Suomen rautakautiset kulkuset, kellot ja kelloriipukset : äänimaiseman arkeologiaa

The thesis addresses the problem of Finnish Iron Age bells, pellet bells and bell pendants, previously unexplored musical artefacts from 400–1300 AD. The study, which contributes to the field of music archaeology, aims to provide a gateway to ancient soundworlds and ideas of music making. The research questions include: Where did these metal artefacts come from? How did they sound? How were they used? What did their sound mean to the people of the Iron Age? The data collected at the National Museum of Finland and at several provincial museums covers a total of 486 bells, pellet bells and bell pendants. By means of a cluster analysis, each category was divided into several subgroups. The subgroups, which all seem to have a different dating and geographical distribution, represent a spread of both local and international manufacturing traditions. According to an elemental analysis, the material varies from iron to copper-tin, copper-lead and copper-tin-lead alloys. Clappers, pellets and pebbles prove that the bells and pellet bells were indisputably instruments intended for sound production. Clusters of small bell pendants, however, probably produced sound by jingling against each other. Spectrogram plots reveal that the partials of the still audible sounds range from 1 000 to 19 850 Hz. On the basis of 129 inhumation graves, hoards, barrows and stray finds, it seems evident that the bells, pellet bells and bell pendants were fastened to dresses and horse harnesses or carried in pouches and boxes. The resulting acoustic spaces could have been employed in constructing social hierarchies, since the instruments usually appear in richly furnished graves. Furthermore, the instruments repeatedly occur with crosses, edge tools and zoomorphic pendants that in the later Finnish-Karelian culture were regarded as prophylactic amulets. In the Iron Age as well as in later folk culture, the bell sounds seem to have expressed territorial, social and cosmological boundaries.

Väitöskirjan aiheena ovat Suomen keski- ja myöhäisrautakauden aikaiset kulkuset, kellot ja kelloriipukset, aiemmin tutkimaton, soiva metalliesineiden ryhmä 400–1200-luvuilta. Musiikkiarkeologian alaan kuuluvan tutkimuksen tarkoituksena on avata kuulokulma suomalaiseen rautakauteen sekä musiikinhistorian varhaisvaiheisiin, jotka tähän asti ovat olleet tutkijoiden tavoittamattomissa. Keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat: Kuinka kulkuset, kellot ja kelloriipukset luokitellaan? Kuinka ne soivat? Ketkä näitä Suomen vanhimpia säilyneitä soittimia käyttivät ja missä yhteydessä? Mikä merkitys soittimilla ja niiden soinnilla oli rautakautisessa kulttuurissa ja äänimaisemassa? Suomen kansallismuseon sekä useiden paikallismuseoiden kokoelmista koottu tutkimusaineisto käsittää kaikkiaan 486 kulkusta, kelloa ja kelloriipusta. Kukin esineluokka jakautuu alaryhmiin muodon, koon, koristelun ja rakenteellisten yksityiskohtien perusteella. Klusterianalyysin pohjalta muodostetut ryhmät edustavat sekä paikallisia että kansainvälisesti levinneitä valmistustraditioita. Valmistusmateriaalit vaihtelevat raudasta lyijypronssiin, tinapronssiin ja lyijytinapronssiin. Sisällä olevat helyt, kielen jäänteet sekä esineiden esiintyminen sarjoissa osoittavat, että soiminen oli jo tekijöiden tarkoittamaa. Yhä soivien esineiden ääni kattaa spektrianalyysin mukaan taajuusalueen 1 000–19 850 hertsiä. Yli sadan suljetun löytökontekstin perusteella kulkuset, kellot ja kelloriipukset olivat ihmisten vaatteisiin ja hevosvarusteisiin kiinnitettyjä koristeita, jotka helistessään muodostivat kantajiensa ympärille äänikenttiä. Tällaisilla mukana kulkevilla akustisilla tiloilla tai territorioilla saattoi olla merkitystä sosiaalisten arvoasemien rakentamisessa, sillä kalmistoanalyysien perusteella soittimet esiintyvät säännöllisesti kalmistojen runsaimmin ja monipuolisimmin varustetuissa haudoissa. Soittimet esiintyvät toistuvasti myös sellaisten esineiden rinnalla, joita myöhemmässä suomalais-karjalaisessa kulttuurissa pidetään maagisina varausvälineinä. Fragmentaarisesti tavoitettavassa rautakautisessa sekä perinteisessä kansankulttuurin äänimaisemassa kulkusten, kellojen ja kelloriipusten helinä näyttäisi sijoittuvan territoriaalisten, sosiaalisten ja kosmologisten rajojen ylitystilanteisiin.