Foreign Capital and Finland : Central government's first period of reliance on international financial markets, 1862-1938

The main objective of the study is to evaluate the Finnish central government s foreign borrowing between the years 1862 and 1938. Most of this period was characterised by deep capital market integration that bears resemblance to the liberal world financial order at the turn of the millennium. The main aim is to analyse the credit risk associated with the state and its determination by evaluating the world financial market centres perception of Finland. By doing this, the study is also expected to provide an additional dimension to Finland s political and economic history by incorporating into the research the assessments of international capital markets regarding Finland during a period that witnessed profound political and economic changes in Finnish society. The evaluation of the credit risk mainly relies on exchange-rate risk free time series of the state s foreign bonds. They have been collected from quotations in the stock exchanges in Helsinki, Hamburg, Paris and London. In addition, it investigates Finland s exposure to short-term debt and Moody s credit ratings assigned to Finland. The study emphasises the importance of the political risk. It suggests that the hey-day of the state s reliance on foreign capital markets took place during last few decades of the 19th century when Finland enjoyed a wide autonomy in the Russian Empire and prudently managed its economy, highlighted in Finland s adherence to the international gold standard. Political confrontations in Finland and, in particular, in Russia and the turbulence of the world financial system prevented the return of this beneficial position again. Through its issuance of foreign bonds the state was able to import substantial amounts of foreign capital, which was sorely needed to foster economic development in Finland. Moreover, the study argues that the state s presence in the western capital markets not only had economic benefits, but it also increased the international awareness of Finland s distinct and separate status in the Russian Empire and later underlined its position as an independent republic.

Kolmas sektori maaseutukunnissa

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on hahmottaa, millaisena toimijana kolmas sektori eli järjestöt nähdään maaseutumaisissa kunnissa nyt, kun kunta- ja palvelurakenne on muuttumassa ja väestö ikääntymässä. Tutkimuksen perusteella maaseutukunnat odottavat kolmannelta sektorilta ja järjestöiltä panosta kaikkein eniten sosiaalisten verkostojen, niitä vahvistavan ihmisten kanssakäymisen ja yhteisöllisyyden vahvistajana. Erilaisten tapahtumien, kulttuuri-, liikunta-, nuoriso-, harrastus- ja vapaa-ajan toiminnan järjestäminen, ympäristönhoito, perinteen ja historian tallentaminen sekä asukas- ja kylätoiminnan ylläpitäminen ovat maaseutukunnissa toimivien järjestöjen vahvaa toimintakenttää. Tällaisen perinteisen järjestötoiminnan myös taloudellisen merkityksen nähdään korostuvan väestön terveyden ja toimintakyvyn eteen tehtävän ennaltaehkäisevän työn tarpeen kasvaessa. Toinen tutkimuksessa vahvasti esille noussut kolmannen sektorin toiminnan vahvuus liittyy järjestöjen toiminnan ihmisläheisyyteen ja inhimillisyyteen. Kuntakoon kasvaessa ja palvelutuotannon järjestelmien monimutkaistuessa monet tutut arkiset tavat hoitaa asioita menevät uusiksi. Varsinkin ikääntyville nämä muutokset ovat suuria ja aiheuttavat inhimillistä hätää, pelkoja ja kasvavaa yksinäisyyttä. Järjestöissä tämä avun tarve nähdään usein läheltä, ja ne ryhtyvät toimimaan avun ja palvelujen järjestämiseksi. Järjestöjen koetaan toimivan inhimillisesti, lähellä ihmisiä, helposti lähestyttävänä, tutuin kasvoin, kuuntelevin korvin, todellisiin tarpeisiin vastaten. Ajankohtainen poliittinen puhe tuo kolmannen sektorin esille nimenomaan palvelujen tuottajana. Järjestöt ovat myös monissa maaseutukunnissa paikallisesti merkittäviä palvelujen tuottajia ja työllistäjiä. Tutkimuksessa tuli kuitenkin selvästi esille se, ettei kolmannen sektorin palveluntuottajaroolin vahvistumista nähdä varsinkaan harvaan asutun maaseudun pienissä kunnissa kovin realistisena. Järjestöjen roolin ja tehtävien kasvua palvelujen tuottajana jarruttaa erityisesti rahoituksen epävarmuus sekä järjestöväen ikääntyminen ja aktiivisten toimijoiden vähäinen määrä. Kolmas sektori nähtiin varsinkin maaseutukunnissa tehdyissä haastatteluissa vapaaehtoistyön paikkana. Tämä työn järjestämisen periaate kolmatta sektoria määrittävänä tekijänä tuli esille huomattavasti useammin kuin esimerkiksi se, tavoitellaanko toiminnalla voittoa vai ei. On helppo ymmärtää, että kolmas sektori pyritään hahmottamaan vapaaehtoistyön paikaksi, varsinkin kun palvelujen tuottamisen rahoitus on sekä kunnissa että järjestöissä muodostumassa entistä vaikeammaksi kysymykseksi. Siihen, tehdäänkö työ järjestöissä palkattuna työnä vai vapaaehtoistyönä, sisältyy myös yksi kolmatta sektoria koskevan poliittisen keskustelun sokeista pisteistä. Keskustelussa ei ole edetty vielä siihen asti, että puhuttaisiin niistä rajoista, mitä maaseudun yhdistyksiltä ja niissä vapaaehtoiselta pohjalta toimivilta ihmisiltä voidaan ylipäätään edellyttää. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että mikäli kolmannen sektorin odotetaan osallistuvan sellaisten palvelujen tuottamiseen, jotka edellyttävät sitoutumista, säännöllisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, ei tällaisia tehtäviä voida edellyttää hoidettavaksi järjestöissä vapaaehtoisvoimin, ilman korvausta. Tällaisten tehtävien hoitamiseen tarvitaan palkattuja työntekijöitä myös järjestöissä. Tarkasteltaessa kolmannen sektorin roolin ja tehtävien muuttumista maaseutumaisissa kunnissa ja peilattaessa sitä kuntien kasvaviin haasteisiin palvelujen järjestäjänä huomio keskittyy väistämättä ikääntyvän väestön tuki-, hoiva- ja hoitopalvelujen kysynnän kasvuun. Kolmannen sektorin kannalta keskeinen kysymys on, kuka tuottaa ja rahoittaa tulevaisuudessa nuorisopalvelut, liikuntapalvelut, kulttuuripalvelut, vapaa-ajan palvelut, virkistys- ja harrastustoimintaa tai ne välttämättömät tuki- ja hoivapalvelut, joihin kunnilla ei ole varaa. Suomessa on sellaisia alueita ja sellaisia palveluja, joissa julkiset palvelut eivät riitä ja yritysmäiselle palvelutuotannolle ei ole edellytyksiä. Järjestöjen palvelutoimintaa syntyy usein juuri tällaisiin tilanteisiin ja sinne, missä taloudellista voittoa tavoittelevia yrityksiä ei ole, joko toiminnan matalan tuottavuuden, pitkien välimatkojen ja harvan asutuksen aiheuttamien korkeampien tuotantokustannusten tai asiakkaiden alhaisen maksukyvyn takia. Ongelmallista on, ettei näitä maaseudun olosuhteita ja palvelumarkkinoiden erityispiirteitä ole otettu huomioon tuotaessa ja sovellettaessa EU-lähtöistä valtiontuki- ja kilpailulainsäädäntöä kansalliseen lainsäädäntöömme. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Suomessa on alueita ja palveluja, joissa kansalaisten perusoikeuksien ja yhdenvertaisuuden toteutuminen on kyseenalaista, jos näitä maaseudun olosuhdetekijöitä ei huomioida esimerkiksi valtiontukea koskevissa säädöksissä ja palvelujen tuottamiseen ei ohjata julkista tukea. Tutkimuksessa tarkastellaan niitä määritelmiä ja rajapintoja, jotka liittyvät yritystoimintaan ja järjestötoimintaan, elinkeinotoimintaan ja yleishyödylliseen toimintaan, yleishyödyllisiin ja julkisiin palveluihin, taloudellisiin ja ei-taloudellisiin palveluihin, kuntien lakisääteisiin ja ei-lakisääteisiin tehtäviin sekä vapaaehtoistyöhön ja palkattuun ammattityöhön. Tutkimuksessa kysytään, miksi palveluja tuottavien järjestöjen ja yritysten välisen kilpailuneutraliteetin tulkinnoissa ja tätä koskevissa säädöksissä ollaan oltu Suomessa niin tarkkoja ja miksi aihe on noussut niin keskeiseksi keskusteltaessa järjestöjen roolista palvelujen tuottajana. Maaseudun pitkien etäisyyksien ja pienten asiakasmäärien palvelumarkkinoilla kilpailua suurempi ongelma on pikemminkin palvelutuottajien vähäinen määrä tai se, ettei tuottajia ja kilpailua ole lainkaan. Aiheellista on myös kysyä, mistä yritykset ja järjestöt kilpailevat, onko niiden tuottamien palvelujen sisältö sama, onko asiakasryhmä sama tai miten palvelujen tuottamiseen liittyvät laajemmat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset tekijät tulee ottaa huomioon todellista kilpailutilannetta arvioitaessa. Tutkimus vahvistaa tarvetta keskustella ja tehdä poliittiset linjaukset siitä, miten Suomessa suhtaudutaan sellaisiin organisaatioihin, joiden lähtökohtana on taloudellisen voiton tavoittelun asemesta yhteiskunnallisen ongelman ratkaiseminen tai tietyn väestöryhmän, kuten lasten, vanhusten tai vammaisten tarpeisiin vastaaminen. Euroopan parlamentin tätä yhteisötaloutta koskeva päätös vuodelta 2009 velvoittaa jäsenmaat ottamaan omassa lainsäädännössään huomioon tämäntyyppisen sosiaaliset ja taloudelliset näkökohdat yhdistävän toiminnan.

Oppisopimus korkea-asteen koulutukseen Etelä-Savossa – ­alueellinen selvitys elinkeinoelämän valmiuksista korkea-asteen oppisopimuskoulutukseen

Selvityksen tavoitteena oli kartoittaa ensisijaisesti Etelä-Savon elinkeinoelämän valmiuksia sekä edellytyksiä ja tarpeita korkea-asteen oppisopimustyyppisen koulutuksen toteuttamiseksi. Oppisopimus on Suomessa korkea-asteella uusi koulutusväline, jonka käyttömuodot ja -ohjeet ovat vielä selkiytymättömiä. Tällä selvityksellä pyrittiin hahmottamaan, millaisena eteläsavolainen elinkeinoelämä haluaisi oppisopimuskoulutuksen alueen työnantajien ja korkeakoulutetun henkilöstön käyttöön. Hankkeessa haastateltiin 58 organisaation edustajia. Tulosten perusteella oppisopimuksen uskotaan soveltuvan korkea-asteella erityisesti täydennyskoulutukseen ja tutkinnon osien suorittamiseen, pätevöitymiseen ja kelpoisuuksien hankkimiseen sekä muuntokoulutukseen, mutta ei kokonaisten tutkintojen suorittamiseen. Tutkintoon johtavan koulutuksen osana oppisopimus lisäisi opiskelijoiden työelämätuntemusta sekä aktivoisi opiskelijoiden ja koulutusorganisaatioiden yhteistyötä elinkeino- ja muun työelämän kanssa keskieurooppalaiseen tapaan. Opetusministeriö on rajannut korkea-asteen oppisopimustyyppisen koulutuksen ainakin alkuvaiheessa erityispätevyyksiä tuottavaksi täydennyskoulutukseksi. Työelämän kannalta käyttöalueen olisi mielekästä olla laajempi. Oppisopimuskoulutuksen arvioidaan Etelä-Savossa soveltuvan ainakin seuraaville korkea-asteen koulutuksen sisältöalueille: markkinointi ja myynti, tutkimus ja tuotekehitys, esimiestyö, projektinhallinta sekä henkilöstöhallinto ja suunnittelu eri toimialoilla, laadunhallinta, ympäristö- ja turvallisuusasioiden hallinta johtamisjärjestelmineen, rahoitus- ja varainhoitopalvelut, tuotannonohjaus, laskenta, viestintä, kielenkäännöstyöt sekä alakohtaiset erityistehtävät mm. kirjasto- ja farmasia-alalla sekä julkishallinnossa. Koulutusmuotoina ajatellaan täydennys- tai muuntokoulutusta. Puolet haastatelluista pitää korkea-asteen oppisopimuskoulutusta kiinnostavana. Pilottikoulutuksen toteuttamiseen lähitulevaisuudessa suhtaudutaan melko varauksellisesti, mutta myös valmiuksia ilmenee. Kiinnostusta vähentävät järjestelmän selkiytymättömyys ja vallitseva taloudellinen taantuma, jonka vuoksi koulutettua työvoimaa on monilla aloilla tarjolla riittävästi. Toisaalta lama-aika nähdään otollisena koulutuksen järjestämiselle valmistauduttaessa tulevaan nousukauteen. Oppisopimuskoulutuksen työelämälähtöisyys ja joustavuus saavat kiitosta, mutta eräiltä osin järjestelmää ja käytäntöjä toivotaan kehitettävän. Kaivataan valtakunnallisia kriteerejä opiskelijoiden osaamisen varmistamiseksi, järjestelmän toimivuuden yhtenäistämiseksi ja vaikuttavuuden tehostamiseksi. Teoriaopintojen riittävään laaja-alaisuuteen toivotaan erityistä huomiota kauttaaltaan, mutta varsinkin korkeakoulutuksessa. Yhtäläisten ohjausresurssien mahdollistamiseksi toivotaan koulutusta ohjaajille ja suurempia rahallisia korvauksia. Myös opiskelijan palkan määrittelyyn kaivataan selkeyttä. Toivotaan koulutuksen järjestäjäosapuolten tiiviimpää yhteistyötä, jotta lopputulos voisi entistä paremmin vastata elinkeinoelämän tarpeisiin. Oppisopimuskoulutuksen koetaan nykyisessä muodossaan soveltuvan korkea-astetta paremmin toiselle asteelle, jolla se parhaimmillaan toimii hyvin. Opiskelijoiden, kouluttajien, ohjaajien, tutkijoiden ja päätöksentekijöiden monipuolisella yhteistyöllä oppisopimuksesta on mahdollista muovata myös korkea-asteelle varteenotettava soveltavaa osaamista edistävä koulutusväline, jonka käyttö ja kehittäminen hyödyttävät myös elinkeinoelämää.

Luonto- ja maisemapalvelujen nykytila

Luonto- ja maisemapalveluiden tarve kasvaa Luonnon monipuolinen käyttö ja samalla huoli luonnon monimuotoisuuden säilymisestä on lisääntynyt. Umpeenkasvu uhkaa maaseudun maatalouskäytöstä poisjääneitä peltoalueita ja järvien rantojen perinnemaisemia. Hoidetulla maisemalla ja luonnolla virkistyspalveluineen on suuri merkitys maaseudun viihtyisyydelle, vetovoimaisuudelle ja elinkeinoille, erityisesti matkailulle. Suomi on lisäksi sitoutunut kansallisesti ja kansainvälisesti muun muassa biologisen monimuotoisuuden turvaamiseen sekä perinnemaisemien säilyttämiseen. Myös vesien osalta tavoitellaan pinta- ja pohjavesien hyvää tilaa. Luonnon ja maiseman hoitoon ja käyttöön liittyviä palveluja tarjoava yrittäjyys tuo uusia ratkaisuja alan tarpeisiin ja samalla lisää pää- ja sivutoimisia elinkeinomahdollisuuksia maaseudulle. Maaseutuyrittäjillä on usein hoitotöihin liittyvää osaamista ja koneita. Lisäksi yrityksillä on tarvetta monipuolistaa palvelujaan, jotta ne voisivat vahvistaa toimintansa ympärivuotisuutta. Julkisten palvelujen ja rahoituksen arvioidaan pysyvän suunnilleen nykytasollaan, mutta yksityisellä rahoituksella toteutettavien töiden osuuden odotetaan kasvavan. Ympäristöstä huolehtiminen ja erilaisiin luonnon- ja maisemanhoidon projekteihin osallistuminen ovat osa yritysten yhteiskuntavastuullisuutta. Myös ikääntyneet, kaupungistuneet tai omaa vapaa-aikaansa arvostavat ihmiset ja kotitaloudet ovat lähitulevaisuudessa nykyistä enemmän kiinnostuneita ostamaan luonto- ja maisemapalveluita. Monipuolista työtä ja palvelutoimintaa luonnon ja maiseman parissa Luonto- ja maisemapalveluilla tarkoitetaan luonnon ja kulttuurimaiseman hoitoon ja käyttöön liittyviä palveluita. Suojelu- ja monimuotoisuuskohteiden hoidon lisäksi palveluilla on merkitystä maisemanhoidossa, kulttuurikohteiden vaalimisessa, luonnon virkistyskäytössä ja luontomatkailussa. Luonto- ja maisemapalvelut voidaan jakaa luonnonhoitopalveluihin, maisemanhoitopalveluihin ja luonnon käyttöön liittyviin palveluihin. Luonnonhoitopalveluihin kuuluvat lähinnä perinnebiotooppien ja rakennettujen perinnemaisemien kunnostus- ja hoitotyöt, metsien ja soiden luonnonhoitotyöt, vesistöjen ja kalakantojen hoitotyöt, vesiensuojelutyöt sekä rantojen ja rantaniittyjen raivaustyöt, niitto ja laidunnus. Maisemanhoitopalveluihin kuuluvat muun muassa kuntien ja taajamien viheralueiden hoitotyöt, liikenneympäristöjen viheralueiden hoito, ranta-alueiden siivous ja näkymien avaaminen sekä maisemointityöt. Luonnon käyttöön liittyviä palveluja ovat muun muassa retkeily- ja virkistyskohteiden työt, liikuntapaikkojen perustaminen ja hoito, tieisännöinti ja yksityisteiden kunnossapitotyöt, kiinteistöjen ja tonttien huolto- ja kunnostustyöt, sähkölinjojen raivaus, puunkorjuu erityiskohteilla, energiapuun ja luonnonmateriaalien keruu sekä riistanhoitotyöt. Yrityspalveluiden kysyntä kasvussa Luonto- ja maisemapalveluita ostavia asiakkaita ovat pääasiassa kunnat ja seurakunnat, tiehallinto ja tiekunnat, voimayhtiöt, alueelliset ympäristökeskukset, Museovirasto, Metsähallitus, metsäkeskukset, metsänhoitoyhdistykset, maanviljelijät ja metsänomistajat, yritykset, kyläyhdistykset ja muut maaseudun yhdistykset, yksityiset ihmiset sekä hankkeet. Palveluita tarjoavat luonto- ja maisemapalveluyritysten lisäksi muun muassa julkiset palvelun tuottajat kuten kunnat, alueelliset ympäristökeskukset ja Museovirasto sekä Metsähallitus, metsäkeskukset, metsänhoitoyhdistykset ja muut yhdistykset. Kuntien tehtäviin ja palveluihin sisältyvät ympäristönhoitotyöt sekä liikunta- ja vapaa-ajanpalvelut toteutetaan joko kuntien omana työnä tai ostamalla palveluja muilta palvelujen tuottajilta. Kustannussäästöjen takia tehtävä toiminnan ulkoistaminen lisää ammattitaitoisten palveluiden kysyntää. Tiehallinto tiepiireineen toimii liikenneympäristöjen hoidossa tilaajavirastona, jolla ei ole itsellään käytännön hoitotöihin kalustoa eikä työntekijöitä. Alueurakkakokonaisuuksille ostetaan urakoitsijalta sovitut laatuvaatimukset ja toimintaohjeet täyttävä teiden palvelutaso, jonka täyttämiseen liittyvistä laatuvaatimuksista urakoitsijalla on oltava selvitys. Urakkakoon kasvamisesta huolimatta maaseutuyrittäjillä on toimintaansa ja yhteistyötään kehittämällä mahdollisuuksia osallistua kokonaisurakoiden sekä mahdollisten erillisurakoiden toteutukseen. Palvelutehtäviä on myös yksityisteiden isännöinnissä, kunnossapidossa ja tiemaisemien hoidossa. Alueelliset ympäristökeskukset toteuttavat erilaisilla julkisilla rahoituksilla hankkeita, joissa työkohteet vaihtelevat vesiensuojelusta monimuotoisuuden hoitoon, viheralueiden hoidosta maisemien avaamiseen ja luontopolkujen kunnostamisesta rakennusten kunnostamiseen. Ympäristökeskuksilla ei ole merkittävästi omia henkilöresursseja hoitotöiden toteuttamiseen, joten töitä toteutetaan esimerkiksi työllisyystöinä tai ostamalla urakoitsijoilta. Ostopalveluiden kysyntä voi kasvaa luonnonhoidon tarpeiden kasvaessa. Metsähallituksen Luontopalvelut hoitaa pääosin budjettivaroin valtion maiden luonnonsuojelualueita, kansallis- ja luonnonpuistoja sekä erämaa- ja retkeilyalueita. Metsähallitus tekee muun muassa metsien ja soiden ennallistamista, erilaisia luonnonhoitotöitä ja luontokartoituksia, rakentaa alueiden opastus- ja palveluvarustusta sekä järjestää opastustoimintaa. Pääosan hoitotöistä Metsähallitus hoitaa omana työnä erityisesti alueilla, joilla on runsaasti valtionmaita, metsätaloutta ja omaa metsurityövoimaa. Toiminnan resursseja kiristävät valtionhallinnon tuottavuusohjelman aiheuttama oman henkilöstön väheneminen sekä Etelä-Suomen uusien suojeluohjelmien mukana Metsähallituksen hoidettavaksi siirtyvät luontoreitit. Hajallaan olevien pienien suojelualueiden sekä vastaavien retkeilykohteiden hoitotöiden toteuttamiseen hankitaan ostopalveluita. Metsäkeskukset toteuttavat metsänomistajien mailla luonnonhoitohankkeita. Näitä töitä toteutetaan omana työnä tai ostamalla palveluita yrityksiltä. Metsänhoitoyhdistykset puolestaan tarjoavat asiakkailleen maisema- ja luontopalveluja, joita toteutetaan joko omana työnä tai ostamalla osittain yrityksiltä. Töiden määrä on lisääntymässä. Maanomistajat voivat ostaa luonto- ja maisemapalveluita tilan ulkopuolelta, jos itsellä ei ole töihin aikaa, sopivaa konekantaa tai riittävää ammattitaitoa. Yrityksillä on muun muassa matkailualalla tarvetta palveluille. Ympäristöstä huolehtiminen on osa yritysten julkisuuskuvaa ja yhteiskuntavastuullisuutta, jonka arvioidaan saavan lisää merkitystä lähitulevaisuudessa. Myös yksityisten ihmisten ja kotitalouksien kysynnän odotetaan kasvavan esimerkiksi pihapiirin ja teiden hoidossa sekä virkistys- ja maisema-arvokaupan muodossa. Maaseudun erilaiset yhdistykset, kuten kyläyhdistykset ja kalastuskunnat, voivat toimia sekä kysynnän kokoajina että palveluiden toteuttajana ja organisoijana. Hanketoiminnasta on tullut merkittävä resurssi ja palvelujen ostaja luonto- ja maisemapalveluihin liittyvissä töissä. Rahoituksen lyhytkestoisuus ja työvoiman vaihtuvuus kuitenkin hankaloittavat säännöllisten hoitotoimien tekoa ja kokonaisuuksien aikaansaamista. Hankerahoitus mahdollistaa monien erilaisten toimijoiden osallistumisen luonnon- ja maisemanhoitoon, mutta käytännössä tarvitaan välittäjäorganisaatioita, jotka kokoavat rahoituksen, osaavat tekijät ja tekemättömät työt sekä organisoivat toteutuksen. Hankerahoituksia ovat muun muassa työllisyysrahoitus, Kestävän metsätalouden rahoituslain mukainen rahoitus sekä erilaiset EU-rahoitukset esimerkiksi Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma, ESR- ja EAKR-ohjelmat ja Life-rahoitus. Toimialan vahvistuminen vaatii koulutusta ja kehittämistoimia Luonto- ja maisemapalveluihin liittyvät työt monipuolisine ja lisääntyvine osaamisvaatimuksineen vaativat uuden ammattikunnan, ammattitaitoisen luonto- ja maisemapalveluyrittäjän. Alan tarpeisiin on jo osin syntynytkin palveluita tarjoavia yrityksiä. Toistaiseksi alan yrityskenttä on kuitenkin pääosin varsin hajanainen ja tilastoimaton. Alan yrittäjyyden kehittyminen omana toimialana nostaa myös maiseman- ja luonnonhoidon arvostusta. Työtehtävät tarjoavat päätoimisen yrittäjyyden lisäksi mahdollisuuksia monialayrittäjyyteen perinteisten maaseutuelinkeinojen rinnalla. Palvelujen tarjoajien määrän ja ammattitaidon lisäämiseksi tarvitaan ammatillista koulutusta sekä lyhytkestoista koulutusta alalla jo toimiville tai alalle aikoville. Luonto- ja maisemapalveluiden työtehtäviin liittyvää, tutkintoon johtavaa ammatillista koulutusta on tarjolla varsin monipuolisesti perustutkinnoista ammatti- ja erikoisammattitutkintoihin. Luonto- ja maisemapalveluihin liittyvät ammatilliset tutkinnot sisältyvät pääosin luonnonvara- ja ympäristöalaan. Lyhytkestoista koulutusta maaseutuyrittäjille ovat järjestäneet muun muassa ProAgrian maa- ja kotitalousnaiset maiseman- ja ympäristönhoidosta sekä Suomen Tieyhdistys tieisännöinnistä. Koulutusta tarvitaan esimerkiksi alan kustannusperusteista ja hinnoittelusta, erilaisten kohteiden hoitotöistä, hoidon laatuvaatimuksista sekä hoitotyössä tarvittavista koneista ja laitteista. Luontokohteiden töissä vaaditaan usein monialaosaamista, mikä korostuu varsinkin syrjäisillä ja pienillä työkohteilla. Luonto- ja maisemapalveluyrittäjyyden kehittyminen edellyttää kysynnän ja tarjonnan kohtaamista, luonto- ja maisemapalveluiden tunnettuuden lisäämistä sekä rahoituksen toimintamallien kehittämistä ja käyttöönottoa. Palvelujen tarjoajien verkottuminen tarjoaa mahdollisuuksia asiakkaiden tarvitsemiin kokonaispalveluihin, erikoisosaamisen kehittämiseen sekä kustannussäästöihin. Asiakkaiden ja töiden toteuttajien yhteensaattamisessa, rahoituslähteiden kokoamisessa sekä alan neuvonnan ja koulutuksen järjestämisessä tarvitaan välittäjäorganisaatioita. Luonto- ja maisemapalvelut -teemaryhmä jatkaa tämän nykytilakatsauksen kokoamisen jälkeen toimialan vaatimien kehittämistoimien tarkastelua, johon sisältyvät täydennyskoulutuksen, tuotteistamisen sekä kysynnän ja tarjonnan kehittäminen.

Psykoterapeutit Suomessa. Psykoterapiapalvelut ja niiden järjestäminen

67 s.

Pilottitutkimus apteekkien yksilöllisestä tupakoinninvieroituspalvelusta

Apteekkien yksilöllinen tupakoinninvieroituspalvelu on tupakoinnin lopettamiseen motivoituneille asiakkaille tarkoitettu maksullinen erikoispalvelu, joka sisältää 4–6 tapaamista vieroitusohjaajana toimivan farmaseutin tai proviisorin kanssa. Palvelu sisältää asiakkaalle räätälöityä neuvontaa, henkilökohtaisen vieroitussuunnitelman sekä seurantajakson. Apteekkien yksilöllinen tupakoinninvieroituspalvelu perustuu Isossa-Britanniassa kehitettyyn palvelumalliin, ja sitä on tarjottu suomalaisissa apteekeissa vuodesta 2006. Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee apteekkien yksilöllisen tupakoinninvieroituspalvelun pilottitutkimusta, joka toteutettiin Suomen Apteekkariliiton ja Helsingin yliopiston farmasian tiedekunnan sosiaalifarmasian osaston yhteistyönä ja se kuului osana Hengitysliitto Heli ry:n koordinoimaa tupakasta vieroituksen hankekokonaisuutta. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan pilottitutkimuksessa saadun asiakasaineiston avulla apteekkien yksilöllisen tupakoinninvieroituspalvelumallin toimivuutta, asiakkaiden kokemuksia palvelusta, asiakkaiden onnistumista tupaakoinnin lopettamisessa sekä asiakkaiden kyvykkyyden tunteen kehittymistä palvelun aikana. Tässä interventiotutkimuksessa oli mukana 14 apteekkia, jotka rekrytoivat yhteensä 36 palveluasiakasta. Ennen asiakkaiden rekrytointia apteekit perehdytettiin palvelun tarjoamiseen. Apteekit tiedottivat pilottitutkimuksesta paikallisen terveydenhuollon lääkäreitä ja muita terveydenhuollon ammattilaisia, jotka voivat ohjata asiakkaita palveluun. Sosiaali- ja terveysministeriön pilottitutkimukselle myöntämä rahoitus mahdollisti asiantuntijapalkkion maksamisen apteekeille ja palvelun tarjoamisen asiakkaille ilmaiseksi tai pientä omakustannusosuutta vastaan. Asiakkaiden tupakoimattomana pysymistä sekä kokemuksia tupakoinninvieroituspalvelusta kartoitettiin kyselylomakkeilla, jotka asiakkaat saivat täytettäväkseen palvelun alussa sekä noin 3 kuukauden kohdalla palvelun alkamisesta. Asiakkaiden taustatiedot kerättiin ensimmäisen tapaamisen yhteydessä erillisille taustatietolomakkeille ja palvelun aikana tehtyjä huomioita niille tarkoitetuille kaavakkeille. Ensimmäisen kyselylomakkeen palauttaneista 28 henkilöstä 20 ja toisen kyselylomakkeen palauttaneista 17 henkilöstä 13 oli pysynyt tupakoimattomana (55,6 % ja 36,1 % kaikista asiakkaista). Kaikki tupakoinnin lopettaneet käyttivät jotakin tupakasta vieroituslääkettä. Tupakoinnin lopettaneilla asiakkailla kyvykkyyden tunne oli keskimääräistä parempi sekä palvelun alussa että koko palvelun ajan. Asiakkaat pitivät palvelua tarpeellisena ja apteekin vieroitusohjaajalta saatua tukea tärkeänä. Asiakkaat kokivat myös palvelun saamisen apteekista tärkeäksi. Noin 32 % ensimmäiseen kyselyyn vastanneista ja 41 % toiseen kyselyyn vastanneista oli valmis maksamaan palvelusta. Heidän ilmoittamansa maksuvalmius oli keskimäärin noin 45 euroa (10–100 euroa). Muusta terveydenhuollosta lähetettiin palveluun vain vähän tai ei lainkaan asiakkaita. Tästä syystä apteekit rekrytoivat asiakkaita myös ilman kontaktia muuhun terveydenhuoltoon. Palvelun 36 asiakkaasta noin 36 % oli pysynyt tupakoimattomana 3 kuukauden kohdalla. Verrokkiryhmä jouduttiin jättämään tutkimuksesta pois verrokkihenkilöiden rekrytoinnin epäonnistuttua. Tulos on kuitenkin vertailukelpoinen kansainvälisiin tutkimuksiin, joissa on saatu vastaavanlaisia tuloksia. Apteekkien yksilöllisestä tupakoinninvieroituspalvelusta saattaa olla hyötyä tupakoinnin lopettamisessa siihen motivoituneille henkilöille ja erityisesti henkilöille, jotka käyttävät lisäksi tupakasta vieroituslääkettä. Asiakkaat kokivat palvelun tärkeäksi ja tarpeelliseksi, mutta heikko maksuvalmius asettaa haasteita palvelun tarjoamiselle apteekeissa. Yhteistyömallia muun terveydenhuollon kanssa tulisi kehittää.

Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten palvelutyytyväisyystutkimus 2015 : Yhteenvetoraportti

Asiakkaat ovat pääosin tyytyväisiä ELY-keskusten tarjoamaan palveluun ja annettuja arvosanoja voidaan pitää erittäin hyvinä. ELY-keskusten valtakunnalliset keskimääräiset tyytyväisyysarvosanat ovat pysyneet käytännössä ennallaan edellisvuoden tutkimukseen nähden. Tätä voidaan pitää erittäin positiivisena huomioiden ELY-keskuksiin kohdistuneet sopeuttamistoimet ja niiden toimintaympä-ristössä tapahtuneet muutokset vuoden 2015 Vuoden 2015 palvelutyytyväisyystutkimuksessa oli mukana ELY-keskusten rahoitus-, maksatus-, lupa- ja valvontapalvelut. Lisäksi erillisenä tutkimuskohteena mukana oli ensimmäistä kertaa yritysten kehittämispalvelut (analyysi-, konsultointi- sekä koulutuspalvelut). Tutkimukseen osallistui kaikki ELY-keskukset lukuun ottamatta Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskuksia, joiden osalta palvelutyy-tyväisyyskyselyitä ei tehty vuoden 2015 aikana. Vastauksia tutkimukseen saatiin yhteensä lähes 3500 kappaletta. ELY-keskusten asiakkailta saamien ”palvelu kokonaisuudessaan” tyytyväisyysarvosanojen valtakunnallinen keskiarvo on kaikkien pal-veluiden osalta yli neljä (4,10) eli tyytyväisyys oli laskenut hienoisesti vuoden 2014 tuloksista (4,13). Asiakkaat ovat antaneet korkeim-mat tyytyväisyysarvosanat ”asiantuntemuksesta” sekä ”ystävällisyydestä”. Muita tekijöitä alhaisemmat arvosanat on annettu ”asian käsittelynopeudelle”. Rahoituspalveluiden osalta kokonaisarvosana (3,98) on laskenut hivenen. Koettu palvelun ystävällisyys on pysynyt korkealla tasolla, mutta tyytyväisyys käsittelynopeuteen on laskenut. Maksatuspalveluiden osalta kokonaisarvosana (4,16) on pysynyt ennallaan ja tyyty-väisyys käsittelynopeuteen on parantunut. Lupapalveluiden osalta kokonaisarvosana (4,17) on pysynyt ennallaan. Sen sijaan asiakkai-den tyytyväisyys asiantuntemukseen, ystävällisyyteen ja päätösten perusteluihin on laskenut selvästi. Lupapalveluiden muutokset nä-kyvät kaikkien vastaajien kokonaistuloksessa. Valvontapalveluiden osalta kokonaisarvosana (3,99) on laskenut hivenen. Yrityspalvelujen analyysi- ja konsultointipalveluissa parhaaksi koettiin mm. palvelun nopea ja vaivaton saatavuus sekä suora hyöty liiketoimintaan. Koulutuspalvelut taas saivat kiitosta sisällöistä ja koulutusten läpiviennistä. Sekä konsultointipalvelut että avainhenki-löille suunnatut koulutusohjelmat koettiin tehokkaaksi tavaksi kehittää yrityksen toimintaa. Asiakkaat odottavat sujuvaa asiointia ELY-keskuksen kanssa. Yhä useammalle asiakkaalle tämä tarkoittaa hyvin toimivia sähköisiä palveluita. Keskeiset asiakkaiden esille nostamat kehityskohteet liittyivät asioinnin koettuun työläyteen, prosessin monimutkaisuuteen tai vaikeuteen. Lisäksi hitaaksi koettu asian käsittelynopeus sai osakseen kritiikkiä. Nopeasti kasvava sähköinen asiointi tarvitsee tuek-seen hyvin saavutettavan monikanavaisen asiakaspalvelun, jonka edelleen kehittämiseen tulee panostaa. Lisätietoja tutkimuksen koordinointiin liittyvissä asioista saa Teija Junttilalta KEHA-keskuksesta.

Rahoitusmallit kehittyvien talouksien yrityksissä Kiinaan painottuen

Tämän kandidaatintyön tavoitteena on kartoittaa kirjallisuustyönä kehittyvien talouksien yritysten rahoitusmalleja. Työssä esitellään kirjallisuudessa esiintyviä rahoitusmalleja sekä tarkastellaan, mitkä näistä ovat käytössä BRIC-maihin kuuluvan Kiinan markkinoilla. Lopuksi työssä tarkastellaan vielä esitettyjen rahoitusmallien soveltuvuutta kehittyvillä talouksilla toimiville yrityksille. Kehittyvien talouksien nopea kasvu kasvattaa uusien yrityksien määrää, mikä lisää kilpailua rahoituksen saamisessa. Tulorahoitus ja pankkilainat ovat olleet tärkeitä yrityksen toiminnan rahoituksen lähteitä, mutta tällainen rahoitusmalli ei ole enää riittävä yrityksen nopealle kasvulle. Erilaisten rahoitusmallien hyödyntäminen on lisääntynyt kehittyvissä talouksissa näiden vähennettyä rahoitukseen liittyviä sääntelyitä. Esimerkiksi pääomasijoittajien antama rahoitus, leasing ja elinkaarirahoitus ovat selvästi kasvussa kehittyvissä talouksissa. Valtioiden hallitukset tukevat yrityksiä antamalla avustuksia sekä pienempiä vakuuksia vaativilla lainoilla. Nämä valtion rahoitukset kohdistuvat kuitenkin suurelta osin korkean teknologian ja valtion kannalta strategisiin yrityksiin. Pankkitoimintaa harjoittamattomien rahoituslaitosten ja varjopankkien tarjoaman rahoituksen yleistyminen antaa myös muille yrityksille mahdollisuuden saada rahoitusta.

Low-Volatility Anomaly in Helsinki Stock Exchange

International research shows that low-volatility stocks have beaten high-volatility stocks in terms of returns for decades on multiple markets. This abbreviation from traditional risk-return framework is known as low-volatility anomaly. This study focuses on explaining the anomaly and finding how strongly it appears in NASDAQ OMX Helsinki stock exchange. Data consists of all listed companies starting from 2001 and ending close to 2015. Methodology follows closely Baker and Haugen (2012) by sorting companies into deciles according to 3-month volatility and then calculating monthly returns for these different volatility groups. Annualized return for the lowest volatility decile is 8.85 %, while highest volatility decile destroys wealth at rate of -19.96 % per annum. Results are parallel also in quintiles that represent larger amount of companies and thus dilute outliers. Observation period captures financial crisis of 2007-2008 and European debt crisis, which embodies as low main index annual return of 1 %, but at the same time proves the success of low-volatility strategy. Low-volatility anomaly is driven by multiple reasons such as leverage constrained trading and managerial incentives which both prompt to invest in risky assets, but behavioral matters also have major weight in maintaining the anomaly.