Suomen rautakautiset kulkuset, kellot ja kelloriipukset : äänimaiseman arkeologiaa

The thesis addresses the problem of Finnish Iron Age bells, pellet bells and bell pendants, previously unexplored musical artefacts from 400–1300 AD. The study, which contributes to the field of music archaeology, aims to provide a gateway to ancient soundworlds and ideas of music making. The research questions include: Where did these metal artefacts come from? How did they sound? How were they used? What did their sound mean to the people of the Iron Age? The data collected at the National Museum of Finland and at several provincial museums covers a total of 486 bells, pellet bells and bell pendants. By means of a cluster analysis, each category was divided into several subgroups. The subgroups, which all seem to have a different dating and geographical distribution, represent a spread of both local and international manufacturing traditions. According to an elemental analysis, the material varies from iron to copper-tin, copper-lead and copper-tin-lead alloys. Clappers, pellets and pebbles prove that the bells and pellet bells were indisputably instruments intended for sound production. Clusters of small bell pendants, however, probably produced sound by jingling against each other. Spectrogram plots reveal that the partials of the still audible sounds range from 1 000 to 19 850 Hz. On the basis of 129 inhumation graves, hoards, barrows and stray finds, it seems evident that the bells, pellet bells and bell pendants were fastened to dresses and horse harnesses or carried in pouches and boxes. The resulting acoustic spaces could have been employed in constructing social hierarchies, since the instruments usually appear in richly furnished graves. Furthermore, the instruments repeatedly occur with crosses, edge tools and zoomorphic pendants that in the later Finnish-Karelian culture were regarded as prophylactic amulets. In the Iron Age as well as in later folk culture, the bell sounds seem to have expressed territorial, social and cosmological boundaries.

Tyhjyyden reunalla, helvetin kannella : Yhtenäisen subjektin hajoaminen Saul Bellowin Herzogissa

The study shows that the reading paradigm derived from codes Roland Barthes presented in his S/Z exposes the postmodernic nature of Saul Bellow s Herzog (1964), and embodies in which way the novel is organized as a radical rewriting of modernism and its ideology. I explore how solid, compact and modernistic subject breaks down at every level of Herzog s narration. I actually argue that the heteroglossic novel is representative of an early American postmodern movement in literaure, and it should by no means be dissected narrowly as a realistic or naturalistic novel at all. The intertextual code verifies that the interpretation of Herzog remains inadequate if one doesn t take account of the novel s significant intertextual references to other texts. In fact, even the mind of Moses Herzog, the protagonist of the novel, is a mosaic of citations. It emerges from the dissertation that the figure of Don Quixote follows Moses Herzog as an ambiguous shadow while the professor of history struggles with his anxiety and anguish, and travels in a mentally confused state around the U.S. for five days in the early 1960s, encountering the impending atmosphere of transition as the country is on the threshold of a significant cultural and social change. There is a strong necessity for updated interpretation of Herzog partly because its centrality to Bellow s own career as a writer but mainly because it has been previously read trough modernistic lenses. I shall try to proof in my study that American Jewish Saul Bellow s (1915 2005) Herzog escapes any kind of simple, elemental or essentialistic construction or reading and in real terms it doesn t offer any comprehensive, total or coherent solution or system for those philosophical doctrines it criticizes and makes fun of. The philosophical, conceptual and cultural substance of Herzog does not constitute an independent or autonomous theoretical tract which would have a life of its own. Altough the novel reflects the continuity of Bellow s writing it is clearly some kind of conscious or unconscious experiment during his long career as a writer. He hasn t been so radical before or since the publication of Herzog. It is unarguably his most postmodern novel.The reading paradigm based on specific codes demonstrates how deep into the basic questions of his personal life and existence itself he must dive in oder to find his many ways towards authentic or primordial self in fragmented and shattered world which is constanly rewritten and which makes human being a tourist of his own life. In that ongoing process the protagonist has to accept the ultimate plurality of his mind and self. He must confront that the modernistic definition of identity as a solid, monolithic and stable entity has broken down into different, inconsistent and even contradictory possibilities of identification. Moses Herzog embodies obviously Stuart Hall s description of the postmodern self his identity has turn into a movable feast.

Nuori konservatiivi : Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956

Tuure Junnila, PhD (1910-1999) was one of Finland's most renowned conservative politicians of the post-war period. Junnila is remembered primarily as a persistent opponent of Urho Kekkonen, a long-term Member of Parliament, a conspicuous opposition member and a prolific political writer. Junnila's ideologies and political views were conservative, and he is one of the most outstanding figures in the history of the National Coalition Party. Junnila also made an extensive career outside of politics, first as an economist and then as an executive of Finland's leading commercial bank Kansallis-Osake-Pankki. The Young Conservative is a partial biography written using traditional historical research methods, which examines Junnila's personal history and his activity in public life up to 1956. The study begins by investigating Junnila's background through his childhood, school years, university studies and early professional career. It also looks at Junnila's work as an economist and practical banker. Particular attention is paid to Junnila's political work, constantly focusing on the following five often overlapping areas: (1) economic policy, (2) domestic policy, (3) foreign and security policy, (4) Junnila and Urho Kekkonen, (5) Junnila, the Coalition Party and Finnish conservatism. In his economic policy, Junnila emphasised the importance of economic stability, opposed socialisation and the growth of public expenditure, defended the free market system and private entrepreneurship, and demanded tax cuts. This policy was very popular within the Coalition Party during the early 1950s, making Junnila the leading conservative economic politician of the time. In terms of domestic policy, Junnila demanded as early as the 1940s that a "third force" should be established in Finland to counterbalance the agrarian and labour parties by uniting conservative and liberal ideologies under the same roof. Foreign and security policy is the area of Junnila's political activity which is most clearly situated after the mid-1950s. However, Junnila's early speeches and writings already show a striving towards the unconditional neutrality modelled by Switzerland and Sweden and a strong emphasis on Finland's right to internal self-determination. Junnila, as did the Coalition Party as a whole, adopted a consistently critical approach towards Urho Kekkonen between 1951 and 1956, but this attitude was not as bluntly negative and all-round antagonistic as many previous studies have implied. Junnila was one of the leading Finnish conservatives of the early 1950s and in all essence his views were analogous to the general alignment of the Coalition Party at the time: conservative in ideology and general policy, and liberal in economic policy.

Pathet : Musiikin symboliikka jaavalaisessa varjoteatterissa

The aim of this study is to define and analyse the symbolism hidden in the gamelan music of the Central Javanese, especially in the Yogyakartanese wayang kulit shadow theatre. This dissertation is divided into two parts. The first part deals with the theory, history and practice of Central Javanese shadow theatre. It also presents the tone symbol theory on which this study is based of B. Y. H. Sastrapustaka, the court servant and musician of the sultan s palace of Yogyakarta. For historical comparison, other theories and phenomena that seem to have some connections with the previously mentioned tone symbol theory are presented here as well as the equipment of the shadow theatre, its music, musical instruments and the shadow theatre in general in literature. The theoretic-methodological basis of the study is an enlarged model of research of cultural music, in which a person in the centre of the model with his/her concepts and by his/her behaviour creates a work of art and receives criticism through feedback, while the process of reciprocal action dynamically affects the whole development of the culture in question. In connection with the concepts of the work of art, the manner of approach of this study is also semiotic as the tone symbol theory gives a particular meaning to each musical note. Thus the purpose of this study is to find answers to how the tone symbol theory manifests itself in practical music making, what its origin is, if it is well known or not, and whether shadow theatre music supports this theory. The second part of this dissertation deals with material collected through interviews and observations as well as representative samples of musical pieces for shadow theatre and their analyses. In relation to this a special tool for analysing gamelan music, developed for the purpose of this study, is also presented. Sufficiently versatile material on the essence and meaning of the shadow theatre collected from many puppet masters of an older generation, many of whom are no longer with us, constitutes an important part of this study. This study proves that the tone symbol theory of Sastrapustaka is of tantristic tradition from the Hindu-Javanese period before the 16th century and before the appearance of Islam in Java. The variants of the previously mentioned theory can be found also in other fields of Javanese advanced civilization, such as architecture and dance. But it seems that knowledge about the tone symbolism connected to the shadow theatre especially has only been preserved in the sultan s palace of Yogyakarta and its intimate circles. The outsider puppet masters surely follow the theory, but they do not necessarily know its origin. As a result of the musical analysis, it is obvious that the musical pieces used for the shadow theatre bear different kinds of symbolic meanings which only an initiated person can feel and understand. These meanings are closely related to the plot of the play at the moment.

Jacopo Bassano freskomaalarina : Cartiglianon ja Enegon kirkkojen freskot: konteksti, rekonstruktio ja tulkinta

The object of this study is Jacopo Bassano (c. 1510 1592) as a fresco painter and the significance of frescoes in his late production. The research focuses on the only surviving cycle of frescoes of his later years in the Cartigliano parish church, bearing the date 1575. The other cycle studied here was painted for the 16th century parish church of Enego. It contained one of the most extensive fresco decorations executed by Jacopo Bassano together with his eldest son Francesco. However, nothing has survived of the fresco cycle and the ceiling paintings of the church, nor is any visual documentation of them left. Only the small altarpiece attributed to Jacopo Bassano and depicting Saints Justine, Sebastian, Anthony Abbott, and Roch (dated to c. 1555/1560) has been preserved. I have suggested that the frescoes of the Cartigliano parish church should be examined in the interpretational context of the spirituality of the post-Tridentine period. This period frames the historical context for the frescoes and functions as a basis for the iconographical interpretation that I have proposed. I have shown that the iconographic programme of the frescoes in the choir of the Cartigliano parish church has obvious points of contact with the Catholic doctrines reconfirmed by the Council of Trent (1545 1563). I also argue that the fresco cycle and the ceiling paintings of the Enego church should be placed in the same interpretational context as the frescoes of Cartigliano. I present a reconstruction of the frescoes in the choir attributed to Jacopo Bassano and of those on the walls of the nave attributed to his son Francesco Bassano. According to my reconstruction, the frescoes in the choir and nave walls formed a coherent cycle with a unitary iconographic programme which included the 28 paintings with Old Testament subjects in the nave ceiling. The reconstruction includes the dating and the iconography of the fresco programme and its interpretative basis. The reconstruction is based on visitation records and inventories from the 16th and 17th centuries as well as on the oldest relevant literature, namely the descriptions offered by Carlo Ridolfi (1648) and G. B. Verci (1775). I also consider the relationship of the large compositional sketches attributed to Jacopo Bassano and depicting Christological subjects to the lost frescoes in Enego. These studies have been executed with coloured chalks, and many of them are also dated 1568 or 1569 by the painter. I suggest in this study that these large studies in coloured chalks were preparatory drawings for the fresco cycle in Enego, depicting scenes from the life and suffering of Christ. All the subjects of the aforesaid drawings were included in the Enego cycle.

"Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa" : Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa

Bestiality was in the 18th century a more difficult problem in terms of criminal policy in Sweden and Finland than in any other Christian country in any other period. In the legal history of deviant sexuality, the phenomenon was uniquely widespread by international comparison. The number of court cases per capita in Finland was even higher than in Sweden. The authorities classified bestiality among the most serious crimes and a deadly sin. The Court of Appeal in Turku opted for an independent line and was clearly more lenient than Swedish courts of justice. Death sentences on grounds of bestiality ended in the 1730s, decades earlier than in Sweden. The sources for the present dissertation include judgment books and Court of Appeal decisions in 253 cases, which show that the persecution of those engaging in bestial acts in 18th century Finland was not organised by the centralised power of Stockholm. There is little evidence of local campaigns that would have been led by authorities. The church in its orthodoxy was losing ground and the clergy governed their parishes with more pragmatism than the Old Testament sanctioned. When exposing bestiality, the legal system was compelled to rely on the initiative of the public. In cases of illicit intercourse or adultery the authorities were even more dependent on the activeness of the local community. Bestiality left no tangible evidence, illegitimate children, to betray the crime to the clergy or secular authorities. The moral views of the church and the local community were not on a collision course. It was a common view that bestiality was a heinous act. Yet nowhere near all crimes came to the authorities' knowledge. Because of the heavy burden of proof, the legal position of the informer was difficult. Passiveness in reporting the crime was partly because most Finns felt it was not their place to intervene in their neighbours' private lives, as long as that privacy posed no serious threat to the neighbourhood. Hidden crime was at least as common as crime more easily exposed and proven. A typical Finnish perpetrator of bestiality was a young unmarried man with no criminal background or mental illness. The suspects were not members of ethnic minorities or marginal social groups. In trials, farmhands were more likely to be sentenced than their masters, but a more salient common denominator than social and economical status was the suspects' young age. For most of the defendants bestiality was a deep-rooted habit, which had been adopted in early youth. This form of subculture spread among the youth, and the most susceptible to experiment with the act were shepherds. The difference between man and animal was not clear-cut or self-evident. The difficulty in drawing the line is evident both in legal sources and Finnish folklore. The law that required that the animal partners be slaughtered led to the killing of thousands of cows and mares, and thereby to substantial material losses to their owners. Regarding bestiality as a crime against property motivated people to report it. The belief that the act would produce human-animal mongrels or that it would poison the milk and the meat horrified the public more than the teachings of the church ever could. Among the most significant aspects in the problems regarding the animals is how profoundly different the worldview of 18th century people was from that of today.

Approaching Sacred Pregnancy : The Cult of the Visitation and Narrative Altarpieces in Late Fifteenth-Century Florence

The study focuses on the Visitation as a narrative subject of altarpieces in late fifteenth-century Florence. Although the Visitation was a well-known story in both verbal and visual representations since the early medieval period, it became a popular subject of altarpieces only towards the end of the fifteenth century. In this study, the first part provides an overview of the complex religious and historical background to an emerging cult of the Visitation. Devotional practices focusing on the Visitation belong in a context of late medieval Marian devotion and in 1389 a new feast of the Visitation was introduced into the liturgical calendar of the Catholic Church. Because of the ongoing schism within the Catholic Church, the feast was not unanimously accepted across Western Europe until the later part of the fifteenth century. Contrary to a widely disseminated view, the feast of the Visitation cannot be associated with Franciscan spirituality, but was rather a clearly defined Dominican project that primarily emphasised the importance of peace and unity within the Christian Church. Simultaneously with the gradual acceptance of the new feast, visual representations of the Visitation began to appear at the centre of altarpieces. The Visitation exemplifies an increasing preference for narrative subjects within the genre of the altarpiece. The second part of the study presents an analysis of the concept of the narrative altarpiece and highlights the complexities involved in combining a narrative content with the traditional devotional function of the altarpiece. In detailed case studies some prominent art works produced in Florence between 1490 and 1503 are discussed within a framework of contextual analysis, narrative theory and iconography. Altarpieces by Domenico Ghirlandaio, Piero di Cosimo and Mariotto Albertinelli represent visual manifestations of a cult of the Visitation with roots in late medieval devotional practices. At the same time, the altarpieces highlight the multiple functions of altarpieces in a culture where art works responded to a variety of social and religious needs. Building on earlier studies, each case study presents new insights and evidence not considered in previous art historical research.

Herrana metsässä : Kansatieteellinen tutkimus metsänhoitajuudesta

The aim of the research is to interpret the professional culture of Finnish university-educated foresters in historical perspective. The main material of this research consists of biographical interviews, altogether 226 life stories of Finnish foresters, as well as foresters private photograph collections and articles in forest students' magazines. This study is the first published Ph. D. dissertation of a large oral history project "Forestry Professions in a Changing Society" 1999 2002 collected by The Finnish Forest History Society, the University of Helsinki (Ethnology) and The Finnish Forest Museum Lusto. The forester education was organized in the Evo Forest Institute 1862 1908, at the University of Helsinki since 1908 and additionally at the University of Joensuu since 1982. At first all the vacancies were in the service of the Board of Forestry, but during the 20th century the working opportunities of foresters significantly expanded, even outside the traditional areas of forestry or abroad. At the same time the whole area of Finnish forestry had integrated more versatile values concerning the forests and their use. The male-dominated profession gained its first female members already in the 1920s, and the number of female students rose gradually from the 1970s onwards. In the 1990s almost half of the new forest students were women. The content of both work and education of Finnish forest professionals has faced huge changes during the 19th and 20th centuries. Despite this however, there has been a long-term vision of a firm profession based on joint experiences, shared memories and the common task of foresters in the Finnish forestry. The feeling of togetherness the forester spirit which was created in a tight-knit student group which kept in touch also later as professionals was needed to make the work possible. Through foresters' own attitudes and narratives of themselves, the study is focused on forest professionalism as a cultural process of successive generations of foresters. How have foresters socialized themselves into their profession? How has forest professionalism been maintained? What is the meaning of joint experiences and shared memories in the profession? By studying the manifestations of a culture it is possible to interpret the culture itself. There seems to be an astounding consensus of opinion concerning forest professionalism in the oral, visual and written stories of foresters. Even if all the individuals and some separate groups, such as female foresters and the younger generation of foresters, did not always share the same experiences, the vision of forest professionalism was collectively recognized and often even approved. The shared idea of "a real forest professionalism" is like a model narrative, a point of comparison, which is needed while looking for one s own professional identity.

Salaiset aseveljet : Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944

Salaiset aseveljet deals with the relations and co-operation between Finnish and German security police authorities, the Finnish valtiollinen poliisi and the German Reichssicherheitshauptamt (RSHA) and its predecessors. The timeframe for the research stretches from the Nazi seizure of power in 1933 to the end of German-Finnish co-belligerency in 1944. The Finnish Security Police was founded in 1919 to protect the young Finnish Republic from the Communists both in Finland and in Soviet Russia. Professional ties to German colleagues were maintained during the 1920 s, and quickly re-established after the Nazis rose to power in Germany. Typical forms of co-operation concentrated on the fight against both domestic and international Communism, a concern particularly acute in Finland because of her exposed position as a neighbour to the Soviet Union. The common enemy proved to be a powerful unifying concept. During the 1930 s the forms of co-operation developed from regular and routine exchanges of information into personal acquaintancies between the Finnish Security Police top personnel and the highest SS-leadership. The critical period of German-Finnish security police co-operation began in 1941, as Finland joined the German assault on the Soviet Union. Together with the Finnish Security Police, the RSHA set up a previously unknown special unit, the Einsatzkommando Finnland, entrusted with the destruction of the perceived ideological and racial enemies on the northernmost part of the German Eastern Front. Joint actions in northern Finland led also members of the Finnish Security Police to become participants in mass murders of Communists and Jews. Post-war criminal investigations into war crimes cases involving former security police personnel were invariably stymied because of the absence of usually both the suspects and the evidence. In my research I have sought to combine the evidence gathered through an exhaustive study of Finnish Security Police archival material with a wide selection of foreign sources. Important new evidence has been gathered from archives in Germany, Estonia, Latvia, Sweden and the United States. Piece by piece, it has become possible to draw a comprehensive picture of the ultimately fateful relationship of the Finnish Security Police to its mighty German colleague.

"You must trust somebody" : Valtio, liberalismi ja sotatarviketeollisuus Britanniassa 1884-1905

Tutkielmassa on tarkasteltu Britannian sotilasviranomaisten ja maan sotatarviketeollisuuden välisiä suhteita vuosina 1884-1905. Kiihtyvän kilpavarustelun myötä Britannian sotilasbudjetit kasvoivat nopeasti, mikä johti maan sotatarviketeollisuuden saamien tilausten määrän nopeaan kasvuun samalla kun tuotteiden teknologinen kehitys oli nopeaa. Sotilasmenojen nopea kasvu antoi sotamateriaalihankinnoista vastaaville viranomaisille mahdollisuuden vaikuttaa yksityisen teollisuuden kehitykseen. Keskittämällä tilaukset vain luotettavina pitämilleen yrityksille viranomaiset loivat näiden kanssa puolivirallisia yhteistyösuhteita ja edistivät samalla voimakkaasti alan keskittymistä. Toisaalta muutamien suuryritysten hallitsemasta sotatarviketuotannosta muodostui yksi niistä harvoista teollisuuden aloista, joilla Britannian nopeasti kasvavat kilpailijat eivät pystyneet ohittamaan sitä enempää tuotteiden teknologisessa tasossa kuin markkinaosuuksien suuruudessakaan. Tiettyjen yritysten suosimisen taustalla ei ollut vain maanpuolustuksen kannalta rationaalinen pyrkimys hankkia riittävän laadukasta ja kehittynyttä sotamateriaalia, vaan asiaan vaikutti myös upseerien ja sotilasministeriöiden siviilivirkamiesten perinteiset aristokraattiset ajattelu- ja toimintamallit. Taloudellisen liberalismin hengessä tapahtuneet pyrkimykset uudistaa hankintamenettelyä vastaamaan enemmän vapaan kilpailun ja taloudellisuuden ihanteita jäivät yleensä tuloksettomiksi. Sotamateriaalihankintoihin liittyvä päätöksenteko vaati suurta asiantuntemusta, mikä johti sotaministeriön ja amiraliteetin virkamiesten vaikutusvallan kasvamiseen. Sotateollisuuden laajeneminen kytkeytyy läheisesti 1900-luvun alussa Britannian yhteiskunnallisessa elämässä tapahtuneeseen muutokseen, jota yleensä on luonnehdittu laissez fairen lopuksi. Jo 1880-luvulla alkaneella puuttumisellaan yksityisten sotateollisuusyritysten kehitykseen viranomaiset olivat alkaneet harjoittaa suunniteltua teollisuuspolitiikkaa, jonka tuloksena syntynyt puolivirallinen sotilasteollinen sektori oli aatteellisesti liberaaliin yhteiskuntaan soveltumaton ilmiö. Aseteollisuudessa Britannian valtio oli siten joutunut ensimmäisen kerran läheiseen vuorovaikutussuhteeseen modernien suuryritysten kanssa. Kytkentä, joka 1900-luvun kuluessa levisi yhä uusille aloille samalla kun valtion roolia talouselämässä alettiin vahvistaa. Tutkimuksen varsinaisen lähdemateriaalin muodostavat Britannian parlamentin pöytäkirjat ja sen komiteoiden raportit Niiden ohella on käytetty päätöksien tekemiseen osallistuneiden tai niihin vaikuttamiseen pyrkineiden poliitikkojen ja sotilaiden painettuja puheita, kirjekokoelmia, päiväkirjoja ja muistelmia sekä eräitä aikakauden historiaa koskevia dokumenttikokoelmia ja tilastojulkaisuja. Oleellista valaistusta asiaan tuovat osaltaan aikalaisten kirjoittamat teokset sekä lehdistö, joista kuvastuu ajalle ominainen ajattelutapa. Aihetta suoranaisesti koskevaa, tieteellisen tutkimusten kriteerit täyttävää aikaisempaa tutkimusta on vähän, mutta aihetta sivuavien tutkimusten määrä on erittäin suuri. Sotamateriaalihankintoja ja niiden taustalla olevia syitä voidaan tarkastella niin talous-, sota- aate-, kuin poliittisen historiankin näkökulmista, mutta yksinään mikään niistä ei ole riittävä tämän tutkimuksen kysymyksenasettelun kannalta. Siten tutkielmaa varten on perehdytty laajasti aikakautta koskevaan tutkimuskirjallisuuteen.

Euran emännän neulakintaat : Tutkielma Luistarin haudan 56 neulakinnasfragmenteista

Tutkielman tavoitteena on tuottaa neulakinnasrekonstruktio Euran Luistarin kalmiston haudan 56 neulakinnasfragmenttien pohjalta. Hauta on tutkittu vuonna 1969, jolloin kalmistoalueen arkeologiset kaivaukset aloitettiin. Haudan löytöjen perusteella on aikaisemmin tehty kokonainen pukurekonstruktio, Euran muinaispuku. Luistarin hauta 56 on ruumishauta ja se on tehty naisvainajalle rautakaudella, 1000-luvun alkupuolella jKr. Neulakinnastekniikalla on valmistettu neuloksia jo tuhansia vuosia. Eri neulakinnastekniikoita on yritetty kuvata useilla teorioilla, joista paras lienee Egon H. Hansenin merkintätapa. Suomalaisen kansanperinteen mukaan maassamme on tehty neuleita kolmella erilaisella neulakinnastekniikalla: suomeksi , venäjäksi ja pyöräyttäen . Luistarin haudan 56 neulakinnastekniikalla valmistetut tekstiilifragmentit löytyivät vainajan vatsalta suuren puukontupen päältä sekä kämmenluiden ja sormusten yhteydestä. Fragmentteja saatiin kaivauksissa talteen yhteensä kuusi, joista suurin on kooltaan 6x9 cm. Fragmentit on sijaintinsa perusteella tulkittu kintaiden jäänteiksi. Hautaustilanteessa kintaat ovat ilmeisesti sijainneet vainajan vatsalla, eivätkä käsiin puettuina, sillä fragmentteja ei löytynyt kaikkien sormusten yhteydestä. Myös eräistä muista rautakautisista ruumishaudoista on löydetty neulakintaiden jäänteitä. Luistarin haudan 56 neulakinnasfragmenteista on tutkittu valmistustekniikka, lankojen paksuudet ja kierteisyydet. Selkeänä erottuvat kolme väriä on tulkittu mikroskooppitarkastelussa siniseksi, punaiseksi ja keltaiseksi. Pieni punaisen kerroksen pätkä aivan suurimman fragmentin reunassa on tulkittu peukalon tyveksi. Muita Suomesta löytyneitä rautakautisia neulakinnasfragmentteja ja niistä saatuja tietoja on käytetty vertailuaineistona. Kinnasrekonstruktioon käytetyt langat on värjätty luonnonväreillä. Värjäyksessä on käytetty osittain nykypäivän keinoja, mutta niin, että lopputulos poikkeaisi mahdollisimman vähän muinaistekniikoilla tehdystä. Punainen lanka on värjätty värimataralla eli krapilla, keltainen kanervalla ja sininen luonnonindigolla. Kintaiden muotoilu perustuu suomalaiseen neulakinnastraditioon ja lähialueiltamme löytyneisiin keskiaikaisiin neulakintaisiin.

Ulkomaisen kirjallisuuden tuonti Suomeen 1800-luvun alkupuolella : Waseniuksen kirjakaupan kansainväliset yhteydet 1823-1836

Opinnäytetyöni tarkastelee eurooppalaisen kulttuurin kannalta keskeistä kommunikaatiovälinettä, painettua kirjaa, ja sen kansainvälistä luonnetta ja liikkumista. Teemaan perehdytään helsinkiläisen Gustaf Otto Waseniuksen (1789-1852) kirjakaupan toiminnan avulla keskittyen tarkastelemaan ulkomaisen kirjallisuuden tuomista Suomeen 1800-luvun alkupuolella. Tutkielma käsittelee ensisijaisesti itse kauppiastoimintaa: mitä kirjakauppayhteyksiä Waseniuksella oli sekä miten ja keiden ehdoilla ne toimivat. Näiden kysymysten ohessa pohdin myös itse kirjojen välityksellä tapahtunutta tiedonvälitystä. Työn tavoitteena on paljastaa, minkälaisia suomalaisten kirjakauppiaiden ja lukijoiden kirjallisuudenhankinnan sekä lukemisen kontekstit ja resurssit olivat 1800-luvun alkupuolella. Tutkielman lähteinä on käytetty Waseniuksen kirjakaupan kirjeitä ja kuitteja sekä sensuuriviranomaisten arkistoja. Tutkielmani jakautuu kolmeen osaan. Ensiksi paneudun Waseniuksen kauppaverkoston syntyyn ja sen esittelyyn: Waseniuksen kansainväliset yhteydet keskittyivät kolmelle kulttuurialueelle. Ruotsista hän sai kirjoja kaikilta merkittäviltä kustantajilta, kauppiailta sekä itsenäisesti toimivilta kirjailijoilta. Saksankielisen kulttuurin tarjontaa Wasenius pystyi hankkimaan Leipzigin kansainvälisten kirjakauppiaiden avulla. Ranskalaisen kirjallisuuden osalta Wasenius omasi toimivat yhteydet Pariisin kirjakauppiaisiin. Sen sijaan Brittein saaret jäivät vielä Waseniuksen kontaktiverkoston ulkopuolelle, samoin myös Pietarin huomattava kulttuurikeskus. Tämän jälkeen keskityn yhteyksien toimintaan. Wasenius solmi kauppakumppaniensa kanssa yleiseurooppalaisen komissionääri-sopimuksen, jonka valtuuttamana hän sai myydä kunkin ulkomaisen kauppiaan tuotteita liikkeessään. Ensiksi tarkastelen kauppiaiden välisten etäisyyksien ylittämistä. Aikakauden kuljetustavat huomioonottaen suuret etäisyydet eivät Waseniuksen kirjojen hankintaa juuri haitanneet, vaan suurkauppiaana hän pystyi käyttämään aikansa parhaat resurssit lähetystensä kuljettamiseen. Toiseksi pohdin aikakauden kauppiastoimintojen ja kulttuuripiirteiden vaikutusta kirjakauppaan. Waseniuksen toiminta kirjakauppiaana perustui taloudellisen voiton tavoittelulle, mikä tarkoitti mm. sitä, että lähetysten sisältö määrättiin etukäteen hyvin tarkasti. Ennen Suomeen saapumistaan kirjoilla piti olla varma ostaja, minkä Wasenius useimmiten varmisti ennakkotilausluetteloin ja etumaksuin. Kolmanneksi esiin nousevat 1800-luvun alun poliittiset tapahtumat, jotka osaltaan, kauppiaan silmiin kaikkein näkyvimmin, vaikuttivat kirjojen tuontiin. Sensuurin piti periaatteessa estää useiden satojen vaarallisena pidetyn kirjan levittäminen ja lukeminen Suomessa, mutta Wasenius ei suinkaan lopettanut kiellettyjen kirjojen tuontia, vaan salakuljetti sensuroitavia teoksia jatkuvasti liikkeeseensä myytäväksi. Suomalaiset viranomaiset hyväksyivät usein tämänkaltaisen toiminnan, joten venäläistä sensuuriasetusta tai hallintoa ei juuri kunnioitettu. Vertailu eurooppalaiseen kirjakauppatoimintaan osoittaa Waseniuksen omanneen erittäin hyvät kansainväliset suhteet. Tämä kuitenkin johtui niin kirjakauppatoiminnan keskittymisestä harvojen kauppiaiden käsiin kuin myös oman kustannustoiminnan vähyydestä. Tiedonvälityksen kehityksen ja kulttuurihistorian kannalta Waseniuksen kansainvälinen toiminta osoittautuu noudattelevan vielä vanhan eliittikulttuurin muotoja, mutta kirjakauppainstituution kehittyminen aivan uudenlaiseen kukoistukseen valmisteli jo kansallisen kulttuurin nousemista lähivuosikymmeninä.

Ritarit ja samurait : Kaksi soturiperinnettä läntisissä historiallisissa vertailuissa

Soturit olivat keskeinen sosiaalinen ryhmä keskiajan läntisessä Euroopassa ja Meiji-kautta (1868-1912) edeltäneessä Japanissa. Japanin avauduttua 1800-luvun puolivaiheilla maan historiaa alettiin kirjoittaa eurooppalaisen mallin mukaan, ja soturiperinteiden rinnastaminen ja vertailu yleistyivät. Vertailun taustalla vaikuttivat käsitykset alueiden samankaltaisesta feodaalisesta historiasta. Feodalismi on säilynyt keskeisenä teemana vertailuissa ja Japanin-tutkimuksessa, vaikka keskustelu siitä onkin Euroopan keskiajantutkimuksessa pitkälti hiipunut. Myös Japanin-tutkimuksessa on viime aikoina alettu esittää kritiikkiä feodalismi-termin käyttöä, rinnastuksia ja jopa pelkkää Euroopan historiaan vertaamistakin kohtaan. Feodalismin ohella muita keskeisiä vertailuteemoja ovat Japanin modernisoituminen ja sodankäynnin teknologia. Ensimmäiset vertailut olivat etupäässä yksittäisten joskus hyvin ylimalkaisten rinnastusten hakemista. Myös systemaattisia sivilisaatiohistoriallisia vertailuja alettiin tehdä jo varhain. Japanin-tutkimuksen ensisijaiseksi vertailukohteeksi ovat kuitenkin nousseet Euroopan historian sijaan teoriat feodalismista. Tarkastelu keskittyy nykyisin lähinnä eurooppalaisten termien käyttökelpoisuuteen Japanin historiasta kirjoitettaessa. Japanin modernisoitumista käsittelevät vertailut sivuavat keskusteluita feodalismista, mutta sotureiden rooli jää niissä usein hyvin vähäiseksi. Sodankäynnin teknologiaan keskittyvät vertailut ovat ilmiönä varsin tuore, sillä japanilaisen ja eurooppalaisen sodankäynnin pääteknologiat ovat olleet ilmeisen erilaisia lukuunottamatta 1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun alkua sekä nykyaikaa. Uuden ajan alun Euroopan ja saman ajan Japanin sotateknologiset yhtäläisyydet rajoittuvat jalkaväen tuliaseiden käyttöönoton mukanaan tuomiin muutoksiin maasodankäynnissä ja linnoittamiseen. Merisodankäynnin ja tykistön kehitys oli alueilla erilaista. Ritareiden ja samuraiden historioissa vaikuttavat edellä mainitun varhaisten tuliaseiden aikakauden rinnalla yhtäläisimmiltä kehityskuluilta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura-bakufuun (1185-1333) Japanissa. Jälkimmäisellä viitataan puolestaan ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon Euroopassa ja sisällissotien kauteen 1300-luvun lopulta 1600-luvun alkuun Japanissa. Soturiperinteiden historioissa lähimmin toisiaan vastaavat feodaaliset piirteet ovat sotureiden yhteiskunnallinen asema ja heidän arvomaailmansa. Ilmeisin ongelma Euroopan ja Japanin vertailemisessa on se, että Eurooppa on laajempi ja historialtaan monimuotoisempi kuin Japani. Kuitenkaan tätä mittakaavaongelmaa eikä muitakaan metodologisia kysymyksiä ole vertailuissa juurikaan pohdittu. Osasyynä tähän lienee se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vertailijoiden asiantuntemus on keskittynyt vain toisen soturiperinteen historiaan. Sotureiden historiat tarjoavat antoisan vertailuparin. Suurista yhtäläisyyksistä huolimatta ritareita ja samuraita ei tulisi summittaisesti samaistaa toisiinsa, vaan rinnastettaessa tulisi mieluummin käyttää yleisempää soturin käsitettä. Avainsanat: Bushi, feodalismi, Eurooppa - sotahistoria, Japani - historia, ritarit, samurait, soturit

Ranskan rooli ja asema läntisessä liittoutumassa neljännen ja viidennen tasavallan vaihtumakohdassa 1956-1958

The study discusses the position of France as the United States’ ally in NATO in 1956-1958. The concrete position of France and the role that it was envisioned to have are being treated from the point of view of three participants of the Cold War: France, the United States and the Soviet Union. How did these different parties perceive the question and did these views change when the French Fourth Republic turned into the Fifth in 1958? The study is based on published French and American documents of Foreign Affairs. Because of problems with accessibility to the Soviet archival sources, the study uses reports on France-NATO relations of Pravda newspaper, the official organ of the Communist Party of the USSR, to provide information about how the Soviet side saw the question. Due to the nature and use of source material, and the chronological structure of the work, the study belongs methodologically to the research field of History of International Relations. As distinct from political scientists’ field of research, more prone to theorize, the study is characteristically a historical research, a work based on qualitative method and original sources that aims at creating a coherent narrative of the views expressed during the period covered by the study. France’s road to a full membership of NATO is being treated on the basis of research literature, after which discussions about France’s position in the Western Alliance are being chronologically traced for the period of last years of the Fourth Republic and the immediate months of coming back to power of Charles de Gaulle. Right from the spring of 1956 there can be seen aspirations of France, on one hand, to maintain her freedom of action inside the Western Alliance and, on the other, to widen the dialogue between the allies. The decision on France’s own nuclear deterrent was made already during the Fourth Republic, when it was thought to become part of NATO’s common defence. This was to change with de Gaulle. The USA felt that France still fancied herself as a great power and that she could not participate in full in NATO’s common defence because of her colonies. The Soviet Union saw the concrete position of France in the Alliance as in complete dependence on the USA, but her desired role was expressed largely in “Gaullist” terms. The expressions used by the General and the Soviet propaganda were close to each other, but the Soviet Union could not support de Gaulle without endangering the position of the French Communist Party. Between the Fourth and Fifth Republics no great rupture in content took place concerning the views of France’s role and position in the Western Alliance. The questions posed by de Gaulle had been expressed during the whole period of Fourth Republic’s existence. Instead, along with the General the weight and rhetoric of these questions saw a great change. Already in the early phase the Americans saw it possible that with de Gaulle, France would try to change her role. The rupture took place in the form of expression, rather than in its content.

Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.