Kevätviljojen siemenviljelyn jatkuvuus K- maatalouden sopimusviljelytiloilla 2010

Maisterin tutkielman tavoitteena oli kartoittaa kevätviljojen siemenviljelyn edellytyksiä Kmaatalouden sopimusviljelytiloilla. Erityisesti oltiin kiinnostuneita kansallisen siementuotantotuen poistumisen vaikutuksesta viljeltävien lajikkeiden lukumäärään ja viljelyaloihin. Tutkielman teoriaosassa tarkasteltiin viljojen siemenviljelyä, sen erityispiirteitä Suomessa ja siihen liittyvää lainsäädäntöä, asetuksia ja maatalouspolitiikkaa. Siemenviljelyä tarkasteltiin paitsi huoltovarmuuden näkökulmasta myös viljelyn taloudellisuuden näkökulmasta. Lisäksi esitettiin sertifioidun ja tilan oman siemenen käyttöön ja laajuuteen vaikuttavia tekijöitä ja siemenen sertifiointiprosessi. Tutkimuksen aineisto perustui maaliskuussa 2010 tehtyyn lomakekyselyyn, joka lähetettiin 119 K-maatalouden sopimussiemenviljelijälle. Kyselyyn vastasi 71 viljelijää, jolloin vastausprosentiksi muodostui 60. Tutkimusmenetelminä aineiston analysoinnissa käytettiin frekvenssijakaumia, keskiarvotestejä ja Kruskall-Wallisin testiä. Tutkimustulosten mukaan kansallisen siementuotannon tuen poistuminen vuoden 2011 alussa ei näyttänyt vaikuttavan siemenviljelyn jatkuvuuteen tai jatkohalukkuuteen. Siementuotannon tukea pidettiin varsin alhaisena, joten sen vaikutus viljelyyn osoittautui vähäiseksi. Huomattavasti enemmän siemenviljelyyn näytti vaikuttavan yleinen maatalouden ja etenkin viljanviljelyn alhainen kannattavuus. Siemenviljelijät katsoivat, etteivät esimerkiksi siementuotannon tuki tai tuen poistuminen korvaa riittävästi tuotannosta aiheutunutta lisätyötä. Toisaalta harva siemenviljelijä aikoi lopettaa tuotannon, vaikka pitivät viljanviljelyä huonosti kannattavana. Tällaiseen näkemykseen saattoi olla syynä se, että viljelijöillä oli siemententuotantoon soveltuva kalusto, ammattitaito ja rutiini tuotantoon. Tutkimukseen osallistuneet viljelijät katsoivat lisäksi, että oma maatila soveltui erittäin hyvin siemententuotantoon. Suurimpana uhkana siementuotannolle kyselyyn vastanneet viljelijät pitivät hukkakauraa omilla tai naapureidensa pelloilla.

Humanitaarinen interventio ja Suomen sotilaallinen kriisinhallinta

Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää, voidaanko humanitaarisen intervention käsitteellä kuvata Suomen sotilaallista kriisinhallintaa. Lähtökohta on, että kriisinhallintatehtävien vaarallisuus ja tavoite auttaa kriisien uhreja edellyttävät tämän suhteen avaamista. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi, jonka lähdekirjallisuutta ovat etiikan, kansainvälisen politiikan ja sotataidon teokset, lainsäädäntö, hallinnolliset asiakirjat sekä mielipidetutkimukset. Kansainvälisesti humanitaarista interventiota on tutkittu paljon; sen luonnetta Suomen sotilaallisessa kriisinhallinnassa vähän. Tutkimuskysymys ratkaistaan välitavoittein: 1) Mikä on humanitaarisen intervention merkitys kriisinhallinnan käsitteistössä?, 2) miten se on oikeutettavissa ja mikä on sen oikeutettu määritelmä?, 3) onko humanitaarisen intervention käsitteellä vastaavuus Suomen sotilaallisessa kriisinhallinnassa ja 4) ovatko kansallinen etu ja kansainvälinen vastuu ristiriidassa päätettäessä sotilaallisesta kriisinhallinnasta? Neljä välitavoitetta vastaa tämän tutkielman neljää päälukua. Ensimmäiseksi osoitetaan, että humanitaarinen interventio on sotilaallisen kriisinhallinnan laji, jolla sotataidon menetelmin voidaan vaikuttaa tehokkaasti vakavaan valtionsisäiseen kriisin. Kansainvälisesti se on yleistynyt perinteisen rauhanturvaamisen vähetessä. Asevoiman käyttö voi olla passiivista tai aktiivista ja siihen pätee samat vaaran ja virheen lainalaisuudet kuin sodankäyntiin yleensä. Toiseksi tarkastellaan 1) kansainvälisoikeudellista, 2) oikeutetun sodan koulukunnan, 3) uusliberalistista, 4) kansalaisjärjestöjen näkökulmaan pohjautuvaa sekä 5) synteettistä oikeuttamismallia. Parhaiten ilmiötä kuvaa synteettinen toiminnallinen oikeuttamismalli, joka perustuu sekä etiikan teoriaan että sotataidon empiriaan. Oikeuttamistarkastelusta johdetaan tämän tutkielman määritelmä: ”Humanitaarinen interventio on valtion tai siihen verrattavan ryhmittymän pakottaminen sotilaallisella voimankäytöllä lopettamaan alueellaan tapahtuvat vakavat ja välittömät ihmisoikeusloukkaukset. Humanitaarisella interventiolla tulee olla kansainvälisen yhteisön enemmistön tuki. Humanitaarisen intervention operaatiotyypit ovat: 1) avun perillemenon varmistaminen, 2) avustusoperaatioiden suojaaminen, 3) uhrien pelastaminen ja 4) pahantekijäin lyöminen.” Kolmanneksi verrataan määritelmän vastaavuutta Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan teoriaan ja käytäntöön. Ilmenee, että lainsäädännössä ja hallintokielessä korrektit ilmaisut kuten ´erittäin vaativat kriisinhallintatehtävät´ perinteisen rauhanturvaamisen vastakohtana peittävät yhden tarkoitteistaan, joka sotataidon kielessä on humanitaarinen interventio. Luokitellaan myös puolustusvoimien verkkosivuillaan ilmoittamat kriisinhallintaoperaatiot suhteessa humanitaarisen intervention neljään tyyppiin. Ilmenee, että valtaosa henkilöstöresursseista sitoutuu humanitaarisiin interventioihin tai intervention tyyppejä sisältäviin sekoittuneisiin operaatioihin. Esimerkkinä sekoittuneesta operaatiotilanteesta käsitellään Afganistania. Vähemmistö henkilöstöstä on puhtaissa perinteisen rauhanturvaa-misen tai puhtaissa humanitaarisen intervention operaatioissa kuten EU:n Tshadin operaatiossa. Neljänneksi tutkitaan kansallista etua kriisinhallinnassa hyötyinä yksilölle ja valtiolle. Analysoidaan kansallisen edun ja kansainvälisen vastuun suhdetta, jossa valinnan ääripäät painottavat pelkkää valtion etua tai vain globaalia vastuuta. Ääripäiden keskiväli on eettisen politiikan valinta. Todetaan, että sotilaallisen kriisinhallinnan tulos on mitattava kriisin uhrien näkökulmasta. Tulee ilmi sotataidon perimmäinen kysymys ihmishengen samanaikaisesta itseis- ja välinearvosta, mikä on eettisen harkinnan perusta lähetettäessä kansalaisia kuolemanvaaraan. Globaalia vastuuta ja kansallista etua ei voida ristiriidattomasti sovittaa yhteen päätettäessä sotilaallisesta kriisinhallinnasta. Tämän tutkielman johtopäätös on, että näin määritellyllä humanitaarisen intervention käsitteellä voidaan kuvata Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan vaativia tehtäviä perinteisen rauhanturvaamisen vastakohtana. Ilmiön monimuotoisuus edellyttää teoreettista ja empiiristä jatkotutkimusta, jonka tavoite on myös kriisinhallinnan tavoite, – hyveen ja hyvän elämän edistäminen.

Kansallinen identiteetti ja suomalaiseksi samastuminen

National identity is a general, more or less shared meaning structure. Those who share it, identify with a nation according to their beliefs of what national identity consists of. The present study examined the Finnish national identity in relation to other spatial identities, such as local or European identity. Data were drawn from a sample of 179 respondents who represented the adult population in the year 1993. The focus was on the representation of the Finnish national identity, the limits and components of this identity, and on the position of national identification among all human identifications. Categorization, the basic process in the construction of national identity, consists of inclusion and exclusion. Different forms of identification could be distinguished along with different contents. Discrimination and derogation of outgroups were associated with identification that emphasized inter-nation comparison and framed identity in an essentialistic and thus exclusionary way. The contents of national identity were examined using a quantitative word-assessment method, and related to different forms of identification. With regard to Finnish identification, few differences between age, educational or SES groups were found. Despite the lack of differences in the strength of Finnish identification, those with more education to a greater extent relativized their Finnishness. Those who held positive attitudes to immigrants associated Finnishness with both positive and negative traits. Pro-immigrant attitude was related to an emphasis on cultural Finnishness and a de-emphasis on comparative and status-oriented Finnishness. Among the respondents with lower level of education, the emphasis on cultural Finnishness clearly predicted pro-immigrant attitudes. Those who did not produce any spontaneous response to a request to define Finnishness were more likely to be anti-immigrant. Thus, reflexive self-understanding implies openness towards other nationalities. Changes in the representation of Finnishness are suggested by differential weights given by respondents to different aspects of the national identity. Older respondents regarded the moral-anthropomorphic aspects of identity as more important. The younger respondents felt relatively more Finnish in the company of foreigners than did the older generations, to whom being with friends and in other close relationships stood out as contexts of national identification. The aspect of identity which is based on categorization and comparison could be called identity for others. The other aspect of the national identity is identity for ourselves, which emphasizes self and cultural self-understanding. A modern marketing oriented “image-of-Finland” identity represents identity for others.

”Totuuden ja oikeuden asia” : Eesti Muinsuskaitse Selts ja Viron historian uudelleensynnyttäminen vuosina 1987–1991

Neuvosto-Viron yhteiskunnassa tapahtui 1980-luvun loppupuoliskolla muutoksia, jotka johtivat virolaisten suurempaan toimintavapauteen. Osana uuden kansalaisyhteiskunnan muotoutumista Viroon syntyi historialle omistautunut joukkoliike, joka järjestäytyi loppuvuodesta 1987 historiaseuraksi nimeltään Eesti Muinsuskaitse Selts. Huomattava osa myöhemmän itsenäisen Viron poliittisesta eliitistä osallistui järjestön toimintaan. Seura oli luonteeltaan sekä poliittinen toimija että Viron historiaa tutkiva kansalaisjärjestö. Tutkielmani tarkastelee kumpaakin mainittua osa-aluetta historiaseuran toiminnassa. Tutkielmani tärkein alkuperäislähde on historiaseuran vuosina 1988 1991 julkaisema kerran kuukaudessa ilmestynyt aikakausilehti Muinsuskaitse Seltsi Sõnumid, jonka sivuilla käytyä keskustelua Viron historiasta, politiikasta ja Eesti Muinsuskaitse Seltsin toiminnasta tutkielmani pääosa tarkastelee. Aiempi historiantutkimus on ainoastaan sivunnut historiaseuran roolia Viron itsenäisyyden palauttamisessa. Eesti Muinsuskaitse Selts oli kansallismielinen järjestö, jonka poliittiset vaatimukset perustuivat voimakkaasti Viron kansallisesta historiasta muodostettuihin tulkintoihin. Kansallismielisten tavoitteena oli alkuvuodesta 1989 lähtien organisoida vuosien 1918 1940 tasavallan kansalaisiin tukeutunut liikehdintä, jonka oli puolestaan tarkoitus palauttaa sotienvälisen tasavallan itsenäisyys. Kansalaisliikehdintä muodosti vuoden 1990 alussa Viron kongressin, jonka syntyyn historiaseura vaikutti keskeisellä tavalla. Tutkielmani päätavoite on tarkastella historiaseuran ja sen ympärillä toimineen historialiikehdinnän tekemiä tulkintoja Viron historiasta. Vuosien 1987 1991 aikana historiaseura käynnisti Virossa ilmiön, jota kutsun historian uudelleensynnyttämiseksi. Neuvostohistorian käsitykset korvattiin kansallisromanttisella tavalla tulkita maan historiaa, joka tuki kansallismielisten poliittisia tavoitteita. Historiaseura toteutti osin tietoista historiapolitiikkaa. Ilmiötä on perusteltua kutsua uudelleensynnyttämiseksi, koska mahdollisimman laajasti noudatettiin vuosien 1918 1940 tasavallan perinteitä. Keskeisimmän osan neuvostoaikana kiellettyjen tulkintojen tuomisessa takaisin julkiseen käyttöön muodosti Viron vapaussodan (1918 1920) muiston elvyttäminen. Tärkein historiakulttuuriin liittynyt toimintamuoto oli tuhottujen muistomerkkien uudelleenrakentaminen. Historiaseuran huomio kohdistui myös presidentti Konstantin Pätsin (1874 1956) kunnianpalautukseen. Päts nostettiin kansallissankarin asemaan, vaikka hänen muistoaan varjosti vuosien 1939 1940 itsenäisyyden menetyksen aiheuttama kansallinen trauma. Viron kansallinen historia esitettiin tavalla, joka legitimoi itsenäisyyden palauttamista sekä korosti jatkuvuutta, vapaustaistelua ja itsenäisyyden välttämättömyyttä osana Viron historian kehitystä. Neuvosto-Viron ja Neuvostoliiton historian tarkastelussa korostettiin tapahtumia, joiden julkinen käsittely ei ollut aikaisempina vuosikymmeninä ollut mahdollista. Keskeiselle sijalle nostettiin monimuotoiseksi koettu punainen terrori sekä Molotovin Ribbentropin sopimus. Vuosina 1988 1991 käsitys Viron miehityksestä vahvistui. Kansallismieliset vähensivät rikolliseksi ja laittomaksi kokemansa neuvostovallan legitimiteettiä korostamalla neuvostojärjestelmän vihamieliseksi kuvattua luonnetta virolaisia kohtaan. Keskeisin päätelmäni on, että Eesti Muinsuskaitse Seltsin ja historialiikehdinnän suorittama historian uudelleensynnyttäminen mahdollisti Viron tasavallan itsenäisyyden palauttamisen vuonna 1991 siinä muodossa kuin se toteutettiin.

Yhteistoiminta kriisinhallinnassa : toimivan siviili-sotilasyhteistyön merkitys epäonnistuneen valtion jälleenrakennusprosessissa

Tutkimuksessa etsitään vastausta kysymykseen, millainen on toimivan siviili-sotilasyhteistyön merkitys epäonnistuneen valtion jälleenrakennusprosessissa. Se pyrkii selvittämään, kuinka Euroopan unionin Eulex-operaatiossa ja Naton Kfor-operaatiossa työskentelevien siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan asiantuntijoiden keskinäinen yhteistoiminta hyödyttää epäonnistuneen valtion jälleenrakennusprosessia. Aihetta lähestytään sekä yhteistyötoimijoiden että operaatioalueen näkökulmasta. Työn monipuolisuutta ja hyödynnettävyyttä on pyritty lisäämään alakysymyksillä: miten yhteistyö on huomioitu koulutusvaiheessa, minkälaista yhteistyö Eulex-ja Kfor-operaatioiden välillä oli Kosovossa ja miten yhteistyön ongelmat ja seuraukset näkyvät. Tutkimuksen tarkoituksena on osaltaan lisätä tietämystä melko vähän tutkitusta, mutta tärkeydeltään lisääntyvästä aiheesta. Tulevaisuuden entisestään monipuolistuviin kriiseihin tulee kyetä vastaamaan kokonaisvaltaisemmin, ja se edellyttää toimivaa yhteistyötä. Tapaustutkimuksen aineisto on kerätty haastattelemalla sekä sotilaita että siviilikriisinhallinta-asiantuntijoita. Litteroitu materiaali on analysoitu käyttäen sisällönanalyysin periaatteita ja analysoidun kokonaisuuden perusteella on tehty johtopäätöksiä. Tutkimukseen sisältyy myös luotaus aiheen tulevaisuuteen. Epäonnistuneen valtion ajatus toimii vahvasti käytännöllisen tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä. Haastattelut ovat tutkimuksen päälähde, nmlta sen lisäksi melko tuoretta ja ajankohtaista aihetta käsittelevän työn tärkeimpiä lähteitä ovat Siviilikriisinhallinnan kansallinen strategia (2008) sekä Suomen kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia (2009) sekä muut aihetta käsittelevät julkaisut. Yhteistoiminnan osapuolten. Kosovossa Eulex-ja Kfor-operaatioiden, kannalta toimiva yhteistyö muun muassa lisää toimijoiden motivaatiota ja ammattitaitoa monipuolisesti, vähentää epäluuloja toista organisaatiota kohtaan sekä edesauttaa toimintaa tulevissa operaatioissa. Lisäksi onnistunut yhteistoiminta antaa positiivista esimerkkiä muille toimijoille, säästää resursseja, lisää tehokkuutta, parantaa tiedonvaihtoa, luo vakautta operaatioon sekä antaa uskottavuutta toimijoille. Operaatioalueen kannalta toimivan yhteistyön hyödyt ovat vieläkin moninaisemmat. Onnistunut yhteistyö mahdollistaa operaation onnistumisen ja sitä kautta olojen palautumisen normaaliksi. Toimiva yhteistyö edesauttaa omatoimista kehitystä sekä helpottaa paikallisten toimijoiden vastuunottoa, toiminnan kehitystä, transitioaskelten tehokasta suunnittelua ja paikallisten organisaatioiden ja toimintatapojen kehittymistä. Se myös varmistaa, että tuki saadaan käyttöön täysimääräisesti, toimii esimerkkinä paikallisten yhteistyön kehittämisessä, parantaa suunnittelumahdollisuuksia sekä mahdollistaa operaation tavoitteiden saavuttamisen. Toimijoiden välisen yhteistyön intensiteetti ja muodot täytyy aina sovittaa operaation vaatimuksia vastaaviksi. Siviili- ja sotilastoimijoiden välistä yhteistyötä voidaan kehittää muun muassa koulutuksen ja tutkimuksen myötä, kehitykselle tulee olemaan tarvetta, sillä yhteistyö kriisinhallintatoiminnassa tullee jatkossa entisestään lisääntymään ja tiivistymään.

Ukrainan vuosien 1932-33 nälänhädän historiapolitiikka

Ukrainan presidentiksi nousi ns. oranssin vallankumouksen nosteessa Viktor Justsenko. Hänen presidenttikaudellaan (2005-2010) vuosien 1932-33 nälänhätä (holodomor) nousi keskeiseksi sekä sisä-, että ulkopolitiikan teemaksi. Holodomor, joka viittaa nälällä aiheutettuun tuhoon, pyrittiin tuomaan osaksi ukrainalaista kollektiivista muistia. Justsenkon aloitteesta säädettiin laki, jonka mukaan holodomor oli ukrainalaisten kansanmurha. Vuosina 1932-33 ympäri Neuvostoliittoa vallitsi nälänhätä. Ukrainalainen maaseutu kärsi pahoin nälänhädän seurauksista, sillä eri arvioiden mukaan 3,5-10 miljoonaa ukrainalaista menehtyi joko suoranaisesti tai välillisesti nälänhädän seurauksena. Ukrainan itsenäistyttyä nälänhätä, jota oli diasporassa alettu kutsua holodomoriksi (nälkätuho), nousi kansallisen historian keskeiseksi teemaksi. Ukrainalainen historioitsija Georgi Kasjanov on nimittänyt tätä uutta vaihetta historian kansallistamiseksi. Tässä työssä pohditaan sitä, miksi holodomor nostettiin keskeiseen asemaan presidentti Viktor Justsenkon valtakaudella. Keskeinen vastakkainasettelun lähtökohta on ollut itsenäisen Ukrainan ja Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän suhtautuminen nälänhätään 1932-33. Ukrainalaisissa näkökulmissa on painottunut stalinistisen järjestelmän kritiikki, mikä toisaalta on saatettu tulkita myös koko kommunistisen aikakauden tuomitsemiseksi. Venäjällä taas nälänhätä on tulkittu useimmiten yleisneuvostoliittolaiseksi tragediaksi, joka ei kohdistunut erityisesti mitään tiettyä kansallisuutta vastaan. Tutkimuksen keskeinen lähtökohta on tarkastella ukrainalaisten ja venäläisten tulkintojen eroja ja sitä, millä tavoin holodomorilla on tehty politiikkaa. Tutkimusaineistona on käytetty ukrainalaisten osalta presidentti Justsenkon puheita, lakialoitteita ja muita julkilausumia, sekä eräiden yhteiskunnallisten toimijoiden ja historioitsijoiden kannanottoja. Venäläisen osapuolen tulkintoja on pyritty luomaan muutamien tutkimusten ja yhteiskunnallisten toimijoiden, sekä poliitikkojen lausumien pohjalta. Suurin osa aineistosta on kerätty venäjänkielisistä verkkolehdistä. Presidentti Justsenkolle vuosien 1932-1933 historiasta muodostui ase, jolla hän kävi omaa poliittista taisteluaan lännen puolesta itää vastaan. Välit Venäjään olivat viileät koko hänen presidenttikautensa ajan. Lähimmäksi presidentin kantaa holodomor-kysymyksessä tulivat diasporaukrainalaiset. Venäjällä kritisoitiin ankarasti Justsenkon tanssia haudoilla eli hänen tapaansa käyttää nälänhädän uhreja oman politiikkansa välineenä. Venäläiset korostivat nälänhädän tragediaa kaikkien Neuvostoliiton kansojen tragediana. Holodomor oli osa kansallisen historian uudelleenkirjoitusta ja kansakunnan rakentamisen prosessia. Justsenkon päämääränä oli lähentää Ukrainaa länteen, jolloin ukrainalaisen kansakunnan uhriasema antoi oikeutuksen sanoutua irti neuvostoajasta. Tietyssä mielessä holodomor-projekti oli venäläisvastainen, sillä se implisiittisesti tuki käsitystä venäläisistä rikollisina, kansanmurhan toimeenpanijoina.

Kriisinhallintaoperaatioista palaavien sotilaiden psykososiaalinen tuki puolustusvoimissa

Viimeisen vuosikymmenen aikana Suomi on osallistunut toistaiseksi vaarallisimpaan kriisinhallintaoperaatioon koko rauhanturvahistoriansa aikana. Tämä on johtanut henkisten ongelmien kasvuun kriisinhallintaveteraanien keskuudessa. Tästä johtuen Suomen puolustusvoimat aloitti vuonna 2008 kriisinhallintaveteraaneille suunnatun psykososiaalisen tukijärjestelmän. Tämän tutkimuksen tavoitteena on kartoittaa kriisinhallintaoperaatioista palaavien sotilaiden psykososiaalista tukea Puolustusvoimissa. Tutkimus pyrkii vastaamaan minkälaisen prosessin rauhanturvaajat käyvät läpi kotiutumisen yhteydessä. Tutkimuksen tulokset on kerätty vuosina 2013 ja 2014 pääasiassa kahdella asiantuntijahaastattelulla. Haastateltavat asiantuntijat olivat Porin prikaatin henkilökuntaa, jotka vastasivat psykososiaalisen tuen järjestämisestä. Keskeisimpänä tuloksena ja johtopäätöksenä voidaan todeta Puolustusvoimien järjestämän psykososiaalisen tukijärjestelmän olevan tarpeeseen ja resursseihin suhteutettuna tarkoituksenmukaisesti toteutettu. Rauhanturvaajat käyvät kotiutumisen jälkeen läpi tehokkaan prosessin, jonka päätarkoituksena on kouluttaa heille vertaistukea. Tämän lisäksi järjestelmä pyrkii seulomaan mahdollisesti tuen tarpeessa olevia henkilöitä ja saattamaan heidät tarvittavan jatkohoidon piiriin.

Nuorten siirtymät työmarkkinoille Suomessa. Työmarkkinauratyypit ja niihin vaikuttavat sosioekonomiset ja alueelliset tekijät Kansallinen syntymäkohortti 1987 -aineiston valossa.

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten nuorten työmarkkinasiirtymiä. Siirtymiä kuvataan tyypittelemällä nuorten toimintaa työmarkkinoilla. Tyypitellyssä verrataan töissä tai opiskelemassa olevia nuoria työttömänä tai työmarkkinoiden ulkopuolella oleviin nuoriin. Toimintaa työmarkkinoilla seurataan kolmessa ajankohdassa (2008, 2010 ja 2012), nuorten ollessa 21—25 -vuotiaita. Tyypittelyn pohjalta nuorille luodaan työmarkkinauratyyppejä, jotka kuvaavat erilaisia työmarkkinasiirtymiä. Kiinnostuksen kohteena on etenkin se, ovatko nuoret kiinni työmarkkinasiirtymiä tukevissa ja myöhempää työelämään kiinnittymistä edistävissä toiminnoissa vai eivät. Tutkielma linkittyy keskusteluun nuorten syrjäytymisestä, jota lähestytään usein juuri nuorten koulutus- ja työmarkkinatilanteiden kautta. Työmarkkinauria selittäviä tekijöitä tarkastellaan nuoren sukupuolen, koulutuksen, vanhempien koulutuksen, vanhempien saaman toimeentulotuen ja asuinpaikan mukaan. Asuinpaikan vaikutusta tarkastellaan lapsuudessa ja nuoressa aikuisuudessa. Tutkielma on otteeltaan kvantitatiivinen. Aineistona käytetään THL:n ylläpitämää Kansallinen syntymäkohortti 1987 -aineistoa, jossa on seurattu samoja nuoria sikiöajalta nykypäivään eri viranomaisrekistereiden kautta. Tutkielma pohjautuu kokonaisaineistoon (N=57 641). Menetelminä käytetään ristiintaulukointia ja multinomiaalista logistista regressiota. Tulosten perusteella työmarkkinasiirtymät näyttäytyivät sujuvina suurimmalle osalle nuorista. Tutkielmassa 81,5 prosenttia nuorista sijoittui työmarkkinauratyypeille, joille oli leimallista työssäkäynti tai opiskelu kaikkina tutkimusvuosina. Tutkielmassa erotettiin myös joukko nuoria, joille työmarkkinasiirtymät koostuivat pääosin työttömyydestä tai työmarkkinoiden ulkopuolella olemisesta. Näitä nuoria oli 6,1 prosenttia kohortista. Koulutusaste vaikutti työmarkkinasiirtymiin selvästi eniten ja vaikeuksia työmarkkinasiirtymissä kohtasivat eniten nuoret, jotka olivat perusasteen tutkinnon varassa vielä 21-vuotiaana. Vanhemman matala koulutus ja vanhemman saama toimeentulotuki olivat myös yhteydessä työmarkkinasiirtymiin liittyviin katkoksiin. Asuinpaikka vaikutti uratyypeille sijoittumiseen siten, että kaupunkimaisilla alueilla asuvat nuoret olivat todennäköisemmin koko ajan opiskelemassa tai töissä kuin muilla alueilla asuvat nuoret. Asuinpaikka lapsuudessa ei vaikuttanut työmarkkinasiirtymiin. Tulosten perusteella nuorten työmarkkinasiirtymiä tukevat järjestelmät näyttäytyvät Suomessa pääosin toimivina, mutta niitä tulisi kehittää nuorten erilaiset tilanteet ja tuen tarve huomioiden.

Mapinduzi Daima – Revolution Forever : Using the 1964 Revolution in Nationalistic Political Discourses in Zanzibar

This Master's thesis examines two opposite nationalistic discourses on the revolution of Zanzibar. Chama cha Mapinduzi (CCM), the party in power since the 1964 revolution defends its revolutionary and "African" heritage in the current multi-party system. New nationalists, including among others the main opposition party Civic United Front (CUF), question both the 1964 revolution and the post-revolution period and blame CCM for empty promises, corruption and ethnic discrimination. This study analyzes the role of a significant historical event in the creation of nationalistic ideology and national identity. The 1964 revolution forms the nucleus of various debates related to the history of Zanzibar: slavery, colonialism, racial discrimination and political violence. Representations of these Social constructivist principles form the basis of this study, and central concepts in the theoretical framework are nationalism, national identity, ethnicity and race. I use critical discourse analysis as my research method, lean on the work by Teun A. van Dijk and Norman Fairclough as the most significant researchers in this field. I examine particularly the ways in which linguistic methods, such as stereotypes and metaphors are used to form in- and out-groups ("us" vs. "others"). My material, both in Swahili and English, was collected mainly in Tanzania in the fall of 2007 and from online sources in the spring of 2009. It includes publications by the Zanzibari government between the years of 1964-2000 (12), official speeches for the Revolution Day or the Union Day (12), articles from Tanzanian newspapers from the 1990s until the year of 2009 (15), memoirs and political pamphlets (10), blog posts and opinion pieces from four different websites (8), and interviews or personal communication in Zanzibar, Dar es Salaam and Uppsala (8). Nationalistic rhetoric often creates enemy images by using binary good-bad oppositions. Both discourses in this study build identities on the basis of "otherness" and exclusion, with the intent of emphasizing the particularity of the own group and excluding "evilness" outside the own reference group. These opposite views on the 1964 revolution as the main axis of the history of Zanzibar build different portraits of the nation and Zanzibari-ness (Uzanzibari). CCM still relies on the pre-revolutionary enemy images of Arabs as selfish rulers and cruel slave traders. For CCM, Zanzibar is primarily an "African" nation and a part of Tanzania which is threatened by "Arabs", the outsiders. In contrast, the new nationalists stress the long history of Zanzibar as multi-racial, cosmopolitan and formerly independent country which has its own, separate culture and identity from mainland Tanzanians. Heshima, honour/respect, one of the basic values of Swahili culture, occupies a central role in both discourses: the main party emphasizes that the revolution returned "heshima" to the Zanzibari Africans after centuries of humiliation, whereas the new nationalists claim that ever since the revolution all "non-Africans" have been humiliated and lost their "heshima". According to the new nationalists, true Zanzibari values which include tolerance and harmony between different "races" were lost when the "foreign" revolutionaries arrived from the mainland. Consequently, they see the 1964 revolution as Tanganyikan colonialism which began with the help of Western countries, and maintain that this "colonialism" still continues in the violent multi-party elections.

Malesia, Singapore ja etniset kiinalaiset : Kaksi tapaa rakentaa kansallista yhtenäisyyttä

Tutkimuksen tavoitteena on perehtyä Malesian ja Singaporen kiinalaisten etniseen ja kansalliseen identiteettiin. Tutkimus tarkastelee ja vertailee erityisesti Malesian ja Singaporen valtionhallintojen keinoja rakentaa kansallista yhtenäisyyttä ja vähentää etnisen identiteetin merkitystä. Lisäksi tutkimus luo kriteerijoukon, jonka avulla voidaan vertailla Malesian ja Singaporen yhteiskuntien onnistumista tai epäonnistumista kansallisen yhtenäisyyden rakentamisessa. Tutkimustehtävä jakautuu kahteen kysymykseen: Miten Malesian ja Singaporen valtionhallinnon menetelmät vaikuttavat etnisten kiinalaisten kansalliseen ja etniseen identiteettiin, ja miten maiden menetelmät eroavat toisistaan? Lopuksi vertailemalla Malesiaa ja Singaporea tutkimuksessa päätellään luodun kriteerijoukon avulla, miten kansallinen yhtenäisyys on toteutunut näissä kahdessa maassa. Tutkimuksen teoriatausta perustuu etnistä ja kansallista identiteettiä tutkineiden Fredrik Barthin, Nathan Glazerin ja Daniel P. Moynihanin, Donald Horowitzin, Milton J. Esmanin, Benedict Andersonin, Anthony D. Smithin ja Stuart Hallin teorioihin. Nämä tutkijat painottavat eri tekijöiden merkitystä kansalliselle identiteetille ja yhtenäisyydelle, toisiaan täydentäen. Kyseessä on teoreettinen tutkimus. Siksi sen aineisto koostuu pääasiassa sekundaarilähteistä: tieteellisistä teoksista ja artikkeleista sekä sähköisistä lehtiartikkeleista. Primäärilähteitä ovat Malesian ja Singaporen perustuslait, Malesian ja Singaporen tilastokeskuksien tilastot sekä Malesian entisen pääministerin Mahathir bin Mohamadin vuonna 1991 pitämä Vision 2020 -puhe. Aineistoa on analysoitu tutkimuksen teoriataustan avulla. Monipuolisemman kuvan muodostamiseksi on tutkimukseen valittu sekä länsimaalaisten tutkijoiden että singaporelaisten ja malesialaisten tutkijoiden tutkimuksia. Lisäksi, puolueellisuuden välttämiseksi, on tutkimukseen valittu eri etnisiin ryhmiin kuuluvien tutkijoiden artikkeleita ja teoksia. Tutkimuksessa on päädytty seuraavan tulokseen. Jotta kansallinen yhtenäisyys voidaan saavuttaa Malesian ja Singaporen monietnisissä yhteiskunnissa, tulee valtionhallinnon keskittyä erityisesti seuraaviin viiteen tehtävään: kansantalouden kehittämiseen, etnisten ryhmien välisen taloudellisen tasa-arvoisuuden edistämiseen, poliittisen aktiivisuuden ja osallistumisen kannustamiseen, etnisten yhteisöjen samanarvoisuuden toteuttamiseen lain edessä ja tasa-arvoisen koulutusjärjestelmän rakentamiseen. Näiden kriteerien perusteella Malesia ja Singapore eivät ole kansallisesti yhtenäisiä valtioita. Singapore on kuitenkin kansallisesti yhtenäisempi, sillä se täyttää viidestä kriteeristä kolme, kun Malesia täyttää vain kaksi kriteeriä. Malesialla ja Singaporella on kaksi hyvin erilaista tapaa rakentaa kansallista yhtenäisyyttä, mutta lopputulokset ovat kuitenkin hyvin samankaltaiset. Tutkimus päättelee, että etnisten yhteisöjen institutionaalinen asema molemmissa maissa on yksi ratkaisevimmista esteistä kansalliselle yhtenäisyydelle.

Rossijskaja Karelija i karely v imperskoi politike Rossii, 1905-1917

Russian Karelians were one of the small peasant nations of the Russian Empire that began to identify themselves as nations during the late imperial period. At that historical moment Russian Karelia fell between an economically undeveloped empire and the rapidly modernizing borderland of Finland. The economic and cultural lure of Finland drew Karelians into the Finnish camp. This attraction was seen as a challenge to Russia and influenced the straggle between Russia and Finland for the Karelians. This struggle was waged from 1905 to 1917. This work is focused on the beginning stage of the struggle, its various phases, and their results. The confrontation extended into different dimensions (economic, political, ideological, church and cultural politics) and occurred on two levels: central and regional. Countermeasures against local nationalisms developed much earlier both in Russia and in other empires for use were also used in the Russian Karelian case. Economic policies were deployed to try to make relations with Russia more alluring for Karelians and to improve their economic condition. However, these efforts produced only minimal results due to the economic weakness of the empire and a lack of finances. Fear of the economic integration of the Karelians and Finns, which would have stimulated the economy of the Karelia, also hindered these attempts. The further development of the Orthodox Church, the schools and the zemstvos in Karelia yielded fewer results than expected due to the economic underdevelopment of the region and the avoidance of the Finnish language. Policizing measures were the most successfull, as all activities in Russian Karelia by the Finns were entirely halted in practice. However, the aspiration of Russian Karelians to integrate their home districts with Finland remained a latent force that just waited for an opportunity to push to the surface again. Such a chance materialized with the Russian revolution. The Karelian question was also a part of Russian domestic political confrontation. At the and of the 1800s, the Russian nationalist right had grown strong and increasingly gained the favor of the autocracy. The right political forces exploited the Karelian question in its anti-Finnish ideology and in its general resistance to the national emancipation of the minority peoples of Russia. A separate ideology was developed, focusing on the closeness of Karelians to the "great Russian people." Simultaneously, this concept found a place in the ultramonarchist myth of the particularly close connection between the people and tsar that was prominent in the era of Nicholas II. This myth assigned the Karelians a place amongst the "simple people" faithful to the tsar.

Isänmaa ja Ranska : Suomalainen frankofilia 1880-1914

In Finland the period 1880 -1914 constituted an essential phase in the creation of the great national project as well as it was a golden time of Francophilia. With Francophilia, i.e. French-mindedness, is here understood a collectively upheld strong sympathy towards France and French culture. However, the Francophilia of late nineteenth century Finland was free from apparent political intentions and remained a chosen disposition. The strength of its drive was not only based on the older European admiration of everything French, but also on the growing fascination for a novelty emerging besides the traditional influences of the Germanic culture. In Finnish society Francophilia mostly worked as an opposite force to the most confined conceptions of what was considered national ; as a consequence France came to denote more than a country and Francophilia contained an important symbolical meaning in the construction of the Finnish nation. The main tasks of the study are to introduce as the first large historical presentation of the subject a covering examination of the many descriptions of Paris-phases of assorted artists, authors, and intellectuals, to clarify the mental relationship of the Finnish intelligentsia to France prior to national independence, and finally to provide these developments with case studies of certain life paths. However, the examination is not biographical, because the starting point remains within the rhetoric arguments of Francophilia and patriotism as these appeared within the public sphere. Historical persons have thus been dealt with primarily as reflectors of the then-current French-minded mentality. Such Francophiles in Finland were first and foremost Werner Söderhjelm, Juhani Aho, L. Onerva and V. A. Koskenniemi. The networks of the Finnish cultural field are mostly displayed through these examples. In previous research the intensive relationship of Finnish artists and authors with France has not been connected with actual concepts of nationalism. The respective periods of the intellectuals in Paris have simply been viewed as devoid of ideological links with the contemporary advancement of the fatherland, or even as opposites to the patriotic pursuits in Finland. From the viewpoint of this study these now canonized creators of a Finnish culture are primarily seen as patriots and fellow countrymen, and only secondly as artists and artist s colleagues. The dissertation is constructed as both a regional survey of the idealization of France and a study of Finnish history through the mirror of Francophilia. As such France only held an instrumental role for the receiving culture, i.e. for the construction of Finland, as no "objective truths" were sought for in France. Keywords: France, francophilia, Finnishness, national project, Paris

Metsäpirulainen : Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa

The Forest devil. Businessman Erik Johan Längman (1799 1863) in the transition of economic system In Finnish historiography, Erik Johan Längman (1799-1863) bears a bad reputation of his own level: a mean, profit-seeking businessman who did not care too much about methods in his operations. Although little known, Längman has been praised as one of the pioneers of modern industry in the Grand Duchy of Finland, which belonged to the Russian Empire. From the mid 1830s Längman owned iron mill and several sawmills around the country. The growing demand of the markets in the 1830s, especially in Great Britain, marked a strong stimulus to Finnish lumber industry. At the same time claims for stricter rule over the sawmill industry were raised by high officials. The momentum of the conflict, the Forest Act of 1851, brought an end to illegal overproduction. In this biography, particular emphasis is laid on the entrepreneurial behaviour of Längman, but also on the effect the entrepreneurs had on the Crown s policies. On the other hand, how did the limitations imposed by the Crown guide the actions of the sawmill owners? The solutions adopted by the sawmill owners and the manoeuvring of the government are in a constant dialogue in this study. The Finnish sawmill industry experienced a major change in its techniques and methods of acquiring timber during the 1830s. Längman particularly, with his acquisition organisation, was able to find and reach faraway forests with unexpected results. The official regulating system with its strict producing quotas couldn t follow the changes. When the battle against the sawmill industry really started on, in 1840, it didn t happen for the benefit of iron industry, as argued previously, but to save Crown forests from depletion. After the mid 1840s Längman and the leader of the Finnish nationalistic movement, J. V. Snellman questioned the rationality of the entire regulation system and in doing so they also posed a threat against the aristocratic power. The influential but now also badly provoked chairman of the economic division of senate, Lars Gabriel von Haartman, accused the sawmill-owners harder than ever and took the advantage of the reactionary spirit of imperial Russia to launch the state forest administration. Längman circumvented the conditions of privileges, felled Crown forests illegally and accusations were brought against him for destroying his competitors. The repeated conflicts spoke primarily about a superior business idea and organisational ability. Although Längman spent his last years mostly abroad he still had interests in Finnish timber business when the liberation of sawmill-industry was established, in 1861. Surprisingly, the antagonism around the Crown forests continued, probably even more heated.

Meillä ei ole ikuisia ystäviä eikä ikuisia vihollisia. Ikuisia ovat meidän omat etumme. : Suomen suhteet Kiinan kansantasavaltaan 1949 - 1989

"We have neither Eternal Friends nor Eternal Enemies. We have only Eternal Interests .Finland's Relations with China 1949-1989 The study focuses on the relations between Finland and the People s Republic of China from 1949-1989 and examines how a small country became embroiled in international politics, and how, at the same time, international politics affected Finnish-Chinese relations and Finland s China policy formulation. The study can be divided into three sections: relations during the early years, 1949-1960, before the Chinese and Soviet rift became public; the relations during the passive period during the 1960s and 1970s; and the impact of China s Open Door policy on Finland s China policy from 1978-1989. The diplomatically challenging events around Tiananmen Square and the reactions which followed in Finland bring the study to a close. Finland was among the first Western countries to recognise the People s Republic and to establish diplomatic relations with her, thereby giving Finland an excellent position from which to further develop good relations. Finland was also the first Western country to sign a trade agreement with China. These two factors meant that Finland was able to enjoy a special status with China during the 1950s. The special status was further strengthened by the systematic support of the government of Finland for China's UN membership. The solid reputation earned in the 1950s had to carry Finland all the way through to the 1980s. For the two decades in between, during the passive policy period of the 1960s and 1970s, relations between Finland and the Soviet Union also determined the state of foreign relations with China. Interestingly, however, it appeared that President Urho Kekkonen was encouraged by Ambassador Joel Toivola to envisage a more proactive policy towards China, but the Cultural Revolution cut short any such plan for nearly twenty years. Because of the Soviet Union, Finland held on to her passive China policy, even though no such message was ever received from the Soviet Union. In fact, closer relationships between Finland and China were encouraged through diplomatic channels. It was not until the presidency of Mauno Koivisto that the first high-level ministerial visit was made to China when, in 1984, Foreign Minister Paavo Väyrynen visited the People s Republic. Finnish-Chinese relations were lifted to a new level. Foreign Minister Väyrynen, however, was forced to remove the prejudices of the Chinese. In 1985, when the Speaker of the Finnish Parliament, Erkki Pystynen visited China he also discovered that Finland s passive China policy had caused misunderstandings amongst the Chinese politicians. The number of exchanges escalated in the wake of the ground-breaking visit by Foreign Minister Väyrynen: Prime Minister Kalevi Sorsa visited China in 1986 and President Koivisto did so in 1988. President Koivisto stuck to practical, China-friendly policies: his correspondence with Li Peng, the attitude taken by the Finnish government after the Tiananmen Square events and the subsequent choices made by his administration all pointed to a new era in relations with China.

Visions of Past Glory: Nationalism and the Construction of Early Finnish History

The study is an examination of how the distant national past has been conceived and constructed for Finland from the mid-sixteenth century to the Second World War. The author argues that the perception and need of a national 'Golden Age' has undergone several phases during this period, yet the perceived Greatness of the Ancient Finns has been of great importance for the growth and development of the fundamental concepts of Finnish nationalism. It is a question reaching deeper than simply discussing the Kalevala or the Karelianism of the 1890s. Despite early occurrences of most of the topics the image-makers could utilize for the construction of an Ancient Greatness, a truly national proto-history only became a necessity after 1809, when a new conceptual 'Finnishness' was both conceived and brought forth in reality. In this process of nation-building, ethnic myths of origin and descent provided the core of the nationalist cause - the defence of a primordial national character - and within a few decades the antiquarian issue became a standard element of the nationalist public enlightenment. The emerging, archaeologically substantiated, nationhood was more than a scholarly construction: it was a 'politically correct' form of ethnic self-imaging, continuously adapting its message to contemporary society and modern progress. Prehistoric and medieval Finnishness became even more relevant for the intellectual defence of the nation during the period of Russian administrative pressure 1890-1905. With independence the origins of Finnishness were militarized even further, although the 'hot' phase of antiquarian nationalism ended, as many considered the Finnish state reestablished after centuries of 'dependency'. Nevertheless, the distant past of tribal Finnishness and the conceived Golden Age of the Kalevala remained obligating. The decline of public archaeology is quite evident after 1918, even though the national message of the antiquarian pursuits remained present in the history culture of the public. The myths, symbols, images, and constructs of ancient Finnishness had already become embedded in society by the turn of the century, like the patalakki cap, which remains a symbol of Finnishness to this day. The method of approach is one of combining a broad spectrum of previously neglected primary sources, all related to history culture and the subtle banalization of the distant past: school books, postcards, illustrations, festive costumes, drama, satirical magazines, novels, jewellery, and calendars. Tracing the origins of the national myths to their original contexts enables a rather thorough deconstruction of the proto-historical imaginary in this Finnish case study. Considering Anthony D. Smith's idea of ancient 'ethnies' being the basis for nationalist causes, the author considers such an approach in the Finnish case totally misplaced.