Paganism, Traditionalism, Nationalism : Narratives of Russian Rodnoverie

The topic of this dissertation is Rodnoverie, a religion that revives pre-Christian Slavic spirituality. Rodnoverie has been noted to be one of the fastest growing new religions in Russia and the aim of the study is to analyse why and how the movement has attained its popularity. First, the analysis asks how Rodnovers themselves explain the revival of ancient Paganism at this particular historical moment. Secondly, these interpretations are reflected in the framework of sociological discussions about contemporary religiosity. The analysis discusses how the Rodnoverie movement corresponds to some tendencies that are considered to characterise late modern religiosity. The primary material of the research is Rodnoverie texts: books, newspapers and electronic articles. The published literature is supplemented by fieldwork material which includes interviews with some Rodnoverie leaders and the author s participant observation of rituals and gatherings. Methodologically, the study draws on a sociological narrative approach that is focused on examining how individuals and groups use narratives to construct their identities and to challenge mainstream discussions and interpretations. The analysis discerns three narratives. The first one of these portrays Rodnoverie as a revival of the native Russian or Slavic religion. The narrative provides a new version of the old Slavophile idea, according to which imitation of the West has misguided Russia and, therefore, Russians should turn to their own tradition. In the second narrative, Rodnoverie is presented as a nature religion that features tolerance and pluralistic values. According to these perceptions, the emergence of Rodnoverie marks the dead-end of the earlier hegemonic universalistic world-views, the mono-ideologies . While the nationalist narrative focuses on Russia s national heritage, the third narrative interprets the tradition in more universal terms as an alternative to modern values and way of life. The main argument of this narrative is that contemporary people have become alienated from nature, their roots and their community. The themes that are discussed in the theoretical literature on late modern religiosity often configure in Rodnovers interpretations either directly or when looked at through an analytical framework. Of the various themes that are addressed in a sociological study of religion the ones that have most relevance for Rodnoverie are the discussions on individualisation, globalisation and secularisation. Rodnoverie reflects such tendencies as the subjectivisation of religion and the modern crisis of authority. The movement also both exemplifies and actively promotes religious pluralisation in Russia.

Eläimen tuttuus ja vieraus : Fenomenologisen empatiateorian uudelleentulkinta ja sen sovellus vieraslajisia eläimiä koskevaan kokemukseen

Within the field of philosophy, animals have traditionally been studied from two perspectives: that of self-knowledge and that of ethics. The analysis of the differences between humans and animals has served our desire to understand our own specificity, whereas ethical discussions have ultimately aimed at finding the right way to treat animals. This dissertation proposes a different way of looking at non-human animals: it investigates the question of how non-human animals appear to us humans in our perceptual experience. The analysis focuses on the empathetic, embodied understanding of animals diverse movements and other expressions. The theoretical point of departure for the research is phenomenological philosophy, in particular Maurice Merleau-Ponty s phenomenology of the body. Edmund Husserl s and Edith Stein s analyses of empathy and embodiment are also crucial to the work. In this tradition, empathy means understanding the other s experience through her bodily expressions and seeing the other body as living, as well as motivated and directed towards the surrounding world. The dissertation both explicates and criticizes the earlier phenomenological notions of empathy and human specificity. In order to elucidate the fundamental structures of our experience of non-human animals, it also applies the phenomenological method, which consists of a phenomenological reduction and a free variation of the different aspects of experience. It is shown that our experiences of non-human animals involve a recognition of both similarities and differences. This recognition, however, is not primarily based on intellectual comparisons but is lived as an embodied relationship to another body, and its manifestations vary from one instant to the next. The analysis also reveals that the object of empathy is not the other s experience as such, not even as it is manifested by the other s movements, but rather the other s embodied situation, enriched by elements that remain outside the scope of the other s experience. The dissertation shows that human existence is intertwined with the existence of non-human animals on four levels: those of empathetic sensations, reciprocal communication, experience of the surrounding world and self-definitions. The animals different modes of perception prove to expand our understanding of what is perceivable and how things can be perceived. The presence of non-human animals in our perceptual world is revealed as something that both shows us the limits of our own embodiment and enables us to overcome these limits in empathetic acts. Finally, it is demonstrated that the life of non-human animals is intertwined with ours in a far more complex way than has been presupposed in traditional descriptions of human-animal differences.

Root system traits of Norway spruce, Scots pine, and silver birch in mixed boreal forests: an analysis of root architecture, morphology, and anatomy

The aim of this thesis was to unravel the functional-structural characteristics of root systems of Betula pendula Roth., Picea abies (L.) Karst., and Pinus sylvestris L. in mixed boreal forest stands differing in their developmental stage and site fertility. The root systems of these species had similar structural regularities: horizontally-oriented shallow roots defined the horizontal area of influence, and within this area, each species placed fine roots in the uppermost soil layers, while sinker roots defined the maximum rooting depth. Large radial spread and high ramification of coarse roots, and the high specific root length (SRL) and root length density (RLD) of fine roots indicated the high belowground competitiveness and root plasticity of B. pendula. Smaller radial root spread and sparser branching of coarse roots, and low SRL and RLD of fine roots of the conifers could indicate their more conservative resource use and high association with and dependence on ectomycorrhiza-forming fungi. The vertical fine root distributions of the species were mostly overlapping, implying the possibility for intense belowground competition for nutrients. In each species, conduits tapered and their frequency increased from distal roots to the stem, from the stem to the branches, and to leaf petioles in B. pendula. Conduit tapering was organ-specific in each species violating the assumptions of the general vascular scaling model (WBE). This reflects the hierarchical organization of a tree and differences between organs in the relative importance of transport, safety, and mechanical demands. The applied root model was capable of depicting the mass, length and spread of coarse roots of B. pendula and P. abies, and to the lesser extent in P. sylvestris. The roots did not follow self-similar fractal branching, because the parameter values varied within the root systems. Model parameters indicate differences in rooting behavior, and therefore different ecophysiological adaptations between species.

From Habits to Social Structures : Pragmatism and Contemporary Social Theory

Pragmatism has sometimes been taken as a catchphrase for epistemological stances in which anything goes. However, other authors argue that the real novelty and contribution of this tradition has to do with its view of action as the context in which all things human take place. Thus, it is action rather than, for example, discourses that should be our starting point in social theory. The introductory section of the book situates pragmatism (especially the ideas of G. H. Mead and John Dewey) within the field and tradition of social theory. This introductory also contextualizes the main core of the book which consists of four chapters. Two of these chapters have been published as articles in scientific journals and one in an edited book. All of them discuss the core problem of social theory: how is action related to social structures (and vice versa)? The argument is that habitual action is the explanation for the emergence of social structures from our action. Action produces structures and social reproduction takes place when action is habitualized; that is, when we develop social dispositions to act in a certain manner in familiar environments. This also means that even though the physical environment is the same for all of us, our habits structure it into different kinds of action possibilities. Each chapter highlights these general insights from different angles. Practice theory has gained momentum in recent years and it has many commonalities with pragmatism because both highlight the situated and corporeal character of human activity. One famous proponent of practice theory is Margaret Archer who has argued that the pragmatism of G. H. Mead leads to an oversocialized conception of selfhood. Mead does indeed present a socialized view of selfhood but this is a meta-sociological argument rather than a substantial sociological claim. Accordingly, one can argue that in this general sense intersubjectivity precedes subjectivity and not the other way around. Such a view does not indicate that our social relation would necessarily "colonize" individual action because there is a place for internal conversations (in Archer s terminology); it is especially in those phases of action where it meets obstacles due to the changes of the environment. The second issue discussed has the background assumption that social structures can fruitfully be conceptualized as institutions. A general classification of different institution theories is presented and it is argued that there is a need for a habitual theory of institutions due to the problems associated with these other theories. So-called habitual institutionalism accounts for institutions in terms of established and prevalent social dispositions that structure our social interactions. The germs of this institution theory can be found in the work of Thorstein Veblen. Since Veblen s times, these ideas have been discussed for example, by the economist Geoffrey M. Hodgson. His ideas on the evolution of institutions are presented but a critical stance is taken towards his tendency of defining institutions with the help of rules because rules are not always present in institutions. Accordingly, habitual action is the most basic but by no means the only aspect of institutional reproduction. The third chapter deals with theme of action and structures in the context of Pierre Bourdieu s thought. Bourdieu s term habitus refers to a system of dispositions which structure social fields. It is argued that habits come close to the concept of habitus in the sense that the latter consists of particular kinds of habits; those that are related to the reproduction of socioeconomic positions. Habits are thus constituents of a general theory of societal reproduction whereas habitus is a systematic combination of socioeconomic habits. The fourth theme relates to issues of social change and development. The capabilities approach has been associated with the name of Amartya Sen, for example, and it underscores problems inhering in economistic ways of evaluating social development. However, Sen s argument has some theoretical problems. For example, his theory cannot adequately confront the problem of relativism. In addition, Sen s discussion lacks also a theory of the role of the public. With the help of arguments derived from pragmatism, one gets an action-based, socially constituted view of freedom in which the role of the public is essential. In general, it is argued that a socially constituted view of agency does not necessarily to lead to pessimistic conclusions about the freedom of action.

Suomenhevosorien osteokondroosin vaikutus seuraavan sukupolven ravikilpailumenestykseen

Osteokondroosi (OC) on hevosten ortopedisistä kehityshäiriöistä yleisin kirurgiaa vaativa sairaustila. Se on sairautena monelta osin vielä hyvin epäselvä. Perinnöllisyyden osuus sen ilmentymisessä on noin 25 %. Suomenhevosilla OC:n esiintyvyyttä ei ole tutkittu, mutta sen osuuden epäillään kasvavan jatkuvasti. Suomessa pääsääntöisesti vain juoksijasuuntaan kantakirjatun suomenhevosorin jälkeläinen voi saada ravikilpailuoikeuden. Kantakirjauksen yhteydessä tehdyn röntgentutkimuksen avulla OC:ta sairastavat yksilöt voidaan hylätä ja siten sulkea pois jalostuksesta. Tästä käytännöstä voidaan poiketa, mikäli orilla on poikkeuksellisen hyviä kilpailutuloksia. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, onko OC:ta sairastavien orien hyväksyminen kantakirjaan riski suomenhevosravureiden tulevien sukupolvien kilpailumenestykselle. Tutkimusta oli kohorttitutkimus, jossa kilpailumenestyksen mittareina käytettiin starttistatusta, starttien määrää, sijoituksia, voittosummia, ennätysaikoja, hylkäyksiä, keskeytyksiä sekä kilpailupöytäkirjoihin kirjattuja laukka- ja epäpuhdas ravi – merkintöjä. Tutkimuksessa verrattiin suomenhevosravurien, joiden isällä on OC, kilpailumenestystä niiden suomenhevosravurien kilpailumenestykseen, joiden isäoriit oli kantakirjauksen yhteydessä todettu jaloistaan terveiksi (OC-vapaiksi). OC:lle altistuneista jälkeläisistä koostuvan ryhmän isäoreiksi valittiin kaikki juoksijasuuntaiset, OC:ta sairastavat suomenhevosoriit. OC:ta sairastavien orien jälkeläisiä oli tutkimuksessa mukana 435 ja OC-vapaiden orien jälkeläisiä 863. Aineistolle tehtiin tilastollinen analyysi Pearsonin χ²-testiä ja varianssianalyysia käyttäen. Voima-analyysi tehtiin jälkikäteen, jolloin todettiin, että tutkimuksen voima todeta havaittuja eroja oli parhaimmillaankin vain 50 % tasolla. Tuloksista ainoa tilastollisesti merkitsevä ero löytyi verrattaessa ravikilpailuissa startanneiden jälkeläisten osuuksia edellä mainituissa ryhmissä. OC:ta sairastavien isäorien jälkeläisistä yhteen tai useampaan ravikilpailulähtöön oli osallistunut 40,2 % hevosista, kun vastaava luku OC-vapaiden isäorien jälkeläisryhmässä oli 34,6 % (p=0,049). Vaikka muut tulokset olivatkin tilastollisesti merkityksettömiä, saattavat ne antaa viitteitä siitä, että OC:ta sairastavien orien jälkeläisten ura on lyhyempi, mutta mahdollisesti menestyksekkäämpi kuin OC-vapaiden orien jälkeläisillä. Tutkimuksen tulokset ja erityisesti niiden vertaaminen aiempiin tutkimuksiin tukevat käsitystä siitä, että OC periytyy mahdollisesti yhdessä hyvään juoksukykyyn liittyvien ominaisuuksien kanssa. Lisäksi tutkimus kyseenalaistaa, onko suomenhevosravurien kantakirjauksesta poissulkeminen tarkoituksenmukaista OC:n perusteella. Kyseessä on etiologialtaan ja diagnoosin kannalta hyvin haastava sairaus, jolla ei aina ole kliinistä merkitystä.

Nationalism Circumscribed : Transnational Governance of Minority Rights in Post-Cold War Europe

For the past two centuries, nationalism has been among the most influential legitimizing principles of political organization. According to its simple definition, nationalism is a principle or a way of thinking and acting which holds that the world is divided into nations, and that national and political units should be congruent. Nationalism can thus be divided into two aspects: internal and external. Internally, the political units, i.e., states, should be made up of only one nation. Externally each nation-state should be sovereign. Transnational national governance of rights of national minorities violates both these principles. This study explores the formation, operation, and effectiveness of the European post-Cold War minorities system. The study identifies two basic approaches to minority rights: security and justice. These approaches have been used to legitimize international minority politics and they also inform the practice of transnational governance. The security approach is based on the recognition that the norm of national self-determination cannot be fulfilled in all relevant cases, and so minority rights are offered as a compensation to the dissatisfied national groups, reducing their aspiration to challenge the status quo. From the justice perspective, minority rights are justified as a compensatory strategy against discrimination caused by majority nation-building. The research concludes that the post-Cold War minorities system was justified on the basis of a particular version of the security approach, according to which only Eastern European minority situations are threatening because of the ethnic variant of nationalism that exists in that region. This security frame was essential in internationalising minority issues and justifying the swift development of norms and institutions to deal with these issues. However, from the justice perspective this approach is problematic, since it justified double standards in European minority politics. Even though majority nation-building is often detrimental to minorities also in Western Europe, Western countries can treat their minorities more or less however they choose. One of the main contributions of this thesis is the detailed investigation of the operation of the post-Cold War minorities system. For the first decade since its creation in the early 1990s, the system operated mainly through its security track, which is based on the field activities of the OSCE that are supported by the EU. The study shows how the effectiveness of this track was based on inter-organizational cooperation in which various transnational actors compensate for each other s weaknesses. After the enlargement of the EU and dissolution of the membership conditionality this track, which was limited to Eastern Europe from the start, has become increasingly ineffective. Since the EU enlargement, the focus minorities system has shifted more and more towards its legal track, which is based on the Framework Convention for the Protection of National Minorities (Council of Europe). The study presents in detail how a network of like-minded representatives of governments, international organizations, and independent experts was able strengthen the framework convention s (originally weak) monitoring system considerably. The development of the legal track allows for a more universal and consistent, justice-based approach to minority rights in contemporary Europe, but the nationalist principle of organization still severely hinders the materialization of this possibility.

Työvoiman määrällinen ja laadullinen tarve kirjastoalalla

Työvoiman määrällinen ja laadullinen tarve kirjastoalalla 2008-2010 -selvitys on tehty kirjastoalan valtakunnallisen koulutustyöryhmän toimeksiannosta 2010 - 2011. Koulutustyöryhmään on kuulunut edustajia eri kirjastosektoreilta sekä alan oppilaitoksista. Selvityksen ensimmäinen osa kartoittaa työvoiman määrällistä tarvetta. Siinä tarkastellaan joitakin kirjastoalan koulutuksen ja työvoimatarpeiden kohtaamisen kannalta keskeisimpiä tekijöitä: suoritettujen kirjastoalan tutkintojen määriä eri koulutusasteilla, työttömien työnhakijoiden ja avointen työpaikkojen keskinäistä suhdetta, toteutunutta eläköitymistä ja tulevaisuuden eläköitymisennusteita. Tietoja on kerätty useista eri lähteistä. Vakinaisen virka- tai työsuhteisen kokopäivätyön lisäksi selvityksessä on pyritty mahdollisuuksien mukaan huomioimaan myös osa-aikaiset ja määräaikaiset työsuhteet, erilaiset harjottelut ja vuokratyö. Selvityksen toinen osa analysoi sitä, millaista osaamista kirjastoissa tällä hetkellä tarvitaan. Aineistona käytetään kirjastot.fi - portaalissa vuosina 2008 - 2010 julkaistuja työpaikkailmoituksia. Aineiston perusteella kirjastoalan työntekijöihin kohdistetaan monenlaisia toiveita ja vaatimuksia, jotka liittyvät niin aiempaan työkokemukseen ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kuin varsinaiseen osaamiseenkin. Eri osaamisalueet painottuvat ilmoituksissa sen mukaan, millaista koulutusta tehtävään vaaditaan ja mille kirjastosektorille työ sijoittuu. Julkisen sektorin työvoimatarve on sidoksissa viime kädessä poliittisiin päätöksiin. Suurten ikäluokkien eläköityminen ei automaattisesti luo kirjastoalalle työpaikkoja eikä odotetusta työvoimapulasta selvityksen perusteella näy merkkejä. Kirjastoasetuksen määrittämät kelpoisuusvaatimukset säätelevät henkilöstörakennetta ja henkilöstön osaamisen tasoa yleisissä kirjastoissa. Näiden vaatimusten täyttäminen kunnissa kuitenkin ontuu. Henkilöstösäästöihin liittyvät vaatimukset kuullaan herkemmin. Selvityksen aihepiiri on laaja. Niinpä siinä on ensisijaisesti pyritty paikallistamaan sellaisia avoimeksi jääviä kysymyksiä ja kiinnostavia aineistoja, joiden perusteellinen tarkastelu laajemmassa lisäselvityksessä olisi hyödyllistä. Erityisesti kaivattaisiin laadullista tutkimusta kirjastoissa tehdyn "epätyypillisen" työn sisällöistä ja tekijöistä sekä rekrytointiprosessien tosiasiallisesta kulusta.

Toisen kielen oppijan identiteetti ja arkielämän vuorovaikutustilanteet : Tapaustutkimus viiden maahanmuuttajanaisen suomen kielen oppimisesta

Tutkielma on haastatteluaineistoon perustuva tapaustutkimus, jossa tarkastellaan viittä pääkaupunkiseudulla elävää maahanmuuttajanaista suomen kielen oppijoina ja käyttäjinä. Työssä paneudutaan toisaalta identiteetin ja toisen kielen oppimisen suhteeseen ja toisaalta siihen, millaisissa arjen vuorovaikutustilanteissa toisen kielen oppija pääsee puhumista harjoittelemaan. Tutkimuksen teoreettisena kehyksenä ovat sosiokulttuurinen kielentutkimus ja jälkistrukturalistinen identiteettikäsitys. Työn innoittajana ja esikuvana on kanadalaisen Bonny Nortonin tapaustutkimus Identity and Language Learning: Gender, Ethnicity and Educational Change (2000), jonka keskeisistä käsitteistä on omaksuttu muun muassa kielenoppijan panostus. Aineisto on kerätty puolentoista vuoden aikana ja koostuu 14 nauhoitetusta ja litteroidusta haastattelusta. Analyysi jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa osoitetaan yksilön sosiaalisen identiteetin yhteys toisen kielen oppimiseen kolmen ulottuvuuden kautta, joita ovat Suomeen muuton syyt ja tulevaisuudensuunnitelmat, kielenoppijuus ja monikielisyys sekä sukupuoli ja ikä. Olennainen päätelmä on, ettei yksilön toisen kielen oppimismenestystä voi erottaa identiteetistä. Toisessa osassa analysoidaan arkielämän vuorovaikutustilanteita: ensinnäkin sitä, millaisia mahdollisuuksia toisen kielen oppijalla on päästä puhumaan kohdekieltä ja toiseksi sitä, millaisiksi nuo tilanteet muotoutuvat. Keskeisin tutkimustulos on, että toisen kielen oppijalle tarjoutuu liian vähän vapaamuotoisia suomen puhumisen mahdollisuuksia. Vuorovaikutustilanteita hallitsevat usein epätasapainoiset valtasuhteet, jotka rajoittavat kielenoppijaa, toisinaan jopa vaientavat tämän. Toisen kielen oppimisen ja identiteetin suhdetta on Suomessa tutkittu varsin vähän. Niin ikään oppijan vaientaminen vuorovaikutustilanteissa on jäänyt huomiotta. Tutkielma avaa ajankohtaista aihepiiriä ja mielenkiintoisia jatkotutkimusnäkymiä, joista yksi olisi vuorovaikutustilanteiden etnografinen havainnointi.

Uhrihaastatteluista poliitikkojen kovisteluun : Tutkimus Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien tv-uutisoinnin kerrontatavoista

Medialla on valta päättää, miten väkivallasta kerrotaan, ja miten kriisit esitetään. Median kerrontatavoilla on suuri vaikutus siihen, miten katastrofi näyttäytyy tavalliselle kansalaiselle. Keskityn tutkielmassani siihen, millaisia kerrontatapoja Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien tv-uutisointiin on rakennettu. Selvitän, mitä eroja ja yhtäläisyyksiä uutiskerronnassa oli kahden koulusurmatapauksen välillä sekä eri tv-kanavien välillä. Tarkastelen myös, mitkä toimijat korostuvat uutisten eri kerrontatavoissa. Laadullisen tutkimusotteen piirissä metodologinen tutkimustapani on representaatioanalyysi. Tutkielman lähtökohtana on malli katastrofiuutisoinnin kerrontatavoista. Gert Z. Nordström (1996) on kehittänyt mallin alun perin kuva-analyysiä varten. Myöhemmin sitä on sovellettu mediatekstien analyysiin (Huhtala jaa Hakala 2007). Tässä tutkielmassa sovellan mallia audiovisuaalisen kerronnan analyysiin. Tutkimusaineistoni koostuu television uutislähetyksistä seitsemän päivän ajalta sekä Jokelan että Kauhajoen tapahtumien jälkeen neljällä valtakunnallisella tv-kanavalla. Analyysimallin mukaisesti koulusurmat esitetään televisiossa käyttäen eeppistä, dramaattista, lyyristä ja didaktista kerrontatapaa. Lisäksi kyseessä olleesta tv-aineistosta nousi viides kerronnan luokka, kriittinen kerronta. Eeppisellä kerronnalla tarkoitetaan tyypillistä raportoivaa ja referoivaa uutiskerrontaa. Dramaattista kerrontaa käytetään raportoitaessa suoraan tapahtumapaikalta. Lyyrinen kerronta kuvaa tunteita. Didaktisessa kerronnassa pohditaan, mitä tapahtuneesta voi oppia. Kriittisen kerronnan keinoin vaaditaan vastuunottoa tapahtuneesta. Tv-uutisten kerrontatavoissa näyttäisi korostuvan eeppisen kerronnan määrä. Kauhajoen ja Jokelan uutiskerronnat kuitenkin erosivat toisistaan niin, että eeppinen kerronta lisääntyi entisestään Kauhajoen uutisoinnissa. Myös kriittinen kerronta korostui Kauhajoen uutisoinnissa. Jokelan uutisoinnissa esiintyi puolestaan enemmän dramaattista, lyyristä ja didaktista kerrontaa. MTV3-kanavalla käytettiin muita kanavia vähemmän eeppistä kerrontaa. Didaktista kerrontaa esiintyi MTV3:lla muita kanavia reilusti enemmän molempien koulusurmatapausten yhteydessä. Lisäksi MTV3-kanavalla esiintyi eniten kriittistä kerrontaa Kauhajoen uutisoinnissa. YLEn ja Nelosen kerrontatapojen esiintyminen oli lähes samankaltaista sekä Jokelan että Kauhajoen uutisoinnissa. Jokelan uutisoinnissa Nelonen käytti kuitenkin merkittävästi enemmän dramaattista kerrontaa YLEen verrattuna. Jokelan uutisoinnissa toimijoina korostuivat ampuja, ja uhrit, kun taas Kauhajoella päätoimijoita olivat poliisi ja poliitikot. Jokelan tv-uutisoinnissa sekä uhrit että ampuja olivat kolmen keskeisimmän toimijan joukossa useassa kerrontatavan luokassa. Kauhajoen uutisoinnissa puolestaan uhrit eivät olleet missään kerrontatavan luokassa kolmen keskeisimmän toimijan joukossa, ja ampujakin vain yhdessä luokassa. Eeppisen ja kriittisen kerrontatavan korostuminen sekä poliitikkojen keskeisyys toimijoina Kauhajoen tv-uutisoinnissa kertoo siitä, että Jokelaan nähden Kauhajoen koulusurmien uutisointi oli selvästi yhteiskuntakeskeisempää. Jokelan uutisointi painottui enemmän yksittäisen tapahtuman traagisuuteen sekä henkilökohtaloihin.

Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä vuosina 1975-2010

Tutkielma tarkastelee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen naispappeuspuhetta vuosina 1975 2010. Aihetta käsitellään julkisen puheen ja yksityisen kokemuspuheen näkökulmista. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat vanhoillislestadiolaisen liikkeen julkaisut, erityisesti vuosikirjat ja Päivämies-lehti, vanhoillislestadiolaisten kirkolliskokousedustajien naisten pappeutta käsittelevät puheenvuorot vuosina 1976, 1984 ja 1986 sekä Kotimaan, Kalevan ja Helsingin Sanomien artikkelit, joissa tarkastellaan naispappeutta ja vanhoillislestadiolaista herätysliikettä tutkimusjakson aikana. Rinnakkaisen aineiston julkiselle puheelle tuovat kahdenkymmenen viiden vanhoillislestadiolaisen naisteologin haastattelut, jotka olivat opiskelleet tutkimusjakson aikana. Julkinen puhe ja yksityinen kokemuspuhe etenevät työssä kronologisesti niin, että esille nousevat kunkin vuosikymmenen ja sukupolven yhteiset kokemukset sekä historian tapahtumien ja yksilön kokemuksen yhteenkuuluvuus. Tutkielma on herätysliiketutkimusta, joka sijoittuu naishistoriantutkimuksen kenttään. Tutkielma osoittaa, että naispappeuskeskustelu määritteli vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen paikkaa kirkossa. 1970-luvulla herätysliike esitti vakavan huolen kirkossa esiintyvästä naispappeusmyönteisyydestä ja kirkolliskokouksissa lestadiolaiset edustajat esiintyivät kiivaina naispappeuden vastustajina. 1980-luvulla vanhoillislestadiolaiset sopeutuivat kirkon myönteiseksi muodostuneeseen naispappeuskantaan ja kiivaista vastustajista tuli kirkossa hyvän yhteistyön korostajia. Vanhoillislestadiolaiset eivät ryhmittyneet muiden naispappeutta vastustavien järjestöjen kanssa. Herätysliikkeen virallinen keskustelu ja julkinen puhe olivat miesten puhetta naisten pappeudesta. Niin SRK:n johtokunnassa, kirkolliskokouksessa kuin lehdistössä asiaa käsittelivät ja kommentoivat vain miehet. Myös yksityinen kokemuspuhe osoittaa, etteivät vanhoillislestadiolaiset naiset osallistuneet liikkeessä käytyyn naispappeuskeskusteluun. Vanhoillislestadiolaiset naiset eivät pohtineet omakohtaisesti pappeutta, eivätkä he keskustelleet aiheesta myöskään yliopistolla 1970 1990 luvuilla. Naispappeus nousi herätysliikkeessä keskusteluun 2000-luvulla, kun kielteisen opin ja hyvin toimivan käytännön ristiriita nosti esille liikkeen sisällä vaikuttaneet erilaiset virkakysymyskannat. Tutkielma tuo esille neljä erilaista tapaa suhtautua virkakysymykseen. Kaikille vuosikymmenille, 2000-lukua lukuun ottamatta, kuului haastateltuja, jotka olivat omaksuneet liikkeen virallisen linjan naispappeuskysymyksessä ja he vastustivat muutosta. He perustelivat kantaansa Raamatun muuttumattomalla opetuksella ja auktoriteetilla. Lisäksi he korostivat naisten ja miesten eroja sekä erilaisia tehtäviä. Toiseksi erityisesti vanhemman sukupolven naisissa oli monia, joita voi nimittää sopeutujiksi. Liikkeessä vallinnut perinne sekä kipeät kokemukset herätysliikkeen hajaannuksista olivat opettaneet tyytymään ja vaikenemaan. Jokaisen sukupolven naisissa oli haastateltuja, jotka seurasivat keskustelua tarkkailijoina, ja myös osallistuivat aktiivisesti naisen asemaa ja virkakysymystä käsittelevään keskusteluun. Nämä naiset pohtivat pappeutta myös henkilökohtaisesti. Tarkkailijat peräänkuuluttivat avoimen keskustelun merkitystä. 2000-luvulla opiskelleet eivät olleet omaksuneet liikkeen opetusta virkakäsityksestä ja he kaikki suhtautuivat myönteisesti naispappeuteen. Nämä naiset sekä julkisuudessa naispappeutta puolustaneet lestadiolaismiehet pyrkivät uudistamaan liikkeen virkakysymyskantaa. Uudistajat olivat tyytymättömiä liikkeessä vaikuttaviin sukupuolirooleihin eikä heidän ajatteluaan sitonut esimerkiksi 1970-luvun kriisiajan vaikutuksesta syntynyt avoimuuden pelko.

Only Connect?: Aspects of Intertextuality in Zadie Smith's On Beauty

Tutkielma käsittelee intertekstuaalisuuden eri muotoja Zadie Smithin romaanissa On Beauty (suom. Kauneudesta). Tutkimuksen tarkoitus on osoittaa kuinka oleellisesti intertekstuaalisuuden teoria on vaikuttanut kirjallisuustieteen metodeihin ja postmoderniin kirjallisuuskäsitykseen, sekä käsitellä sen soveltuvuutta nykykirjallisuuden tutkimiseen analysoimalla teorian sisäistä monimuotoisuutta ja ristiriitoja. Tutkimusmateriaalina käytetään Smithin romaanin lisäksi E. M. Forsterin romaania Howards End (suom. Talo jalavan varjossa), johon On Beauty tietoisesti viittaa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimii Gérard Genetten teoksessa Palimpsests sekä Roland Barthesin esseessä Tekijän kuolema esille tuodut kirjallisuusteoreettiset käsitykset. Valittu metodologia antaa mahdollisuuden hahmottaa intertekstuaalisuus kahdella eri tavalla: Genetten strukturalistinen lähestymistapa soveltuu teosten välisten viittaussuhteiden tutkimiseen, kun taas Barthesin jälkistrukturalistinen diskurssi auttaa ymmärtämään tekstienvälisyyden osana merkityksen jatkuvaa epävakautta. Tutkielman ensimmäinen osio keskittyy analysoimaan lähiluvun keinoin romaanien On Beauty ja Howards End välistä strukturalistista suhdetta vertailemalla teosten eroja ja yhtäläisyyksiä Genetten intertekstuaalisuusteorian valossa. Vertailussa kiinnetetään erityisesti huomiota teosten juoneen, rakenteeseen, aikaan ja paikkaan, sekä uudelleenkirjoitusten yleiseen tendenssiin päivittää alkuperäistä tarinaa kohdeyleisölle paremmin sopivaksi. Toisessa osiossa tutkimusta esille nousee jälkistrukturalistinen näkemys intertekstuaalisuudesta osana lukijan tuottaman merkityksen tulkinnanvaraisuutta. Osiossa käsitellään Rembrandtin taideteosten roolia Smithin romaanissa ja analysoidaan hahmojen tulkintoja sekä suhtautumista Rembrandtin tuotantoon Barthesin teoreettisten käsitteiden kautta. Keskeiseksi analyysin kohteeksi nousee lukija sekä lukijan tuottamat tulkinnat ja niiden merkitys Smithin romaanin tematiikassa. Tutkielmassa osoitetaan kuinka intertekstuaalisuus ei ole niin yksinkertainen termi kuin sen laaja käyttö niin kirjallisuustieteessä kuin mediassakin antaa ymmärtää, sekä selvitetään intertekstuaalisuuden teorian kehitystä 60-luvulta nykypäivään. Vaikka strukturalistisessa muodossa käsite soveltuu etenkin kahden toisiinsa kytkeytyneen teoksen tutkimiseen, vertaileva analyysi kuitenkin osoittaa, että On Beauty ei ole pelkkä uudelleenkirjoitus, vaan romaanin tulkintaan tarvitaan myös jälkistrukturalistisen dekonstruktion käsitteitä, jotta laajemmat tekstuaalisuuden verkostot aukeavat lukijalle. Romaanissa esiintyvä taitelijakuva myös osoittaa, että Smith itse on hyvin tietoinen kirjallisuusteoreettisesta keskustelusta.

Suvun sisällä sovittua. Sukulaissijoitukset aikuistuneiden lasten näkökulmasta

Kautta aikain sukulaiset ovat huolehtineet sukulaistensa äidittömistä tai isättömistä lapsista, ja usein näin on toimittu sukulaisten keskinäisillä sopimuksilla. Sukulaisperheessä asumista on nimitetty esimerkiksi yksityissijoitukseksi ja siellä asuvaa kasvattilapseksi. Suomessa lastensuojelun virallisen sijaishuoltojärjestelmän suhtautuminen sukulaisperheisiin on vaihdellut eri aikoina. Yleisesti nähdään,että 1980-luvun puoliväliin asti sukulaisperheitä käytettiin paljon suomalaisessa lastensuojelussa, mutta hoitotyön ammatillistamispyrkimysten ja yhteiskunnallisen rakennekehityksen myötä niiden käyttö väheni, ja alkoi systemaattinen vieraiden sijaisperheiden etsiminen ja valmentaminen. Nykyään ollaan uudelleen tilanteessa, jossa on alettu huomioida sukulaisia ja muita lapsen luonnollisia verkostoja.Nykykeskustelun taustalla on kiihtynyt lastensuojelutarpeen kasvusuunta, jota vastaamaan tarvitaan lisää resursseja, ja yksi mahdollinen vaihtoehto haasteellisessa tilanteessa on sukulaissijoitus eli sukulaisten toteuttama perhehoito. Tässä aineistolähtöisessä laadullisessa tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita sellaisten henkilöiden kokemuksista, jotka ovat jossakin lapsuutensa vaiheessa asuneet sukulaistensa luona. Fenomenologishermeneuttisen tutkimusotteen ja väljästi sovelletun narratiivisen tutkimuksen empiirinen aineisto on hankittu lehti-ilmoituksen välityksellä, ja sen käsittelyssä on ensisijaisena menetelmänä ollut temaattinen sisällön analyysi, jota on täydennetty määrällisen tutkimuksen keinoin. Tarkoitus on kuvailla kirjoitushetkellä eri-ikäisten aikuisten kokemuksia ja niille annettuja merkityksiä. Kirjoitetut tarinat (N = 32) liittyvät muun muassa sukulaissijoitukseen johtaneisiin taustoihin ja syihin, koettuihin tunteisiin sekä sukulaissuhteiden kehittymiseen. Tutkimuksessa on lisäksi pyritty kartoittamaan niitä tekijöitä, jotka ovat tekemisissä sen kanssa, millaiseksi sukulaissijoitus lopulta muotoutuu. Sukulaissijoitusten taustatekijöinä näkyivät muun muassa vanhempien avioerot, yksinhuoltajuus, erilaiset sairaudet ja kuolemat sekä hankalat työ- ja koulujärjestelyt, ja näiden perusteella luokittelin syytekijät sosiaalisiin, orpoudesta johtuviin ja käytännönjärjestelyllisiin syihin. Lapset ovat yleensä pieniä sukulaisperheeseen muuttaessaan, eivätkä he näy päätöksenteossa, joka tapahtuu tyypillisesti nopealla aikataululla. Aina sukulaisperheen jäsenet eivät ole entuudestaan tuttuja lapselle, ja heidän elintapansa voivat olla hyvin erilaiset verrattuna lapsen omaan perheeseen. Sijoitukset voivat kestää viikoista koko lapsuuden ajan kestäviin sijoituksiin, ja ne päättyvät joko takaisin kotiin paluuseen tai omilleen itsenäistymiseen. Valtaosalle sukulaissijoitus on ollut positiivinen kokemus, ja he puhuivat paljolti hyvän kohtelun merkityksestä, eivätkä esimerkiksi sijoituksen pysyvyydestä. Kun taas negatiivisesti sijoituksen kokenut vähemmistö kertoi huonosta, jopa epäinhimillisestä, kohtelusta. Osalle kokemus oli opettanut, että sukulaisiin voi aina turvautua ja vanhemmuuden roolimallin voi omaksua myös sukulaisiltaan, kun taas osa oli oppinut pärjäämään jo varhain omillaan joutuen kärsimään pitkin elämää erilaisista tunneelämän vaikeuksista. Puolet oli asunut aina samassa sukulaisperheessä, ja osalla oli kokemus useista sukulaisperheistä, yhdellä jopa kymmenestä. Vaikka muuttoja tapahtui, ne tapahtuivat suvun sisällä mahdollistaen sukulaissuhteiden jatkuvuuden. Tosin aina suhteet eivät jatkuneet ainakaan kaikkiin sukulaissijaisperheen jäseniin, tai joskus ne saattoivat katketa myöhemmin esimerkiksi perinnönjaon yhteydessä. Keskeiset lähteet: Beeman & Boisen (1999); Farmer (2010); Heino (2001); Koisti- Auer (2008).

Moraaliuskomusten kontekstualistinen oikeuttaminen

Tutkielmani aihealue on kognitivistisen metaetiikan alaan lukeutuva moraaliepistemologia, jossa käsitellään moraaliin liittyviä tietoteoreettisia kysymyksiä. Olen keskittynyt Mark Timmonsin kontekstualistiseen moraaliepistemologiaan, joka on tuore moraaliuskomusten oikeuttamisen teoria. Tarkoituksenani on esittää arvio tämän teorian uskottavuudesta tarkastelemalla sitä kohtaan esitettyjä kriittisiä näkemyksiä. Tutkielman keskeisin lähde on Timmonsin Morality without Foundations: A Defense of Ethical Contextualism (1999). Friderik Klampfer, Karen Jones ja Walter Sinnott-Armstrong toimivat käsittelemäni kritiikin lähteinä. Timmonsin lähtökohtana moraaliepistemologiansa kehittämisessä on antiskeptisistinen oletus, jonka mukaan tavalliset moraaliuskomuksemme ovat oikeutettuja. Perinteiset uskomusten oikeuttamisen teoriat, kuten fundamentalismi ja koherentismi, asettavat hänen mukaansa tyypillisesti liian suuria vaatimuksia ollakseen yhteensopivia tämän oletuksen kanssa. Timmons hyödyntää teoriassaan kontekstiherkkyyden ajatusta esittäessään, että uskomusten oikeutuksen arvioinnissa käyttämämme episteemiset normit voivat olla eri vahvuisia erilaisissa konteksteissa. Näin ollen voimme pitää tavallisia moraaliuskomuksiamme oikeutettuina tavallisessa arkikontekstissa, mutta kuitenkin ottaa uskomusten oikeutusta kohtaan esitetyt skeptisistiset haasteet vakavasti, kun olemme filosofisen keskustelun kontekstissa. Keskeinen haaste oikeutusteorialle on oikeuttamisen regression ongelma, eli kysymys siitä, miten toisiaan oikeuttavien uskomusten muodostama ketju voi rakentua niin, että oikeuttaminen on mahdollista. Timmonsin malli, jota hän kutsuu rakenteelliseksi kontekstualismiksi, esittää, että oikeutuksen ketju voi päättyä kontekstuaalisiin perususkomuksiin. Perususkomukset eivät tarvitse arkikonteksteissa erillistä oikeutusta, mutta ne voivat oikeuttaa toisia uskomuksia. Perususkomusten hyväksyttävyyden arviointiin Timmons ehdottaa episteemisen vastuullisuuden normia, joka edellyttää kaikkien relevanttien vastamahdollisuuksien tarkistamista. Moraalidiskurssissa perususkomuksina toimivat yleistävät moraaliperiaatteet. Kontekstualistinen moraaliepistemologia ei tarkasteluni perusteella kestä esille ottamaani kritiikkiä. Teorian kohtaamille ongelmille on laajasti ilmaistuna kaksi perustavaa syytä. Ensinnäkin se, että teorian tarkoituksena on olla uskottava sekä moraaliepistemologisten käytäntöjemme kuvauksena että normina, johtaa vaikeasti ratkaistavaan jännitteeseen. Arkikontekstissa hyödynnettävät heikot ja yhteisön roolia korostavat standardit sallivat yleisesti vastustettavina pidettäviä uskomuksia ja käytäntöjä. Tämän vuoksi teoriaa ei voi pitää uskottavasti normatiivisena. Toinen ongelmien lähde on episteemisen arvioinnin epämääräinen luonne. Kontekstualistin on annettava perusteet kulloinkin relevanttien vastamahdollisuuksien ja näkökulman määrittämiselle, jotta hän voisi arvioida uskomusten oikeutettuutta. Aidosti relevanttien tekijöiden määrittäminen vaikuttaa kuitenkin mahdottomalta ilman mielivaltaisia rajanvetoja. Näin ollen kontekstualistinen moraaliepistemologia ei toimi uskomusten oikeutettuuden arvioinnissa.

Kiirekulttuurin lapset - opiskelijoiden kokemuksia kiireestä

Aiemmat kiirettä käsittelevät tutkimukset ovat käsitelleen pääosin kiirettä työelämässä. Tämä tutkielma käsittelee opiskelijoiden kokemuksia kiireestä sekä niitä merkityksiä, joita he kiireelleen tai kiireettömyydelleen antavat. Lisäksi tutkielmassa käsitellään niitä selityksiä, joita opiskelijat antavat kiireelleen tai kiireettömyydelleen eli mitkä asiat aiheuttavat tuntemuksen kiireestä. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa kuva korkeakouluopiskelijoiden kiirekokemuksista ja kiireestä ilmiönä. Tarkastelen kiireen kokemuksia sosiaalisen konstruktionismin ja kulttuurintutkimuksen metodologisesta viitekehyksestä lähtien. Näihin liittyy ajatus todellisuudesta sosiaalisesti rakennettuna kokonaisuutena ja todellisuuden näyttäytymisestä toimijoille merkitysten kautta. Aineistona on valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden vastauksia kiirettä koskevaan kyselyyn. Tutkimus on toteutettu pääosin laadullisilla menetelmillä, mutta aineistoa on tarkasteltu lisäksi määrällisin menetelmin. Laadullisena menetelmänä on hyödynnetty temaattista sisällönanalyysiä. Analyysi on sekä aineisto- että teorialähtöistä. Teen analyysiäni aineiston ehdoilla, mutta tukeudun valmiisiin teoreettisiin käsitteisiin. Täysin teorialähtöinen on kappale, jossa aineistoa tarkastellaan Hartmund Rosan kiihtymisteoriasta käsin. Opiskelijoiden kiirekokemukset ovat moninaisia. Kiire näyttäytyy kuitenkin kulttuurin osana, ja etenkin pitkään jatkuessaan, kielteisenä, stressiä aiheuttavana asiana. Opiskelijat liittävät kiireen vastauksissaan länsimaiseen kulttuuriin sekä suomalaisuuteen. Kiirellä on opiskelijoiden mukaan monia negatiivisia fyysisiä vaikutuksia. Kiire ei kuitenkaan ole kaikkien vastaajien mielestä ainoastaan negatiivinen asia. Kiire voi lisätä sitoutumista ja paneutumista työhön sekä mahdollistaa flow-tilan, jossa tekeillä olevaan asiaan keskittyy täysin ja tekeminen tuntuu mielekkäältä. Aineistosta erottuu pitäisi-mieliala eli puhe jossa krooninen kiire ei aina ole varsinaista ajanpuutetta vaan tunne riittämättömyydestä. Pitäisi-mieliala aiheuttaa tarpeen saada koko ajan jotakin hyödyllistä aikaiseksi. Työssäkäynti on useimpien vastaajien mielestä kiireen aiheuttaja, sillä se vie aikaa esimerkiksi opiskelulta. Osa vastaajista ei kuitenkaan näe työn lisäävän kiireisyyttä heidän elämässään. Opiskelijoiden välillä on eroja suhtautumisessa ajatukseen kiireestä joko itseaiheutettuna tai itsestä riippumattomana asiana. Suurin osa näkee kiireen kuitenkin monitahoisena asiana, johon omien valintojen lisäksi vaikuttavat myös kulttuuri ja yhteiskunta jossa elämme.

Mitä on olla yksinäinen? Tutkimus ikääntyvien yksinäisyydestä.

Tutkimuksessani kysyn, mitä on olla yksinäinen. Tutkimuskohteenani ovat seitsemän- ja kahdeksankymppiset päi-jäthämäläiset, joille yksinäisyys on arkipäivää. Tutkimukseni kontekstina toimii arkielämä, johon tutkimuskysymykseni kietoutuvat. Selvitän, millaisia tekijöitä yksinäisyyden taustalla on, miten yksinäisyys sitä kokevan arjessa ilmenee ja millaisia suhtautumistapoja ja mahdollisia ratkaisukeinoja yksinäisyyttä kokevalla on. Tutkimuksessani hyödynnän sekä määrällistä että laadullista tutkimusotetta. Tutkimusaineistoina käytän kahta erilaista, mutta samoja ihmisiä koskevaa aineistoa: Ikihyvä Päijät-Häme -seurantatutkimuksen kyselyaineistoa sekä keräämääni haastatteluaineistoa. Kyselyaineisto ja sen analyysi johdattavat minut varsinaiseen tutkimusprosessiin. Sen avulla tarkastelen, missä määrin päijäthämäläiset ikääntyvät kokevat yksinäisyyttä ja kenellä sitä erityisesti esiintyy. Tutkimukseni pääosassa oleva haastatteluaineisto koostuu kymmenen seurantutkimukseen osallistuneen ikääntyvän haastattelusta. Lomakevastauksissaan he olivat kertoneet olevansa usein tai jatkuvasti yksinäisiä. Haastateltavien joukossa on sekä miehiä että naisia. He asuvat eri puolilla Päijät-Hämettä: kaupungin keskustassa, lähiöissä, taajamissa tai maaseutumaisemissa. Haastattelut toteutin pääosin haastateltavien kotonaan, mikä mahdollisti kurkistamisen heidän arkeensa. Tapaamisissamme tekemiäni havaintoja olen kirjannut tutkimuspäiväkirjaani, jota hyödynnän tutkimuksessani. Haastatteluaineiston analyysissä käytän temaattista lähestymistapaa. Sisällönanalyysin avulla etsin vastauksia tutkimuskysymyksiini ja hahmottelen kuvaa siitä, mitä on olla yksinäinen. Yksinäisyyden taustalta paikannan erilaisia elämänhistoriaan ja -tilanteeseen liittyviä tekijöitä, joita kutsun menetetyiksi ja toteutumattomiksi ihmissuhteiksi sekä toimijuuden ja osallisuuden kaventumiseksi. Valtaosa haastateltavista on kohdannut yksinäisyyden vasta vanhemmiten tai yksinäisyyskokemukset ovat syventyneet iän myötä. Osalle yksinäisyys on ollut elämänmittaista. Jokapäiväisessä elämässä yksinäisyys saa merkityksensä varsin konkreettisten tilanteiden kautta: esimerkiksi kotitöitä tehdessä tai nukkumaan mennessä. Yksinäisyys ilmenee erilaisina tunteina kuten suruna, ikävänä, ahdistuksena sekä kokemuksena juurettomuudesta. Sillä on myös fyysisiä seurauksia. Yksinäiset ajatukset saavat levottomaksi ja saamattomaksi, jolloin arjesta selviytyminen tuntuu vaikealta. Useimmille, ja useimmiten arki on konkreettista yksinoloa, mutta passiivista yksinäisenkään arki ei ole. Päivien kulkua rytmittävät rutiinit, joihin sisältyy muun muassa kotitöitä, ulkoilua ja harrastamista yksin tai porukassa. Yksinäisyyteen on sekä sopeuduttu että pyritty vaikuttamaan. Parhaiten sopeutuminen on onnistunut etsimällä yksinäisyydelle luonnolliselta tuntuva selitys, jollaisena ikääntyminen useimmille näyttäytyy. Tällöin yksinäisyyteen ei koeta voivan itse juuri vaikuttaa. Ratkaisukeinojakin on etsitty: uusia ihmissuhteita on pyritty luomaan menetettyjen tai puutteellisten tilalle. Yksinäisessä arjessa toisenlainen todellisuus on läsnä menneisyyden muistojen tai tulevaisuuden haaveiden kautta.