Le processus de travail d'une correspondante: une étude observationnelle

Pro gradu -tutkielman aiheena on kirjeenvaihtajan työprosessi. Tutkielma kuuluu kääntämisen sosiologian piiriin. Tutkimuksen kohteena oli Helsingin Sanomien Pariisin-kirjeenvaihtaja Minna Nalbantoglu, jonka työskentelyä tutkielman tekijä havainnoi Pariisissa viiden päivän ajan syyskuussa 2006. Tutkimuksen päämetodina oli tapaustutkimus, jonka lisäksi tutkimuksessa käytettiin metodina haastattelua ja havainnointia sekä dokumenttien, tallenteiden ja työnäytteiden analysointia. Tutkimuksen aineisto muodostui havaintomuistiinpanoista, kirjeenvaihtajan haastattelusta, ääneenajatteluprotokollista, haastattelunauhoista, kirjeenvaihtajan tuottamista artikkeleista, kirjeenvaihtajan käyttämistä lähteistä ja juttupäiväkirjoista. Tutkielman tarkoituksena oli muodostaa kokonaiskuva kirjeenvaihtajan työprosessista. Tavoitteena oli vastata seuraavin kysymyksiin: 1) Miten ja millä kriteereillä kirjeenvaihtaja valitsee Helsingin Sanomien lukijoille välitettävät uutiset? 2) Miten uutinen tuotetaan? 3) Minkälaista kääntämistä tai käännöseditointia (transediting) kirjeenvaihtajan työssä esiintyy? Tutkimustulokset on analysoitu viiden käsitteen avulla, jotka ovat uutiskriteerit, uutisen tuottamisprosessi, kääntäminen, käännöseditointi ja portinvartiointi (gatekeeping). Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastattiin analysoimalla kirjeenvaihtajan tutkimusviikon aikana tuottamia artikkeleita Johan Galtungin ja Mari Holmboe Rugen (1965) klassisten uutiskriteerien avulla, joita täydennettiin Judy McGregorin (2002) päivitetyillä uutiskriteereillä. Toiseen tutkimuskysymykseen vastattiin kuvailemalla uutisten tuottamisprosessia. Samalla selvitettiin, mitä lähteitä kirjeenvaihtaja oli käyttänyt jutuissansa. Kolmatta tutkimuskysymystä varten artikkelit analysoitiin Teun A. van Dijkin (1988) uutisen tuottamisprosessin tutkimista varten kehittämällä mallilla. Van Dijkin mallin avulla määriteltiin, mikä tekstinkäsittelystrategia on kääntämistä ja mitkä käännöseditointia. Analyysin perusteella todettiin, että tekstin tuottamisprosessissa esiintyy myös uuden tekstin luomista ja tuotantoa yksikielisen materiaalin pohjalta. Kääntäminen ja käännöseditointi (Karen Stetting 1989) -käsitteitä pohdittiin ennen analyysia työn teoriaosuudessa. Uutisaiheiden analyysin perusteella todettiin, että mitä enemmän tapahtuma täyttää uutiskriteereitä, sitä todennäköisemmin se valitaan uutiseksi. Niin ikään mitä enemmän tapahtuma täyttää McGregorin päivittämiä uutiskriteereitä, sitä todennäköisemmin se valitaan uutiseksi. Analysoitujen uutisten määrä oli kuitenkin pieni, eikä tuloksia voida pitää kuin suuntaa-antavina. Artikkeleiden lähteenä oli käytetty lähinnä haastatteluita, lehtiartikkeleita ja uutistoimistojen sähkeitä. Muiden lähteiden käyttö oli satunnaista. Lähteiden ja käännösstrategioiden välillä ei havaittu korrelaatiota. Eniten käytetty tekstinkäsittelystrategia oli tiivistäminen. Käännöseditoinnin osuus oli yli puolet artikkeleiden tekstistä (keskiarvo 62 %) ja kääntämisen osuus vain kahdeksan prosenttia. Tutkimuksen perusteella käännöseditointi-käsitteen käyttö on perusteltua puhuttaessa kyseisen kirjeenvaihtajan työstä. Tutkimuksen perusteella on kehitetty uusi portinvartiointimalli, joka pohjautuu van Dijkin uutisen tuottamisprosessimalliin. Mallin avulla voidaan analysoida uutisen tuottamisprosessia ja päätellä, minkä verran kääntämistä ja käännöseditointia työssä esiintyy. Mallia ehdotetaan sovellettavaksi paitsi muiden kirjeenvaihtajien niin myös monikielisen materiaalin parissa työskentelevien toimittajien työn sekä uutiskääntämisen analysointiin.

Slovo lider i ego upotreblenie v sovremennoj rossijskoj presse

Venäjän kieleen on kautta historian lainautunut sanoja muista kielistä. Historian tapahtumat ovat vaikuttaneet siihen, mistä kielistä sanoja on lainautunut eri aikakausina. Viime vuosikymmeninä venäjän kieleen on tulvinut lainasanoja englannin kielestä yhteiskunnan eri alueille. Tiiviit poliittiset, taloudelliset ja kulttuurisuhteet maiden ja kansojen välillä ovat ulkoisia, ei-kielellisiä syitä sanojen lainaamiseen. Kielen osa-alueista sanasto on kaikista avoimin ulkoisille vaikutteille ja samalla se on alue, johon heijastuvat yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset. Lainasanojen ilmaantumiselle kieleen on myös sisäisiä, kielellisiä syitä. Lainasanojen ilmaantumisessa kirjallisessa muodossa venäjän kieleen voidaan erottaa kolme tapaa: transplantaatio eli sitaattilaina, translitteraatio sekä käytännöllinen transkriptio, jossa jokainen vieraskielinen foneemi pyritään esittämään vastaavalla venäjän foneemilla, jolloin vieraskielisen sanan ääntämys säilyy mahdollisimman alkuperäisenä. Lider-sana on esimerkki käytännöllisestä transkriptiosta, jossa venäläinen kirjoitusasu vastaa englannin kielen ääntämystä. Tutkimuksen kohteena on englanninkielinen lainasana lider, joka on ilmaantunut venäjän kieleen jo 1800-luvun puolivälissä. Sana on johdettu verbistä lead, merkityksessä ’johtaa, olla johdossa’, ja siinä on muodostunut substantiivi leader, ’johtaja’. Tutkimusaineistoa varten on poimittu 100 poliittiseen kielenkäyttöön liittyvää lider-sanaa sähköisessä tietokannassa Integrumissa olevassa Izvestija-lehdestä kahtena eri ajanjaksona, vuoden 1994 alusta alkaen sekä vuoden 2004 alusta alkaen. Tutkimuksessa keskityttiin lider-sanan käyttöön poliittisessa kielenkäytössä, mutta tutkimusaineiston keräysvaiheessa kirjattiin ylös myös muilla aihealueilla esiintyneet lider-sanat niidenkin käytön tarkastelua varten. Tutkimusta varten tarkasteltiin, millaisia määrityksiä lider-sanalle löytyy erilaisista nykykielen sanakirjoista eri vuosikymmeniltä. Vanhin mukana oleva sanakirja on venäläis-suomalainen sanakirja vuodelta 1912, jossa lider-sana määritellään yhdellä sanalla, ’puolueenjohtaja’. Aineisto jaettiin myös kolmeen ryhmään maantieteellisen sijainnin mukaan: Venäjä, entiset neuvostotasavallat ja ulkomaat. Tällä haluttiin selvittää, käytetäänkö lider-sanaa enemmän ulkomaisten vai venäläisten tapahtumin yhteydessä. Tutkimuksessa ilmeni, että suurin osa lider-sanoista liittyi Venäjän tapahtumiin molempina tarkasteluajanjaksoina – v. 1994 osuus oli 54 % ja v. 2004 50 %. Tähän tulokseen vaikuttavat varmaankin v. 1993 joulukuussa pidetyt ensimmäiset parlamenttivaalit sekä vuoden 2003 joulukuussa pidetyt duuman vaalit. Tutkimuksessa lider-sana jaettiin seitsemään eri kategoriaan käyttöyhteytensä mukaan ja saatujen tulosten perusteella suuri9n osa sanoista kuului kategoriaan ”puolueen johtaja”, v. 1994 osuus oli 47 % ja v. 2004 oli 40 %. Lider-sanan käyttö on levinnyt myös monelle muulle alueelle: urheilu, liike-elämä, kulttuuri, taide, tiede ja tekniikka. Venäjän kieleen ilmaantuu koko ajan vieraskielisiä sanoja, mutta kaikki niistä eivät sopeudu eivätkä juurru kieleen. Lainasanan on täytettävä tiettyjä edellytyksiä, jotta sitä voitaisiin pitää kieleen sopeutuneena: mukautumien kielen foneettiseen järjestelmään, sopeutuminen kielen graafiseen järjestelmään, sopeutuminen kieliopilliseen ympäristöön, semanttinen vakiintuminen sekä vakiintuminen vähintään kahdelle temaattiselle alueelle. Lainasanan juurtumisesta ja sopeutumisesta ovat todisteena myös siitä johdetut sanat. Lider-sana täyttää kaikki em. ehdot, joten sitä voidaan pitää venäjän kieleen sopeutuneena ja juurtuneena.

Das Übersetzen von Texten der Musikgattung Lied : am Beispiel von zehn Liedern aus dem Zyklus Winterreise von Franz Schubert und deren Übersetzungen

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on edistää ja kehittää saksalaisen liedmusiikin suomennosten tutkimusta. Tutkimusaineistona on käytetty kymmentä laulua Franz Schubertin säveltämästä laulusarjasta Winterreise (1827), joka pohjautuu Wilhelm Müllerin runoihin, ja Kyllikki Solanterän suomennoksia (1960) kyseisistä lauluista. Lähtökohtana oli lähtökielinen teksti, johon suomennosta verrattiin. Hypoteesina oli, että tavulukujen merkitys liedmusiikin kääntämisessä on suurempi kuin muiden lingvististen tai semanttisten ominaisuuksien, koska musiikki ja nuotit asettavat tiukat rajat käännökselle, eikä kääntäjä voi muuttaa kappaleen musiikillista rakennetta. Sanatarkan käännöksen sijaan kääntäjän tulee pyrkiä säilyttämään kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma riimejä unohtamatta. Aluksi kerrotaan taustatietoja säveltäjästä, sanoittajasta, teoksesta, liedmusiikista ja kääntäjästä. Teoriaosiossa kartoitetaan, mihin kategorioihin liedtekstien kääntäminen voidaan luokitella kuuluvaksi. Analyysi pohjautuu Wittbrodtin luokitteluun (1995). Teoriaosiossa käsitellään myös ekvivalenssia, adekvaattisuutta, näennäiskäännöksiä, tyyliä, uskollisuutta alkuperäisteokselle, vapaan kääntämisen rajoja ja käännösvirheitä tutkittavasta materiaalista valikoitujen esimerkkien pohjalta. Esimerkkejä edeltää aina teoriaosuus. Varsinainen vertailuosio, jossa vertaillaan lähtö- ja kohdetekstejä, on jaettu kuuteen osioon: säe- ja säkeistöluvut, sanaluvut, tavuluvut, kirjaimien poisjättö, suorat ja epäsuorat kysymykset sekä kappaleiden nimet. Sana- ja tavulukujen eroavaisuuksista esitetään myös taulukot. Sana- ja tavulukujen kohdalla pohditaan, mistä erot johtuvat. Kaiken kaikkiaan pohditaan myös, ovatko käännösratkaisut onnistuneita, ja miten kääntäjä on niihin päätynyt. Laulettavuutta käsittelevässä osiossa esitetään ensin aikaisempia pohdintoja ja tutkimustuloksia kyseisestä aiheesta. Lopuksi teen Mannilan Blueprint-metodin (2005) mukaiset testit. Metriikkatestin teen esimerkinomaisesti yhdelle säkeistölle ja musikaalisen testin teen kaikille kymmenelle laululle. Musikaalisessa testissä analysoidaan tarkemmin lähtökielisiä säkeitä ja niiden suomenkielisiä vastineita, joiden tavuluvut eroavat toisistaan. Loppupäätelmiä edeltävässä luvussa esitetään vielä suomalaisen lauluntekijän ajatuksia sanoittamisesta. Hypoteesi tavuluvuista osoittautui oikeaksi. 146 säkeestä vain viidessä eivät lähtö- ja kohdetekstin tavuluvut olleet identtiset, mikä todistaa sen, että kääntäjä pyrkii säilyttämään kappaleen rytmin. Kääntäjä on myös säilyttänyt kappaleiden riimit, mikä vaikuttaa osaltaan rytmin säilymiseen. Sanalukujen kohdalla taas vain 16 säkeellä oli identtiset sanaluvut, mikä kertoo siitä, että niitä tärkeämpää on säilyttää kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma. Käännösten voidaan katsoa kuuluvan useaan kategoriaan. Kappaleiden käännökset ovat suurimmalta osin ekvivalentteja, mutta osittain ne voidaan luokitella näennäiskäännöksiksi. Tyyli ei ole säilynyt virheettömänä aivan jokaisessa käännöksessä, mutta yhtään kääntäjän puutteellisesta kieli- tai kääntämistaidosta johtuvaa käännösvirhettä kappaleissa ei ole. Suomentaja ei ole tuottanut yhtään täydellisen sanatarkkaa käännöstä, vaikka leksikaalinen ero on osittain vain hiuksenhieno. Tämä osoittaa sen, että vapaan kääntämisen aste on liedmusiikin suomennoksissa suhteellisen korkea. Kaiken kaikkiaan Solanterän käännöksiä voi pitää suhteellisen onnistuneina.

World Wide Web korpuksena kielitieteellisen tutkimusaineiston haku verkkosivuilta

Tämä tutkielma käsittelee World Wide Webin sisältämien verkkosivujen sisältöjen käyttöä korpusmaisesti kielitieteellisenä tutkimusaineistona. World Wide Web sisältää moninkertaisesti enemmän tekstiä kuin suurimmat olemassa olevat perinteiset tekstikorpukset, joten verkkosivuilta voi todennäköisesti löytää paljon esiintymiä sellaisista sanoista ja rakenteista, jotka ovat perinteisissä korpuksissa harvinaisia. Verkkosivuja voidaan käyttää aineistona kahdella eri tavalla: voidaan kerätä satunnainen otos verkkosivuista ja luoda itsenäinen korpus niiden sisällöistä, tai käyttää koko World Wide Webiä korpuksena verkkohakukoneiden kautta. Verkkosivuja on käytetty tutkimusaineistona monilla eri kielitieteen aloilla, kuten leksikograafisessa tutkimuksessa, syntaktisten rakenteiden tutkimuksessa, pedagogisena materiaalina ja vähemmistökielten tutkimuksessa. Verkkosivuilla on perinteisiin korpuksiin verrattuna useita haitallisia ominaisuuksia, jotka pitää ottaa huomioon, kun niitä käytetään aineistona. Kaikki sivut eivät sisällä kelvollista tekstiä, ja sivut ovat usein esimerkiksi HTML-muotoisia, jolloin ne pitää muuttaa helpommin käsiteltävissä olevaan muotoon. Verkkosivut sisältävät enemmän kielellisiä virheitä kuin perinteiset korpukset, ja niiden tekstityypit ja aihepiirit ovat runsaslukuisempia kuin perinteisten korpusten. Aineiston keräämiseen verkkosivuilta tarvitaan tehokkaita ohjelmatyökaluja. Näistä yleisimpiä ovat kaupalliset verkkohakukoneet, joiden kautta on mahdollista päästä nopeasti käsiksi suureen määrään erilaisia sivuja. Näiden lisäksi voidaan käyttää erityisesti kielitieteellisiin tarpeisiin kehitettyjä työkaluja. Tässä tutkielmassa esitellään ohjelmatyökalut WebCorp, WebAsCorpus.org, BootCaT ja Web as Corpus Toolkit, joiden avulla voi hakea aineistoa verkkosivuilta nimenomaan kielitieteellisiin tarkoituksiin.

Encounters with the Virtual : The Experience of Art In Gilles Deleuze's Philosophy

My thesis concerns the notion of existence as an encounter, as developed in the philosophy of Gilles Deleuze (1925 1995). What this denotes is a critical stance towards a major current in Western philosophical tradition which Deleuze nominates as representational thinking. Such thinking strives to provide a stable ground for identities by appealing to transcendent structures behind the apparent reality and explaining the manifest diversity of the given by such notions as essence, idea, God, or totality of the world. In contrast to this, Deleuze states that abstractions such as these do not explain anything, but rather that they need to be explained. Yet, Deleuze does not appeal merely to the given. He sees that one must posit a genetic element that accounts for experience, and this element must not be naïvely traced from the empirical. Deleuze nominates his philosophy as transcendental empiricism and he seeks to bring together the approaches of both empiricism and transcendental philosophy. In chapter one I look into the motivations of Deleuze s transcendental empiricism and analyse it as an encounter between Deleuze s readings of David Hume and Immanuel Kant. This encounter regards, first of all, the question of subjectivity and results in a conception of identity as non-essential process. A pre-given concept of identity does not explain the nature of things, but the concept itself must be explained. From this point of view, the process of individualisation must become the central concern. In chapter two I discuss Deleuze s concept of the affect as the basis of identity and his affiliation with the theories of Gilbert Simondon and Jakob von Uexküll. From this basis develops a morphogenetic theory of individuation-as-process. In analysing such a process of individuation, the modal category of the virtual becomes of great value, being an open, indeterminate charge of potentiality. As the virtual concerns becoming or the continuous process of actualisation, then time, rather than space, will be the privileged field of consideration. Chapter three is devoted to the discussion of the temporal aspect of the virtual and difference-without-identity. The essentially temporal process of subjectification results in a conception of the subject as composition: an assemblage of heterogeneous elements. Therefore art and aesthetic experience is valued by Deleuze because they disclose the construct-like nature of subjectivity in the sensations they produce. Through the domain of the aesthetic the subject is immersed in the network of affectivity that is the material diversity of the world. Chapter four addresses a phenomenon displaying this diversified indentity: the simulacrum an identity that is not grounded in an essence. Developed on the basis of the simulacrum, a theory of identity as assemblage emerges in chapter five. As the problematic of simulacra concerns perhaps foremost the artistic presentation, I shall look into the identity of a work of art as assemblage. To take an example of a concrete artistic practice and to remain within the problematic of the simulacrum, I shall finally address the question of reproduction particularly in the case recorded music and its identity regarding the work of art. In conclusion, I propose that by overturning its initial representational schema, phonographic music addresses its own medium and turns it into an inscription of difference, exposing the listener to an encounter with the virtual.

Teatterinjohtamisen dramaturgiaa : Keskeiset tehtävät, arjen ongelmat ja rakenteelliset muutostarpeet

DRAMATURGY OF THEATRE MANAGEMENT Essential tasks, everyday problems and the need for structural changes Theatre justifies its existence only through high quality performances. Maintaining the artistic level and organizing performances are the primary tasks of a manager, even though in everyday life this often seems to be overshadowed by all the other tasks of a manager s work. How does a theatre manager design strategies and make everyday decisions if aims are to have artistically meaningful performances, financial success and a socially healthy ensemble, when not only artistic work or leadership of an organization are to be taken into consideration, but also a manpower-based art institution with long traditions? What does theatre management consist of and what kind of dramaturgical movement happens in it? Based on interviews carried out in five different city theatres in Finland in the years 2004-2008, incident stories were written within a continuous comparison theory frame. Social constructionism within a dramaturgic framework enabled versatile dialog on a manager s work and problem areas. The result is an interpretative study, where instead of common regularities, many details are collected that can be taken into consideration when similar situations occur. Based on the interviews and historical data, four factors that influence a manager s work were chosen: ownership, media, work community and programme. Within theatre management, the central problems were 1) the inconsistent use of theatre resources and problems in corporate governance caused by the administrative models; 2) the theatre s image, based on the image of its manager, as presented by the media and its influence on the wellbeing of the staff; 3) unsolved problems between the staff left behind by the previous managers and problems related to casting; 4) knowledge of the audience. These points influence how the manager plans the artistic programme and divides the resources. The theatre manager s job description has remained quite the same since the early days of Kaarlo Bergbom. In the future, special attention should be placed on why managers face fairly similar problems decade after decade. Reducing these problems partly depends on whether structural improvements are made to a theatre s close network of owners, financers and labour unions. During this study clear evidence was seen that structural changes are necessary in the production of performances and in the creation of a more versatile programme. In this process, different kinds of co-operation, experiments, development projects, continuing education and international relations have special importance, especially if the aim is to make it possible for all citizens of Finland to enjoy a vibrant and revitalized theatre.

Logic as the Universal Science : Bertrand Russell's Early Conception of Logic and Its Philosophical Context

Bertrand Russell (1872 1970) introduced the English-speaking philosophical world to modern, mathematical logic and foundational study of mathematics. The present study concerns the conception of logic that underlies his early logicist philosophy of mathematics, formulated in The Principles of Mathematics (1903). In 1967, Jean van Heijenoort published a paper, Logic as Language and Logic as Calculus, in which he argued that the early development of modern logic (roughly the period 1879 1930) can be understood, when considered in the light of a distinction between two essentially different perspectives on logic. According to the view of logic as language, logic constitutes the general framework for all rational discourse, or meaningful use of language, whereas the conception of logic as calculus regards logic more as a symbolism which is subject to reinterpretation. The calculus-view paves the way for systematic metatheory, where logic itself becomes a subject of mathematical study (model-theory). Several scholars have interpreted Russell s views on logic with the help of the interpretative tool introduced by van Heijenoort,. They have commonly argued that Russell s is a clear-cut case of the view of logic as language. In the present study a detailed reconstruction of the view and its implications is provided, and it is argued that the interpretation is seriously misleading as to what he really thought about logic. I argue that Russell s conception is best understood by setting it in its proper philosophical context. This is constituted by Immanuel Kant s theory of mathematics. Kant had argued that purely conceptual thought basically, the logical forms recognised in Aristotelian logic cannot capture the content of mathematical judgments and reasonings. Mathematical cognition is not grounded in logic but in space and time as the pure forms of intuition. As against this view, Russell argued that once logic is developed into a proper tool which can be applied to mathematical theories, Kant s views turn out to be completely wrong. In the present work the view is defended that Russell s logicist philosophy of mathematics, or the view that mathematics is really only logic, is based on what I term the Bolzanian account of logic . According to this conception, (i) the distinction between form and content is not explanatory in logic; (ii) the propositions of logic have genuine content; (iii) this content is conferred upon them by special entities, logical constants . The Bolzanian account, it is argued, is both historically important and throws genuine light on Russell s conception of logic.

Locus Bonus : The Relationship of the Roman Villa to its Environment in the Vicinity of Rome

The aim of this study is to examine the relationship of the Roman villa to its environment. The villa was an important feature of the countryside intended both for agricultural production and for leisure. Manuals of Roman agriculture give instructions on how to select a location for an estate. The ideal location was a moderate slope facing east or south in a healthy area and good neighborhood, near good water resources and fertile soils. A road or a navigable river or the sea was needed for transportation of produce. A market for selling the produce, a town or a village, should have been nearby. The research area is the surroundings of the city of Rome, a key area for the development of the villa. The materials used consist of archaeological settlement sites, literary and epigraphical evidence as well as environmental data. The sites include all settlement sites from the 7th century BC to 5th century AD to examine changes in the tradition of site selection. Geographical Information Systems were used to analyze the data. Six aspects of location were examined: geology, soils, water resources, terrain, visibility/viewability and relationship to roads and habitation centers. Geology was important for finding building materials and the large villas from the 2nd century BC onwards are close to sources of building stones. Fertile soils were sought even in the period of the densest settlement. The area is rich in water, both rainfall and groundwater, and finding a water supply was fairly easy. A certain kind of terrain was sought over very long periods: a small spur or ridge shoulder facing preferably south with an open area in front of the site. The most popular villa resorts are located on the slopes visible from almost the entire Roman region. A visible villa served the social and political aspirations of the owner, whereas being in the villa created a sense of privacy. The area has a very dense road network ensuring good connectivity from almost anywhere in the region. The best visibility/viewability, dense settlement and most burials by roads coincide, creating a good neighborhood. The locations featuring the most qualities cover nearly a quarter of the area and more than half of the settlement sites are located in them. The ideal location was based on centuries of practical experience and rationalized by the literary tradition.

Turun linna kerrottuna ja kertovana tilana

The Turku castle, founded c. 1300, has changed over the centuries from a medieval defensive structure into a Renaissance palace and from a derelict jailhouse in the late 19th century into a prime example of the Medieval built heritage in Finland. Today, it is first and foremost a monument to the Medieval and Renaissance heyday of the castle. This is apparent in the architectural forms that have been carefully restored and reconstructed. It also becomes clear in all kinds of narratives, both visual (like the set of miniatures about the different stages of the construction of the castle) and textual (as during the guided tours). For the first time in the architectural history of the Turku castle, the Medieval, the Renaissance, the Modern, and the Present as architecturally constructed or reconstructed spaces can all be visited within the same hour. As a result, the monumental Turku castle may even be deemed anachronistic or inauthentic. In this study I look at the ways in which the Turku castle is, indeed, anachronistic and inauthentic. My main objective, however, is to find ways in which the anachronisms and inauthenticities are overcome in a positive way. I base my analysis of the Turku castle on three theoretical standpoints. First, I am studying the castle as space, described by Michel de Certeau as a practiced place (de Certeau 2002). Second, I am approaching the numerous narrative aspects of the castle following Paul Ricoeur s analysis of narrative as a threefold mimetic process (Ricoeur 1990). From these two theoretical settings I have summoned the concept of narrative space. The life and work at the castle are based on expectations and understandings of the historical surroundings. My third theoretical choice is to study this applied knowledge of the place as the management of blocks of knowledge in communication (Robert de Beaugrande 1980). Combining the theoretical starting points of space and narrative , I am approaching the castle as if it were an evolving set of narratives, narrated in space but also through space. Seeing e.g. the restoration teams of the mid-20th century and the present day tour guides as creative narrators, I am looking beyond the dilemma of the anachronistic spaces. What transpires is an inter-connected web of texts and spaces, tangible and intangible narratives. My analytical key to these narrative relationships is the threefold mimetic process of pre-figuration, con-figuration, and re-figuration, inspired by the writings of Paul Ricoeur (1990). This way, the past can be seen as a pool of endless possibilities to emplot place, time, and action into a narrative space. The narratives convey images of the past that may be contested by other images, and the power to narrate in the first place can be challenged and re-distributed.

Aristotle on the Perception of Perception : Seeing, Remembering, and Sleeping

This study is an inquiry into three related topics in Aristotle’s psychology: the perception of seeing, the perception of past perception, and the perception of sleeping. Over the past decades, Aristotle’s account of the perception of perception has been studied in numerous articles and chapters of books. However, there is no monograph that attempts to give a comprehensive analysis of this account and to assess its relation and significance to Aristotle’s psychological theory in general as well as to other theories pertaining to the topics (e.g. theories of consciousness), be they ancient, medieval, modern, or contemporary. This study intends to fill this gap and to further the research into Aristotle’s philosophy and into the philosophy of mind. The present study is based on an accurate analysis of the sources, on their Platonic background, and on later interpretations within the commentary tradition up to the present. From a methodological point of view, this study represents systematically orientated research into the history of philosophy, in which special attention is paid to the philosophical problems inherent in the sources, to the distinctions drawn, and to the arguments put forward as well as to their philosophical assessment. In addition to contributing many new findings concerning the topics under discussion, this study shows that Aristotle’s account of the perception of perception substantially differs from many later theories of consciousness. This study also suggests that Aristotle be regarded as a consistent direct realist, not only in respect of sense perception, but also in respect of memory.

Leibniz on Rational Decision-Making

In this study I discuss G. W. Leibniz's (1646-1716) views on rational decision-making from the standpoint of both God and man. The Divine decision takes place within creation, as God freely chooses the best from an infinite number of possible worlds. While God's choice is based on absolutely certain knowledge, human decisions on practical matters are mostly based on uncertain knowledge. However, in many respects they could be regarded as analogous in more complicated situations. In addition to giving an overview of the divine decision-making and discussing critically the criteria God favours in his choice, I provide an account of Leibniz's views on human deliberation, which includes some new ideas. One of these concerns is the importance of estimating probabilities in making decisions one estimates both the goodness of the act itself and its consequences as far as the desired good is concerned. Another idea is related to the plurality of goods in complicated decisions and the competition this may provoke. Thirdly, heuristic models are used to sketch situations under deliberation in order to help in making the decision. Combining the views of Marcelo Dascal, Jaakko Hintikka and Simo Knuuttila, I argue that Leibniz applied two kinds of models of rational decision-making to practical controversies, often without explicating the details. The more simple, traditional pair of scales model is best suited to cases in which one has to decide for or against some option, or to distribute goods among parties and strive for a compromise. What may be of more help in more complicated deliberations is the novel vectorial model, which is an instance of the general mathematical doctrine of the calculus of variations. To illustrate this distinction, I discuss some cases in which he apparently applied these models in different kinds of situation. These examples support the view that the models had a systematic value in his theory of practical rationality.

The One and The Many : In the works of Heraclitus, Parmenides and Lao Zi

This paper concentrates on Heraclitus, Parmenides and Lao Zi. The focus is on their ideas on change and whether the world is essentially One or if it is composed of many entities. In the first chapter I go over some general tendences in Greek and Chinese philosophy. The differences in the cultural background have an influence in the ways philosophy is made, but the paper aims to show that two questions can be brought up when comparing the philosophies of Heraclitus, Parmenides and Lao Zi. The questions are; is the world essentially One or Many? Is change real and if it is, what is the nature of it and how does it take place? For Heraclitus change is real, and as will be shown later in the chapter, quite essential for the sustainability of the world-order (kosmos). The key-concept in the case of Heraclitus is Logos. Heraclitus uses Logos in several senses, most well known relating to his element-theory. But another important feature of the Logos, the content of real wisdom, is to be able to regard everything as one. This does not mean that world is essentially one for Heraclitus in the ontological sense, but that we should see the underlying unity of multiple phenomena. Heraclitus regards this as hen panta: All from One, One from All. I characterize Heraclitus as epistemic monist and an ontological pluralist. It is plausible that the views of Heraclitus on change were the focus of Parmenides’ severe criticism. Parmenides held the view that the world is essentially one and that to see it as consisting of many entities was the error of mortals, i.e. the common man and his philosophical predecessors. For Parmenides what-is, can be approached by two routes; The Way of Truth (Aletheia) and The Way of Seeming (Doxa). Aletheia essentially sees the world as one, where even time is an illusion. In Doxa Parmenides is giving an explanation of the world seen as consisting of many entities and this is his contribution to the line of thought of his predecessors. It should be noted that a strong emphasis is given to the Aletheia, whereas the world-view given is in Doxa is only probable. I go on to describe Parmenides as ontological monist, who gives some plausibility to pluralistic views. In the work of Lao Zi world can be seen as One or as consisting of Many entities. In my interpretation, Lao Zi uses Dao in two different senses; Dao is the totality of things or the order in change. The wu-aspect (seeing-without-form) attends the world as one, whereas the you-aspect attends the world of many entities. In wu-aspect, Dao refers to the totality of things, when in you-aspect Dao is the order or law in change. There are two insights in Lao Zi regarding the relationship between wu- and- you-apects; in ch.1 it is stated that they are two separate aspects in seeing the world, the other chapters regarding that you comes from wu. This naturally brings in the question whether the One is the peak of seeing the world as many. In other words, is there a way from pluralism to monism. All these considerations make it probable that the work attributed to Lao Zi has been added new material or is a compilation of oral sayings. In the end of the paper I will go on to give some insights on how Logos and Dao can be compared in a relevant manner. I also compare Parmenides holistic monism to Lao Zi’s Dao as nameless totality (i.e. in its wu-aspect). I briefly touch the issues of Heidegger and the future of comparative philosophy.

Verkkoradio, musiikki ja radio - katsaus verkkoradioihin osana suomalaisten musiikin kuuntelua

This thesis examines Internet-radios and other web-based music services, and different ways these services are used in music listening in Finland. The research material was gathered in eight interviews that took place between spring 2005 and spring 2006 in southern Finland. The analysis distinguishes between five main types of Internet-radios: a) simulcasting, b) webcasting, c) podcasting, d) web-based sound archives, e) interactive music services. As a medium for music listening these combine aspects of computers and traditional radio. The role of Internet-radios in everyday life as well as different types of listening motivation are examined in the light of earlier research on taste, music listening and radio listening.

Kesken jäänyt vallankumous : Sosiaalinen mobilisaatio Helsingissä vuoden 1905 suurlakosta Viaporin kapinaan 1906

Tutkielmassani käsittelen vuoden 1905 suurlakon ja Viaporin kapinan välistä aikaa vallankumouksellisena prosessina Helsingissä. Miten vallankumouksellisuus ilmeni suurlakon aikana ja sen jälkeen Helsingissä? Miten tavalliset työläiset reagoivat tapahtumiin? Metodisina apuvälineinä minulla on ensinnäkin Charles Tillyn määritelmä vallankumoukselliselle tapahtumalle. Keskeistä tälle määritelmälle on, että vallankumouksellista tapahtumaa pitää tutkia sen lähtökohdista käsin eikä lopputuloksen kautta. Vallankumouksellinen tilanne syntyy, kun olemassa oleva hallitus saa kilpailijan ja vastaavasti se on ohi, kun jompikumpi jää jäljelle. Toiseksi apunani ovat olleet sosiaalihistorialliset tutkimukset Venäjän vallankumouksesta, joissa aihetta käsitellään ruohonjuuritason näkökulmasta. Tällöin polttopisteessä ovat lakot ja niiden aikana esitetyt vaatimukset. Oleellista näistä tutkimuksissa on, ettei työläisiä nähdä tahdottomana massana, joka sokeasti tottelee poliittisten johtajien käskyjä. Työläisillä oli omia, lähinnä ammatillisia vaatimuksia, jotka ilmensivät toisaalta huolta jokapäiväisestä toimeentulosta ja toisaalta ne heijastivat demokraattisten vaatimusten ulottamista laajemmalle kuin pelkästään valtiolliselle tasolle eli myös työpaikoille. Suurlakon aikana Helsingin työläiset johtivat käytännössä kaupungin julkista elämää. Vallan keskuksena toimi kansallislakon keskuskomitea. Näkyvintä valtaa käytti kansalliskaarti. Kaarti toimi vahvana poliisivoimana koko lakon ajan. Se pyrki kontrolloimaan liikennettä ja kauppaa sekä sensuroimaan muiden tahojen tiedonvälitystä. Raittiusväellä oli myös oma kaartin osasto, jonka avulla kaupunkiin säädettiin kieltolaki sekä kiellettiin prostituutio. Keskeinen elementti lakon onnistumisen kannalta oli niinikään avustustoiminnan järjestäminen lakon vuoksi hätään joutuneille. Näin turvattiin, ettei lakkorintamassa sattuisi ennenaikaisia repeämiä. Suurlakon jälkeen työväestö aktivoitui ennennäkemättömällä tavalla. Lakkojen lukumäärä ja niihin osallistuneiden työläisten määrä moninkertaistui. SDP:n virallinen tavoite eli poliittinen kansalaisuus ei riittänyt työläisjoukoille, vaan lakoilla pyrittiin saamaan aikaiseksi demokraattinen yhteiskunta laajemminkin. Lyhytikäisiksi jääneet työehtosopimukset eivät tilannetta korjanneet. Demokratia saatiin poliittisella tsolla, mutta ruohonjuurinäkökulmasta uudistukset jäivät kesken ja tyytymättömyys säilyi. Tässä mielessä työväenliike ei integroitunut yhteiskuntaan. Suomessa vallankumouksellinen toivo asetettiin Venäjän vallankumoustapahtumien etenemiseen. Suomalaisen radikalismin päätepisteenä voi pitää epäonnistunuttta Viaporin kapinaa, johon osallistui myös suomalaisia punakaartilaisia. Punakaartilaiset olivat suurelta osin nuoria, muualta Helsinkiin muuttaneita ja vähän järjestökokemusta omaavia henkilöitä. Nuoruus, juurettomuus ja liittyminen työväentyöväenpuolueeseen tai sen järjestöihin vasta perustamisvaiheen 1899-1903 jälkeen olivatkin leimallisia piirteitä radikaalien aineksien keskuudessa. Tutkielmassani osoitan, että ruohonjuuritason tutkimuksella voidaan kuvaa vuosisadan alun työläisistä, heidän toiveistaan ja haluistaan täsmentää. Vuosien 1905 ja 1906 poliittisessa murroksessa oli myös ammatillisilla seikoilla tärkeä sija työväestön pyrkimyksissä. Ne osoittavat omalta osaltaan työläisten vallankumouksellisia ja radikaaleja vaatimuksia. Punakaartilaisradikalismi oli läheistä sukua tälle toiminnalle. Avainsanat: Sosiaalihistoria, vallankumous, työväenliike, suurlakko 1905, Viaporin kapina.

Rajamerkkien vartijat : Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630 - 1669

Tutkielman aiheena ovat säätyläisten ja talonpoikien maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1600-luvun puolessa välissä. Historiallisen kriminologian tutkijat ovat pitäneet kiinteään maaomaisuuteen liittyneitä maariitoja keskeisenä syynä 1500-luvun korkeaan väkivallan tasoon. 1600-luvulla väkivalta kutistui pieneksi rikosryhmäksi alioikeuksien alkaessa toimia. Enää talonpoikien ei tarvinnut turvautua väkivaltaan omaisuutta puolustaessaan, vaan riidat saatiin päätökseen käräjillä. Tässä työssä selvitän Helsingin ja Sipoon tuomiokirjojen avulla, mitä tapahtui maariidoille 1600-luvulla, sillä itse maariidat ovat jääneet väkivaltatutkimuksen varjoon historiallisessa kriminologiassa. Arvioin maariitoja kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti syventyen erityisesti niiden yleisyyteen, osapuoliin, maariitojen rooliin talonpoikien ja säätyläisten elämässä sekä maariitojen 1600-luvulle tyypillisiin piirteisiin. Lahjoitusmaat lisääntyivät etenkin 1630- ja 1640-luvuilla voimakkaasti Suomessa. Myös pienaatelin asuttamissa Sipoon ja Helsingin pitäjissä aateliset laajensivat maaomistuksiaan talonpoikaismaan kustannuksella. Baltiasta ja Keski-Euroopasta Suomeen saapuneet feodaaliset omistuskäsitykset asettivat aateliset ja talonpojat törmäyskurssille. Maariitojen käsittely oikeudessa oli siviiliprosessi, jossa periaatteessa tasa-arvoiset osapuolet ottivat yhteen riita-asiassa. Omaisuusriitojen käsittelyssä säilyi huomattavan pitkään perinteisiä, paikallisia, tapaoikeuden piirteitä, joita kruunu oli pyrkinyt karsimaan pois muista rikosasioiden käsittelyistä. Perinteiset oikeustavat eivät kuuluneet modernisoituvan ja keskittyvän valtion oikeusjärjestelmään. Ne säilyivät kuitenkin omaisuusoikeuteen liittyvissä maariidoissa huomattavan pitkään, koska riidanratkaisun auktoriteetti oli laajalla alalla käräjäyhteisössä. Maariidat olivat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 4. suurin rikosryhmä 1600-luvun puolessa välissä. Niitä voidaankin pitää agraarisen yhteiskunnan tyyppirikoksena. Säätyläisten suuri määrä osapuolten joukossa oli 1600-luvun maariidoille tyypillinen piirre. Oikeus oli tasapuolinen säätyjä kohtaan arvioidessaan tapausten syyllisyyskysymystä, mutta asettui selvästi säätyläisten puolelle jaellessaan rangaistuksia. Säätyläisiä rangaistiin maariidoissa lievällä vahingonkorvauksella ja talonpoikia yleensä ankarammalla sakolla. Väkivallalla oli maariidoissa keskeinen rooli myös 1600-luvulla. Etenkin 1630-luvulla väkivaltaa esiintyi lähes kaikissa maariidoissa. 1640-luvulla oikeus vakiinnutti asemansa maariitojen ratkaisuareenana väkivallan sijaan ja riidat ratkaistiin käräjätuvassa. Silti väkivallan rooli maariitojen taustalla säilyi. Joka viidennen maariidan taustalla oli väkivaltaa. Tyypillisintä se oli talonpoikien välisissä maariidoissa. Väkivalta sai hyvin raakojakin piirteitä maariitojen yhteydessä. Lievästä väkivallasta oli kyse vain harvoin. Vuosikausia kestäneet maariitojen kierteet saivat päätöksensä 1600-luvun puolessa välissä oikeuden saavuttaessa riittävästi valtaa pitääkseen annetut tuomiot voimassa myös maariidoissa. Suurimmassa osassa Helsingin ja Sipoon pitäjien maariidoista saatiin päätös ensimmäisellä käräjäkerralla tai alle vuoden kuluessa riidan puhkeamisesta. Kuitenkin 17 prosenttia riidoista oli pitkään jatkuneita riitoja, joista oli riidelty yli vuosi. Oikeuteen luotettiin enemmän ja se pystyi pitämään tuomiot voimassa toisin kuin vielä 1500-luvulla. Talonpojat yhdistivät usein voimansa aatelisia vastaan käydyissä maariidoissa. Heidän keskuuteensa vaikutti syntyneen moraalinen yhteisö aatelin talonpoikaiselle maanomistukselle muodostamaa uhkaa vastaan. Toisiaan vastaan riidellessä solidaarisuus oli tiessään. Tasavahvojen osapuolten oli tultava toimeen omillaan. Säätyläiset turvautuivat maariitoihin lähinnä taloudellisten syiden vuoksi. Kun kartano ei kannattanut, alustalaisten tai rajapiiritilojen maita saattoi yrittää saada haltuunsa viemällä riita käräjille jopa tekaistun syyn varjolla. Kyseenalaistamalla vanhat rajat heillä oli tarkoitus saada omiin maihin lisää alaa ja siten saada uutta maata rälssiksi. Etenkin oman rälssimaan rajojen sisäpuolella aatelisilla oli vahva usko oikeudestaan toimia tahtonsa mukaan omistuksillaan huolimatta siitä, oliko kyseessä perintötila vai lampuodin tila.