Kielimuurin murtajat : Käännökset arkikeskustelun jäsentäjinä Penedon suomalaisessa siirtokunnassa

Tutkimus käsittelee käännöksiä, joita keskustelijat tuottavat monenkeskisen, kaksikielisen arkikeskustelun aikana toisilleen. Toiset osallistujista ovat kaksikielisiä ja toiset yksikielisiä, ja käännöksiä tuotetaan erityisesti silloin, kun osa puheesta on kielimuurin vuoksi jäänyt yksikielisiltä ymmärtämättä. Käännökset ovat osa kielenvälitystä eli toimintaa, jossa puhuja edesauttaa keskustelukieltä vaihtamalla erikielisten läsnäolijoiden osallistumista keskusteluun tai toimii ei-ammattimaisena tulkkina osapuolten välillä. Keskusteluaineisto on suomen- ja portugalinkielistä. Se on nauhoitettu entisessä suomalaisessa siirtokunnassa Brasilian Penedossa, jossa asuu edelleen noin 20 alkuperäisten siirtolaisten jälkeläistä tai myöhemmin muuttanutta suomenpuhujaa. Tutkimuksessa esitellään lyhyesti Penedoa, sen historiaa ja joitakin penedolaisten puhuman suomen erityispiirteitä, jotka johtuvat kontaktista portugalin kielen kanssa. Työn metodisena ja teoreettisena pohjana ovat pääasiassa keskustelunanalyysi ja vuorovaikutuslingvistiikka, joiden näkökulmasta tarkastellaan käännösten syntaktista muotoutumista meneillään olevan vuorovaikutuksellisen toiminnan tarpeisiin. Puhujat tuottavat käännösten alussa erityisiä syntaktisia rakenteita (lohkorakenne, lohkeama ja topikalisaatio), jotka niin sanotusti lohkaisevat jonkin lausuman elementin sen alkuun. Työn tavoitteena on selvittää, miksi näitä rakenteita esiintyy juuri käännösvuoroissa. Tähän pyritään tarkastelemalla rakenteiden vuorovaikutuksellisia ja syntaktisia ominaisuuksia, jotka mahdollistavat niiden hyödyntämisen kielenvälityksessä. Tyypillisimmin käännösvuoron alkuun lohjennut elementti on edeltävästä puheesta kierrätettävä leksikaalinen substantiivilauseke, joka toimii kiintopisteenä keskustelun eri kielillä tuotettujen osien välillä. Kyseisiä rakenteita on kielitieteellisissä kuvauksissa pidetty usein varsin kiteytyneinä, mutta ne esiintyvät aineistossa hyvin vaihtelevissa muodoissa. Vuorovaikutuslingvistisessä tutkimuksessa onkin käytetty erilaisia lohkeavia rakenteita esimerkkeinä puhehetkessä jäsentyvästä ja sen tarpeisiin muotoutuvasta kieliopista. Työ tuo aihepiiriin lisätietoa, sillä se esittelee lohkeavat rakenteet vuorovaikutuksellisena resurssina uudessa yhteydessä, arkikeskustelun käännöksissä. Rakenteiden esiintyminen kieltä vaihtavissa vuoroissa nostaa huomion kohteeksi sen, miten rakenteissa käytetyt viittausmuodot suhteutuvat edeltävään, erikieliseen keskusteluun. Leksikaalisia substantiivilausekkeita tuottamalla uudet vastaanottajat saatetaan selville puheenaiheesta, ja samalla rakenne, jossa lausekkeet esiintyvät, luo odotuksen vuoron jatkumisesta. Näin syntyy käännös, joka liittyy koherentiksi jatkoksi erikieliselle keskustelulle ja samalla johtaa keskustelua eteenpäin siten, että siihen voi liittyä uusia osallistujia. Meneillään oleva toiminta näkyy kieltä vaihtavien vuorojen muotoilussa: Käännöstä tuottaessaan puhujat orientoituvat ylittämään keskusteluun syntynyttä kielimuuria muun muassa juuri tuottamalla viittaukset leksikaalisina. Kielen vaihtamista hyödyntävä aiemman puheen toisto voi kuitenkin olla myös esimerkiksi koodinvaihtoa, jolla puhuja hakee vastaanottajan palautetta. Silloin kielimuuria ei tarvitse ylittää, ja viittauksia voidaan ongelmitta tuottaa ei-leksikaalisina. Työssä pohditaankin myös varsinaisen kääntämisen suhdetta muuhun eri kielellä tuotetun toiston hyödyntämiseen keskustelussa.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen : Kausatiiviset lauserakenteet terveysaiheisessa internet-aineistossa

Tutkielmassa tarkastellaan sellaisia kausatiivisia lauserakenteita, joissa kausaation osapuolet ovat ei-inhimillisiä olioita. Työn tavoitteena on tarkastella eri kausatiivirakenteiden yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia sen suhteen, miten ne kausaatiota kuvaavat, sekä luoda tämän analyysin pohjalta jonkinlainen kokonaiskuva siitä, miten suomen kielessä käsitteistetään kausaatiota. Työn aineistona on valikoima terveysaiheisia artikkeleita verkkosivuilta www.tohtori.fi ja www.verkkoklinikka.fi. Tästä tekstimassasta poimittiin käsin kaikki sellaiset lauseet, jotka kuvasivat kahden ei-inhimillisen olion välistä kausaaliyhteyttä. Tämä lauseaineisto jaoteltiin eri kausaatiorakenteisiin sen mukaan, mikä oli kunkin esiintymän kausaaliyhteyttä kuvaava keskusargumentti. Kausatiiviset rakennetyypit ovat seuraavat: aineistossa keskeiset AIHEUTTAA-rakenne, MUUTTAA-rakenne, VAIKUTTAA-rakenne, AIHEUTUA-rakenne ja LIITTYÄ-rakenne sekä esiintymämäärältään edellämainittuja harvinaisemmat JOHTAA-rakenne, ESTÄÄ/MAHDOLLISTAA-rakenne, EDISTÄÄ-rakenne, RIIPPUArakenne, OLLA SYYNÄ/SEURAUKSENA -rakenne ja OLLA TAUSTALLA -rakenne. Rakenteita analysoidaan kognitiivisen kielentutkimuksen ja konstruktiokieliopin metodein. Kielitieteellisistä kausaation tutkimuksista tärkeimpinä teorialähteinä ovat Talmy (1976) sekä Kemmer ja Verhagen (1994). Aineiston rakenteista tarkastellaan erityisesti perussyntaksia, predikaation osallistujien semanttisia rooleja sekä rakenteen avulla kuvatun kausaalisuhteen luonnetta ja sen osapuolten ominaisuuksia. Näin tuodaan ilmi, miten eri tavat kielellistää kausaatiota eroavat toisistaan. Päätelminä todetaan, että kausaation kielellistämiskeinot ovat monipuolisia ja tarkastellut rakenteet eroavat toisistaan monessa suhteessa. Kausatiivirakenteita voi luokitella mm. sillä perusteella, onko niiden keskusargumenttina predikaattiverbi vai nomini ja kopula, ovatko ne aineistossa yleisiä vai marginaalisia ja kuvaavatko ne vahvaa vai heikkoa kausaalisuhdetta. Kaikkiaan on tuloksena, että aineiston kausatiivirakenteet ovat joko transitiivisia lauserakenteita tai käyttävät hyväkseen spatiaalisuutta syy seuraus-suhteen ilmaisemisen keinona. Työstä nousee esiin monenlaisia jatkotutkimusaiheita: Ovatko kausatiivisuuden keinot samanlaisia myös muissa kirjallisissa tekstilajeissa ja puhutussa kielessä? Miten suomen ilmaisukeinot vertautuvat muihin kieliin? Etenkin esiintymämäärältään vähäisistä rakenteista voisi lisäksi löytää uusia ominaisuuksia tutkimalla niitä tätä työtä laajemmasta aineistosta.

RICKAIN KODOS CAICKIA KYLLIN - HERCUT HYWÄT AINA RIITTÄ : Olde Hansan ruokalistan kielen autenttisuus

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Olde Hansa -ravintolan suomen- ja vironkielisten ruokalistojen kieltä sekä niiden objektiivista ja kokemuksellista autenttisuutta. Tutkimukseni keskittyy objektiiviseen ja kokemukselliseen autenttisuuteen. Tarkoitukseni on selvittää onko ruokalistan kieli lavastettua autenttisuutta, eli epäaitoa vanhana esitettävää kieltä, joka kuitenkin avautuu lukijalle autenttisena vanhana kielenä. Käyttämäni teoria pohjautuu autenttisuuden tutkimukseen erityisesti matkailun piirissä. Käsittelen autenttisuutta MacCannellin, Gilmoren ja Pinen sekä Wangin teorioihin nojaten. Tärkeässä asemassa tutkielmassani on MacCannellin esittelemä teoria lavastetusta autenttisuudesta sekä autenttisuuden kolme eri lajia: objektiivinen, symbolinen ja kokemuksellinen autenttisuus. Objektiivinen autenttisuus tarkoittaa aitoa ja alkuperäistä. Se on kohteen ominaisuus, joka on tieteellisesti todistettavissa. Tutkin ruokalistan kielen objektiivista autenttisuutta vertaamalla ruokalistojen tekstejä sekä vanhan kirjaviron ja kirjasuomen ortografiaa ja sijapäätteitä. Näitä kielen piirteitä on tutkittu niin Suomessa kuin Virossakin vanhimpien säilyneiden tekstien avulla. Peilaan ruokalistan kieltä siis 1500-luvun kirjakieleen ja etsin niistä yhtäläisyyksiä sekä eroja. Mikäli näissä piirteissä on ruokalistojen teksteissä ja vanhoissa kirjakielissä eroja, ei kyse ole objektiivisesti autenttisesta vanhasta kirjakielestä. Kokemuksellista autenttisuutta taas ei voi objektiivisesti mitata, koska se syntyy ihmisessä itsessään. Tutkimukseni kokemuksellisen autenttisuuden materiaalin muodostaakin 20 teemahaastattelua, joiden kautta selvitän ihmisten kokemuksia ruokalistan kielestä kokevatko he sen autenttiseksi vai eivät. Lopuksi yhdistän objektiivisen ja kokemuksellisen autenttisuuden tutkimusten tulokset ja selvitän onko ruokalistan teksti lavastettua autenttisuutta. Matkailija voi nimittäin mielestään saavuttaa kokemuksen autenttisuudesta, vaikka kohde itse asiassa olisikin epäautenttinen. Tällöin on kyse lavastetusta autenttisuudesta. Kummankaan Olde Hansan ruokalistan, ei suomalaisen eikä virolaisen, kieli mukaile vanhaa kirjakieltä. Tekstit eivät siis ole objektiivisesti autenttisia. Kokemuksellisesti autenttisia ne sen sijaan ovat. Lukijoille tarjotaan epäautenttista kieltä, joka esitetään autenttisena vanhana kirjakielenä. Kielessä on käytetty erikoisia piirteitä, jotka aiheuttavat lukijassa autenttisuuden tunteen. Näiden piirteiden käyttöä voidaan kutsua lavastetuksi autenttisuudeksi. Tarkoitus on epäautenttisten kielellisten piirteiden kautta synnyttää lukijassa kokemus autenttisuudesta. Mielenkiintoista tutkimuksen tuloksissa on erityisesti se, että suomenkielisessä ruokalistassa mukaillaan enemmän vanhaa kirjakieltä kuin vironkielisessä, mutta objektiivisesti autenttiset piirteet ärsyttävät suomalaisia informantteja. Matkailun autenttisuuden teoriaan liittyy käsitys, että matkailijat eivät ole valmiita ottamaan vastaan liian autenttisia asioita, vaan heille tulee tarjota sovellettua autenttisuutta. Tätä teoriaa tukee myös suomalaisten informanttien haastattelujen tulos.

Topikalisoijamuotti ja sen lähi-ilmiöt asynkronisessa verkkokeskustelussa

Tutkielma käsittelee topiikin vaihdon merkitsemistä asynkronisessa verkkokeskustelussa. Aineistona on neljäkymmentäkolme keskusteluketjua pelit.fi-verkkosivustolta. Työ kuuluu sähköisen viestinnän tutkimuksen (computer-mediated communication, CMC) alaan. Työssä sovelletaan keskustelunanalyysin metodia kirjoitetun verkkoaineiston analyysiin ja pohditaan aiemman tutkimuksen pohjalta ongelmia, joita verkkokeskusteluaineisto analyysimetodin käytölle tuo. Lisäksi tutkielmassa käsitellään asynkronisen verkkokeskustelua tilana ja paikkana George Lakoffin metaforateoria pohjalta. Työn keskeinen tulos on niin kutsuttu topikalisoijamuotti. Tällä tarkoitetaan kielellistä kehystä metadiskursiiviselle jaksolle, jolla verkkokeskustelijat kehystävät viestissään tapahtuvaa topiikin vaihtumista. Topikalisoija on siis metadiskursiivinen lukuohje muille keskustelijoille. Työssä esitellään topikalisoijamuottiin kuuluvia osia ja kuvaus kunkin osan rakenteesta. Topikalisoijamuottiin kuuluu yksi pakollinen osa, joka viittaa keskustelussa joko eteen- tai taaksepäin. Pakollisen osan lisäksi topikalisoijaan voi kuulua kahdesta kolmeen valinnaista osaa, joilla kirjoittaja voi tarjota muille lukijoille syyn, miksi hän vaihtaa topiikkia tai miten viesti liittyy muuhun käynnissä olevaan keskusteluun. Työssä analysoidaan lisäksi topikalisoijamuotin lähi-ilmiöitä eli muita metadiskursiivisia jaksoja, joilla kirjoittaja voi kehystää topiikkia vaihtavaa puhetoimintoaan. Tutkielmassa analysoidaan myös verkkokeskustelun tila- ja paikkametaforia. Osoittautuu, että abstraktit ilmiöt kuten verkkosivusto, keskusteluketju ja topiikki käsitteistetään jossain määrin väylä- ja säiliömetaforien kautta rajatuiksi tiloiksi, joihin käyttäjät, viestit ja puheenaiheet sijoittuvat.

"Suksi mafioso kuuseen ja tunge varastettu musasi syvälle!" : Tekijänoikeusalan etujärjestöjen peruskoululaisille tuottaman oppimateriaalin tekijänoikeusdiskurssien problematisointia

Problematisoin pro gradu -tutkielmassani tekijänoikeusdiskurssia. Aineistona käytän peruskoululaisille tuotettuja Piraatti-tehdas (2006) sekä Tekijänoikeus suojaa luovaa työtä (2008) –oppimateriaaleja. Tarkastelen kuinka tekijänoikeuksien haltijat pyrkivät aineiston kautta vaikuttamaan koululaisiin. Toteutan analyysini käyttäen hyväksi Arja Jokisen retoristen keinojen viitekehystä lähtökohtanani Bourdieun ajatus siitä, että kieli ei ole ainoastaan väline kommunikointiin, vaan myös vallankäytön väline. Lähestyn tekijänoikeuksia yhteiskunnallisena prosessina, sosiaalisena luomuksena. Lähtökohtani on, että tekijänoikeudet eivät ole luonnonoikeuksia vaan yhteiskunnallisen neuvottelun tuloksena syntyneitä. Tekijänoikeudessa on kyse arvovalinnoista ja vallasta: siitä kenen ääni kuuluu ja kuinka perustelut vahvistavat valta-asetelmia ja tuottavat sosiaalista todellisuutta. Esittelen tekijänoikeuspolitiikan kontekstin ymmärtämiseksi immateriaalioikeuksien ympärillä käytävää keskustelua, jonka yhtenä perimmäisistä kysymyksistä on, kuinka paljon yhteisiä hyödykkeitä on tarpeen aidata, me-neekö edelle yksilön vai yhteisön etu ja ovatko nämä keskenään, ja jos ovat niin millä perustein, yhteen sovitettavia. Oppimateriaalia voidaan kuvata sen laatijoiden pyrkimykseksi tuottaa neutralisoitua tekijänoikeuskuvaa. Tekijänoikeuden ajatellaan sääntelevän ja turvaavan vain omistusta ilman konflikteja muiden yhteiskunnallisten intressien kanssa. Materiaalista nousee esille vastakkainasettelu laillisen ja laittoman sekä moraalisuuden ja moraalittomuuden välillä. Materiaalin tuottajat ottavat oppiainemateriaalissa aseman, joka peilautuu suhteessa ei-toivottuun tilaan: laittomaan ja moraalittomaan. Retoriikassa pyritään asettamaan koululaiset lakia noudattavien moraalisten kansalaisten muottiin. Tämän muotin tekijänoikeuden etujärjestöt pyrkivät määrittämään, eikä muotin ulkopuolella ole tilaa. Etujärjestöjen maailmassa asiat ovat mustavalkoisia ja tekijöiden taloudelliset intressit koetaan kaikkien yhteisinä intresseinä. Argumentoinnin kautta hälvennetään sosiaalisen todellisuuden konstruktiivista rakennetta ja tuotetaan todellisuutta, jossa ei ole sijaa piraateille, joiden toimillaan arvioidaan saattavan kaiken uuden kulttuurin tuottamisen vaaranalaiseksi. Sen sijaan että tekijänoikeuskasvatuksellinen tehtävä suodaan tekijänoikeusalan järjestöille, olisi tarvetta moniääniselle kriittiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle, jossa ovat mukana eri intressiryhmät ja joka tunnustaa sekä tekijänoikeuden esillä oleviin kysymyksiin liittyvät hyödyt että haitat. Oppimateriaali ilmentää ongelmallista ja pitkälti kyseenalaistamaton-ta tilannetta, jossa käytävä keskustelu noudattaa tekijänoikeusalan etujärjestöjen logiikkaa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kuka hyötyy tekijänoikeudesta ja mikä on sen tehtävä? Vahvat tekijänoikeudet eivät välttämättä ole yhteiskunnan etu, niin jonkinlaiselle tekijänoikeudelle on kuitenkin myös tarve.

Julkisen tilan kontrollin ulottuvuuksia. Tapaustutkimus Stop Töhryille -projektista.

Tämä tutkielma keskittyy julkisen kaupunkitilan kontrollin eri muotoihin. Ihmiset käyttävät kaupunkitilaa eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Tilan sallitut ja kielletyt käyttömuodot ovat aina erilaisten toiveiden yhteensovittamista: yhteisen neuvottelun tulos. Tilaa myös kontrolloidaan vastaamaan erilaisia toiveita ja odotuksia. Tutkielmassa julkisen tilan kontrollin muodot on jaettu kolmeen: tilan fyysinen muokkaaminen, tilan valvonta ja asenteisiin vaikuttaminen esimerkiksi politiikkaohjelmilla. Tärkeimpänä kiinnostuksen kohteena on tilanne, jossa jokin toiminta kielletään kokonaisuudessaan. Tutkielmassa käytetään konkreettisena esimerkkinä yrityksestä kontrolloida tilaa Helsingin kaupungin Stop Töhryille -projektia: kyseessä on tapaustutkimus em. projektista. Projekti toteutettiin vuosina 1998–2008 Helsingin kaupungin rakennusviraston sekä yleisten töiden lautakunnan alaisuudessa. Projektin tavoitteena oli vähentää ja poistaa kaupunkitilassa näkyviä graffiteja. Keinoina tähän oli tekninen siivous, valvonta ja viestintä. Graffitit voidaan nähdä yhtenä keinona vallata tilaa itselle. Tutkimuksen ongelmanasettelun taustalla on pohdinta siitä, kohdistuuko julkisen tilan kontrolli jonkin tietyn toiminnon ei-toivottavuuteen vai kohdistuuko kontrolli tiettyjen toimijoiden ei-toivottavuuteen. Tavoitteena on selvittää, minkälainen tilan kontrolliin tähtäävä ohjelma Stop Töhryille -projekti oli. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miksi projekti toteutettiin, mihin projektin toimenpiteet kohdistuivat ja miten nollatoleranssi määriteltiin projektissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Jock Youngin määritelmälle nollatoleranssista, nollatoleranssin kritiikille sekä Henri Lefebvren, Don Mitchellin, Andrea Sharkeyn ja Rob Shieldsin kirjoituksiin oikeudesta tilaan. Aineistona käytetään yleisten töiden lautakunnan kokousten esityslista- ja pöytäkirjamateriaalia sekä haastatteluja projektissa mukana olleille tai projektiin vaikuttaneille tahoille (N=4). Analyysin menetelmänä sovelletaan diskurssianalyysiä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että projektissa hyödynnettiin laajasti erilaisia kontrollin keinoja. Projektin toimenpiteet keskittyivät alussa enemmän toimintoon (graffitien puhdistamiseen ja ehkäisyyn), mutta viimeisinä vuosina painopiste siirtyi enemmän toimijaan (graffitintekijään). Aineiston analyysissä yhtenä olennaisena toimijaryhmänä esille nousivat nuoret ja nuoriso, jotka mainittiin useaan otteeseen graffitintekijöinä. Tutkielmassa tätä ilmiötä pohditaan Mike Presdeen nuoruuden kriminalisointi -käsitteen sekä Zygmunt Baumanin ulossulkemisen paradigman kautta. Nollatoleranssiretoriikka on löydettävissä projektista kolmella tasolla: ideologisella, toiminnallisella sekä viestinnällisellä. Nollatoleranssia perusteltiin ideologisella tasolla rikottujen ikkunoiden teesillä: pieniä sosiaalisia häiriöitä poistamalla voidaan ehkäistä suuria rikoksia. Tämä perustelu vietiin toiminnalliselle tasolle, jossa häiriökäyttäytyjiä valvottiin ja heille vaadittiin kovia rangaistuksia. Viestinnällä pyrittiin madaltamaan kansalaisten sietokykyä graffiti-ilmiöön ja edesautettiin mahdollisimman laajan kansalais- ja asukasyhteistyön syntymistä. Lisäksi projektissa luotiin aktiivisesti tiedon ja kielen politiikkaa, joissa tuotetaan käsitystä siitä että graffitit lisäävät turvattomuutta ja konstruoidaan sellainen kieli, jossa graffitit nähdään ongelmana.

Murteellisuus, maalaisuus ja miellyttävyys helsinkiläisten kuulemana : Monimenetelmäinen tutkimus lukiolaisten kieliasenteista

Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläislukiolaisten asennoitumista suomen murteisiin ja pääkaupunkiseudun puhekieleen. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat sosiaalipsykologinen kieliasennetutkimus ja kansanlingvistiikka. Keskeisin tutkimusmenetelmä tutkielmassa on kuuntelutesti, jonka avulla selvitettiin, miten helsinkiläisnuoret arvioivat kuulemiaan erimurteisia ääninäytteitä ja minne he paikantavat ne. Pääaineistona on 221:n ja lisäaineistona 19 helsinkiläislukiolaisen lomakevastaukset. Lomakkeen avulla vastaajilta kerättiin tietoa ääninäytteisiin liitetyistä assosiaatioista muun muassa asenneskaalojen ja lisäaineistossa avoimien kysymysten avulla. Laajemman aineiston analysoinnissa on hyödynnetty tilastollisia menetelmiä SPSS-ohjelman avulla. Kuuntelutesti koostui yhdeksästä tutkimusta varten äänitetystä puhenäytteestä. Verbal guise -tekniikan mukaisesti kunkin näytteen puhuja puhuu omaa murrettaan, poikkeuksena yksi puhuja, joka tuotti kuuntelutehtävää varten kaksi erimurteista ääninäytettä (matched guise). Kokonaisuutena miellyttävimmäksi arvioitiin helsinkiläisnaisen ja kiiminkiläismiehen ääninäytteet. Lukiolaiset arvioivat siis myönteisimmin ääripäitä: oman asuinalueensa puhetapaa ja murteellista puhetapaa. Kuitenkin toinen Helsinkiin paikannettu puhuja, espoolaisnainen, arvioitiin toiseksi epämiellyttävimmäksi: samalla lailla arvioitiin myös uusimaalaisena pidetyn turkulaismiehen näyte. Nämä epämiellyttävän kuuloisiksi arvioidut puhuivat vastaajien mielestä epäselvästi, mikä vaikutti tilastollisesti merkitsevästi heidän evaluointeihinsa. Matched guise -ääniparista vastaajat pitivät lounaisvälimurteista versiota peräpohjalaisversiota miellyttävämpänä. Tasoittunutta murretta puhuneet sijoitettiin pääasiassa Etelä-Suomeen ja leimallista murretta puhuneet Savoon ja Pohjanmaalle. Kuvaillessaan sanallisesti ääninäytteitä vastaajat kiinnittivät huomiota siihen, kuinka hyvin puhuja suoriutui tehtävästä (kuvasta kertominen), millainen oli hänen tunnetilansa ja kuinka murteellinen hän oli. Murteellisiksi kuvattuja puhujia pidettiin myös maalaisimpina. Helsinkiin paikannettuja puhujia pidettiin murteettomina. Sekä suoraan kysymällä että epäsuorasti kuuntelutestillä tutkien lukiolaisten murreasenteista saadaan samansuuntainen kuva: suurin osa vastaajista suhtautuu melko myönteisesti murteisiin. Sen sijaan suhde pääkaupunkiseutulaiseen puheeseen on ristiriitainen, sillä kuuntelutestin perusteella vastaajat eivät automaattisesti suosi helsinkiläisiksi tunnistamiaan ja puolet heistä pitää slangia leuhkan kuuloisena. Tutkielma antaa tietoa siitä, miten helsinkiläislukiolaiset suhtautuvat kuulemiinsa erilaisiin puhetapoihin. Tämä kuva poikkeaa osin aiempien tutkimusten kuvaamista stereotyyppisistä murreasenteista. Metodisesti tutkimus avartaa käsitystä siitä, miten olennainen merkitys kuulijoille esitetyn äänimateriaalin luonteella on tuloksiin. Murreaineksen ohella asenteisiin vaikuttavat puheen sisällölliset seikat, sekä se, miten selvästi tai epäselvästi puhujan koetaan puhuvan. Menetelmään liittyvistä ongelmista huolimatta kuuntelutehtävän avulla on mahdollista saada tietoa sekä avoimista että alitajuisemmista asenteista eri kielimuotoja kohtaan.

Die mündliche Sprachkompetenz finnischer Deutschlernender aus Sicht der grammatikalischen Korrektheit : Eine Fehleranalyse im Rahmen des HY-TALK-Projekts

Tutkielman päätavoitteena on analysoida suomalaisten, saksaa opiskelevien lukiolaisten suullisen testin suorituksia kielen oikeellisuuden näkökulmasta virheanalyysin avulla. Aineistona on osa Helsingin yliopiston HY-TALK-hankkeen saksan kielen tutkimusaineistosta: videoinnit suullisen kielitaidon testeistä sekä asiantuntijaraadin arvioinnit suorituksista. Koska aineisto on suullinen, tutkielmassa tarkastellaan aluksi suullisen kielen piirteitä. Virheanalyysin pohjana ovat muun muassa Corderin, Nickelin, Kleppinin ja Jamesin esittämät teoriat. Tutkielmassa analysoidaan kolmentoista, selkeästi joko A1.3- tai A2.2-taitotasolle arvioidun opiskelijan suoritukset. Virheanalyysin tavoitteena on saada selville kielioppivirheiden määrät, kullekin taitotasolle tyypilliset kielioppivirheet sekä selvittää tasojen välisiä eroja. Virheanalyysissä ei huomioida leksikaalisia eikä ääntämisvirheitä, vaan keskitytään morfologisiin ja syntaktisiin virheisiin. Virheet jaotellaan eri virheluokkiin (nominaalilausekkeiden deklinaatio, pronomini, taipumattomat sanaluokat, kysymyssanat, kieltoilmaukset, verbit ja lauserakenne) ja ne tilastoidaan taulukoihin. Lisäksi pohditaan virheiden syitä sekä virheiden vaikutusta kielen ymmärrettävyyteen. Jälkimmäistä selvitetään saksaa äidinkielenään puhuvan, kolmihenkisen raadin avulla. Raadin sekä numeeriset että verbaaliset arvioinnit ovat myös osa tutkielman aineistoa. Toinen tutkielman päätavoite on opetussuunnitelman taitotasoasteikon validointi. Tarkoituksena on selvittää oikeellisuuden taitotasokuvausten toimivuutta arvioinnissa A1.3- ja A2.2-tasojen osalta. Tätä tavoitetta varten selvitetään myös kielitaidon arvioinnin taustalla olevia teorioita. HY-TALK-asiantuntijaraadin arviointeja verrataan virheanalyysin tuloksiin korrelaatiokertoimen ja regressiosuoran avulla. Virheanalyysin perusteella voidaan todeta, että molemmilla tasoilla olevat opiskelijat tekevät eniten virheitä nominaalilausekkeiden deklinaatiossa (A2.2-tasolla 60,0 prosenttia kaikista virheistä ja A1.3-tasolla 42,2 prosenttia). A1.3-tasolle arvioidut opiskelijat tekevät paljon virheitä myös verbeissä ja lauserakenteissa, kun taas A2.2-tason opiskelijat hallitsevat nämä rakenteet paremmin. A1.3-tasolle arvioidut opiskelijat tekevät enemmän virheitä (22,10 virhettä sataa sanaa kohden) kuin A2.2-tasolle arvioidut (9,80 virhettä sataa sanaa kohden). Virheiden syitä ovat muun muassa testitilanne, puhekumppanin vaikutus ja interferenssi. Kielen ymmärrettävyyteen vaikuttavat saksalaisen raadin mukaan kielioppivirheiden lisäksi muun muassa puheen sujuvuus ja leksikaaliset ongelmat. Vakavimpina virheinä pidetään virheitä lauserakenteessa, sillä ne haittaavat usein ymmärrettävyyttä. Deklinaatiovirheitä puolestaan ei yleensä pidetä vakavina virheinä. Taitotasokuvaukset toimivat A1.3- ja A2.2-tasojen osalta hyvin, sillä virheanalyysin virhemäärät ja HY-TALK-raadin arvioinnit korreloivat keskenään, kun otetaan huomioon molemmat tasot A1.3 ja A2.2. Kielioppivirheiden määrä siis vaikuttaa kielen oikeellisuuden arviointiin. Taitotasokuvauksia olisi kuitenkin joiltain osin syytä tarkentaa ja yhtenäistää esimerkiksi konkreettisten esimerkkien avulla (esim. mikä on peruskielioppivirhe?) ja kuvaamalla myös kielen ymmärrettävyyttä joka tasolla.

Sotalapsuus, äitiys ja isoäitiys : Kertomuksia sotalapsuuden varjossa

War children were sent away to shelter without their parents to other Nordic countries, mainly to Sweden. The phenomenon was remarkable. During the Second World War nearly 80,000 children were sent from their homes by trains or boats. These children travelled to foster homes where they were placed with new parents looking after them. After the conclusion of the peace, for some months or sometimes years later, orders were given to send the children back to their families in Finland. Returning back to Finland and to their biological parents and families was not always easy. Deep bonds between the children and their foster families were created and leaving caused grief to those small travellers once again. In some cases, distances were created in the relations between Mothers and their daughters. Many had forgotten their Finnish, and returning to school proved difficult. Some of the war children felt rootlessness, a result of being torn away from their family and culture. The aim of this study is to describe how former war children became mothers by themselves, and later on grandmothers. The study also explores how they describe the meaning of the war and their childhood in their own parenthood and what were their experiences of time in foster homes. Seven former war children and three daughters were interviewed for this study. Interviews were biographical. A narrative approach and thematic reading (by Riessman 2008) has guided the analysis of the texts. According to the results of this study, the importance of having your own home , family and security in childhood relationships is significant. Caring and having responsibility for disadvantaged others was important for former war children. What come from the detailed experiences of the 'war childhood' most of all were the difficulties they found on returning to Finland. Some of them had become very attached to their foster parents. There were varying degrees of language problems among the returnees. Some of the interviewees had completely forgotten their native language. Given that, starting the school at home was difficult. They also remembered continuous travelling.When asked on the outcome of their relationship with their biological mother, most interviewees were happy, with a few experiencing some distance in this relationship. Security and being available to protect their children were important in their own motherhood and grand motherhood. In difficult family situations like divorce, they wanted to give their time and support for helping with grandchildren. Another important aspect in family life is interaction between all its members. Talking things through in families and also in War Child Associations was highly valued. However, talking of war childhood had been silenced in some families. In conclusion, the experiences of former war children should take in consideration when difficult situations between parents and children or children s positions in war zones are resolved. War children also have a lot to give for further educational study.

Muistoja kadonneesta valtiosta: DDR:n arkipäivän muistaminen, museoiminen ja Ostalgie

Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään DDR:n arkipäivän muistamista ja museoimista sekä DDR-nostalgiaa eli Ostalgieta. Tutkielmassa esitellään erilaisia näkökulmia muistin ja nostalgian muotoutumiseen ja pohditaan sitä, millä tavoin Saksan menneisyys ja historiapolitiikka ovat vaikuttaneet siihen, kuinka DDR:n menneisyyttä nykyään käsitellään. Työ perustuu Berliinissä, Saksassa huhti-heinäkuussa 2010 kerättyyn aineistoon, joka koostuu haastatteluista, vierailuista DDR:n arkipäivää käsitteleviin museoihin sekä verkkoaineistosta. DDR:n arkipäivää esittelevissä museoissa DDR:n materiaalinen menneisyys on pyritty säilyttämään, jotta muisti siitä ei katoaisi. Museoiden näyttelyt herättelevät ja ylläpitävät muistia sekä valistavat kävijöitä siitä, millaista tavallinen ja arkinen elämä DDR:ssä oli. Museot luovat korostetun ei-poliittisilla ja arkipäiväisillä näyttelyillä vastanarratiiveja viralliselle valtion DDR:stä ylläpitämälle suurnarratiiville, jossa DDR nähdään pelkkänä totalitaarisena diktatuurina ja sorron symbolina. Yhteisöpalvelu Facebookista löytyvässä keskusteluryhmä DDR Zonenkinderissä ihmiset jakavat omakohtaisia ja subjektiivisia muistojaan menneestä. Ryhmä luo vapaan ja avoimen foorumin jakaa muistoja, tuntea yhteisöllisyyttä ja koota kollektiivista muistia menneestä. Sekä DDR-museot että DDR Zonenkinder synnyttävät vaihtoehtoisia näkemyksiä DDR:n menneisyydestä, nämä ovat muussa keskustelussa ovat jääneet vähemmälle huomiolle. DDR:n kaaduttua 1989 ja vuotta myöhemmin Saksojen yhdistyttyä alkoi Saksassa kiivas keskustelu siitä, kuinka DDR:n menneisyyttä tulisi käsitellä. Saksa on toistaiseksi ainoa maa, jossa on yhden vuosisadan aikana järjestetty kaksi totuuskomissiota: ensimmäinen holokaustin ja toinen DDR:n kaatumisen jälkeen. Saksan kielessä on jopa kaksi sanaa, Vergangenheitsbeweltigung sekä Geschichtsaufarbeitung, jotka tarkoittavat menneisyyden käsittelyä tai sen työstämistä. Voi siis sanoa, että vaikean menneisyyden käsittely on saksalaisten erityisosaamista. Totuuskomissio, rajavartioiden oikeudenkäynnit, Stasin arkistojen läpikäyminen sekä DDR:n vertaaminen kolmanteen valtakuntaan saivat itäsaksalaiset tuntemaan itsensä toisen luokan kansalaisiksi, joilla ei ollut oikeutta omaan menneisyyteensä, mutta ei myöskään omaan tulevaisuuteensa. Itäsaksalaisista tuntui, ettei heidän elämänsä menneisyys näkynyt Länsi-Saksan hallinnoimassa historiankirjoituksessa. DDR:n nopea katoaminen niin poliittisena järjestelmänä kuin materiaalisena kulttuurina kiihdytti Ostalgien syntyä. Itäsaksalaisten vuosikymmeniä odottamat läntiset kulutushyödykkeet sekä vauraus ja hyvinvointi eivät saavuttaneetkaan itää siinä määrin ja yhtä nopeasti kuin siellä oli oletettu. Yhdistymisen aikaansaama euforia muuttui pian pettymykseksi, kun uuteen systeemin sopeutuminen ei onnistunut kivuttomasti. Analyysissa käytetään Daphne Berdahlin näkemystä Ostalgiesta keinona luoda vastanarratiiveja. Tämän lisäksi analyysissä tukeudutaan Paul Cooken näkemykseen Ostalgiesta Länsi-Saksan harjoittaman itäsaksalaisen kulttuurin ja historian kolonisaation vastustamisena. Tutkielmassa Ostalgie nähdään itäsaksalaisten vastarintana ja itsemääräämisoikeuden vaatimisena. Tutkielmassa tullaan myös siihen johtopäätökseen, että Ostalgiessa pohjimmiltaan kysymys on uuden järjestelmän ja länsimaisen kulttuurin hallitsemisesta ripauksella itäsaksalaista erityislaatuisuutta eikä niinkään menneisyyden haikailusta tai halusta palauttaa DDR valtiona tai poliittisena järjestelmänä. Ostalgien avulla itäsaksalaiset rakentavat uudenlaista identiteettiä uudessa systeemissä, mutta kuitenkin säilyttävät osan jotain vanhaa ja erityslaatuista.

Yhteisestä toiminnasta yhteiseen kieleen : keskustelunanalyyttinen tutkimus toisen kielen oppimisesta kielikylpypäiväkodin arkitilanteissa

This dissertation examines how Finnish-speaking children learn Swedish in an immersion kindergarten where the method of Canadian immersion is used. Within the framework of conversation analysis, this study explores how second language learning is situated in interaction and evidenced in the participants´ verbal and non-verbal behavior. The database consists of 40 hours of videotaped data collected in naturally occurring situations in a group of 15 four-year-old children during the first two years of their immersion. Due to the immersion method, all the children share the same L1, in this case Finnish, and the teachers understand Finnish. However, they speak only Swedish to the children in all situations and Swedish is learned in interaction without formal teaching. The aim of the study is to discover how the children´s second language competence gradually increases when they participate in interaction with the Swedish-speaking teachers. The study also sheds light on the methodological question of how second language learning can be analyzed with the method of conversation analysis. The focus is on showing how the second language is learned in interaction, especially on how learning is achieved collaboratively. In this study, the emerging second language competence is explored by investigating how the children show understanding of the teachers´ non-verbal and verbal actions during the first and the second semester of the immersion. The children´s use of Swedish is analyzed by investigating how they recycle lexical items and later even syntactic structures from the teachers´ Swedish turns. The results show that the teachers´ actions are largely understood by the children even at the beginning of the immersion. The analyzes of the children´s responsive turns reveal that they interpret the teachers´ turns on the basis of non-verbal cues at first. Especially at the beginning of the immersion, the participants orient to the progress of interaction and not to problems in understanding. Even in situations where the next actions show that the children do not understand what is said, they tend to display understanding rather than non-understanding. This behavior changes, however, when the children´s competence in their second language increases. At the second semester, the children both show understanding of the teachers´ verbal turns and also display their non-understanding by initiating repair when they do not understand. Understanding of the teachers´ verbal turns, including their syntactic structure, is manifested in the ways the children tie their turns to the teachers´ turns. Recycling, on the other hand, proves to be the way by which the children start to speak the second language. In this study, the children´s common L1 is evidenced to be an important resource in interaction. It allows the children to participate in their individual ways and to share their experiences both with each other and with the teachers. It also enables them to co-construct conversations that lead to collaborative learning. Moreover, the uninhibited use of L1 proves to be an important analytic tool that makes the immersion data especially fruitful for conversation analytic research on second language learning, since the children´s interpretations of the second language are in evidence even when they do not speak the second language.

Yhteinen kaupunki, eriytyvät kaupunginosat? : Kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden alueellinen eriytyminen ja muuttoliike pääkaupunkiseudulla

This thesis critically examines the patterns and processes of ethnic residential segregation in the Helsinki Metropolitan Area (HMA). These phenomena are examined in two main ways: a) between the native and immigrant populations and b) the extent to which different immigrant groups are sharing the same neighbourhoods. The main aim of the study is to test the extent to which the theoretical claims of the selective migration processes can explain the development of ethnic residential segregation in HMA. The data is mixed: it consists of neighbourhood-level statistics related to the migration, demography and housing stock. The selective migration flows are analysed within and between neighbourhood-types, defined on the basis of the percentages of foreign-language-speakers. For contextual purposes, the study also includes fifteen expert interviews who work within the housing sector. Firstly, the results show that, from the early 2000s the patterns of ethnic residential segregation have strengthened while the differences between neighbourhoods have grown. On a more general level the HMA can be divided into two main areas: some eastern and north-eastern neighbourhoods that have experienced the rise of immigrant concentrations and; the northern, north-western and southern parts of the HMA, where the number and percentages of immigrants have remained relatively low. However, within the eastern and north-eastern neighbourhoods there are also discernable internal differences that reflect the income levels of the inhabitants and the type of housing stock. The results also show that, the existing immigrant concentrations are ethnically and culturally mixed and thus qualitatively different from China town and Little-Italy enclaves of single groups of immigrants. Secondly, the results show that there are clear signs of the selective migration processes of the native and immigrant populations which have resulted in the discernable development of ethnic residential segregation. Migration flows of the native population have gravitated towards neighbourhoods, where the percentage of immigrants is below the HMA average. This has resulted in significant migration losses for neighbourhoods with established and developing concentrations of immigrants. Meanwhile, migration of immigrants has been drawn to neighbourhoods where their percentages are above the HMA average. However, the results also point to clear differences in the migration and spatial patterns of different immigrant groups. The spatial selectivity of migration is, thus, more prominent amongst the native population than when compared with immigrants. Overall, the results indicate that the reproduction of the selective migration flows of the native and immigrant populations will largely determine HMA s future development of ethnic residential segregation.

Sanomattakin selvää? : "Ja", "mutta" ja "että" puheenvuoron lopussa

This study describes the use of utterances ending in the conjunctions "ja" (‘and’), "mutta" (‘but’) or "että" (‘that’/‘so’) in Finnish conversation. It argues that in spoken interaction, these conjunctions are not only used as linking elements but also as final elements in interactional and linguistic units. In contrast to more traditional views, the study shows that final conjunctions do not always indicate incompleteness or project continuation, but that they can also form recognizable points for turn-transition. In these contexts they can be reanalyzed as final particles that leave some aspect of the turn implicit. The data for the study consist of audio-taped telephone conversations and videotaped service encounters. Situated within the framework of conversation analysis and interactional linguistics, the study discusses the interactional uses of conjunction-final turns and their recognizability as possibly complete units in talk-in-interaction. The analysis of conjunction-final utterances focuses on 1) participant orientation, and 2) their recurrent contexts of use. The results show that the recipients of conjunction-final utterances often treat them as sufficient and complete in their contexts by displaying understanding or agreement. When the same speaker continues after a pause, it is not always clear that the continuation was "planned" in advance; it can also be reactive to lack of expected uptake. In these cases, a turn can be analyzed as potentially complete even if the same speaker decides to continue after a pause. In the light of these observations, the study confirms the incremental nature of spoken language. All the final conjunctions under examination have recurrent and recognizable contexts of use. Most typically, a conjunction-final utterance is produced in the service of some earlier claim by the same speaker. The conjunction-final utterance may 1) specify the earlier claim with a detailing list ("ja"), 2) legitimize it by presenting grounds ("että") or 3) partly back down from it by making a concession ("mutta"). Together with the earlier claim, conjunction-final utterances form recognizable discourse patterns that are used for argumentative purposes. In these contexts, conjunctions are used to relinquish the floor instead of functioning as turn-holding devices. In conclusion, the study discusses the emergence of conjunctions as final particles – how their development can be explained. Conjunction-type final particles emerge from recurring situations in which the future course of the conjunction-final turn-so-far is clear enough to remain unsaid, to be left to inference. More specifically, this ability to leave something to inference often lies in the fixed discourse patterns that are conventionalized and predictable and thus reducible.

Päivikin sadusta Metsolan lapsiin : Aili Somersalon lastenkirjojen nimistö 1910-luvulta 1950-luvulle

Tutkielmassa selvitetään, millaiset piirteet ovat tyypillisiä Aili Somersalon kirjoittamien satuteosten nimistölle. Tarkasteltavana on 274 nimeä, jotka on poimittu kymmenestä Somersalon vuosina 1918 1951 julkaistusta lastenkirjasta. Nimiaineisto on jaettu kuuteen eri kategoriaan: ihmisten nimiin, eläinten nimiin, kuvitteellisiin nimiin, fantastisten satuolentojen nimiin, paikannimiin ja lainanimiin. Tutkielmassa keskitytään nimien rakenteellisten piirteiden ja funktioiden erittelyyn. Tämän lisäksi pohditaan, kuinka nimet ovat motivoituneet ja muuttuuko kirjailijan nimenanto vuosikymmenten aikana. Tutkielmassa sivutaan myös nimen ja nimityksen välistä rajaa sekä kyseenalaistetaan iso alkukirjain proprin tunnusmerkkinä kaunokirjallisessa kontekstissa. Aineiston nimille tyypillisiä rakenteellisia piirteitä ovat yksinimisyys, yhdysnimirakenne ja nimien kaksiosaisuus, appellatiivisuus ja adjektiivien esiintyminen nimenä tai nimenosana, johtimien käyttö sekä erilaiset äänteelliset piirteet. Nimen perustehtävän, identifioinnin, lisäksi aineiston nimet pyrkivät kuvailemaan, luokittelemaan ja lokalisoimaan tarkoitteitaan. Vuosikymmenten aikana teosten nimimäärä kasvaa maltillisesti. Teosten sisältämissä konventionaalisissa nimissä näkyy kulloisenkin vuosikymmenen nimimuoti. Merkillepantavaa on myös teoksissa esiintyvä hahmojen samanimisyys. Mielenkiintoisen lisän analyysiin tuovat aineiston lainanimet, jotka ovat peräisin paitsi universaalista satuperinteestä, myös suomalaisesta kansanmytologiasta ja Kalevalasta. Kansallisromanttisuus näkyy myös teoksiin valikoituneissa konventionaalisissa nimissä, joista suuri osa on omakielisiä. Kirjailija on lainannut teoksiinsa nimiä myös omasta elämänpiiristään. Somersalon nimenmuodostus nojaa vahvasti leksikkoon. Aineiston nimien ja nimitysten välinen raja ei ole yksiselitteinen, ja aineiston voikin luonnehtia koostuvan nimityksen kaltaisista nimistä ja nimen kaltaisista nimityksistä. Kaiken kaikkiaan aineiston nimet ovat hyvin informatiivisia, tarkoitteen fyysisiä tai mentaalisia ominaisuuksia kuvailevia, ja toimivat olennaisena osana tarinankerrontaa. Nimet kielivät kirjailijan kannattamasta ideologiasta, ja kytkeytyvät siten myös reaalimaailmaan. Vaikka kirjailijan nimenanto on osin huolimatonta, on se silti selvästi harkittua. Aili Somersalon luoma nimimaisema on omalakinen ja tunnistettava.

Una gramática descriptiva del chabacano de Ternate

This dissertation is a descriptive grammar of Ternate Chabacano, a Spanish-lexifier Creole spoken by 3.000 people in the town of Ternate, Philippines. The dissertation offers an analysis of the phonological, morphological, and syntactic system of the language. It includes an overview of the historical background, the current situation of the speech community and a collection of annotated texts. Ternate Chabacano shares many characteristics with its main adstrate language Tagalog as well as the dialectal varieties of Spanish. At present, English also exerts an influence, nevertheless mainly affecting its lexicon. The description offered is based on fieldwork conducted in Ternate. Spoken language collected through thematic interviews forms the main type of the material analysed. Information regarding the informants and text types is included in the examples. Ternate Chabacano has a five-vowel system and 17 consonant phonemes. The morphology of the language is largely isolating. Clitics are used extensively for expressing adverbial relations. The verbal system is based on the preverbal markers that express the category of tense, modality and aspect, among which aspect is the main dimension. Complex predicates and verbal chains are used in order to further distinguish aspect and modality, as well as changes of voice and valency. Intransitive verbs express motion, states, and reflexive actions, even though the majority of verbs can occur in both intransitive and transitive clauses. Ternate Chabacano is a nominative-accusative type language but the typological configuration of the Philippine languages influences the marking of its constituents. A case in point is constituted by the nominal determination system. The basic constituent order in a clause is VSO. Equative and attibutive clauses are formed by juxtaposition while the locative clauses feature a copula. Indefinite terms are expressed through existential constructions. The negation of existential clauses differs from standard negation but both are intensified in the same way. In spoken discourse, tag-questions are common. Pragmatic elements and social formulas reflect largely the corresponding Tagalog expressions. Coordination and subordination occur typically without overt markers but a variety of markers exists for expressing different relations, especially those made explicit by adverbial clauses. Verbal chains form a continuum from serial verbs to complementation and ultimately to coordination.