu hänen kompetenssiinsa. Psykoosin (myös tahdosta riippumaton) hoito voidaan ymmärtää tällöin yritykseksi palauttaa uskonnonvapaus. Rajoittamalla ulkoista uskonnonvapautta pyritään maksimoimaan ulkoisen ja sisäisen uskonnonvapauden summa. Vaikka psykoottisella ja uskonnollisella todellisuudentulkinnalla on yhtäläisyyksiä, niiden toisistaan erottaminen on tärkeää, koska yksilöllä, jonka todellisuudentulkinta määritellään psykoottiseksi, on oikeus saada hoitoa, kun taas yksilön uskonnollista todellisuudentulkintaa suojaa uskonnonvapaus eikä sitä saa hoitaa sairautena. Lähteiden mukaan psykoottisen ja uskonnollisen todellisuudentulkinnan toisistaan erottaminen diagnostisten kriteerien ja lääketieteellisen tiedon avulla on lääkärin tehtävä. Tutkimuksessani esitän kaksi periaatetta, joiden avulla todellisuudentulkinnat voidaan erottaa toisistaan. Yksinäinen puu ei pala -periaatteen mukaan yksilön todellisuudentulkinta on uskonnollinen, mikäli se jaetaan jossain yhteisössä. Hedelmistään puu tunnetaan -periaatteen mukaan yksilön todellisuudentulkinta on uskonnollinen, mikäli sen terveydelliset ja sosiaaliset seuraukset ovat hyvät. Antipsykiatrinen kritiikki väittää psykiatrian olevan uskonto. Jos väite on tosi, puututaan tahdosta riippumattomassa hoidossa yksilön oikeuteen elää ilman uskontoa, sillä ko. hoidossa olevan psykoottisen potilaan on pakko suostua siihen, että häntä hoidetaan psykiatrian arvojen ja todellisuudentulkinnan mukaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että jos psykiatria määritellään uskonnoksi, uskonnon käsite kärsii inflaation. Koska psykoottisen potilaan uskonnonvapaus on pohjimmiltaan eettinen kysymys, on tärkeää myöntää psykiatrian arvosidonnaisuus. Tällöin voidaan tehdä tietoisesti moraalisia päätöksiä ja kantaa moraalinen vastuu esimerkiksi diagnoosin määrittelyssä. Psykiatrian voidaan katsoa perustuvan universaaleihin arvoihin samalla tavalla kuin ihmisoikeuksienkin.

Vaihtoehtolääkinnän oikeutus : Diskurssianalyyttinen tutkimus vaihtoehtolääkintään kohdistuvasta argumentaatiosta Suomessa.

Suomessa terveydenhuollon perustaksi on hyväksytty yksi legitiimi oppi, lääketiede. Lisäksi käytetään vaihtoehtolääkintää, jolla tarkoitetaan kaikkia lääketieteen ulkopuolisia hoitomuotoja. Keskustelua vaihtoehtolääkinnän oikeutuksesta on esiintynyt julkisessa mediassa ainakin 1970-luvun loppupuolelta alkaen. Julkisuudessa vaihtoehtolääkintää ovat vastustaneet erityisesti lääkärit. Puolustajia ovat olleet vaihtoehtolääkinnän elinkeinonharjoittajat, mutta myös muut kansalaiset. Tutkimuksessa tarkastellaan ja analysoidaan Suomessa vaihtoehtolääkinnästä käytyä julkista debattia. Analyysin kohteena ovat argumentaation diskurssit ja niihin vaikuttavat uskomukset. Tulkinta pohjautuu diskurssianalyysin sosiaalista konstruktionismia korostavaan teoriaan ja argumentaatiota tarkastellaan kiinteästi osana kulttuurista ja intertekstuaalista kontekstiaan medikaaliantropologisessa viitekehyksessä. Tutkimuksen aineisto koostuu julkisista tekstilähteistä ja painottuu ajallisesti 2000-luvulle. Aineistona ovat päivälehtien, vaihtoehtolääkinnän lehtien ja lääkärien ammattilehtien artikkelit ja mielipidekirjoitukset, Hengen ja Tiedon Messuilta vuosina 2000 ja 2003 koottu laaja markkinointiaineisto sekä vaihtoehtolääkintää käsittelevää tietokirjallisuutta. Analyysissä keskustelun havaittiin lokalisoituvan kovien ja pehmeiden arvojen diskursseihin sekä tulkinnallisesti eriytyneeksi uskodiskurssisiksi. Kovien arvojen diskurssin sisään rakentuvat tieteellisyyden, vaarallisuuden, tehokkuuden, kaupallisuuden ja huijauksen diskurssit. Pehmeiden arvojen diskursseja ovat kokonaisvaltaisuuden, ennaltaehkäisyn, syynhoidon ja luonnollisuuden diskurssit. Uskodiskurssin muodostavat uskon, uskonnon ja uskomuksellisuuden käsitteiden ympärille kietoutuvat diskurssit. Tutkimuksessa analysoidaan kunkin diskurssin keskeistä sisältöä ja kuhunkin diskurssiin liittyviä uskomuksia ja argumentaatioperusteita. Kukin diskurssi muodostaa oman merkityskontekstinsa, jossa puolustetaan ja vastustetaan vaihtoehtolääkintää sekä kritisoidaan lääketiedettä. Lääketieteen asema koetaan keskustelussa esisopimuksellisesti niin vahvana, etteivät keskustelijat katso tarpeelliseksi puolustaa sitä näkyvästi. Vaihtoehtolääkinnästä on vähän tutkittua tietoa, joten keskusteluun osallistuvat rakentavat argumentaationsa usein yksipuolisiin uskomuksiin perustuen. Keskustelussa osallistujat ymmärtävät useiden keskeisten käsitteiden sisällöt toisistaan poikkeavasti, mutta huomaavat vain harvoin näin tapahtuvan. Käsiteproblematiikan lisäksi debatin keskeisiä ongelmia ovat uskon ja tieteen kielten sekoittuminen ja lääkintään ja hoitoon liittyvien kysymysten erilainen merkityksellistäminen. Tulkinnan reflektiona käytettiin aiempien tutkimusten pohjalta saatua tietoa vaihtoehtolääkinnästä ja toisaalta vasta-argumentaatiota, joka kuhunkin diskurssiin peilautuu. Diskurssien ja taustalla olevien uskomusten näkyväksi tekeminen lisää osapuolten keskinäisen ymmärryksen mahdollisuutta ja tarjoaa välineitä keskustelun lukkiutuneen asetelman avaamiseen ja uusien näkökulmien mukaan tuomiseen. Diskurssianalyysin avulla päästään irtautumaan positiivisesti ja negatiivisesti latautuneiden kannanottojen mustavalkoisesta asetelmasta, ja voidaan tarkastella asemoitumisen keskeisiä syitä. Vaihtoehtolääkintään suhtautuminen on sidoksissa maailmankuvaan ja maailmankatsomukseen, mutta se merkityksellistyy myös suhteessa lakeihin ja päätöksentekoon. EU:n myötä jäsenmaiden lakeja ja säädöksiä pyritään harmonisoimaan. Vaihtoehtolääkinnästä on vain vähän tutkittua tietoa ja vaarana on, että lainsäätäjät joutuvat tekemään päätöksiä yksipuoliseen lobbaukseen perustuen. Yksipuoliset näkemykset vaihtoehtolääkinnän taloudellisten resurssien kasvattamisen tarpeesta tai vaihtoehtolääkintään kohdistuvien rajoitusten lisäämisestä sisältävät ongelmia, joita voidaan ymmärtää vastustamisen ja puolustamisen perustelut tuntemalla. Avainsanat: Vaihtoehtolääkintä, diskurssianalyysi, diskurssi, argumentointi, uskomukset

Use of ecological information in urban planning

Urbanization leads to irreversible land-use change, which has ecological consequences such as the loss and fragmentation of green areas, and structural and functional changes in terrestrial and aquatic ecosystems. These consequences diminish ecosystem services important for human populations living in urban areas. All this results in a conflict situation: how to simultaneously meet the needs of city growth and the principles of sustainable development, and especially conserve important green areas within and around built-up areas? Urban planners and decisionmakers have an important role in this, since they must use the ecological information mainly from species and biotope inventories and biodiversity impact assessments in determining the conservation values of green areas. The main aim of this thesis was to study the use of ecological information in the urban land-use planning and decisionmaking process in the Helsinki Metropolitan Area, Finland. At first, the literature on ecological-social systems linkages related to urban planning was reviewed. Based on the review, a theoretical and conceptual framework for the research on Finnish urban setting was adapted. Secondly, factors determining the importance and effectiveness of incorporation of ecological information into the urban planning process, and the challenges related to the use of ecological information were studied. Thirdly, the importance and use of Local Ecological Knowledge in urban planning were investigated. Then, factors determining the consideration of urban green areas and related ecological information in political land-use decisionmaking were studied. Finally, in a case study illustrating the above considerations, the importance of urban stream ecosystems in the land-use planning was investigated. This thesis demonstrated that although there are several challenges in using ecological information effectively, it is considered as an increasingly important part of the basic information used in urban planning and decisionmaking process. The basic determinants for this are the recent changes in environmental legislation, but also the increasing appreciation of green areas and their conservation values by all the stakeholders. In addition, Local Ecological Knowledge in its several forms can be a source of ecological information for planners if incorporated effectively into the process. This study also showed that rare or endangered species and biotopes, and related ecological information receive priority in the urban planning process and usually pass through the decisionmaking system. Furthermore, the stream Rekolanoja case indicates that planners and residents see the value of urban stream ecosystem as increasingly important for the local health and social values, such as recreation and stress relief.

VEGFR-2 and VEGFR-3 Specific Signaling in Lymphangiogenesis and Angiogenesis

The circulatory system consists of the blood and lymphatic vessels. While blood vessels transport oxygen, cells, and nutrients to tissues, the lymphatic vessels collect fluid, cells, and plasma proteins from tissues to return back to the blood circulation. Angiogenesis, the growth of new blood vessels from pre-existing ones, is an important process involved in several physiological conditions such as inflammation, wound healing, and embryonic development. Furthermore, angiogenesis is found in many pathological conditions such as atherosclerosis and the growth and differentiation of solid tumors. Many tumor types spread via lymphatic vessels to form lymph node metastasis. The elucidation of the molecular players coordinating development of the vascular system has provided an array of tools for further insight of the circulatory system. The discovery of the Vascular Endothelial Growth Factor (VEGF) family members and their tyrosine kinase receptors (VEGFRs) has facilitated the understanding of the vasculature in different physiological and pathological situations. The VEGFRs are expressed on endothelial cells and mediate the growth and maintenance of both the blood and lymphatic vasculatures. This study was undertaken to address the role of VEGFR-2 specific signaling in maturation of blood vessels during neoangiogenesis and in lymphangiogenesis. We also wanted to differentiate between VEGFR-2 and VEGFR-3 specific signaling in lymphangiogenesis. We found that specific VEGFR-2 stimulation alone by gene therapeutic methods is not sufficient for production of mature blood vessels. However, VEGFR-2 stimulation in combination with expression of platelet-derived growth factor D (PDGF-D), a recently identified member of the PDGF growth factor family, was capable of stabilizing these newly formed vessels. Signaling through VEGFR-3 is crucial during developmental lymphangiogenesis, but we showed that the lymphatic vasculature becomes independent of VEGFR-3 signaling after the postnatal period. We also found that VEGFR-2 specific stimulation cannot rescue the loss of lymphatic vessels when VEGFR-3 signaling is blocked and that VEGFR-2 specific signals promote lymphatic vessel enlargement, but are not involved in vessel sprouting to generate new lymphatic vessels in vivo, in contrast to the VEGFR-2 dependent sprouting observed in blood vessels. In addition, we compared the inhibitory effects of a small molecular tyrosine kinase inhibitor of VEGFR-2 vs. VEGFR-3 specific signaling in vitro and in vivo. Our results showed that the tyrosine kinase inhibitor could equally affect physiological and pathological processes dependent on VEGFR-2 and VEGFR-3 driven angiogenesis or lymphangiogenesis. These results provide new insights into the VEGFR specific pathways required for pre- and postnatal angiogenesis as well as lymphangiogenesis, which could provide important targets and therapies for treatment of diseases characterized by abnormal angiogenesis or lymphangiogenesis.

Sustainable development indicators : Much wanted, less used?

For the past twenty years, several indicator sets have been produced on international, national and regional levels. Most of the work has concentrated on the selection of the indicators and on collection of the pertinent data, but less attention has been given to the actual users and their needs. This dissertation focuses on the use of sustainable development indicator sets. The dissertation explores the reasons that have deterred the use of the indicators, discusses the role of sustainable development indicators in a policy-cycle and broadens the view of use by recognising three different types of use. The work presents two indicator development processes: The Finnish national sustainable development indicators and the socio-cultural indicators supporting the measurement of eco-efficiency in the Kymenlaakso Region. The sets are compared by using a framework created in this work to describe indicator process quality. It includes five principles supported by more specific criteria. The principles are high policy relevance, sound indicator quality, efficient participation, effective dissemination and long-term institutionalisation. The framework provided a way to identify the key obstacles for use. The two immediate problems with current indicator sets are that the users are unaware of them and the indicators are often unsuitable to their needs. The reasons for these major flaws are irrelevance of the indicators to the policy needs, technical shortcomings in the context and presentation, failure to engage the users in the development process, non-existent dissemination strategies and lack of institutionalisation to promote and update the indicators. The importance of the different obstacles differs among the users and use types. In addition to the indicator projects, materials used in the dissertation include 38 interviews of high-level policy-makers or civil servants close to them, statistics of the national indicator Internet-page downloads, citations of the national indicator publication, and the media coverage of both indicator sets. According to the results, the most likely use for a sustainable development indicator set by policy-makers is to learn about the concept. Very little evidence of direct use to support decision-making was available. Conceptual use is also common for other user groups, namely the media, civil servants, researchers, students and teachers. Decision-makers themselves consider the most obvious use for the indicators to be the promotion of their own views which is a form of legitimising use. The sustainable development indicators have different types of use in the policy cycle and most commonly expected instrumental use is not very likely or even desirable at all stages. Stages of persuading the public and the decision-makers about new problems as well as in formulating new policies employ legitimising use. Learning by conceptual use is also inherent to policy-making as people involved learn about the new situation. Instrumental use is most likely in policy formulation, implementation and evaluation. The dissertation is an article dissertation, including five papers that are published in scientific journals and an extensive introductory chapter that discusses and weaves together the papers.

Time to rest : Signals in shoot apex developmental transitions underlying dormancy

Vuodenajat rytmittävät monivuotisten kasvien elämää pohjoisella pallonpuoliskolla, jolla varmin merkki lähestyvästä talvikaudesta on asteittain lyhenevä päivänpituus. Kun päivänpituus on lyhentynyt tiettyyn raja-arvoon saakka, kasvu hiipuu ja kasvin kehityksessä tapahtuu suuria muutoksia. Väitöskirjatyössäni tutkittiin mekanismeja, jotka liittyvät pituuskasvun päättymiseen, silmujen lepotilan kehittymiseen ja kärkisilmun muodostumiseen hybridihaavan ja koivuntaimilla lyhyen päivänpituuden seurauksena kasvihuoneolosuhteissa. Vain lepotilaiset silmut selviytyvät luonnossa ankaran talvikauden yli, joten etenkin lepotilan kehittymisen tutkiminen on keskeistä pyrittäessä selvittämään monivuotisille kasveille tyypillisen kasvutavan mekanismeja. Jo pitkään on tiedetty, että täysikasvuiset lehdet vastaanottavat tiedon päivänpituudesta ja lähettävät signaaleja varren johtojänteissä ylöspäin kohti kasvin kärkiosaa. Sen sijaan varren kärjen ja kärkikasvupisteen roolia lepotilan kehittymisessä on selvitetty vain vähän. Kuitenkin juuri kärkikasvupisteen selviytyminen vuodesta toiseen on tärkeää, koska sen jakautumiskykyiset solukot tuottavat kasvin maanpäälliset osat. Tässä työssä tehdyissä varttamiskokeissa osoitettiin, että varren kärki ei ainoastaan vastaanota signaaleja lehdistä ja ajoita toimintaansa niiden mukaan, vaan myös kärjellä itsellään on aktiivinen rooli lepotilan kehittymisessä. Erityisesti kiinnitettiin huomiota kärkikasvupisteen eri alueiden, ns. apikaalimeristeemin ja rib-meristeemin erilaisiin tehtäviin ja pääteltiin, että molemmat vaikuttavat lepotilan kehittymiseen. Kokeissa käytettiin normaalien hybridihaapojen lisäksi siirtogeenisiä hybridihaapoja, jotka eivät lopeta kasvuaan lyhyt päivä –olosuhteissa. Siirtogeeniset hybridihaavat ilmensivät voimakkaasti fytokromi A -nimistä valon vastaanottajamolekyyliä rib-meristeemin alueella, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa poikkeavaan pituuskasvukäyttäytymiseen. Myös useiden lepotilan kehittymiseen liittyvien geenien ilmenemisessä havaittiin poikkeavuuksia verrattuna ei-siirtogeenisiin kontrolleihin, joiden silmuissa kehittyi lepotila lyhyt päivä –altistuksen seurauksena. Väitöskirjatyössäni havaittiin, että myös kaasumainen kasvihormoni etyleeni toimii viestinvälittäjänä silmujen lepotilan kehittymisessä ja vaikuttaa etenkin lepotilan oikeaan ajoittumiseen. Etyleenillä huomattiin olevan määräävä rooli päätesilmun muodostumisessa: siirtogeeniset koivut, jotka eivät aisti etyleeniä, eivät muodostaneet päätesilmua. Silti siirtogeeniset koivut vaipuivat lepotilaan, joskin myöhemmin kuin ei-siirtogeeniset kontrollit. Tämän perusteella todettiin, että lepotilan ja päätesilmun kehittyminen ovat erillisiä kehitystapahtumia, vaikka ne saattavatkin ajoittua osaksi päällekkäin.

Proton translocation coupled to electron transfer reactions in terminal oxidases

Terminal oxidases are the final proteins of the respiratory chain in eukaryotes and some bacteria. They catalyze most of the biological oxygen consumption on Earth done by aerobic organisms. During the catalytic reaction terminal oxidases reduce dioxygen to water and use the energy released in this process to maintain the electrochemical proton gradient by functioning as a redox-driven proton pump. This membrane gradient of protons is extremely important for cells as it is used for many cellular processes, such as transportation of substrates and ATP synthesis. Even though the structures of several terminal oxidases are known, they are not sufficient in themselves to explain the molecular mechanism of proton pumping. In this work we have applied a complex approach using a variety of different techniques to address the properties and the mechanism of proton translocation by the terminal oxidases. The combination of direct measurements of pH changes during catalytic turnover, time-resolved potentiometric electrometry and optical spectroscopy, made it possible to obtain valuable information about various aspects of oxidase functioning. We compared oxygen binding properties of terminal oxidases from the distinct heme-copper (CcO) and cytochrome bd families and found that cytochrome bd has a high affinity for oxygen, which is 3 orders of magnitude higher than that of CcO. Interestingly, the difference between CcO and cytochrome bd is not only in higher affinity of the latter to oxygen, but also in the way that each of these enzymes traps oxygen during catalysis. CcO traps oxygen kinetically - the molecule of bound dioxygen is rapidly reduced before it can dissociate. Alternatively, cytochrome bd employs an alternative mechanism of oxygen trapping - part of the redox energy is invested into tight oxygen binding, and the price paid for this is the lack of proton pumping. A single cycle of oxygen reduction to water is characterized by translocation of four protons across the membrane. Our results make it possible to assign the pumping steps to discrete transitions of the catalytic cycle and indicate that during in vivo turnover of the oxidase these four protons are transferred, one at a time, during the P→F, F→OH, Oh→Eh, and Eh→R transitions. At the same time, each individual proton translocation step in the catalytic cycle is not just a single reaction catalyzed by CcO, but rather a complicated sequence of interdependent electron and proton transfers. We assume that each single proton translocation cycle of CcO is assured by internal proton transfer from the conserved Glu-278 to an as yet unidentified pump site above the hemes. Delivery of a proton to the pump site serves as a driving reaction that forces the proton translocation cycle to continue.

Molecular mechanisms of bacteriophage phi6 RNA-dependent RNA polymerase and its utilization in biotechnology

Double-stranded RNA (dsRNA) viruses encode only a single protein species that contains RNA-dependent RNA polymerase (RdRP) motifs. This protein is a central component in the life cycle of a dsRNA virus, carrying out both RNA transcription and replication. The architecture of viral RdRPs resembles that of a 'cupped right hand' with fingers, palm and thumb domains. Those applying de novo initiation have additional structural features, including a flexible C-terminal domain that constitutes the priming platform. Moreover, viral RdRPs must be able to interact with the incoming 3'-terminus of the template and position it so that a productive binary complex is formed. Bacteriophage phi6 of the Cystoviridae family is to date one of the best studied dsRNA viruses. The purified recombinant phi6 RdRP is highly active in vitro and possesses both RNA replication and transcription activities. The extensive biochemical observations and the atomic level crystal structure of the phi6 RdRP provides an excellent platform for in-depth studies of RNA replication in vitro. In this thesis, targeted structure-based mutagenesis, enzymatic assays and molecular mapping of phi6 RdRP and its RNA were used to elucidate the formation of productive RNA-polymerase binary complexes. The positively charged rim of the template tunnel was shown to have a significant role in the engagement of highly structured ssRNA molecules, whereas specific interactions further down in the template tunnel promote ssRNA entry to the catalytic site. This work demonstrated that by aiding the formation of a stable binary complex with optimized RNA templates, the overall polymerization activity of the phi6 RdRP can be greatly enhanced. Furthermore, proteolyzed phi6 RdRPs that possess a nick in the polypeptide chain at the hinge region, which is part of the extended loop, were better suited for catalysis at higher temperatures whilst favouring back-primed initiation. The clipped C-terminus remains associated with the main body of the polymerase and the hinge region, although structurally disordered, is involved in the control of C-terminal domain displacement. The accumulated knowhow on bacteriophage phi6 was utilized in the development of two technologies for the production of dsRNA: (i) an in vitro system that combines the T7 RNA polymerase and the phi6 RdRP to generate dsRNA molecules of practically unlimited length, and (ii) an in vivo RNA replication system based on restricted infection with phi6 polymerase complexes in bacterial cells to produce virtually unlimited amounts of dsRNA. The pools of small interfering RNAs derived from dsRNA produced by these systems were validated and shown to efficiently decrease the expression of both exogenous and endogenous targets.

Studies on CYP2C8-mediated drug interactions

Useiden lääkkeiden yhtäaikainen käyttö on nykyään hyvin yleistä, mikä lisää lääkeaineiden haitallisten yhteisvaikutusten riskiä. Lääkeaineiden poistumisessa elimistöstä ovat tärkeässä osassa niitä hajottavat (metaboloivat) maksan sytokromi P450 (CYP) entsyymit. Vasta aivan viime vuosina on havaittu, että CYP2C8-entsyymillä voi olla tärkeä merkitys mm. lääkeaineyhteisvaikutuksissa. Eräät lääkeaineet voivat estää (inhiboida) CYP2C8-entsyymin kautta tapahtuvaa metaboliaa. Tässä työssä selvitettiin CYP2C8-entsyymiä estävien lääkkeiden vaikutusta sellaisten lääkeaineiden pitoisuuksiin, joiden aikaisemman tiedon perusteella arveltiin metaboloituvan CYP2C8-välitteisesti. Näiden lääkeaineiden metaboliaa tutkittiin myös koeputkiolosuhteissa (in vitro -menetelmillä). Lisäksi CYP2C8-entsyymiä estävän lipidilääke gemfibrotsiilin yhteisvaikutusmekanismia tutkittiin selvittämällä interaktion säilymistä koehenkilöillä gemfibrotsiilin annostelun lopettamisen jälkeen. Yhteisvaikutuksia tutkittiin terveillä vapaaehtoisilla koehenkilöillä käyttäen vaihtovuoroista koeasetelmaa. Koehenkilöille annettiin CYP2C8-entsyymiä estävää lääkitystä muutaman päivän ajan ja tämän jälkeen kerta-annos tutkimuslääkettä. Koehenkilöiltä otettiin useita verinäytteitä, joista määritettiin lääkepitoisuudet nestekromatografisilla tai massaspektrometrisillä menetelmillä. Gemfibrotsiili nosti ripulilääke loperamidin pitoisuudet keskimäärin kaksinkertaiseksi. Gemfibrotsiili lisäsi, mutta vain hieman, kipulääke ibuprofeenin pitoisuuksia, eikä sillä ollut mitään vaikutusta unilääke tsopiklonin pitoisuuksiin toisin kuin aiemman kirjallisuuden perusteella oli odotettavissa. Toinen CYP2C8-estäjä, mikrobilääke trimetopriimi, nosti diabeteslääke pioglitatsonin pitoisuuksia keskimäärin noin 40 %. Gemfibrotsiili nosti diabeteslääke repaglinidin pitoisuudet 7-kertaiseksi ja tämä yhteisvaikutus säilyi lähes yhtä voimakkaana vielä 12 tunnin päähän viimeisestä gemfibrotsiiliannoksesta. Tehdyt havainnot ovat käytännön lääkehoidon kannalta merkittäviä ja ne selvittävät CYP2C8-entsyymin merkitystä useiden lääkkeiden metaboliassa. Gemfibrotsiilin tai muiden CYP2C8-entsyymiä estävien lääkkeiden yhteiskäyttö loperamidin kanssa voi lisätä loperamidin tehoa tai haittavaikutuksia. Toisaalta CYP2C8-entsyymin osuus tsopiklonin ja ibuprofeenin metaboliassa näyttää olevan pieni. Trimetopriimi nosti kohtalaisesti pioglitatsonin pitoisuuksia, ja kyseisten lääkkeiden yhteiskäyttö voi lisätä pioglitatsonin annosriippuvaisia haittavaikutuksia. Gemfibrotsiili-repaglinidi-yhteisvaikutuksen päämekanismi in vivo näyttää olevan CYP2C8-entsyymin palautumaton esto. Tämän vuoksi gemfibrotsiilin estovaikutus ja yhteisvaikutusriski säilyvät pitkään gemfibrotsiilin annostelun lopettamisen jälkeen, mikä tulee ottaa huomioon käytettäessä sitä CYP2C8-välitteisesti metaboloituvien lääkkeiden kanssa.

Characterization of inhibition of platelet function by paracetamol and its interaction with diclofenac and parecoxib

Aim: To characterize the inhibition of platelet function by paracetamol in vivo and in vitro, and to evaluate the possible interaction of paracetamol and diclofenac or valdecoxib in vivo. To assess the analgesic effect of the drugs in an experimental pain model. Methods: Healthy volunteers received increasing doses of intravenous paracetamol (15, 22.5 and 30 mg/kg), or the combination of paracetamol 1 g and diclofenac 1.1 mg/kg or valdecoxib 40 mg (as the pro-drug parecoxib). Inhibition of platelet function was assessed with photometric aggregometry, the platelet function analyzer (PFA-100), and release of thromboxane B2. Analgesia was assessed with the cold pressor test. The inhibition coefficient of platelet aggregation by paracetamol was determined as well as the nature of interaction between paracetamol and diclofenac by an isobolographic analysis in vitro. Results: Paracetamol inhibited platelet aggregation and TxB2-release dose-dependently in volunteers and concentration-dependently in vitro. The inhibition coefficient was 15.2 mg/L (95% CI 11.8 - 18.6). Paracetamol augmented the platelet inhibition by diclofenac in vivo, and the isobole showed that this interaction is synergistic. Paracetamol showed no interaction with valdecoxib. PFA-100 appeared insensitive in detecting platelet dysfunction by paracetamol, and the cold-pressor test showed no analgesia. Conclusions: Paracetamol inhibits platelet function in vivo and shows synergism when combined with diclofenac. This effect may increase the risk of bleeding in surgical patients with an impaired haemostatic system. The combination of paracetamol and valdecoxib may be useful in patients with low risk for thromboembolism. The PFA-100 seems unsuitable for detection of platelet dysfunction and the cold-pressor test seems unsuitable for detection of analgesia by paracetamol.

Functional imaging of peripheral vision and dorsal stream function in the human cerebral cortex

Visual information processing in brain proceeds in both serial and parallel fashion throughout various functionally distinct hierarchically organised cortical areas. Feedforward signals from retina and hierarchically lower cortical levels are the major activators of visual neurons, but top-down and feedback signals from higher level cortical areas have a modulating effect on neural processing. My work concentrates on visual encoding in hierarchically low level cortical visual areas in human brain and examines neural processing especially in cortical representation of visual field periphery. I use magnetoencephalography and functional magnetic resonance imaging to measure neuromagnetic and hemodynamic responses during visual stimulation and oculomotor and cognitive tasks from healthy volunteers. My thesis comprises six publications. Visual cortex forms a great challenge for modeling of neuromagnetic sources. My work shows that a priori information of source locations are needed for modeling of neuromagnetic sources in visual cortex. In addition, my work examines other potential confounding factors in vision studies such as light scatter inside the eye which may result in erroneous responses in cortex outside the representation of stimulated region, and eye movements and attention. I mapped cortical representations of peripheral visual field and identified a putative human homologue of functional area V6 of the macaque in the posterior bank of parieto-occipital sulcus. My work shows that human V6 activates during eye-movements and that it responds to visual motion at short latencies. These findings suggest that human V6, like its monkey homologue, is related to fast processing of visual stimuli and visually guided movements. I demonstrate that peripheral vision is functionally related to eye-movements and connected to rapid stream of functional areas that process visual motion. In addition, my work shows two different forms of top-down modulation of neural processing in the hierachically lowest cortical levels; one that is related to dorsal stream activation and may reflect motor processing or resetting signals that prepare visual cortex for change in the environment and another local signal enhancement at the attended region that reflects local feed-back signal and may perceptionally increase the stimulus saliency.

Hospital-related fears and coping strategies in 4-6-year-old children

There is only little information available on the 4-6-year-old child s hospital-related fears, and on the coping with such fears, as expressed by the children themselves. However, previous data collected from parents and hospital personnel indicate that hospitalization is an anxiety-producing experience for young children. The purpose of this study was to describe the experience of hospital-related fears and the experience of coping with hospital-related fears of 4-6-year-old children. The aim of this study was to form a descriptive model of the subjective experience of hospital-related fears and coping strategies of 4-6-year old children. The data were collected by interviewing 4-6-year-old children from a hospital and kindergarten settings in Finland from 2004 to 2006. Ninety children were interviewed in order to describe the hospital-related fear and the experience of fear, and 89 to describe their coping with the fear and the experience of coping. The children were chosen through purposive sampling. The data were gathered by semi-structured interview, supported by pictures. The data about hospital-related fears and on strategies for coping with hospital-related fears were reviewed by qualitative and quantitative methods. The experience of hospital-related fears and coping with these fears were analyzed using Colaizzi s Method of Phenomenological Analysis. The results revealed that more than 90 % of the children said they were afraid of at least one thing in hospital. Most of the fears could be categorized as nursing interventions, fears of being a patient, and fears caused by the developmental stage of the child. Children interviewed in the hospital expressed substantially more fears than children interviewed in kindergarten. Children s meanings of hospital-related fears were placed into four main clusters: 1) insecurity, 2) injury, 3) helplessness, 4) and rejection. The results also showed that children have plenty of coping strategies, to deal with their fears, especially such strategies in which the children themselves play an active role. Most often mentioned coping strategies were 1) the presence of parents and other family members, 2) the help of the personnel, 3) positive images and humour, 4) play, and 5) the child s own safety toy. The children interviewed in the hospital mentioned statistically significantly more often play, positive imagination and humour as their coping strategy than children interviewed in kindergarten. The meaning of coping with hospital fears consisted of six clusters: pleasure, security, care, understanding the meaning of the situation participating, and protecting oneself. Being admitted to a hospital is an event which may increase the fears of a 4-6-year-old child. Children who have personal experience of being admitted to a hospital describe more fears than healthy children in kindergarten. For young children, hospital-related fear can be such a distressing experience that it reflects on their feelings of security and their behaviour. Children can sometimes find it difficult to admit their fear. Children need the help of adults to express their hospital-related fears, the objects of the fears, and to cope with the fears. Personnel should be aware of children s fears and support them in the use of coping strategies. In addition to the experiences of security and care, pre-school-aged children need active coping strategies that they can use themselves, regardless of the presence of the parents or nurses. Most of all, children need the possibility to play and experience pleasure. Children can also be taught coping strategies which give them an active, positive role.

Conjunctival Melanoma in Finland 1967-2000: a population-based study

Eighty-five new cases of conjunctival melanoma (CM) were diagnosed in Finland between 1967 and 2000. The annual crude incidence of CM was 0.51 per million inhabitants. The average age-adjusted incidence of 0.54 doubled during the study period, analogous to the increase in the incidence of cutaneous malignant melanoma during this period, suggesting a possible role for ultraviolet radiation in its pathogenesis. Nonlimbal tumors were more likely than limbal ones to recur and they were associated with decreased survival. Increasing tumor thickness and recurrence of the primary tumor were other clinical factors related to death from CM. The histopathologic specimens of 85 patients with CM melanoma were studied for cell type, mitotic count, tumor-infiltrating lymphocytes and macrophages, mean vascular density, extravascular matrix loops and networks, and mean diameter of the ten largest nucleoli (MLN). The absence of epithelioid cells, increasing mitotic count and small MLN were associated with shorter time to recurrence according to the Cox univariate regression. None of the histopathologic variables was associated with mortality from CM. Four (5%) patients had a CM limited to the cornea without evidence of a tumor other than primary acquired melanosis of the conjunctiva. Because there are no melanocytes in the cornea, the origin of these melanomas most likely is the limbal conjunctiva. All four corneally displaced CM were limited to the epithelium, and none of the patients developed metastases. An anatomic sub-classification based on my patients and world literature was developed for corneally displaced CM. In 20 patients the metastatic pattern could be determined. Ten patients had initial systemic metastases detected, nine had initial regional metastases, and in one case the two types were detected simultaneously. The patients most likely to develop either type of initial metastases were those with nonlimbal conjunctival melanoma, those with a primary tumor more than 2 mm thick, and those with a recurrent conjunctival melanoma. Approximately two thirds of the patients had limbal CM, a location associated with good prognosis. One third, however, had a primary CM originating outside the limbus. In these patients the chance of developing local recurrences as well as systemic metastases was significantly higher than in patients with limbal CM. Each recurrence accompanies an increased risk of developing metastases, and recurrences contribute to death along with increasing tumor thickness and nonlimbal tumor location. In my data, an equal number of patients with initial locoregional and systemic metastasis existed. Patients with limbal primary tumors less than 2 mm in thickness rarely experienced metastases, unless the tumor recurred. Consequently, the patients most likely to benefit from sentinel lymph node biopsy are those who have nonlimbal tumors, CM that are over 2 mm thick, or recurrent CM. The histopathology of CM differs from that of uveal melanoma. Microvascular factors did not prove to be of prognostic importance, possibly due to the fact that CM at least as often disseminates first to the regional lymph nodes, unlike uveal melanoma that almost always disseminates hematogenously.