Asiakirjat.

Issued in six part titles with alphabetic designation: A, Hallituksen esitykset; B, Kertomukset; C, Valiokuntien mietinnöt ja lausunnot; D, Eduskunnan vastaukset; E, Lakialoitteet; F, Kirjalliset kysymykset. Each part issued in multiple numbers (e.g., for 2000: A1-A5, B1-B2, C1-C3, D1-D2, E1, F1-F5).

Die Personennamen und Titel der mittelmongolischen Dokumente : Eine lexikalische Untersuchung

The present research is an investigation into the corpus of personal names and titles that are found in sources from the Middle Mongolian period, that is the time from the 13th to the beginning of the 15th century. The entry for every name or title has been divided into three parts: occurence(s) of a given name in Middle Mongolian sources (primary sources), etymology, and occurence(s) in sources other than Middle Mongolian (secondary sources). Culturally and lingistically the corpus can be divided into six sub-groups: Mongolian, Turkic (Old, Middle and Modern), Arabo-Persian (Islamic), Indo-Iranian and Tibetan (Buddhist), as well as Chinese. Among these, the largest group is formed by Mongolian and Turkic, followed by Chinese (mostly titles), Indo-Iranian, Arabo-Persian and Tibetan. With regard to the primary and secondary occurences the research is based mainly on primary sources including text-publications and dictionaries. Every name or title is documented as completely as possible within a Central Asian framework. However, due to the divergency of the sources available as well as diachronical importance, each sub-group has been dealt with slightly differently, but consistently. The corpus of investigated names and titles gives a fairly correct picture of the multi-ethnical composition of the Mongolian world-empire. It also shows the foreign influences on Mongolian names and titles, being in this respect a mirror of the influences that are visible in other parts of the Middle Mongolian culture too. Furthermore, the investigated corpus reflects the transitory stage of the 13th to 15th century in Central Asian history, and includes thus material from the past (Indo-Iranian, Old and Middle Turkic), and material that points to the future (Arabo-Persian, Tibetan, Modern Turkic).

Ei sanat salahan joua : fennistiikan murteenkeruun historiaa 1868 - 1925

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Suomen murteiden sanakirjan taustaksi kerätyn Suomen murteiden sana-arkiston kartuttamisen historiaa; fennistisen murteenkeruun alkuvaiheita. Lähestyn murresanakirjan pitkää hanketta tutkimus- ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Kansankielen sanakirja on fennistiikan merkittävimpiä tutkimushankkeita. Suo-men kielen vanhojen pitäjänmurteiden sanasto on ällistyttävän laaja aineisto, jonka keräämiseen ja julkaisemiseen on kulunut toista vuosisataa, ja sanakirjan toimitustyö jatkuu edelleen. Kansanmurteemme sisältävät paitsi kielitieteellisesti mielenkiintoista aineistoa myöskin runsaasti tietoa agraarisen elinkeinorakenteen aikakaudelta. Dialektologia ja kansatiede kulkevat käsikkäin. Murresanakirja on niin ollen merkittävä kansallinen omaisuus, jonka arvo koko suomalaiselle yhteiskunnalle on eittämättä suuri. Murteiden sanakirjan syntysanat on ajoitettavissa vuoteen 1868, vaikka toki fennistiikassa oli leksikografisia pyrintöjä jo ennen sitä (mm. Lönnrotin Suomalais-ruotsalainen sanakirja). Sanakirjahankkeessa on hahmotettavissa kolme vaihetta, joita kutsun ryhdistäytymisiksi. Nämä tapahtuivat noin vuosina 1896, 1916 ja 1925. Valotan työni aluksi hieman kansallisten tieteiden ja 1800-luvun alun aatehistoriallista taustaa (luku 2), jonka jälkeen tutkin murresanakirjahankkeen alkuvaiheita ja ensimmäisten sanastonkeruiden käynnistymistä (luku 3). Käsittelen kutakin hankkeen organisatorista muutosvaihetta ja hallinnollisten puitteiden kehittymistä luvuissa 4-6. Lopuksi pohdin murresanakirjan ja murteenkeruun historiallista merkitystä fennistiikalle ja yhteiskunnalle (luku 7). Tutkimukseni lähteinä on oppihistoriallista kirjallisuutta sekä murteiden keruusta vastanneiden yhteisöjen asiakirjoja. Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa säilytettävät sanakirjahankkeen hallinnolliset asiakirjat 1916-1925. Tuon esiin varhaisempiakin pöytäkirjamainintoja. Hankkeen alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kielitieteellinen Osakunta ja Kotikielen Seura keräsivät ensimmäisiä sanastokokoelmia. Tämän jälkeen ensimmäinen ryhdistäytyminen tapahtui vuodesta 1896 lähtien, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura otti vastuun hankkeesta, E. N. Setälän tunnettua sanakirjaohjelmaa ja E. A. Ekmanin Suomen kielen keräilysanastoa noudattaen. Keruu oli kuitenkin liian hidasta, joten 1916 perustettiin Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, jotta toimintaan saataisiin enemmän varoja. Ensimmäinen maailmansota ja sisällissota kuitenkin romahduttivat rahan arvon, ja kolmannen kerran hanke jouduttiin organisoimaan uudelleen vuonna 1925, Sanakirjasäätiön muodossa. Vuonna 1976 Sanakirjasäätiö liittyi Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen. Kansanmurteiden keräämisessä korostuu kaikissa keruun vaiheissa kaksi asiaa. Ensinnäkin sanastuksella oli aina kiire. Vanhat murteet olivat katoamassa, ja ne piti saada nopeasti talteen. Tähän kiinnitettiin huomiota jo varhain, ja vielä 1900-luvun loppupuoliskollakin, kun keruuhanke hiljalleen saatiin loppuunviedyksi. Toiseksi sanakirjahanke on aina joutunut elämään kädestä suuhun, toisin sanoen taloudelliset puitteet ovat sanelleet keruumahdollisuudet. Vakaalle taloudelliselle pohjalle hanke pääsi vasta 1930-luvulla Sanakirjasäätiön aikana, jolloin siihen alettiin saada valtion rahoitusta. Murresanakirjahankkeen läpi kulkee punaisena lankana kansallisromanttinen innostus ja isänmaallis-tieteellinen pyrkimys suomen kirjakielen kehittämiseen, joka vielä 1800-luvun puolivälissä oli meneillään. Kansalliset tieteet lujittivat itsenäistymistä ja suoma-laistumista. Aatehistorian kautta sanakirjahanke asettuu laajempaan yhteyteen. Avainsanat: tutkimushistoria, suomen kielen murteet, murteenkeruu, dialektologia, suomen murteiden sanakirja, fennistiikan oppihistoria, leksikografia, kansalliset tieteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotikielen Seura, Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, Sanakirjasäätiö

Opetussuunnitelman mallin jäsennys : sisältö ja pedagogiikka kokonaisuuden rakentajina

Structuring of the Curriculum Design: Content and Pedagogy Constructing the Whole The object of this qualitative study is to structure curriculum design by drawing from the characteristics of subject content and pedagogy. The aim is to first outline the forms of content and pedagogy within the National Core Curriculum for Basic Education. By analysing these forms I then aim to construct a general view of the curriculum’s structure and its developmental potential as it relates to both current and future pedagogical and intellectual interests. The written curriculum is examined as part of the educational guidance system, which means that it is an administrative and juridical document that governs teacher action and has a pedagogical and intellectual character. Didactical schools, curriculum ideologies and curriculum-determinants are all discussed as means of approaching the curriculum model. Curriculum content itself is defined by the different forms and conceptions of knowledge. The representation of curriculum content can be defined to be either specific or integrated. Curriculum pedagogy is in turn defined on the basis of the prevailing conception of learning and teaching. The pedagogy within the curriculum can be open or closed depending on the extent of pedagogical freedom allowed. An examination of the pedagogical dimension also covers the subject of the interfaces between formal education and informal learning, which must be taken into consideration when developing school pedagogy and therefore also in the curriculum. The data of the study consists of two curriculum documents: The Finnish National Core Curriculum for Basic Education issued in 1994 and the present National core curriculum for basic education issued in 2004. The primary method used in the study is theory-based content analysis. On the one hand the aim of the analysis is to determine if the structure, i.e., model, of the curricula is built from unconnected, self-contained elements, or whether the separate parts make a coherent whole. On the other hand, the aim is also to examine the pedagogical features the two curricula contain. The basis of the study is not the systematic comparison of the curriculum documents, yet an analysis of two very distinct documents must also be based on an examination of their inherent differences. The results of the study show that the content in the analysed documents is not integrated. The boundaries between divisions are clearly defined and the curricula are subject-oriented and based on theoretical propositional knowledge. The pedagogy is mainly closed and based on strong guidance of content, structured student evaluation and measurable learning experiences. However, curriculum documents do have representations of integrated content: the themes covered early on in the core curriculum guidelines of 1994 permeate systematically the different divisions of the curriculum. The core curriculum guidelines of 2004 in turn reveal skills which create connections between subjects. The guidelines’ utilise out-of-school environments and accommodate learner experiences, and focus on flexible studying and emphasize individual learner needs. These characteristics reveal an open form of pedagogy. In light of these results, it is possible to reach an understanding of the content and pedagogical development possibilities of the curriculum. The essential viewpoints are then the setting of thematically-oriented aims as a basis for content development, the curriculum’s pedagogical structuring on the basis of the learning process and the enhancement of connections between curricular content and pedagogy in a purposeful way. Keywords: curriculum, curriculum theory, curriculum design, core curriculum guidelines, teaching content, pedagogy

Lapsi, lapsuus ja perhe varhaiskasvatusasiakirjoissa 1967-1999

The aim of this study is to describe and interpret discourses in Finnish national early childhood education and care (ECEC) documents concerning the child, childhood and family, including preschool education of six-year-old children. The study begins with preparation phase of the Act on Children s Day Care (1967) and concludes with the definition of ECEC policy (1999). The research data consists of committee memoranda and national ECEC curriculum guidelines. The total number of documents studied was 20, comprising some 1700 pages. The research data was examined with qualitative text analysis and employed a discursive approach. A semiotic square (Greimas rectangle) served as a tool for clarifying the discourses and constructions reflected in the research data. The theoretical framework of the study consists of the theories of childhood and family studies. The main concepts from childhood studies used in this study were childhood as a cultural construct and child-centred pedagogy in ECEC. The theoretical approaches from family studies used were the formation of modern and late-modern parenthood and family, as well as the concept of familism. Two main discursive lines were constructed from the ECEC documents. The notion of universalistic childhood suggests that early education and care aim to create the same good childhood for all children, regardless of their family background or living area. The second discursive line followed in the documents is the familistic discourse. This discourse contains emphasis on the priority of parental care. The construct of the competent child was found in the research data as early as in the mid-1970s. On the other hand, the construct of the weak family is distinguishable throughout almost the entire research period. This raises the question of whether Finnish ECEC system has been developed for the competent and self-sufficient child of a weak family which needs constant support and guidance of welfare experts. According to the study, it appears that within the Finnish ECEC system the relatively heavy emphasis on social work rather than on early education has been legitimised by the construct of the weak family. This study also shows that a more thorough analysis should be given to what we mean when we say that the main task of ECEC system is to support families in the upbringing of their children. The study was completed during the period when historical decisions concerning the administration in Finland were in the making (i.e. the potential transfer of ECEC services from the Ministry of Social Affairs and Health to the Ministry of Education). Also, over the past decade, a major reformation of the Act on Children s Daycare has been on the agenda, but no concrete measures have been implemented. Based on the findings of this study, we can ask for what kind of child and family we are preparing the ECEc reforms of the new millennium. Key words: ECEC policy Finland, childhood, family, familism, discourse analysis, semiotic square

Sanan vai rakkauden palveluksessa? : Diakonian viralle esitetyt teologiset perusteet Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vuosina 1997-2006

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää diakonian viralle esitettyjä teologisia perusteita kirkon viralliseen päätöksentekoon liittyvissä asiakirjoissa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vuosina 1997-2006. Diakonaatti tarkoittaa kirkon hengelliseen virkaan kuuluvaa papin virasta erillistä palveluvirkaa. Tässä tutkielmassa diakonaattia tarkastellaan kirkkolaissa ilmaistun karitatiivisen diakonian viran näkökulmasta suhteessa kirkon erityiseen virkaan. Systemaattisessa analyysissa on pyritty kuvaamaan aineistosta esiin nouseva diakonian viran keskeinen teologia ja keskeisimmät virkakeskustelussa esiin tulleet ongelmakohdat. Diakonian viran teologisia perusteita ei tässä tutkielmassa pidetä yhtenä kokonaisuutena, vaan siinä tapahtuvat muutokset on pyritty nostamaan esiin historiallisessa viitekehyksessä. Dispositio on tämän vuoksi rakennettu kronologisesti eteneväksi. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käytävä keskustelu diakonian viran uudistamisesta on käytännöllisten uudistamistarpeiden lisäksi lähtökohdiltaan yhteydessä kansainväliseen ja ekumeeniseen virkateologiseen kehitykseen, jossa kirkot ovat arvioineet omaa olemustaan ja tehtäväänsä. Virkarakenneuudistuksen pani vireille piispainkokouksen esitys 1/1994 diakonian viran kehittämisestä. Tutkielman keskiössä ovat siihen liittyen komiteamietinnöt Yhdessä kirkon virassa (1997) ja Palvelijoiksi vihityt (2002). Tarkasteltuna ajanjaksona lähdeaineistossa on havaittavissa kirkon viran ja diakonian viran määrittelyä koskeva terminologian ja ordinaatiokäsityksen muutos. Linjausten argumentoinnissa on havaittavissa joitakin epäselvyyksiä, koska esiin otettiin uusia käsitteitä. Kaikki analysoidut asiakirjat katsoivat kirkon viran perustuvan jumalalliseen asetukseen. Sekä kaksisäikeisessä että kolmisäikeisessä virkamallissa diakonian virka ymmärrettiin osaksi Jumalan asettamaa kirkon virkaa. Yksi ministerium ecclesiasticum aukeaa useampaan tehtävään. Kristus asetti kirkolle viran kutsuessaan ja lähettäessään apostolit. Viran muodot ja jakautuminen esimerkiksi piispan, papin ja diakonian virkoihin on nähty periaatteessa inhimillisenä järjestelykysymyksenä, sillä viran jumalallinen asetus ei koske viran muotoja. Asiakirjoissa tukeuduttiin kirkon viran määrittelyssä yhteisen pappeuden perustaan. Kristityt muodostavat uskon ja rakkauden yhteisön, jossa koko seurakunnalla on vastuu tietyistä tehtävistä. Kirkon erityinen palveluvirka rakentuu tälle pohjalle. Aineistosta vahvasti nouseva teema on Lutherin teologiaan perustuva näkemys uskon ja rakkauden sisäkkäisyydestä sekä uskossa läsnäolevasta Kristuksesta rakkauden perustana. Lutherin teologiaan liittyy myös diakonian viran argumentointi sakramentaalisen sanakäsityksen pohjalta. Sanakäsitys on nähty laajasti myös ekumeenisessa dialogissa. Diakonian virkaa tarkasteltiin aineistossa suhteessa seurakuntaan. Yhteisöllisyyden korostus diakonian viran edellytyksenä ja myös sen seurauksena nousi esiin. Yhteisöllisyyden ja siten myös diakonian lähteeksi hahmottui jumalanpalvelus ja ehtoollinen. Ajatus koinoniasta toi mukanaan myös vahvan pneumatologisen perustelun diakonian viralle. Voidaankin sanoa, että diakonian virka tulkittiin lähteissä ankkuroituneeksi Kristukseen. Kristuksen ja kristittyjen yhteyden vuoksi Kristus on sekä diakonian lähde että sen kohde. Aineiston pohjalta on hahmotettavissa diakonian viran teologisena lähtökohtana yhteinen pappeus sekä yhteys sanaan ja sakramentteihin. Viran edellytyksenä on erityinen kutsu, valtuutuksena ordinaatio ja palveluviran sisältönä apostolisen esikuvan mukainen palvelu. Palveluvirka kirkossa perustuu yleiseen pappeuteen siten, että vain yleisen pappeuden omaava kastettu ja uskova kirkon jäsen voi saada erityisen kutsun ja valtuutuksen erityiseen virkaan. Yleinen pappeus ei kuitenkaan yksin riitä virkaan eikä sitä ole mahdollista johtaa yleisestä pappeudesta. Erityinen kirkon virka edellyttää lisäksi erityisen Jumalan kutsun, jonka kirkko hyväksyy ja vahvistaa. Jumalan kutsun julkinen vahvistaminen ja tunnustaminen tapahtuu ordinaatiossa. Diakonian virkaa koskevassa suomalaisessa keskustelussa on oltu yksimielisiä siitä, että diakonian virkaan sisältyvät karitatiivinen, katekeettinen ja liturginen funktio. Käytännössä diakonian viralla on kuitenkin vahvasti karitatiivinen luonne Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Humanitaarinen interventio ja Suomen sotilaallinen kriisinhallinta

Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää, voidaanko humanitaarisen intervention käsitteellä kuvata Suomen sotilaallista kriisinhallintaa. Lähtökohta on, että kriisinhallintatehtävien vaarallisuus ja tavoite auttaa kriisien uhreja edellyttävät tämän suhteen avaamista. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi, jonka lähdekirjallisuutta ovat etiikan, kansainvälisen politiikan ja sotataidon teokset, lainsäädäntö, hallinnolliset asiakirjat sekä mielipidetutkimukset. Kansainvälisesti humanitaarista interventiota on tutkittu paljon; sen luonnetta Suomen sotilaallisessa kriisinhallinnassa vähän. Tutkimuskysymys ratkaistaan välitavoittein: 1) Mikä on humanitaarisen intervention merkitys kriisinhallinnan käsitteistössä?, 2) miten se on oikeutettavissa ja mikä on sen oikeutettu määritelmä?, 3) onko humanitaarisen intervention käsitteellä vastaavuus Suomen sotilaallisessa kriisinhallinnassa ja 4) ovatko kansallinen etu ja kansainvälinen vastuu ristiriidassa päätettäessä sotilaallisesta kriisinhallinnasta? Neljä välitavoitetta vastaa tämän tutkielman neljää päälukua. Ensimmäiseksi osoitetaan, että humanitaarinen interventio on sotilaallisen kriisinhallinnan laji, jolla sotataidon menetelmin voidaan vaikuttaa tehokkaasti vakavaan valtionsisäiseen kriisin. Kansainvälisesti se on yleistynyt perinteisen rauhanturvaamisen vähetessä. Asevoiman käyttö voi olla passiivista tai aktiivista ja siihen pätee samat vaaran ja virheen lainalaisuudet kuin sodankäyntiin yleensä. Toiseksi tarkastellaan 1) kansainvälisoikeudellista, 2) oikeutetun sodan koulukunnan, 3) uusliberalistista, 4) kansalaisjärjestöjen näkökulmaan pohjautuvaa sekä 5) synteettistä oikeuttamismallia. Parhaiten ilmiötä kuvaa synteettinen toiminnallinen oikeuttamismalli, joka perustuu sekä etiikan teoriaan että sotataidon empiriaan. Oikeuttamistarkastelusta johdetaan tämän tutkielman määritelmä: ”Humanitaarinen interventio on valtion tai siihen verrattavan ryhmittymän pakottaminen sotilaallisella voimankäytöllä lopettamaan alueellaan tapahtuvat vakavat ja välittömät ihmisoikeusloukkaukset. Humanitaarisella interventiolla tulee olla kansainvälisen yhteisön enemmistön tuki. Humanitaarisen intervention operaatiotyypit ovat: 1) avun perillemenon varmistaminen, 2) avustusoperaatioiden suojaaminen, 3) uhrien pelastaminen ja 4) pahantekijäin lyöminen.” Kolmanneksi verrataan määritelmän vastaavuutta Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan teoriaan ja käytäntöön. Ilmenee, että lainsäädännössä ja hallintokielessä korrektit ilmaisut kuten ´erittäin vaativat kriisinhallintatehtävät´ perinteisen rauhanturvaamisen vastakohtana peittävät yhden tarkoitteistaan, joka sotataidon kielessä on humanitaarinen interventio. Luokitellaan myös puolustusvoimien verkkosivuillaan ilmoittamat kriisinhallintaoperaatiot suhteessa humanitaarisen intervention neljään tyyppiin. Ilmenee, että valtaosa henkilöstöresursseista sitoutuu humanitaarisiin interventioihin tai intervention tyyppejä sisältäviin sekoittuneisiin operaatioihin. Esimerkkinä sekoittuneesta operaatiotilanteesta käsitellään Afganistania. Vähemmistö henkilöstöstä on puhtaissa perinteisen rauhanturvaa-misen tai puhtaissa humanitaarisen intervention operaatioissa kuten EU:n Tshadin operaatiossa. Neljänneksi tutkitaan kansallista etua kriisinhallinnassa hyötyinä yksilölle ja valtiolle. Analysoidaan kansallisen edun ja kansainvälisen vastuun suhdetta, jossa valinnan ääripäät painottavat pelkkää valtion etua tai vain globaalia vastuuta. Ääripäiden keskiväli on eettisen politiikan valinta. Todetaan, että sotilaallisen kriisinhallinnan tulos on mitattava kriisin uhrien näkökulmasta. Tulee ilmi sotataidon perimmäinen kysymys ihmishengen samanaikaisesta itseis- ja välinearvosta, mikä on eettisen harkinnan perusta lähetettäessä kansalaisia kuolemanvaaraan. Globaalia vastuuta ja kansallista etua ei voida ristiriidattomasti sovittaa yhteen päätettäessä sotilaallisesta kriisinhallinnasta. Tämän tutkielman johtopäätös on, että näin määritellyllä humanitaarisen intervention käsitteellä voidaan kuvata Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan vaativia tehtäviä perinteisen rauhanturvaamisen vastakohtana. Ilmiön monimuotoisuus edellyttää teoreettista ja empiiristä jatkotutkimusta, jonka tavoite on myös kriisinhallinnan tavoite, – hyveen ja hyvän elämän edistäminen.

Ministers as strategic political leaders? : Strategic political steering after NPM reforms in Finland

This study explores strategic political steering after the New Public Management (NPM) reforms, with emphasis on the new role assigned to Government ministers in Finland. In the NPM model, politicians concentrate on broad, principal issues, while agencies have discretion within the limits set by politicians. In Finland, strategic steering was introduced with Management by Results (MBR), but the actual tools for strategic political steering have been the Government Programme, the Government Strategy Portfolio (GSP) and Frame Budgeting. This study addresses these tools as means of strategic steering conducted by the Cabinet and individual ministers within their respective ministries. The time frame of the study includes the two Lipponen Cabinets between 1995 and 2003. Interviews with fourteen ministers as well as with fourteen top officials were conducted. In addition, administrative reform documents and documents related to strategic steering tools were analysed. The empirical conclusions of the study can be summarised as follows: There were few signs of strategic political steering in the Lipponen Cabinets. Although the Government Programmes of both Cabinets introduced strategic thinking, the strategic guidelines set forth at the beginning of the Programme were not linked to the GSP or to Frame Budgeting. The GSP could be characterised as the collected strategic agendas of each ministry, while there was neither the will nor the courage among Cabinet members to prioritise the projects and to make selections. The Cabinet used Frame Budgeting mainly in the sense of spending limits, not in making strategic allocation decisions. As for the GSP at the departmental level, projects were suggested by top officials, and ministers only approved the suggested list. Frame Budgeting at the departmental level proved to be the most interesting strategic steering tool from ministers viewpoint: they actively participated in defining which issues would need extra financing. Because the chances for extra financing were minimal, ministers had an effect only on a marginal share of the budget. At the departmental level, the study shows that strategic plans were considered the domain of officials. As for strategies concerning specific substances, there was variation in the interest shown by the ministers. A few ministers emphasised the importance of strategic work and led strategy processes. In most cases, however, officials led the process while ministers offered comments on the drafts of strategy documents. The results of this study together with experiences reported in other countries and local politics show that political decision-makers have difficulty operating at the strategic level. The conclusion is that politicians do not have sufficient incentive to perform the strategic role implied by the NPM type of reforms. Overall, the empirical results of the study indicate the power of politics over management reforms.

Lastensuojelun sosiaalityö asiakirjoina : Dokumentoinnin ja tiedonmuodostuksen dynamiikka

Tutkimuksen keskeinen tehtävä on selvittää, mikä on dokumentoinnin merkitys lastensuojelun sosiaalityön tiedonmuodostuksessa ja ammattikäytännöissä. Asiakirjateksteistä koostuvaa tutkimusaineistoa tarkastellaan kolmesta eri suunnasta kysymällä: 1)Miten asiakirjoja kirjoitetaan? 2) Mitä asiakirjoihin kirjoitetaan? 3) Miksi asiakirjoja kirjoitetaan niin kuin kirjoitetaan? Tutkimusaineisto muodostuu lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden laatimista asiakastietojärjestelmään tallennetuista muistiinpanoista ja huostaanottopäätöksistä. Tutkimukseen on valittu 20 huostaanotetun eri-ikäisen lapsen ja heidän perheensä asiakirjat yhteensä 1613 asiakirjatulostussivua. Tekstit ajoittuvat vuodesta 1989 vuoteen 2000. Tutkimusmenetelmä on diskurssianalyyttinen ja tukeutuu Fairclough`n (1997)esittämään kolmiulotteiseen malliin, jossa diskurssi määritellään tekstin, käytäntöjen ja sosiokulttuurisen ympäristön suhteeksi. Diskurssianalyysi on näiden rakenteiden ja niiden välisten suhteiden kuvaamista, tulkintaa ja selittämistä. Fairclough’n mallia mukaillen tutkimuksen analyysi koostuu retoriikan ja tematiikan analyyseistä sekä pragmatiikan näkökulman sisältävästä tarkastelusta. Asiakirjatekstien pilkkominen puhujakategorioihin osoitti tekstien olevan moniäänisiä, useiden henkilöiden näkemyksiä ja mielipiteitä sisältäviä tekstipintoja. Retoriikan analyysi näytti, että lastensuojelun sosiaalityön asiakirjat sisältävät paljon dynaamisia kuvauksia työstä. Asiakirjojen kirjoittaminen moniäänisiksi tuo tekstiin uskottavuutta, ja se on myös yksi retorinen vaikuttamiskeino. Tematiikan tarkastelu osoitti,että asiakirjojen sisällölliset teemat (lapsen hoiva, arjen hallinta, yhteistyö ja päihteiden käyttö) ja kokemukselliset teemat (huoli, vastuu, yhteys ja moraali) toistuvat sisäkkäisinä ja päällekkäisinä säikeinä dynaamisesti vaihdellen. Sosiaalityöntekijät kirjaavat teksteihin monia yhtäaikaisia teemoja, joiden avulla rakentavat ammatillista ymmärrystä kyseessä olevasta tilanteesta. Asiakirjojen tutkiminen pragmatiikan suunnasta toi esiin, kirjoittamisen ja lukemisen kontekstiulottuvuudet sekä tiedonmuodostusprosessin. Asiakirjojen laatiminen on osa sosiaalityön käytäntöjä. Se on myös keskeinen alue ammattikunnan yhteisen ammatillisen ymmärryksen luomisessa ja ylläpitämisessä. Muistiinpanot, huostaanottopäätökset ja lakitekstit ovat intertekstuaalisia. Lastensuojelun sosiaalityön asiakirjojen tutkiminen on avannut uusia mahdollisuuksia ymmärtää sosiaalityön dokumentointiprosessia, merkitystä ja roolia sekä tiedonmuodostuksen dynamiikkaa. Tekstien kirjoittaminen, niiden lukeminen, tietojen siirtäminen ja asiakkaan kuuleminen samoin kuin kuulemisen kirjaaminen ovat sosiaalityön dokumentoinnin keskeisiä haasteita. Tutkimus pyrkii avaamaan ymmärrystä asiakirjatekstien monivivahteiseen ja dynaamiseen maailmaan ja siten myös sosiaalityön dokumentoinnin arkeen. Tarkastelut mahdollistavat työn kehittämisen erityisesti sosiaalityön asiakasvaikuttavuuden mittaamisen ja parantamisen suuntaan. Asiakirjoissa ilmenevä tiedonmuodostuksen dynamiikka syntyy kirjoittamiskäytäntöjen, kirjoittamisen ja lukemisen sekä toimintakäytäntöjen yhteisessä alueessa. Avainsanat: sosiaalityö, lastensuojelu, dokumentointi, asiakirja, diskurssianalyysi, tiedonmuodostus.

Kaupungin savut ja käryt : Helsingin ilmansuojelu 1945-1982

The smoke and fumes of the city: Air protection in Helsinki from 1945 to 1982 This dissertation examines air pollution and air protection in post-war Helsinki. The period studied ends in 1982 when the Air Protection Act entered into force, thus institutionalising air protection in Finland as a socially governed environmental matter. The dissertation is based on the research traditions of environmental politics and urban environmental history. The development of air protection is approached from the perspectives of politicisation and institutionalisation. The dissertation also investigates how air pollution grew into a social issue and presents various discursive ways of analysing air pollution and protection. The primary research material consists of municipal documents and newspapers, while supplementary material includes journal articles and interviews. The event history of air protection is described through an analysis of the material, including source criticism. The social ways of dealing with air pollution and the emergence of air protection are analysed in the light of case-specific air quality disputes from both factual and discursive perspectives. This approach enables the contextualisation of the development of air protection as part of the local history of post-war Helsinki. The dissertation presents the major sources of air pollution in Helsinki and describes the deterioration of air quality in a society which emphasised the primacy of economic prosperity. The air issue emerged during the 1950s in neighbourhood disputes and was exacerbated into a larger problem in the late 1960s. Concurrent to the formation of the field of environmental protection in Finland, an air protection organisation was established in the 1970s in Helsinki. As a result, air protection became a regular part of municipal government. Air protection in Helsinki developed from small-scale policies focused on individual cases into a large, institutionalised air protection system managed by experts. The dissertation research material gave rise to the following major research themes: the economic dimension of the air issue, the role of science in the formation of the environmental problem, and the establishment of norms for acceptable air quality and reasonable limits to air pollution in the urban environment. The paper also discusses the inequitable distribution of the negative effects of air pollution between the residents of different districts. The dissertation concludes that air protection in Helsinki became a local success story although it was long marred by inefficiency and partial failure.

Medicalising Prohibition : Harm reduction in Finnish and International Drug Policy

The increase in drug use and related harms in the late 1990s in Finland has come to be referred to as the second drug wave. In addition to using criminal justice as a basis of drug policy, new kinds of drug regulation were introduced. Some of the new regulation strategies were referred to as "harm reduction". The most widely known practices of harm reduction include needle and syringe exchange programmes for intravenous drug users and medicinal substitution and maintenance treatment programmes for opiate users. The purpose of the study is to examine the change of drug policy in Finland and particularly the political struggle surrounding harm reduction in the context of this change. The aim is, first, to analyse the content of harm reduction policy and the dynamics of its emergence and, second, to assess to what extent harm reduction undermines or threatens traditional drug policy. The concept of harm reduction is typically associated with a drug policy strategy that employs the public health approach and where the principal focus of regulation is on drug-related health harms and risks. On the other hand, harm reduction policy has also been given other interpretations, relating, in particular, to human rights and social equality. In Finland, harm reduction can also be seen to have its roots in criminal policy. The general conclusion of the study is that rather than posing a threat to a prohibitionist drug policy, harm reduction has come to form part of it. The implementation of harm reduction by setting up health counselling centres for drug users with the main focus on needle exchange and by extending substitution treatment has implied the creation of specialised services based on medical expertise and an increasing involvement of the medical profession in addressing drug problems. At the same time the criminal justice control of drug use has been intensified. Accordingly, harm reduction has not entailed a shift to a more liberal drug policy nor has it undermined the traditional policy with its emphasis on total drug prohibition. Instead, harm reduction in combination with a prohibitionist penal policy constitutes a new dual-track drug policy paradigm. The study draws on the constructionist tradition of research on social problems and movements, where the analysis centres on claims made about social problems, claim-makers, ways of making claims and related social mobilisation. The research material mainly consists of administrative documents and interviews with key stakeholders. The doctoral study consists of five original articles and a summary article. The first article gives an overview of the strained process of change of drug policy and policy trends around the turn of the millennium. The second article focuses on the concept of harm reduction and the international organisations and groupings involved in defining it. The third article describes the process that in 1996 97 led to the creation of the first Finnish national drug policy strategy by reconciling mutually contradictory views of addressing the drug problem, at the same as the way was paved for harm reduction measures. The fourth article seeks to explain the relatively rapid diffusion of needle exchange programmes after 1996. The fifth article assesses substitution treatment as a harm reduction measure from the viewpoint of the associations of opioid users and their family members.

Elämän tiede : Tutkimus lääketieteellisestä teknologiasta, vanhemmuudesta ja perimän hallinnasta

Doctoral dissertation work in sociology examines how human heredity became a scientific, political and a personal issue in the 20th century Finland. The study focuses on the institutionalisation of rationales and technologies concerning heredity, in the context of Finnish medicine and health care. The analysis concentrates specifically on the introduction and development of prenatal screening within maternity care. The data comprises of medical articles, policy documents and committee reports, as well as popular guidebooks and health magazines. The study commences with an analysis on the early 20th century discussions on racial hygiene. It ends with an analysis on the choices given to pregnant mothers and families at present. Freedom to choose, considered by geneticists and many others as a guarantee of the ethicality of medical applications, is presented in this study as a historically, politically and scientifically constructed issue. New medical testing methods have generated new possibilities of governing life itself. However, they have also created new ethical problems. Leaning on recent historical data, the study illustrates how medical risk rationales on heredity have been asserted by the medical profession into Finnish health care. It also depicts medical professions ambivalence between maintaining the patients autonomy and utilizing for example prenatal testing according to health policy interests. Personalized risk is discussed as a result of the empirical analysis. It is indicated that increasing risk awareness amongst the public, as well as offering choices, have had unintended consequences. According to doctors, present day parents often want to control risks more than what is considered justified or acceptable. People s hopes to anticipate the health and normality of their future children have exceeded the limits offered by medicine. Individualization of the government of heredity is closely linked to a process that is termed as depolitization. The concept refers to disembedding of medical genetics from its social contexts. Prenatal screening is regarded to be based on individual choice facilitated by neutral medical knowledge. However, prenatal screening within maternity care also has its basis in health policy aims and economical calculations. Methodological basis of the study lies in Michel Foucault s writings on the history of thought, as well as in science and technology studies.

Kulutus, tieto, hallinta : Kulutuksen tilastoinnin muutokset 1900-luvun Suomessa

The aim of the study was to find out how the consumption of the population in Finland became a target of social interest and production of statistical data in the early 20th century, and what efforts have been made to influence consumption with social policy measures at different times. Questions concerning consumption are examined through the practices employed in the compilation of statistics on it. The interpretation framework in the study is Michael Foucault s perspective of modern liberal government. This mode of government is typified by pursuit of efficiency and search of equilibrium between economic government and a government of the processes of life. It shows aspirations towards both integration and individualisation. The government is based on freedom practices. It also implies knowledge-based ways of conceptualising reality. Statistical data are of specific significance in this context. The connection between the government of consumption and the compilation of statistics on it is studied through the theoretical, socio-political and statistical conceptualisation of consumption. The research material consisted of Finnish and international documentation on the compilation of statistics on consumption, publications of social programmes, and reports of studies on consumption. The analysis of the material focused especially on the problematisations related to consumption found in these documents and on changes in them over history. There have been both clearly observable changes and as well as historical stratification and diversity in the rationalities and practices of consumption government during the 20th century. Consumption has been influenced by pluralistic government, based at different times and in varying ways on the logics of solidarity and markets. The difference between these is that in the former risks are prepared for collectively while in the latter risks are individualised. Despite the differences, the characteristic that is common to these logics is certain kind of contractuality. They are both permeated by the household logic which differs from them in that it is based on the normative and ethical demands imposed on an individual. There has been a clear interactive connection between statistical data and consumption government. Statistical practices have followed changes in the way consumption has been conceptualised in society. This has been reflected in the statistical phenomena of interest, concepts, classifications and indicators. New ways of compiling statistics have in their turn shaped perceptions of reality. Statistical data have also facilitated a variety of rational calculations with which the consequences of the population s consumption habits have been evaluated at the levels of economy at large and individuals.

Opetussuunnitelmat puntarissa : Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2005 ja Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2000 kasvatusnäkemyksen ja -ideologian näkökulmasta

The present study compares educational views and ideologies, especially concerning children, childhood and learning, found within two documents guiding early childhood education in Finland, Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2005 and Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2000. These documents are also available in English, titled The National Curriculum Guidelines on Early Childhood Education and Care in Finland 2000 and The Core Curriculum for Pre-school Education in Finland 2005. The method used in the study was a slightly applied Bereday´s comparative method. Both documents talk of the child as weak but also as active and able to learn and develop. The child was also social, emotional and individual in both documents. In Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2005 parents and social networks were emphasised more than in Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2000. Views regarding learning were mainly constructive. The aim of Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2000 seemed to be in preparing children to adulthood, whereas in Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2005 the childhood had an intrinsic value. Applying Davies division, both documents were found to represent mainly romantic ideology, but conservative ideology could also be recognised, especially when the views about children and childhood were under examination. Revisionistic ideology was more apparent in Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2000 than in Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2005, while democratic ideology was more dominant in the latter. Although there was a strong cohesion between these two guiding documents regarding educational views and educational ideologies, there were some traces to be found in Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2000 that pointed towards primary school tradition.

The British Intervention in South Russia 1918-1920

Soon after the Bolshevik Revolution of 1917, a three-year civil war broke out in Russia. As in many other civil wars, foreign powers intervened in the conflict. Britain played a leading role in this intervention and had a significant effect on the course of the war. Without this intervention on the White side, the superiority of numbers in manpower and weaponry of the Bolsheviks would have quickly overwhelmed their opponents. The aim of this dissertation is to explain the nature and role of the British intervention on the southern, and most decisive, front of the Civil War. The political decision making in London is studied as a background, but the focus of the dissertation is on the actual implementation of the British policy in Russia. The British military mission arrived in South Russia in late 1918, and started to provide General Denikin s White army with ample supplies. General Denikin would have not been able to build his army of more than 200,000 men or to make his operation against Moscow without the British matériel. The British mission also organized the training and equipping of the Russian troops with British weapons. This made the material aid much more effective. Many of the British instructors took part in fighting the Bolsheviks despite the orders of their government. The study is based on primary sources produced by British departments of state and members of the British mission and military units in South Russia. Primary sources from the Whites, including the personal collections of several key figures of the White movement and official records of the Armed Forces of South Russia are also used to give a balanced picture of the course of events. It is possible to draw some general conclusions from the White movement and reasons for their defeat from the study of the British intervention. In purely material terms the British aid placed Denikin s army in a far more favourable position than the Bolsheviks in 1919, but other military defects in the White army were numerous. The White commanders were unimaginative, their military thinking was obsolete, and they were incapable of organizing the logistics of their army. There were also fundamental defects in the morale of the White troops. In addition to all political mistakes of Denikin s movement and a general inability to adjust to the complex situation in Revolutionary Russia, the Whites suffered a clear military defeat. In South Russia the Whites were defeated not because of the lack of British aid, but rather in spite of it.