Tutkimusetiikka ja tutkimusympäristön normit

According to some scientists it is not useful to integrate ethics into research practices. Their claim is that only unethical persons have ethical problems and because of this we must accept ethical misbehaviour as a phenomenon typical of human society. In the present study the argument that the moral personality of scientists explains ethical problems in science is questioned; in addition, the focus is shifted from individuals to the level of the research environment. The question asked is whether the research environment somehow contributes to research ethics violations. To answer this question the focus was turned towards the research environment norms. The aim of the study was to investigate whether or not these norms are consistent with the norms of research ethics, so that it would be possible to evaluate if the research environment supports scientists in their task of meeting the ethical standards of scientific research. In the study the research environment was examined in three parts. The first deals with society especially Finnish society as a research environment. The second deals with the autonomous science institution as a research environment, while the third deals with scientific society (working according to scientific criteria) as a research environment. The conceptual analysis method was used. This means that various normative arguments were analysed, the primary assumptions behind them were recognized, and the acceptability of normative claims was evaluated according to their consistency. The results of the study do not support the claim that ethical violations in science could be satisfactorily explained by referring only to the personal qualities of scientists. The research environment can limit the freedom to follow the ethical principles of science, it can prevent scientists from handling ethical problems openly and from integrating ethical norms effectively into research practices. The norms of research environment are often implicit but nevertheless influence scientific practices. Further, the results indicate that handling ethical questions should be a part of scientific training.

Ammatti, ihminen ja maailmankuva murroksessa : Tutkimus yliopistokirjastoista ja kirjastonhoitajista tietoyhteiskuntakaudella 1970-2005

PROFESSION, PERSON AND WORLDVIEW AT A TURNING POINT A Study of University Libraries and Library Staff in the Information Age 1970 - 2005 The incongruity between commonly held ideas of libraries and librarians and the changes that have occurred in libraries since 2000 provided the impulse for this work. The object is to find out if the changes of the last few decades have penetrated to a deeper level, that is, if they have caused changes in the values and world views of library staff and management. The study focuses on Finnish university libraries and the people who work in them. The theoretical framework is provided by the concepts of world view (values, the concept of time, man and self, the experience of the supernatural and the holy, community and leadership). The viewpoint, framework and methods of the study place it in the area of Comparative Religion by applying the world view framework. The time frame is the information age, which has deeply affected Finnish society and scholarly communication from 1970 to 2005. The source material of the study comprises 30 life stories; somewhat more than half of the stories come from the University of Helsinki, and the rest from the other eight universities. Written sources include library journals, planning documents and historical accounts of libraries. The experiences and research diaries of the research worker are also used as source material. The world view questions are discussed on different levels: 1) recognition of the differences and similarities in the values of the library sphere and the university sphere, 2) examination of the world view elements, community and leadership based on the life stories, and 3) the three phases of the effects of information technology on the university libraries and those who work in them. In comparing the values of the library sphere and the university sphere, the appreciation of creative work and culture as well as the founding principles of science and research are jointly held values. The main difference between the values in the university and library spheres concerns competition and service. Competition is part of the university as an institution of research work. The core value of the library sphere is service, which creates the essential ethos of library work. The ethical principles of the library sphere also include the values of democracy and equality as well as the value of intellectual freedom. There is also a difference between an essential value in the university sphere, the value of autonomy and academic freedom on the one hand, and the global value of the library sphere - organizing operations in a practical and efficient way on the other hand. Implementing this value can also create tension between the research community and the library. Based on the life stories, similarities can be found in the values of the library staff members. The value of service seems to be of primary importance for all who are committed to library work and who find it interesting and rewarding. The service role of the library staff can be extended from information services provider to include the roles of teacher, listener and even therapist, all needed in a competitive research community. The values of democracy and equality also emerge fairly strongly. The information age development has progressed in three phases in the libraries from the 1960s onward. In the third phase beginning in the mid 1990s, the increased usage of electronic resources has set fundamental changes in motion. The changes have affected basic values and the concept of time as well as the hierarchies and valuations within the library community. In addition to and as a replacement for the library possessing a local identity and operational model, a networked, global library is emerging. The changes have brought tension both to the library communities and to the relationship between the university community and the library. Future orientation can be said to be the key concept for change; it affects where the ideals and models for operations are taken from. Future orientation manifests itself as changes in metaphors, changes in the model of a good librarian and as communal valuations. Tension between the libraries and research communities can arise if the research community pictures the library primarily as a traditional library building with a local identity, whereas the 21st century library staff and directors are affected by future orientation and membership in a networked library sphere, working proactively to develop their libraries.

Naiset, luonto ja uskonto : Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä

Tutkielmassa tarkastellaan ekofeminismiä ja sen tarjoamia mahdollisuuksia uskonnollisten luontodiskurssien tutkimiselle. Ekofeminismi on saavuttanut Suomessa yllättävän vähäistä kiinnostusta siitäkin huolimatta, että sekä feministisellä tutkimuksella että toisaalta uskontoekologialla on jalansijansa suomalaisessakin uskontotieteessä. Tutkielman tehtävänä onkin osaltaan paikata tätä tyhjiötä ja paitsi esitellä keskeisiä ekofeministisiä teorioita, niin myös näiden pohjalta kehitellä uudenlaista näkökulmaa uskontotieteelliseen, ihmisen ja luonnon suhdetta koskevaan tutkimukseen. Metodologisena viitekehyksenä tutkielmassa on käytetty sekä van Dijkin kriittisen diskurssianalyysin että Chris Weedonin kuvaileman jälkistrukturalistisen teorian perusperiaatteita, vaikkei diskurssianalyysi olekaan tutkielman pääasiallinen tavoite. Vaikka tutkielmassa sitoudutaan avoimesti ekofeministiseen projektiin, on näkökulma myös käytettyyn tutkimuskirjallisuuteen kriittinen: yhtäältä ekofeminististä näkökulmaa esitetään vaihtoehdoksi ns. perinteisille uskonnontutkimuksen teorioille, toisaalta tarkastellaan itseään ekofeminismiä ja sen lähtökohtia itsekriittisesti. Tutkielmassa käytetty uskonnon määritelmä nojaa Clifford Geerzin määritelmään uskonnosta symbolijärjestelmänä, joka osaltaan muokkaa yhteiskunnallista järjestystä sekä yhteiskunnan jäsenten syvimpiä arvoja ja asenteita. Näin nähtynä uskonnolla on tärkeä asema myös luontodiskurssien muodostamisessa ja ylläpitämisessä, eikä sitä näin ollen ole syytä jättää ekofeministisen tarkastelun ulkopuolelle. Ekofeminismi on 1970-luvulla syntynyt feminismin haara, jonka perustana on ajatus, että kaikki alistamisen muodot ovat verkkomaisessa suhteessa toisiinsa ja niiden taustalla toimivat samat mekanismit, oli kyseessä sitten rotuun, luokkaan, sukupuoleen tai lajiin perustuva sortaminen. Sorron taustalla toimivan ideologian ydin on käsitys järjen vallasta luonnon yli, jolloin alistetut ryhmät sekä naisellistetaan että naturalisoidaan. Tämän käsityksen perustan muodostavat länsimaista ajattelua jäsentävät dualismit kuten järki/tunne, mies/nainen, mieli/ruumis, yhteiskunta/luonto. Myös ympäristökriisin katsotaan nousevan näistä dualismeista, joten niiden tarkastelu, esiinkaivaminen ja purkaminen ovat yksi tärkeä osa ekofeminististä projektia. Näin ollen myös tässä tutkielmassa on kiinnitetty erityishuomio dualismeihin käyttäen apuna Val Plumwoodin teoriaa dualistisista mekanismeista ja toisaalta Karen Warrenin teoriaa dualismeihin nojaavasta herruuden logiikasta. Tutkielmassa luodaan myös katsaus länsimaisen, dualismeille pohjaavan luontosuhteen syntyyn niin filosofiassa, tieteessä kuin kristinuskossakin siten, kuin se ekofeminismin parissa yleisesti käsitetään. Tutkielmassa keskitytään kahteen ekofeministiseen pääsuuntaukseen, materiaaliseen ja kulttuuriseen ekofeminismiin. Näistä ensimmäisen taustalla ovat erilaiset sosialistiset ja marxilaiset teoriat: painotus on biologisesti ja sosiaalisesti sukupuolittuneessa työn jakautumisessa sekä naisen asemassa uusintavan työn tekijänä ja välittäjänä kulttuurin ja luonnon välissä. Kulttuurinen ekofeminismi puolestaan näkee ongelmien juuret enempi kulttuurisina, jolloin pääpaino on patriarkaalisen kulttuurin tavassa väheksyä kaikkea feminiiniseksi luokiteltua ja siten sekä naisia että luontoa. Tutkielmassa nämä kaksi näkökulmaa yhdistetään, sillä symbolis-materiaalisen sortokäsityksen mukaisesti huomio tulee kiinnittää yhtä lailla sorron materiaaliseen kuin kulttuuriseenkin puoleen. Tämän yhdistämisen tuloksena muodostuu uudenlainen näkökulma: ekofeministinen holismi. Ekofeministisen holismin teorian juuret ovat paitsi yllä mainituissa ekofeminismin muodoissa, niin myös pyrkimyksessä ylittää ekofeministisen ajattelun sisäiset dualismit. Teoria nojaa yhtäältä ns. ekologiseen hoivaetiikkaan ja toisaalta ajatukseen ekologisesta holismista: kokonaisuus hahmotetaan osiensa kautta, ja pääpaino on erilaisten suhteiden verkkomaisessa ymmärtämisessä. Huomio kiinnitetään yhtä lailla materiaaliseen kuin diskursiiviseenkin todellisuuteen, sillä valtarakenteet muotoutuvat näiden kahden vuorovaikutuksesta. Ekofeministinen holismi tarjoaakin uskonnollisten luontodiskurssien kriittiseen tarkasteluun monipuolisen näkökulman, jonka avulla on mahdollista paljastaa näiden diskurssien taustalla vaikuttavia dualistisia rakenteita samalla, kun huomioidaan myös näiden rakenteiden materiaaliset ja sosiaaliset vaikutukset. Kasaantuvien ekologisten ja sosiaalisten ongelmien edessä tällainen näkökulma puoltaa paikkaansa myös uskontotieteessä. Avainsanat: ekofeministiset teoriat - länsimainen luontosuhde - dualismit - ekologinen holismi - ekologinen hoivaetiikka - uskonnollinen luontodiskurssi

Kaukana Vatikaanista – Katolinen kirkko Suomessa 1989–1998

Tutkimuksessa tarkastellaan katolista kirkkoa Suomessa vuosina 1989-1998. Tutkimus alkaa paavi Johannes Paavali II:n Pohjoismaiden-vierailusta kesällä 1989 ja päättyy Suomen katolisen kirkon pitkäaikaisen piispan Paul Verschurenin eroon tehtävästään vuonna 1998. Tutkimuksen kolme pääkysymystä ovat kirkon hallinnon ja rakenteen muutokset, katolisen kirkon identiteetti Suomessa ja ekumeeniset suhteet erityisesti Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Lähteinä olen käyttänyt Helsingin katolisen hiippakunnan lehteä Fidesiä, muuta lehdistömateriaalia ja haastatteluja. Paavin-vierailulla oli merkittävät seuraukset niin Suomen katoliselle paikalliskirkolle kuin luterilaiselle kirkollekin. Vierailun myötä pieni katolinen vähemmistö tuli tunnetummaksi Suomessa. Vierailu muutti Vatikaanin käsityksiä Suomesta, millä oli kauaskantoiset vaikutukset kirkkojen ekumeenisiin suhteisiin. Pyhän Birgitan 600-vuotismuistojuhlien yhteydessä Suomen ja Ruotsin luterilaisten ja katolisten piispojen yhdessä paavin kanssa toimittama jumalanpalvelus, paavin ekumeniaa käsitellyt kiertokirje Ut unum sint ja Pohjoismaiden luterilaisten ja katolisten kirkkojen aloittamat neuvottelut kirkko- ja virkakäsityksistä olivat 1990-luvun merkittäviä ekumeenisia hetkiä, joihin paavin vierailulla oli vaikutusta. Kirkon hallinto ja rakenne olivat monelta osin jo vakiintuneet 1990-luvulle tultaessa, mutta muutamia merkittäviä muutoksia tapahtui. Kirkon jäsenmäärä kasvoi lähinnä maahanmuuton johdosta koko tutkitun ajanjakson ajan. Jäsenmäärän kasvu synnytti uusia seurakuntia ja kappeleita hiippakuntaan. Halu kappelin rakentamiseen ei aina kuitenkaan lähtenyt hiippakunnan tarpeesta vaan yksittäisten ihmisten tai liikkeiden. Esimerkiksi neokatekumenaalinen maallikkoliike rakennutti 1990-luvun alussa Ouluun kappelin, mutta hiippakunta ei ollut täysin hankkeen takana. Ongelmat kappeleiden rakentamisessa ja monet muutkin haasteet, johtuivat pitkälti kirkon taloudellisesta tilanteesta. Kirkolla ei ollut verotusoikeutta eikä jäsenten maksamat avustukset riittäneet kattamaan kuluja. Katolinen kirkko yritti 1990-luvun alkupuolella miettiä keinoja taloudellisen tilanteen parantamiseksi. Piispa Verschuren piti monessa yhteydessä myös esillä vähemmistöjen juridista asemaa koskevia ongelmia ja uskontolainsäädännön epäkohtia. Kolmas merkittävä rakenteellinen muutos kirkossa oli papiston puolalaistuminen. Katolisen kirkon identiteettiä Suomessa on vaikea erottaa omaksi kokonaisuudekseen koskien vain 1990-lukua. Olenkin pyrkinyt tarkastelemaan identiteettiä niistä haasteista käsin, joita kirkko 1990-luvulla kohtasi. Suomessa käytiin keskustelua muun muassa eronneiden tilanteesta ja naisen asemasta. Kirkko kannusti jäseniään keskusteluun ja myös piispa ja papisto olivat usein toivottujen uudistusten kannalla. Suomessa katolinen kirkko eli pienenä vähemmistönä, joten monet kirkon oppiin liittyvät kysymykset olivat haasteellisia. Esimerkiksi perhe- ja seksuaalieettiset kysymykset ja naisen asema olivat vaikeita tilanteessa, jossa suurin osa katolilaisista oli naimisissa ei-katolilaisen kanssa. Vaikka Suomessakin toivottiin muutoksia, joihinkin kirkon oppiin liittyviin kysymyksiin, Keski-Euroopasta alkanut protestiliikehdintä kirkon uudistumiseksi ei näkynyt täällä voimakkaasti. Suomessa kirkon tilanne oli hyvin erilainen kuin niissä Euroopan maissa, joissa liikehdintä sai kannatusta. Suomessa arvostettiin kirkon perinteistä liturgiaa ja pyrittiin rakentamaan yhtenäistä, identiteetiltään suomalaista katolista kirkkoa.

John Searlen teoria tietoisuudesta

Tutkielmassa esitellään ja arvioidaan John Searlen teoriaa tietoisuudesta. Tietoisuus (consciousness) on Searlen mukaan tärkein mielenfilosofinen käsite. Searle ei määrittele käsitettä tarkasti, vaan tyytyy esittämään sitä kuvaavia esimerkkejä ja analogioita. Tietoisuuden keskeisimmiksi ominaisuuksiksi Searlen teoriassa näyttävät muodostuvan intentionaalisuus (intentionality), subjektiivisuus (subjectivity) ja kausaalinen vaikutus käyttäytymiseen (mental causation). Näihin ominaisuuksiin liittyvät myös Searlen painavimmat tietoisuudesta esittämät argumentit. Argumenttien analysointi on tutkielman tärkein tavoite. Searlen yhteysperiaatteen (Connection Principle) mukaan intentionaalisia tiloja voi olla vain olennolla, jolla voi olla tietoisia intentionaalisia tiloja, ja jokainen alitajuinen intentionaalinen tila on ainakin potentiaalisesti tietoinen. Toisin sanoen intentionaalisuuden ja tietoisuuden välillä vallitsee välttämätön yhteys seuraavasti: on loogisesti välttämätöntä, että jokainen intentionaalinen tila voi ainakin periaattessa päästä tietoisuuteen.Tutkielmassa kuitenkin osoitetaan, että yhteysperiaateeseen on syytä suhtautua epäillen. Searlen yhteysperiaatteen puolesta esittämä argumentti näyttää nimittäin sisältävän dilemman. Jos erottelu intrinsiseen ja näennäiseen intentionaalisuuteen tulkitaan Searlen tavoin, syyllistytään sen olettamiseen, mikä pitäisi todistaa; jos taas erottelu tulkitaan toisin kuin Searle, argumentti ei tue yhteysperiaatetta. Searlen mukaan mentaaliset tilat ovat aina jonkun mentaalisia tiloja. Tästä väitteestä Searle pyrkii johtamaan toisen, paljon radikaalimman väitteen: mielen ilmiöt kuuluvat omaan ontologiseen kategoriaansa, subjektiivisten mentaalisten tilojen kategoriaan. Searlen käsitystä tukee Thomas Nagelin esittämä, hyvin samansisältöinen argumentti. Yksimielisyys ei kuitenkaan ole erehtymättömyyden tae, sillä Paul Churchlandin kritiikki näyttää pahasti horjuttavan Searlen subjektiivisuusargumentin uskottavuutta. Churchland väittää Searlen syyllistyvän intensionaaliseen virhepäätelmään. Yksittäisen henkilön episteemisen pääsyn rajoittuneisuudesta ei Churchlandin mukaan voida tehdä mitään ontologisia johtopäätöksiä, koska tiedetyksi tuleminen ei ole objektin aito ominaisuus. Vastaväite näyttää olevan kohtalokas Searlen subjektiivisuusargumentille. Subjektiivisuuden ongelma näyttää olevan perustava metafyysinen vedenjakaja, joka jakaa mielenfilosofiset teoriat toisaalta materialistisiin, toisaalta dualistisiin. Searle uskoo, että mieli-ruumis -ongelma (mind-body problem) on ratkaistavissa ilman, että tarvitsee valita kumpaakaan. Ratkaisu sisältyy kahteen Searlen näennäisesti yhteensopimattomaan teesiin. Ensimmäisen teesin mukaan mentaaliset tilat ovat todellisia ilmiöitä, eikä niitä voida redusoida mihinkään muuhun tai eliminoida määrittelemällä ne uudestaan. Toisen teesin mukaan aivojen operaatiot aiheuttavat mentaaliset tilat ja mentaaliset tilat ovat aivojen piirteitä. Teeseistä jälkimmäinen osoittautuu ongelmalliseksi syistä, jotka Jaegwon Kim on esittänyt. Jos mentaaliset tilat olisivat aivojen ominaisuuksia, ei mielen ja aivojen välinen suhde voisi olla kausaalinen, koska kausaatiossa (causation) on aina kyse kahden erillisen entiteetin tai tapahtuman välisestä relaatiosta, jossa suhteen osapuolien välillä on oltava ajallista etäisyyttä. Toiseksi Searlen vertaus tietoisuuden ja aivojen suhteesta kappaleen kiinteyden ja sen mikrorakenteen suhteeseen epäonnistuu, koska tietoisuus ja kiinteys kuuluvat Searlen teoriassa eri ontologisiin kategorioihin, eikä niitä siten voi ongelmattomasti rinnastaa. Searlen analogia kiinteyteen murtuu myös siksi, että kappaleen mikrorakenne ei yksinkertaisesti aiheuta sen kiinteyttä. Tietoisuus ei siis voi olla samanaikaisesti aivojen ominaisuus ja aivojen kausaalisen toiminnan seuraus. Tutkielmassa päädytään puolustamaan kantaa, että Searlen argumentit eivät ole vakuuttavia ja että Searle ei ole onnistunut eksplikoimaan teoriaa, joka välttäisi dualismiin ja materialismiin liittyvät tunnetut ongelmat. Kysymys mikä on mielen suhde ruumiiseen, jää siten avoimeksi. Avainsanat: intentionaalisuus, mentaalinen, mieli-ruumis -ongelma, Searle, subjektiivisuus, tietoisuus

Asunnoton yhteiskunnan jäsenenä : Sosiaalisesti syrjäytyneen osallistumismahdollisuudet ja deliberatiivinen demokratia

Tutkielmassani selvitän, millä tavalla sosiaalisesti syrjäytyneen, kuten asunnottoman, on mahdollista osallistua yhteiskunnan toimintaan ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Tutkimuskysymykseni ovat: Toteutuvatko perustuslain 14 § ja 19 §:ssä säädetyt oikeudet, ja ovatko viranomaisten toimet riittäviä edistämään syrjäytyneiden asunnottomien itsenäistä asumista sekä lisäämään vaikutusmahdollisuuksia itseään koskevassa päätöksenteossa. Voisiko deliberatiivisen demokratiamallin avulla vahvistaa syrjäytyneiden yhteiskunnallista osallistumista, ja siten helpottaa asunnottomuusongelmaa. Asunnottomia oli vuonna 2006 noin 7 400 henkilöä. Syitä joutua asunnottomaksi on useita. Valtaosalla ongelmat ovat kasautuneet, minkä jälkeen itsenäinen selviäminen on hankaloitunut. Asunnottomilla on usein monia eri ongelmia kuten pitkäaikaissairauksia, työttömyyttä ja päihteiden väärinkäyttöä. Avioero on yksi keskeisistä yksittäisistä syistä etenkin miehille päätyä asunnottomaksi. Maahanmuuttajien asunnottomuus voi olla seurausta pyrkimyksestä integroitua yhteiskuntaan: Muuttaessa sijoituspaikkakunnalta esimerkiksi ystävien, työn tai opiskelun vuoksi kasvukeskukseen, maahanmuuttajan voi olla vaikeaa saada asuntoa. Näin työn tai koulutuspaikan vastaanottaminen voi pakottaa maahanmuuttajan ottamaan riskin menettää asunto. Sosiaalisesti syrjäytyneeksi voidaan määritellä ihminen, joka ei kykene tai halua sopeutua normaalina pidettyyn elämään yhteiskunnassa. Tämä tutkimuksissa käytetty normaalin elämän määritelmä muotoutuu yhteiskunnan arvojen ja käytäntöjen pohjalta. Syrjäytyminen voi tarkoittaa myös sitä, että ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi yhteiskunnasta. Syrjäytymistä aiheuttavatkin siten toistuvat syrjinnän ja voimattomuuden kokemukset sekä hankaluus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Asunnottomien yö –tapahtumassa syksyllä 2007 vapaaehtoiset haastattelivat asunnottomuutta kokeneita. Haastattelut on julkaistu internetissä ja ne ovat vapaasti tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen käytettävissä. Useissa haastatteluissa asunnottomat kertovat, että he eivät koe olevansa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Haastatteluissa kritisoidaan sitä, että poliitikot ja sosiaalityöntekijät päättävät asunnottomuuden hoidosta sekä asunnottomia koskevista asioista ilman, että asunnottomilla on mahdollisuutta vaikuttaa päätöksentekoon. Turhautumisen tunne paistoi läpi useissa haastatteluissa. Useissa vastauksissa asunnottomat vaativat poliitikkoja ja sosiaalityöntekijöitä perehtymään asunnottomien arjen elämään. Deliberatiivisessa demokratiassa yksi keskeisistä ajatuksista on, että vain sellaiset päätökset, jotka on tehty kaikille avoimen keskustelun ja vapaan tahdonmuodostuksen pohjalta voivat saada hyväksynnän ja luottamuksen kansalta sekä muodostua sitoviksi. Deliberatiivisessa demokratiakäsityksessä on kyse siitä, että asioista päätetään yhdessä, julkisen ja tasa-arvoisen keskustelun sekä harkinnan pohjalta. Keskeistä on myös, että kaikkien, joita päätökset koskettavat, täytyy voida osallistua päätöksiä edeltävään keskusteluun. Erityisesti Young ja Bohman korostavat, että myös sosiaalisesti syrjäytyneellä tulee olla mahdollisuus osallistua poliittiseen keskusteluun ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Muun muassa koulutuksen kautta opitaan rauhallinen, asiallinen ja kielellisesti oikea argumentaatiotapa. Ihmisten erilaisuus ja kouluttamattomuus eivät Youngin mukaan saa estää mahdollisuutta osallistua yhteiskunnassa käytävään poliittiseen keskusteluun. Tutkimuskysymykseeni, lisäävätkö viranomaiset toiminnallaan yksilön mahdollisuutta vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon ja edistävätkö he yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, vastaan eivät. Kuitenkin viranomaisten mahdollisuudet edistää perustuslaissa säädettyjä velvollisuuksia ovat poliittisten päättäjien budjetoinnin vuoksi rajoitettuja. Helsingin sosiaaliasiamiehet pitivät huolestuttavana sitä, että sosiaalityöntekijät pakotetaan toimimaan sekä lainsäädännön että ammattietiikkansa vastaisesti. Sosiaaliasiamiesten raportin perusteella voisi päätellä, että ainakin Helsingissä viranomaisilla olisi tahtoa toimia lain velvoittamalla tavalla. Asunnottomista suurin osa asuu Helsingissä ja Pääkaupunkiseudulla, joten tämän perusteella tutkimuskysymykseeni voi vastata yleistäen Helsingin esimerkin pohjalta. Syrjäytymistutkijoiden tulkinnan mukaan syrjäytyminen ja siitä pahimmillaan seuraava asunnottomuus johtuvat osittain ihmisten kokemien vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Deliberatiivisen demokratian tavoitteena on luoda sellainen demokraattinen malli, jossa poliittinen keskustelu ja vaikutusmahdollisuudet olisivat kaikkien yhteiskunnan jäsenten saavutettavissa. Syrjäytymistutkimuksen valossa deliberatiivinen demokratia voisi olla malli, jonka avulla vahvistettaisiin sosiaalisesti syrjäytyneiden kuten asunnottomien vaikutusmahdollisuuksia. Myös asunnottomien haastatteluissa nousi esille toive tulla kuulluksi. Moni kommentoi, että asunnottomuuden hoidosta ja heidän asioistaan päättävät sellaiset ihmiset, joilla ei ole todellista tietoa asunnottomien arjesta ja toiveista. Deliberatiivisen demokratian malli voisi näiden tutkimusten valossa olla keino lisätä osallistumismahdollisuuksia ja vähentää sitä kautta myös syrjäytymistä ja asunnottomuutta.

Psykoottisen mielenterveyspotilaan uskonnonvapaus

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää psykoottisen mielenterveyspotilaan uskonnonvapautta. Tutkimuskysymyksiä on kolme: Millä perusteilla psykoottisen potilaan uskonnonvapaus on turvattu ja millä perusteilla sitä rajoitetaan? Miten psykoottinen ja uskonnollinen todellisuudentulkinta eroavat toisistaan? Vaarantaako psykiatriseen todellisuudentulkintaan perustuva hoito potilaan negatiivisen uskonnonvapauden eli oikeuden elää ilman uskontoa? Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Lähteet ovat perustusoikeudet, mielenterveyslaki, potilaslaki, YK:n Principles for the protection of persons with mental illness and the improvement of mental health care, Maailman psykiatriyhdistyksen Madridin julistus ja Suomen mielenterveysseuran Mielenterveyspotilaan oikeudet. Uskonnonvapautta tarkastellaan tässä tutkimuksessa kahden eri vapauskäsityksen näkökulmasta: ulkoisena vapautena, joka edellyttää kompetenssia ja autenttisuutta, sekä ulkoisen ja sisäisen vapauden summana, johon kompetenssi ja autenttisuus sisältyvät. Psykoottisella potilaalla on ihmisyytensä ja kansalaisuutensa perusteella lähtökohtaisesti täysi uskonnonvapaus, mutta sitä voidaan rajoittaa. Jos uskonnonvapaus ymmärretään ulkoiseksi vapaudeksi, rajoittaa psykoottisen potilaan uskonnonvapautta tahdosta riippumattomassa hoidossa hänen terveytensä ja turvallisuutensa suojaaminen. Uskonnonvapauden rajoittaminen voidaan perustella sillä, ettei psykoottinen potilas täytä uskonnonvapauden edellytyksiä eli kompetenssia ja autenttisuutta, sillä, että potilaan terveyteen ja turvallisuuteen liittyvät oikeudet priorisoidaan uskonnonvapauden yläpuolelle sekä sillä, että pyritään terveyshyötyyn. Jos uskonnonvapaus ymmärretään ulkoisen ja sisäisen vapauden summaksi, on psykoosi uskonnonvapautta rajoittava tekijä, koska se tekee yksilöstä epäautenttisen ja puuttuu hänen kompetenssiinsa. Psykoosin (myös tahdosta riippumaton) hoito voidaan ymmärtää tällöin yritykseksi palauttaa uskonnonvapaus. Rajoittamalla ulkoista uskonnonvapautta pyritään maksimoimaan ulkoisen ja sisäisen uskonnonvapauden summa. Vaikka psykoottisella ja uskonnollisella todellisuudentulkinnalla on yhtäläisyyksiä, niiden toisistaan erottaminen on tärkeää, koska yksilöllä, jonka todellisuudentulkinta määritellään psykoottiseksi, on oikeus saada hoitoa, kun taas yksilön uskonnollista todellisuudentulkintaa suojaa uskonnonvapaus eikä sitä saa hoitaa sairautena. Lähteiden mukaan psykoottisen ja uskonnollisen todellisuudentulkinnan toisistaan erottaminen diagnostisten kriteerien ja lääketieteellisen tiedon avulla on lääkärin tehtävä. Tutkimuksessani esitän kaksi periaatetta, joiden avulla todellisuudentulkinnat voidaan erottaa toisistaan. Yksinäinen puu ei pala -periaatteen mukaan yksilön todellisuudentulkinta on uskonnollinen, mikäli se jaetaan jossain yhteisössä. Hedelmistään puu tunnetaan -periaatteen mukaan yksilön todellisuudentulkinta on uskonnollinen, mikäli sen terveydelliset ja sosiaaliset seuraukset ovat hyvät. Antipsykiatrinen kritiikki väittää psykiatrian olevan uskonto. Jos väite on tosi, puututaan tahdosta riippumattomassa hoidossa yksilön oikeuteen elää ilman uskontoa, sillä ko. hoidossa olevan psykoottisen potilaan on pakko suostua siihen, että häntä hoidetaan psykiatrian arvojen ja todellisuudentulkinnan mukaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että jos psykiatria määritellään uskonnoksi, uskonnon käsite kärsii inflaation. Koska psykoottisen potilaan uskonnonvapaus on pohjimmiltaan eettinen kysymys, on tärkeää myöntää psykiatrian arvosidonnaisuus. Tällöin voidaan tehdä tietoisesti moraalisia päätöksiä ja kantaa moraalinen vastuu esimerkiksi diagnoosin määrittelyssä. Psykiatrian voidaan katsoa perustuvan universaaleihin arvoihin samalla tavalla kuin ihmisoikeuksienkin.

Diakonian työalajohtaja ja hänen tiimiläistensä työhyvinvointi

Tutkielman aiheena on kuvata ja analysoida seurakunnan työalajohtajuutta työhyvinvoinnin näkökulmasta. Aineistona on kahdentoista diakonian työalajohtajan teemahaastattelut. Tutkimuskysymyksinä ovat: 1.Millaisilla edellytyksillä työalajohtaja voi toimia seurakunnassa? 2.Mistä työhyvinvointi diakoniatyössä haastateltavien kokemuksen mukaan muodostuu? 3.Millaisilla toimenpiteillä työalajohtajat edistävät tiimiläistensä työhyvinvointia? Sisällönanalyysilla saatujen tulosten mukaan työalajohtajuus onnistuu, kun kirkkoherra on työalajohtajuuden tukena ja vallan ja vastuun delegointi on selkeää ja riittävän laajaa. Ilman ylemmän johdon tukea työalajohtajan tehtävässä toimiminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Työalajohtajan toimivalta ja vastuu tuli määritellä selkeästi. Kirkkoherralla oli merkittävä rooli myös työyhteisön suhtautumisen muokkaajana. Huomattavan monessa seurakunnassa varsinkin papeilla oli ollut vaikeuksia suhtautua johtajuuteen aseman sijasta tehtävänä. Haastatellut työalajohtajat painottivat johtajuutta ammattina, johon voi ja pitää kouluttautua sekä toisaalta prosessina, jossa ei tule valmiiksi. Työalajohtajan tuli haastateltavien mukaan olla työalansa substanssiosaaja. Diakoniatyössä monet työn piirteet toimivat sekä työhyvinvointia edistävinä että sitä haastavina. Työn haasteellisuus ja monipuolisuus tuottivat työniloa, mutta tuntuivat myös raskailta. Työn rajaamisen ongelmat olivat ajankohtaisia kaikissa haastatteluseurakunnissa. Työajattomuus koettiin pääsääntöisesti voimavaraksi ja mahdollisuudeksi. Verkostoyhteistyö vei voimavaroja, mutta antoi myös tunteen yhdessä tehtävästä laajemmasta työstä. Merkittävä vaikutus työhyvinvointiin oli työntekijän suhtautumistavalla työhönsä. Työalajohtajat edistivät tiimiläistensä työhyvinvointia luomalla rakenteita ja toimintaedellytyksiä työn kehittämiselle ja työn tekemiselle. Yhteisöllisyyttä vahvistavat toimenpiteet liittivät sooloilevat työntekijät osaksi tiimiä. Hoitamalla hallintoon liittyvät tehtävät työalajohtajat vapauttivat tiimiläisten työpanosta varsinaisen diakoniatyön tekemiseen. Työalajohtajat toimivat diakonian äänenä välittämällä tietoa tiimin ja hallinnon välillä molempiin suuntiin sekä tuomalla esiin diakonian näkökulmaa seurakunnassa ja toiminta-alueella. Työalajohtajat edistivät tiimin keskusteluyhteyttä ja huolehtivat tiimin työskentelyilmapiiristä. Keskustelujen avulla he loivat yhteisiä toimintatapoja ja linjanvetoja sekä vahvistivat maltillista suhtautumista työhön. Diakonian työalajohtajista löytyi neljä työalajohtajtyyppiä suhteessa työhyvinvoinnin edistämiseen: Koordinoija, Pelinrakentaja, Majakka ja Opas. Koordinoijat korostivat toimivien rakenteiden merkitystä. Pelinrakentajat painottivat tiimin yhteistä suunnittelua, jakamista ja arviointia. Majakka-työalajohtajat toimivat vakaina yhteisöllisyyden ja optimismin vahvistajina. Oppaat loivat levollista ja laadukasta työskentelyilmapiiriä. Diakonian työalajohtajat pyrkivät omalla johtamistoiminnallaan luomaan tiimiläisilleen mahdollisimman hyvät puitteet tehdä työtä hyvällä mielellä. Avainsanat – Nyckelord kirkon työntekijät, seurakunnat, seurakuntatyö, seurakuntahallinto, diakonia, johtajuus, esimiehet, johtaminen, organisaatiokulttuuri, työyhteisöt, työhyvinvointi, työn organisointi, työilmapiiri

Regional Integration and the State : The Changing Nature of Sovereignty in Southern Africa and Europe

The study explores the role of the state in regional integration processes. The question is approached through theoretical discussion and two case-studies - SADC (Southern African Development Community) and the EU. The main research question of the study is, what are the possibilities and problems of the integration process in Southern Africa and how do they differ from the possibilities and problems of the integration process in Europe. The undelrying question of the study is why do states decide to participate in an integration process where they have to limit their sovereignty. Review of the theoretical discussion of the integration studies shows that the integration process is affected by several factors on different levels of the international system. But the state plays a central role in integration processes - integration processes are inititated and carried on by the participatig states. The European integration process shows that the interests of the state can change over time. At the beginning of the integration process, the objective was to strengthen participating states. Later EU member states have decided that it is in their interest to deepen the process even if it has meant limitation of their sovereignty. The determinant factor has been that the member states have considered it to be in their interst to deepen the process. In Southern Africa the integration process is only at the beginning. SADC aims to establish a free trade area by 2008. The biggest challenge is how to implement the integration process so that it benefits all member states in a region that is economically dominated by South Africa. In practice this can be achieved through establishment of corrective mechanisms, which ensure equitable distribution of benefits. This would require deeper integration and South Africa to adapt responsibility towards its regional partners. African integration processes in general have not been as successful as for example the EU. African states have been reluctant to limit their sovereignty in favour of regional organisations.This can be explained by the differences between European and African states. The EU member states have been democracies while African states have been characterised by concentration of power in the executive branch. Furthermore the political systems in Africa have been characterised by vertical clientelist reltionships. As a result it has not been in the interest of the political elite to limit the state sovereignty in favour of regional organisations. In recent years SADC has been relatively succesful in its integration process and reforms, but a lot remains to be done before the implementation of the free trade area can be succesful. The institutional structure and treaties of SADC differ from the structures of the EU. Member states are the main actors of the integration processes. Their differences are reflected in the process and produce different kinds of integration in different parts of the world.

Democratic Legitimacy and the Politics of Rights : A comparative analysis of the conceptual relationship between democracy and rights in contemporary political theories

Democratic Legitimacy and the Politics of Rights is a research in normative political theory, based on comparative analysis of contemporary democratic theories, classified roughly as conventional liberal, deliberative democratic and radical democratic. Its focus is on the conceptual relationship between alternative sources of democratic legitimacy: democratic inclusion and liberal rights. The relationship between rights and democracy is studied through the following questions: are rights to be seen as external constraints to democracy or as objects of democratic decision making processes? Are individual rights threatened by public participation in politics; do constitutionally protected rights limit the inclusiveness of democratic processes? Are liberal values such as individuality, autonomy and liberty; and democratic values such as equality, inclusion and popular sovereignty mutually conflictual or supportive? Analyzing feminist critique of liberal discourse, the dissertation also raises the question about Enlightenment ideals in current political debates: are the universal norms of liberal democracy inherently dependent on the rationalist grand narratives of modernity and incompatible with the ideal of diversity? Part I of the thesis introduces the sources of democratic legitimacy as presented in the alternative democratic models. Part II analyses how the relationship between rights and democracy is theorized in them. Part III contains arguments by feminists and radical democrats against the tenets of universalist liberal democratic models and responds to that critique by partly endorsing, partly rejecting it. The central argument promoted in the thesis is that while the deconstruction of modern rationalism indicates that rights are political constructions as opposed to externally given moral constraints to politics, this insight does not delegitimize the politics of universal rights as an inherent part of democratic institutions. The research indicates that democracy and universal individual rights are mutually interdependent rather than oppositional; and that democracy is more dependent on an unconditional protection of universal individual rights when it is conceived as inclusive, participatory and plural; as opposed to robust majoritarian rule. The central concepts are: liberalism, democracy, legitimacy, deliberation, inclusion, equality, diversity, conflict, public sphere, rights, individualism, universalism and contextuality. The authors discussed are e.g. John Rawls, Jürgen Habermas, Seyla Benhabib, Iris Young, Chantal Mouffe and Stephen Holmes. The research focuses on contemporary political theory, but the more classical work of John S. Mill, Benjamin Constant, Isaiah Berlin and Hannah Arendt is also included.

Elite Bargaining and the Evolution of Centre-Periphery Relations in Post-Soviet Russia : A Comparative Analysis

This work is concerned with presenting a modified theoretical approach to the study of centre-periphery relations in the Russian Federation. In the widely accepted scientific discourse, the Russian federal system under the Yeltsin Administration (1991-2000) was asymmetrical; largely owing to the varying amount of structural autonomy distributed among the federation s 89 constituent units. While providing an improved understanding as to which political and socio-economic structures contributed to federal asymmetry, it is felt that associated large N-studies have underemphasised the role played by actor agency in re-shaping Russian federal institutions. It is the main task of this thesis to reintroduce /re-emphasise the importance of actor agency as a major contributing element of institutional change in the Russian federal system. By focusing on the strategic agency of regional elites simultaneously within regional and federal contexts, the thesis adopts the position that political, ethnic and socio-economic structural factors alone cannot fully determine the extent to which regional leaders were successful in their pursuit of economic and political pay-offs from the institutionally weakened federal centre. Furthermore, this work hypothesises that under conditions of federal institutional uncertainty, it is the ability of regional leaders to simultaneously interpret various mutable structural conditions then translate them into plausible strategies which accounts for the regions ability to extract variable amounts of economic and political pay-offs from the Russian federal system. The thesis finds that while the hypothesis is accurate in its theoretical assumptions, several key conclusions provide paths for further inquiry posed by the initial research question. First, without reliable information or stable institutions to guide their actions, both regional and federal elites were forced into ad-hoc decision-making in order to maintain their core strategic focus: political survival. Second, instead of attributing asymmetry to either actor agency or structural factors exclusively, the empirical data shows that both agency and structures interact symbiotically in the strategic formulation process, thus accounting for the sub-optimal nature of several of the actions taken in the adopted cases. Third, as actor agency and structural factors mutate over time, so, too do the perceived payoffs from elite competition. In the case of the Russian federal system, the stronger the federal centre became, the less likely it was that regional leaders could extract the high degree of economic and political pay-offs that they clamoured for earlier in the Yeltsin period. Finally, traditional approaches to the study of federal systems which focus on institutions as measures of federalism are not fully applicable in the Russian case precisely because the institutions themselves were a secondary point of contention between competing elites. Institutional equilibriums between the regions and Moscow were struck only when highly personalised elite preferences were satisfied. Therefore the Russian federal system is the product of short-term, institutional solutions suited to elite survival strategies developed under conditions of economic, political and social uncertainty.

Use of ecological information in urban planning

Urbanization leads to irreversible land-use change, which has ecological consequences such as the loss and fragmentation of green areas, and structural and functional changes in terrestrial and aquatic ecosystems. These consequences diminish ecosystem services important for human populations living in urban areas. All this results in a conflict situation: how to simultaneously meet the needs of city growth and the principles of sustainable development, and especially conserve important green areas within and around built-up areas? Urban planners and decisionmakers have an important role in this, since they must use the ecological information mainly from species and biotope inventories and biodiversity impact assessments in determining the conservation values of green areas. The main aim of this thesis was to study the use of ecological information in the urban land-use planning and decisionmaking process in the Helsinki Metropolitan Area, Finland. At first, the literature on ecological-social systems linkages related to urban planning was reviewed. Based on the review, a theoretical and conceptual framework for the research on Finnish urban setting was adapted. Secondly, factors determining the importance and effectiveness of incorporation of ecological information into the urban planning process, and the challenges related to the use of ecological information were studied. Thirdly, the importance and use of Local Ecological Knowledge in urban planning were investigated. Then, factors determining the consideration of urban green areas and related ecological information in political land-use decisionmaking were studied. Finally, in a case study illustrating the above considerations, the importance of urban stream ecosystems in the land-use planning was investigated. This thesis demonstrated that although there are several challenges in using ecological information effectively, it is considered as an increasingly important part of the basic information used in urban planning and decisionmaking process. The basic determinants for this are the recent changes in environmental legislation, but also the increasing appreciation of green areas and their conservation values by all the stakeholders. In addition, Local Ecological Knowledge in its several forms can be a source of ecological information for planners if incorporated effectively into the process. This study also showed that rare or endangered species and biotopes, and related ecological information receive priority in the urban planning process and usually pass through the decisionmaking system. Furthermore, the stream Rekolanoja case indicates that planners and residents see the value of urban stream ecosystem as increasingly important for the local health and social values, such as recreation and stress relief.

Sustainable development indicators : Much wanted, less used?

For the past twenty years, several indicator sets have been produced on international, national and regional levels. Most of the work has concentrated on the selection of the indicators and on collection of the pertinent data, but less attention has been given to the actual users and their needs. This dissertation focuses on the use of sustainable development indicator sets. The dissertation explores the reasons that have deterred the use of the indicators, discusses the role of sustainable development indicators in a policy-cycle and broadens the view of use by recognising three different types of use. The work presents two indicator development processes: The Finnish national sustainable development indicators and the socio-cultural indicators supporting the measurement of eco-efficiency in the Kymenlaakso Region. The sets are compared by using a framework created in this work to describe indicator process quality. It includes five principles supported by more specific criteria. The principles are high policy relevance, sound indicator quality, efficient participation, effective dissemination and long-term institutionalisation. The framework provided a way to identify the key obstacles for use. The two immediate problems with current indicator sets are that the users are unaware of them and the indicators are often unsuitable to their needs. The reasons for these major flaws are irrelevance of the indicators to the policy needs, technical shortcomings in the context and presentation, failure to engage the users in the development process, non-existent dissemination strategies and lack of institutionalisation to promote and update the indicators. The importance of the different obstacles differs among the users and use types. In addition to the indicator projects, materials used in the dissertation include 38 interviews of high-level policy-makers or civil servants close to them, statistics of the national indicator Internet-page downloads, citations of the national indicator publication, and the media coverage of both indicator sets. According to the results, the most likely use for a sustainable development indicator set by policy-makers is to learn about the concept. Very little evidence of direct use to support decision-making was available. Conceptual use is also common for other user groups, namely the media, civil servants, researchers, students and teachers. Decision-makers themselves consider the most obvious use for the indicators to be the promotion of their own views which is a form of legitimising use. The sustainable development indicators have different types of use in the policy cycle and most commonly expected instrumental use is not very likely or even desirable at all stages. Stages of persuading the public and the decision-makers about new problems as well as in formulating new policies employ legitimising use. Learning by conceptual use is also inherent to policy-making as people involved learn about the new situation. Instrumental use is most likely in policy formulation, implementation and evaluation. The dissertation is an article dissertation, including five papers that are published in scientific journals and an extensive introductory chapter that discusses and weaves together the papers.

Sustainable forest management : ecologically sound and socially accepted

This dissertation explored the ecological dimension of ecologically sustainable forest management in boreal forests, and factors of the socio-cultural dimension that affect how the concept of ecologically sustainable forest management is defined. My approach was problem-oriented and generalistic-holistic. I examined associations between the abundances of wildlife groups (grouse, large predators, small predators, ungulates) and Siberian flying squirrels, and their co-occurrence with tree structural characteristics at the regional level. The trade-offs between ecological, social and economic sustainability in forestry were explored at the regional scale. I identified a potential 'shopping basket' of regional indicators for ecologically sustainable forest management, combining the relative abundance of Siberian flying squirrels, a wildlife richness index (WRI) for grouse, diversity indices of saw-timber trees, tree age classes and the proportion of old-growth (> 120 yr) forests. I suggest that the close association between forestry activity, the proportion of young forests (< 40 yr) and a WRI for small predators can be considered as potential 'alarm bells' for regions in which the creation of trade-offs (negative relationships) between economic and ecological components of sustainable forestry is ongoing. Explorative analyses revealed negative relationships between forestry activity and a WRI of 16 game species, the WRI for grouse and tree age diversity. Socially sustainable communities compete less intensively with ecological components of forests than communities where forestry is important. Interestingly, forest ownership types (farmers, other private forest owners, the forestry industry, the State) correlated significantly with the co-occurrence of flying squirrels, grouse and diverse forest structural characteristics rather than, for instance, with the total number of protection areas, suggesting that private forest ownership can lead to increased ecological sustainability. I examined forest actors’ argumentation to identify characteristics that affect the interpretation of ecologically sustainable forest management. Four argumentation frame types were constructed: information, work, experience and own position based. These differed in terms of their emphasis on external experts or own experiences. The closer ecologically sustainable forest management is to the forest actor’s daily life, the more profiled policy tools (counselling, learning through experiences) are needed to guide management behaviour to become more ecologically sound. I illustrated that forest actors interpret, use and understand information through meaningful framing. I analysed the extent to which ecological research information has been perceived in the Forestry Development Centre TAPIO’s recommendations and revised PEFC Finland criteria. We noticed that the political value for decaying wood was much lower in PEFC Finland critera (4 m3) than could be expected as a socially acceptable level (9 m3) or ecologically sound (10-20 m3). I consider it important for scientists to join political discourses and become involved in policy making concerning sustainable forest management to learn to present their results in a way that is reasonable from the user’s perspective.

Lapset ja nuoret ympäristökansalaisina : Ympäristökasvatuksen näkökulma osallistumiseen

Children and young people as environmental citizens the environmental education perspective to participation This doctoral thesis examines the participation of children and young people in developing their own environment at school, as a part of environmental education. The aim of the research is to assess and consider children and young people s environmentally responsible participation and its effectiveness in relation to the participants own learning and the end results of the participation. The research combines the perspectives of environmental education and citizenship education through the concept of environmental citizenship. Environmental education, which enhances environmental citizenship, offers children and young people the possibility to be active citizens and learn about citizenship in their own lives by taking action themselves. The research is made up of two parts which complement each other. The first part consists of an action research carried out in the Joensuu Lyseo Upper Secondary School, where an environmental education course with a traffic-related theme was planned, developed and evaluated. The second part is made up of an interview survey carried out in Helsinki. In the survey actors from schools and various city offices, who were involved in development projects of school environments, were interviewed. According to the research results, all-round cooperation and more open relations with those outside of the school environment are important ways to support environmental citizenship in schools. Thus, environmentally responsible participation offers a chance to learn competence that an environmental citizen needs the knowledge, skills and willingness to act that have not been successfully taught through traditional school education. The research introduces a model of environmentally responsible participation as a learning process, in which learning is studied through the development of competence, self-empowerment and social empowerment. The model makes the context of environmental education visible and puts emphasis on reflection in the learning process. A central factor in children and young people s self-empowerment is the sense of being heard and taken into consideration. At the moment children and young people s rights to participate are strong, due to legislation, school curricula, and several national and international agreements. Despite this, involving them in developing their own immediate surroundings has not become a part of schools and planning organisations daily life and established methods. Reasons for this situation can be found in the lack of regard and resources for these matters, in the complex nature of planning and a long time frame, and the problems of ownership and of reaching each other. Central to overcoming these obstacles are a gradual change in conduct and mentalities and the strengthening of teachers and officials competence. Children and young people need different ways and methods of varying levels of involvement, structures and arenas which enable participation and in which environmental citizenship can be realized. Key words: environmental citizenship, environmental education, citizenship education, children and young people s participation, social learning, self-empowerment, social empowerment, school, community planning