Puolueiden keskustelutilaisuuksista mediatapahtumiksi. Television vaaliohjelmat ja niihin liittynyt sanomalehtijulkisuus 1960-luvulta 1980-luvulle

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan television vaaliohjelmia ja niihin liittynyttä sanomalehtijulkisuutta 1960-luvun alusta 1980-luvun lopulle. Tarkastelun kohteena ovat sekä eduskunta- että presidentinvaalien vaaliohjelmat. Tutkimusaineisto koostuu Yleisradion hallinto- ja ohjelmaneuvostojen pöytäkirjoista, vaaliohjelmien televisiotallenteista sekä vaaliohjelmia käsittelevistä sanomalehtikirjoituksista. Lehtiaineisto on kerätty Helsingin Sanomista, Ilta-Sanomista, Iltalehdestä, Aamulehdestä, Kansan Uutisista, Suomenmaasta sekä Suomen Sosialidemokraatista. Sanomalehtiaineistoa on täydennetty Yleisradion leikearkistoon kerätyillä lehtileikkeillä. Tutkimuksessa on analysoitu toisaalta television vaaliohjelmien kehitystä ja toisaalta vaaliohjelmiin liittynyttä sanomalehtikirjoittelua. Television vaaliohjelmien kehityksen osalta tutkimuksessa on kuvattu, millä tavoin vaaliohjelmia on eri aikoina tehty ja millaisia poliittisia kiistoja niiden tekemiseen on liittynyt. Sanomalehtiaineiston analyysissa on tarkasteltu sitä, mihin seikkoihin vaaliohjelmia käsittelevissä kirjoituksissa on kiinnitetty huomiota, millä tavoin lehdet ovat suhtautuneet ohjelmien toteutukseen ja millainen rooli ohjelmilla on nähty olleen vaalikampanjoinnissa. Väitöskirjan näkökulma on historiallinen, mikä merkitsee ajallisten kontekstien keskeisyyttä analyysissa. Tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota sekä poliittisessa kulttuurissa että mediamaisemassa tapahtuneisiin muutoksiin. Vaaliohjelmat olivat 1960-luvulla tarkkaan säänneltyjä puolueiden välisiä keskustelutilaisuuksia, joissa toimittajilla ei ollut näkyvää roolia. Ohjelmien toteutuksesta vastasivat puoluemandaateilla toimineet Yleisradion ohjelma- ja hallintoneuvoston jäsenet, joten ohjelmien toteutuksen yksityiskohdista vastasivat puolueet. Puolueet riitelivät usein vaaliohjelmien toteutuksesta, mikä osoittaa, että puolueille television vaaliohjelmat olivat tärkeitä poliittisia foorumeita jo 1960-luvulta lähtien. Vaaliohjelmat jakautuivat kahteen erilaiseen ohjelmaformaattiin; vaalitentteihin ja suureen vaalikeskusteluun. Vaalitenteissä kunkin puolueen edustajat olivat vuorollaan ”altavastaajina”, joille muiden puolueiden edustajat esittivät kysymyksiä. Suuri vaalikeskustelu oli perinteisempi paneelikeskustelu, jossa poliitikot selvittivät vuorotellen kantojaan ajankohtaisiin poliittisin kysymyksiin. 1970-luvun puolivälissä vaalitenttien toteutuksessa tapahtui suuria muutoksia, kun toimittajat syrjäyttivät poliitikot vaalitenttien kyselijöinä. Suuri vaalikeskustelu säilyi ennallaan. Sanomalehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin oli 1960- ja 1970-luvuilla huomattavasti pidättyvämpää kuin poliitikkojen. Sanomalehdistön näkökulmasta television vaaliohjelmien tärkeimpänä tehtävänä oli puolueiden poliittisten linjausten esittely. Vaaliohjelmia käsittelevissä teksteissä esiteltiin pääasiassa poliitikkojen ohjelmissa pitämiä puheenvuoroja. Puoluelehdissä puheenvuorojen sisältöä arvioitiin aatteellisista lähtökohdista, sitoutumattomissa sanomalehdissä neutraalimmin. Vaaliohjelmien toteutukseen liittynyt kritiikki kohdistui toisaalta poliitikkojen puoluepropagandaan, toisaalta poliitikkojen liialliseen varovaisuuteen. Sanomalehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin säilyi ennallaan myös 1970-luvulla, jolloin vaaliohjelmia alettiin tehdä toimittajavetoisesti. Ainoa muutos liittyi vaaliohjelmakritiikkiin, joka kohdistui nyt poliitikkojen ohella myös toimittajiin, joiden katsottiin olleen ohjelmissa liian hyökkääviä. Suurin muutos vaaliohjelmiin liittyneessä kirjoittelussa tapahtui 1980-luvulla. Vaaliohjelmia käsitteleviä kirjoituksia julkaistiin sanomalehdistössä monikertainen määrä 1970-lukuun verrattuna. Samalla myös vaaliohjelmia käsittelevien kirjoitusten näkökulmat alkoivat muuttua, kun ohjelmin visuaalinen ulottuvuus alkoi olla yhä näkyvämmin esillä sanomalehtiin laadituissa analyyseissa. Lehdet alkoivat teettää säännöllisesti erilaisia tutkimuksia poliitikkojen pärjäämisestä ohjelmissa ja kirjoittaa vaalikeskusteluiden voittajista ja häviäjistä. Lisäksi lehtijutuissa arvioitiin poliitikkojen esiintymistä ja vaaliohjelmista välittyviä vaikutelmia. Vuoden 1982 presidentinvaaleissa uusista näkökulmista kirjoittivat erityisesti iltapäivälehdet, mutta vuosikymmenen jälkipuoliskolla samankaltaisia lähestymistapoja omaksuivat myös Helsingin Sanomat ja Aamulehti. Niiden vaaliohjelmia käsittelevissä uutisissa kiinnitettiin yhä useammin huomiota poliitikkojen esiintymiseen, pukeutumiseen ja tunnetiloihin. Puoluelehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin säilyi kuitenkin ennallaan, ja myös vaaliohjelmakritiikki säilyi suurelta osin muuttumattomana. 1980-luvun aikana television vaaliohjelmat muuttuivat lehdistön käsittelyssä puolueiden tavoitteita esittelevistä keskustelutilaisuuksista poliitikkojen ja puolue johtajien henkilökohtaisia ominaisuuksia mittaaviksi esiintymiskokeiksi ja suuriksi mediatapahtumiksi, joiden katsottiin toisinaan jopa ratkaisseen vaalin tuloksen. Nostaessaan television vaaliohjelmat kampanjajournalisminsa ytimeen, sanomalehdet vahvistivat television poliittista roolia.

Vapaaehtoiset vesienhoidon organisaatiot Toimintamallianalyysi 2012

Euroopan Unionin vesipolitiikan puitedirektiivin mukaan vesistöjen tulee saavuttaa hyvä ekologinen tila. Vesienhoidon toteuttamisen tueksi ELY-keskukset ovat laatineet vesienhoitosuunnitelmat ja niiden osana alueelliset toimenpideohjelmat, joiden tavoitteena on vähentää vesien kuormitusta ja toteuttaa kunnostuksia. Toimenpiteille ei ole määritelty lakisääteistä toteuttajaa, joten on keskeistä, että vesistöalueiden kaikki intressitahot sitoutuvat vesienhoidon toteutukseen. Yksittäisiä paikallisia kunnostus- tai hoitotoimia voidaan tehdä asukkaiden ja maanomistajien omin voimin, mutta useimmiten toimenpiteet ovat tehokkaampia organisoidulla yhteistyöllä, ja samalla taataan hoidon ja seurannan jatkuvuus. Järjestäytyminen yhdistykseksi tai muuksi organisaatioksi ei saa kuitenkaan olla itsetarkoitus, eikä organisaation ylläpito saa muodostua hoitotoimintaa suuremmaksi työksi, vaan organisoitumisen tapa ja laajuus on syytä valita toiminnan mukaan. Tällä toimintamallianalyysilla on pyritty selvittämään erilaisia vapaaehtoisen toiminnan malleja ja tekemään vapaaehtoisen organisoitumisen tueksi raportti niiden soveltuvuudesta erilaisiin vesienhoidon tarpeisiin. Analyysia varten selvitettiin olemassa olevia vesistöalan toimijoita ja sitä, millaisia hallintomalleja organisaatioilla on käytössään. Haastatteluilla kartoitettiin organisaatioiden syntyhistoriaa, hallintomallin valintaan vaikuttaneita tekijöitä sekä organisaatioiden toimintatapoja. Haastattelujen pohjalta tarkasteltiin hallinto- ja toimintamallien soveltuvuutta erilaisiin tarpeisiin ja käytännön kokemusten perusteella pyrittiin hahmottamaan toimintamallien vahvuuksia ja heikkouksia. Analyysin perusteella on tarkasteltu Lounais-Suomen vesistöjen organisoitumisen tilaa ja pyritty löytämään mahdollisia jatkotoimenpide-ehdotuksia. Toimintamallianalyysi on osa Karvianjoen kunnostusohjelma 2007–2015 -koordinaatiohanketta, jota rahoitti Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma. Lisäksi raportin toteutusta on rahoittanut Varsinais-Suomen ELY-keskuksen VELHO-hanke (Vesien- ja luonnonhoidon alueellinen ja paikallinen toteuttaminen Lounais-Suomen vesistöalueilla), jota rahoitetaan myös Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelmasta. Toimintamallianalyysin toteutusta hallinnoi Varsinais-Suomen ELY-keskus.

Riistetty vapaus. Yläneen tyttökoti ja tyttöyden tulkinnat 1955-1971

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Yläneen tyttökotia ja tyttöyden tulkintoja vuosina 1955-1971. Tutkimuksessa perehdyn siihen, minkälaista tyttöyttä Yläneen tyttökotiin sijoitetut nuoret edustivat, ja miten koulukotikasvatuksella pyrittiin muovaamaan poikkeavana pidettyä tyttöyttä. Vuonna 1943 perustettuun Yläneen tyttökotiin sijoitettiin vuosittain kymmeniä nuoria. Koulukotisijoitus perustui hallinto-oikeudelliseen vapaudenriistoon ja sen kohteeksi joutuivat epäsosiaaliseen ja -sopivaan elämäntapaan ajautuneet nuoret, joita ei enää muin lastensuojelullisin toimenpitein voitu auttaa. Yläneen tyttökodin johtaja Martti Kuusikosken toimikauden aikana vuosina 1955-1971 laitosta pidettiin erityisen sulkeutuneena ja ankarana. Historiantutkimuksen osalta suomalaisten koulukotien tarkastelu on jäänyt vähäiseksi, eikä Yläneen tyttökotia ole koskaan perusteellisesti tutkittu. Tutkielmani teoreettinen kehys rakentuu sekä tyttötutkimuksen että marginaalihistorian osa-alueille. Tutkimukseni alkuperäislähteenä käyttämiäni Yläneen tyttökodin arkiston aineistoja olen tarkastellut sekä kvalitatiivisesti että kvantitatiivisesti. Tarkemmin olen tutkinut 85 tyttökotiin sijoitetun nuoren tietoja, jolloin vuosittaiseksi otannaksi muodostuu viisi oppilasta. Työni käsittelyluvut olen jäsentänyt siten, että ensimmäisessä tarkastelen tyttöjen koulukotisijoitusta edeltävää elämää. Keskiössä ovat tyttöjen koulukotisijoitukseen johtaneet elämäntavat sekä viranomaisprosessi, jonka jokainen nuori joutui käymään läpi ennen koulukotiin päätymistä. Toisessa käsittelyluvussa siirryn varsinaiseen koulukodissa vietettyyn aikaan. Tutkin, millaiseksi arki tyttökodissa muodostui ja miten tyttöyttä pyrittiin muovaamaan koulukodissa. Viimeisessä käsittelyluvussa tarkastelun kohteena ovat koulukodista vapautuminen ja tyttöjen laitoksen jälkeiset elämänvaiheet. Yläneen tyttökoti oli tarkoitettu erityisesti siveellisesti hairahtuneille nuorille, mutta tutkimustyötä tehdessäni havaitsin, että koulukotisijoitusta edelsivät seksuaalisen holtittomuuden rinnalla myös monet muut ongelmat. Tyttöjen sijoituksista vastanneet sosiaalilautakunnat määrittelivät pitkälti, mikä ei kuulunut normienmukaiseen tyttöyteen. Yläneen tyttökoti sen sijaan huolehti oikeanlaisen tyttöyden rakentamisesta. Tiukan kurin ja järjestyksen, työnteon sekä ammattikoulutuksen avulla tytöistä pyrittiin muovaamaan yhteiskunnan normeja vastaavia ihanteellisia nuoria. Monissa tapauksissa koulukotikasvatuksella saavutettiin pysyviä tuloksia, eivätkä tytöt enää laitoksesta vapautumisensa jälkeen ajautuneet takaisin vanhoille teilleen. Joidenkin tyttöjen kohdalla pysyviä kasvatustuloksia ei kuitenkaan saavutettu, sillä tutkimusaineistossani ilmeni myös tapauksia, joissa elämä koulukodin jälkeen osoittautui ongelmalliseksi.

Koivistonkyläntie, Äänekoski : Museotien hoito- ja ylläpitosuunnitelma

Koiviston museotie, Koivistonkyläntie 16757 sijaitsee Keski-Suomessa Äänekosken Koiviston kylässä. Museotien pituus on 2,9 kilometriä ja tieosoite on 16757 1/0 – 1/2900. Tie liittyy itä- ja länsipäässä maantiehen 69, joka johtaa Äänekosken Hirvaskankaalta Suonenjoen Levään. Valtatieltä 4 Hirvaskankaan liittymästä on noin 2 kilometriä museotien länsipäähän. Hirvaskankaalta on rakennettu museotien länsipäähän kevyenliikenteen väylä, joka on avattu syksyllä 2012. Museotien itäisen liittymän tuntumassa, museotien varressa, sijaitsee kylän opastusalue. Koivistonkylän paikallistie on liitetty Liikenneviraston (silloin Tielaitoksen) museokohdekokoelmaan vuonna 1998. Kohteen historiatiedot ovat olleet poikkeuksellisen kevyet. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman historiaselvittelyssä voitiin todeta, että Koiviston kylä ja paikallistie ovat Keski-Suomen vanhimman tien, Vanhan Laukaantien, osia. Tie liittyy Keski-Suomen asutushistoriaan 1500-luvulla. Koiviston alueella on sekä kivi- että rautakautisia jäänteitä, joten paikka on ollut asuttu jo huomattavasti aikaisemmin. Koiviston kylä on ollut Keski-Suomen keskuspaikka jo 1600-luvulla, mutta sen kukoistuskausi oli 1700- ja 1800-luvun taite. Kun Ruotsin sodat Venäjää vastaan menestyivät huonosti, valtion itäraja siirtyi länteen ja vanhat Savon ja Karjalan kauppatiet katkesivat. Tämä vaati kulkuyhteyksien parantamista itä-länsi- suuntaan Pohjanlahden satamakaupunkeihin. Valtakunnan uudistuksina perustettiin Vaasaan hovioikeus ja Vaasan lääni sekä Kuopion kaupunki. Kuopiosta rakennettiin Koivistonkylän kautta Vaasaan tie, joka valmistui ratsupolkuna vuonna 1787. Uuden postitien ja Vanhan Laukaantien risteyksessä Koivistonkylästä kehittyi keskuspaikka. Siellä oli postikonttori, lääkäri, apteekki, kruununmakasiini, kruununvouti ja henkikirjoittaja. Koivisto menetti asemansa Jyväskylälle, kun sille myönnettiin kaupunkioikeudet vuonna 1837. Liikenneviraston museokohdekokoelmassa Koivistonkylän museotie liittyy ajanjaksoon: ”1600–1700-lukujen maantieverkon rakentuminen”, missä rakentamisen pontimena olivat sisämaan kauppayhteydet satamiin, sotilaskuljetukset, hallinto ja erityisesti postin kulku. Ajanjaksolle tyypillistä oli Savon ja Karjalan maaliikenneyhteyksien rakentaminen Pohjanlahdelle. Koivistonkylään liittyy sotahistoriallinen tapahtuma Suomen sodan 1808–1809 ajalta, jolloin kylässä olleen kruununmakasiinin ja sen viljavarojen omistuksesta käytiin kahakka. Koivistonkylä teineen ei kuuluu museoviraston rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon (RKY). Koivistonkylä on luokiteltu Keski-Suomen maakuntakaavassa maakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi. Maatalousympäristön luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen on keskeistä ympäristön ilmeelle. Koivistonkylässä toimii kyläyhdistys, joka yhdessä kylän urheilu- ja metsästysseuran kanssa omistavat aktiivisessa käytössä olevan Seuratalon. Kylässä toimii myös koulu. Koivistonkyläntien kunto on museaalisessa näkökulmassa hyvä. Tien linjaus ja tasausviiva ovat säilyneet pääpiirtein oletettavasti vuoden 1787 tien kaltaisina. Tietä on levitetty ensin 1800-luvulla ja sittemmin autoliikenteen tarpeisiin, mutta alkuperäisen kaltainen vaikutelma on jäljellä. Tien ympäristö on pääosin hyvin hoidettua. Uutta rakennusrantaa on yritetty sopeuttaa vanhaan kylämaisemaan. Museokohteena Koivistonkyläntie on helposti saavutettava, ympäristöltään siisti ja maisemallisesti mielenkiintoinen. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman tavoitteena on säilyttää Koiviston museotie todisteena 1600–1700-luvun kustavilaisen kauden talonpoikaisesta tierakennuksesta. Tieverkko on itsessään muinaismuistolain suojaama muinaisjäännös. Tien säilyneisyys museointihetken (1998) asussa edellyttää hienovaraisia toimenpiteitä, joissa erityisesti otetaan huomioon tien liittyminen ympäristöönsä, perinteikkääseen, jatkuvasti toimivaan ja uudistuvaan kyläyhteisöön sekä suojellaan tienvarren muinaismuistot, muistomerkit ja muinaismuistoihin rinnastettavat kilometripylväät. Toimenpiteillä pyritään korostamaan tien ja sen ympäristön tulkittavuutta. Suunnitelmassa on esitetty toimenpiteitä tien ja sen lähiympäristön kehittämiseksi ja hoitamiseksi sekä tienpitäjän että maanomistajien näkökulmasta. Suunnitelma sisältää alueurakkaan sisällytettävät tieympäristön hoitotoimenpiteet sekä pitkän aikavälin tavoitteena kohteen ympäristön kunnostustoimenpiteitä ja suuntaviivoja tien mahdolliselle korjaukselle.

Tuovilan museosilta, Mustasaari : Museosillan hoito- ja ylläpitosuunnitelma

Tuovilan museosilta (Toby stenbro), siltanumero V-845, sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa Mustasaaressa (Korsholm). Sillan tieosoite on 17639-001-00094, Toby-Helsingby-Pundars. Joen pohjoispuoleinen tie on numero 7161, Tuovilantie (Tobyvägen) ja eteläpuoleinen tie numero 17715 Karkkimalantie (Karkmovägen). Tuovilan silta on noin 15 kilometrin päässä Vaasan kaupungista hyvien liikenneyhteyksien päässä. Tuovilan silta on liitetty Liikenneviraston (silloin Tie- ja vesirakennuslaitos) museokohdekokoelmaan vuonna 1982, ensimmäisten kohteiden joukossa. Silta ylittää Laihianjoen (tunnetaan myös nimellä Tuovilanjoki tai Toby å). Silta muodostuu kahdesta holvisillasta ja niitä yhdistävästä penkereestä, jota tukevat kylmämuuraustekniikalla rakennetut kivimuurit. Siltasaarella on pysähdyspaikka parille autolle. Opastaulu on kohtuullisen siistissä kunnossa, mutta malliltaan vanhanaikainen. Kohteen historiatiedot ovat olleet poikkeuksellisen kevyet. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman historiaselvittelyssä voitiin todeta, että Laihianjoki on ylitetty suunnilleen Tuovilan sillan kohdalta jo Jaakko Teitin tieluettelon (1556) Pohjanlahden rantatiellä. Sillan rakennusvaiheet ja nykyisen siltapaikan valinta ovat olleet monipolvinen tapahtumaketju. Tuovilan kivisilta korvasi aikaisemman puusillan. Tuovilan sillan rakentaminen vuonna 1781 liittyi toiseen kustavilaisen aikakauden suurhankkeeseen Pohjanmaalla. Suora Postitie Närpiöstä Tuovilaan oli Suomen suurimpia tiehankkeita aikoinaan ja uudisti sekä tienrakennusta että maanviljelyä. Myös Tuovilan sillan rakennustekniikka, kylmämuurina muurattu holvi, oli uutta Suomessa. Suunnilleen samanaikaisesti, muutamaa vuotta aikaisemmin, rakennettiin Espoonkartanon sillat. Liikenneviraston museokohdekokoelmassa Tuovilan museosilta liittyy ajanjaksoon: ”1600–1700-lukujen maantieverkon rakentuminen”, missä rakentamisen pontimena olivat sisämaan kauppayhteydet satamiin, sotilaskuljetukset, hallinto ja erityisesti postin kulku. Ajanjaksolle tyypillistä oli maaliikenneyhteyksien rakentaminen Savo-Karjalan ja Pohjanlahden välille, mutta edellä mainittu postitie oli aikansa tärkeimpiä liikenneolojen kehittämistoimia. Tuovilan siltaan liittyy sotahistoriallinen tapahtuma Suomen sodan 1808–1809 ajalta, jolloin molemmat osapuolet käyttivät Pohjanmaan teitä sekä sotatoimiin että ennen kaikkea huoltoon. Tuovilan silta kuuluu Museoviraston rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon (RKY). Tuovilan sillan kunto on museaalisesta näkökulmasta hyvä, joskin sen ulkoasu on muuttunut selvästi turvallisuusjärjestelyjen takia aivan viime vuosina. Museokohteena Tuovilan silta on helposti saavutettava, mutta melko vaikeasti löydettävä. Sen ympäristö ei vastaa sillan historiallista arvoa. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman tavoitteena on säilyttää Tuovilan museosilta todisteena 1600–1700-luvun kustavilaisen kauden sillanrakennuksesta, jota tekivät kivirakentamisen ammattimiehet urakkatyönä. Sillan säilyttäminen museointihetken (1982) asussa edellyttää hienovaraisia toimenpiteitä, joissa erityisesti otetaan huomioon sillan liittyminen ympäristöönsä ja sillan arvon korostuminen. Toimenpiteillä pyritään korostamaan sillan ja sen ympäristön tulkittavuutta. Suunnitelmassa on esitetty toimenpiteitä sillan ja sen lähiympäristön kehittämiseksi ja hoitamiseksi sekä tienpitäjän että maanomistajien näkökulmasta. Suunnitelma sisältää alueurakkaan sisällytettävät tieympäristön hoitotoimenpiteet sekä pitkän aikavälin tavoitteena kohteen ympäristön kunnostustoimenpiteitä ja suuntaviivoja sillan mahdolliselle korjaukselle.

Taistelutantereentie, Vöyri : Hoito- ja ylläpitosuunnitelma

Taistelutantereentien (Slagfältsvägen) museotie sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa Vöyrin kunnan Oravaisissa. Tien nimi oli aikaisemmin Minnesstodsvägen, Minnesstodsintie. Tieosoite on17861/1/0-1/2789. Taistelutantereentie on ollut osa Pohjanlahden rantatietä, joka 1600-luvun alkuvuosina rakennettiin maantieksi. Maakulkureittinä ja myös rakennettuna tienä se on huomattavasti vanhempi nykyisen museotien kohdalla. Kun Ruotsin posti laajennettiin Suomen alueelle 1630- ja 1640-lukujen taitteessa, tiestä tuli postitie. Museotie on osa Oravaisten taistelukenttää, missä käytiin Suomen sodan 1808–1809 ratkaisutaistelu 14. syyskuuta 1808. Sodan seurauksena Suomi irrotettiin Ruotsin valtakunnasta ja liitettiin autonomisena Suomen suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Tie on saanut nimensä Oravaisten taistelusta ja myös Minnesstod-nimi liittyy tien varrella olevaan taistelun muistomerkkiin. Tien varrella on useita muitakin sotiin liittyviä muistomerkkejä. Furiirin puustelli (Furirs boställe) on Oravaisten taistelun ja Suomen Sodan muistoa vaalivan Vänrikki Stoolin keskuksen (Fänrik Ståhls center) ja sen taustayhteisön Oravais Historiska Förening r.f. (Oravaisten historiallinen yhdistys ry) toimintakeskus. Taistelukentän kohdalla tie on vajaan kahden kilometrin jaksolta soratietä. Pohjanlahden rantatie on nimetty valtateiden joukkoon vuonna 1938. Taistelutantereentie (silloin Minnesstodsintie) on liitetty Liikenneviraston (silloin Tie- ja vesirakennuslaitoksen) museokohdekokoelmaan ensimmäisten kohteiden joukossa vuonna 1982. Liikenneviraston museokohdekokoelmassa Taistelutantereentie liittyy ajanjaksoon ”1600–1700-lukujen maantieverkon rakentuminen”, missä rakentamisen pontimena olivat sisämaan kauppayhteydet satamiin, sotilaskuljetukset, hallinto ja postin kulku. Ajanjaksolle oli tyypillistä Pohjanmaan maanteiden rakentaminen. Tyypillisenä voidaan myös pitää sotatapahtumien kulkua Pohjanlahden rantatiellä. Taistelutantereentie kuuluu Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon (RKY) ja historiallisen ajan muinaisjäännösrekisteriin osana kokonaisuutta, jonka nimi on Oravaisten taistelutanner ja Minnesstodsintie. Taistelutantereentien kunto on museaalisessa näkökulmassa hyvä. Myös tien ympäristö ja taistelukenttä vastaavat suurimmalta osaltaan historiallista arvoaan. Museokohteena Taistelutantereentie on helposti saavutettava ja helposti löytyvä. Tie on noin 50 kilometrin päässä Vaasan kaupungista valtatien 8 varrella. Maisemallisesti kohde on merkittävä, koska valtatie käy Oravaisten taistelukentän kohdalla meren rannalla, mikä on poikkeuksellista Pohjanlahden rantatiellä. Museotien opastaulu on kohtuullisen siistissä kunnossa, mutta malliltaan vanhanaikainen ja vaarallisen tuntuisella paikalla lähellä Vänrikki Stoolin keskusta. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman tavoitteena on säilyttää Taistelutantereentie todisteena 1600–1700-luvun tieverkon rakentumisesta ja perinteisen luonteen säilymisestä sekä Suomen sodan muistoista. Tien säilyneisyys museointihetken (1982) asussa edellyttää hienovaraisia toimenpiteitä, joissa erityisesti otetaan huomioon tien liittyminen ympäristöönsä sekä Oravaisten taistelun ja sen muistomerkkien arvon korostuminen. Hoito- ja ylläpitosuunnitelmassa esitetään museotiejakson lyhentämistä molemmista päistään. Toimenpiteillä pyritään korostamaan tien ja sen ympäristön tulkittavuutta. Suunnitelmassa on esitetty toimenpiteitä tien ja sen lähiympäristön kehittämiseksi ja hoitamiseksi sekä tienpitäjän että maanomistajien näkökulmasta. Suunnitelma sisältää alueurakkaan sisällytettävät tieympäristön hoitotoimenpiteet sekä pitkän aikavälin tavoitteena kohteen ympäristön kunnostustoimenpiteitä ja suuntaviivoja tien mahdolliselle korjaukselle.

Palvelumuotoilu yksityisessä ja julkisessa tehostetussa palveluasumisessa

Tutkimuksessa haetaan vastausta siihen, millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä yksityisellä ja julkisella tehostetulla palveluasumisella on palvelumuotoilun osalta. Tulevaisuudessa ikääntyneiden määrä ja palveluiden tarve tulee lisääntymään merkittävästi, ja myös tehostetun palveluasumisen kysyntä kasvaa. Ikääntyneiden erityispiirteet asiakkaina tulee huomioida myös palveluita suunniteltaessa ja kehitettäessä. Palvelumuotoilu on edelleen kehittymässä oleva osaamisala, jonka tavoitteena on erilaisia toimintatapoja ja toimijoita yhdistämällä muodostaa asiakkaan toiveita ja tarpeita vastaava yhtenäinen palvelukokonaisuus. Keskeisessä roolissa palvelumuotoilussa ovat asiakasymmärrys, yhteissuunnittelu ja kontaktipisteet. Palvelumuotoilu tarjoaa myös mielenkiintoisen ja kaivatun uuden näkökulman vertailulle yksityisestä ja julkisesta tehostetusta palveluasumisesta. Tutkimusongelmaan haettiin vastausta haastattelemalla sekä yksityiseltä, että julkiselta puolelta henkilöä, joka vastaa yksikön tehostetun palveluasumisen toiminnasta. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina, mikä mahdollisti myös uusien ja odottamattomien asioiden esiin tulon. Haastatteluiden lähtökohtana oli palvelumuotoilun toteutuminen käytännössä ja teemahaastatteluiden runko laadittiin teoreettisesta viitekehyksestä nousseiden kontaktipisteiden varaan. Analyysivaiheessa yksityiseltä ja julkiselta puolelta saatuja vastauksia vertailtiin keskenään sekä suhteessa aiempaan teoriaan. Tutkimuksessa löydettiin sekä eroja, että yhtäläisyyksiä palvelumuotoilun osalta. Molemmista kohteista löytyi myös kehitettävää ja uusia ideoita palvelumuotoilun hyödyntämisestä. Tämä oli odotettavissa, koska palvelumuotoilun tiedettiin olevan vielä melko vieras asia tutkimuskohteille, eikä tietoista palvelumuotoilua ole tehty. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että yksityisellä puolella kontaktipisteet olivat paremmin suunniteltuja ja niiden kautta oli nähtävissä enemmän asiakasymmärryksen ja yhteissuunnitteluun sisältyvää toimintaa. Julkisella puolella raskaampi hallinto vaikeutti osaltaan asiakkaiden huomioimista palveluiden suunnittelussa. Toisaalta myös toimintatavoissa oli eroja, ja julkisen puolen tausta laitoksena tuli esiin toimintatapoja tarkasteltaessa.

Metsäteollisuuden ympäristöstrategia hallinnon näkökulmasta: Metsäteollisuuden kehitysskenaariot vuoteen 2020

Suomen metsäteollisuus elää voimakasta uusiutumis- ja murrosvaihetta, joka ilmenee muutoksina yksittäisten tehtaiden ja tehdasintegraattien toiminnassa. Monia yksikköjä on poistunut tuotannosta ja tuotannon painotusta on muutettu. Toisaalta metsäteollisuus on suuntaamassa uusille aloille, jolloin tuotteina voivat olla esimerkiksi erilaiset biopolttoaineet, kemianteollisuuden raaka-aineet ja uuden sukupolven paperi- ja kartonkituotteet. Metsäteollisuuden muuttuminen ja laitosten monimutkaistuminen sekä jatkuvasti lisääntyvä tiedontarve asettavat yhä suurempia vaatimuksia sekä toiminnanharjoittajien ympäristövastaaville että viranomaisille. Hallinnon jatkuva muutos ja niukkenevat voimavarat voivat johtaa siihen, että käytännön lupa- ja valvontatyöhön jää yhä vähemmän aikaa. Kaakkois-Suomen ELY-keskuksen koordinoima hanke ”Metsäteollisuuden ympäristöstrategia vuoteen 2020 - hallinnon näkökulma” pyrkii vastaamaan edellä mainittuihin haasteisiin strategiatyön avulla. Hankkeen tarkoituksena oli tarkastella metsäteollisuuden ympäristönäkökohtia niistä lähtökohdista, joihin yritys voi vaikuttaa raaka-aineen tulosta tehtaalle ja tuotteen lähdöstä tehtaalta sekä tehtaan perustamisesta sulkemiseen ja jälkihoitoon asti. Tavoitteena oli määritellä toiminnoille toimiva ympäristöstrategia. Strategiassa pyrittiin löytämään yhteisymmärrys toiminnanharjoittajan ja viranomaisen kanssa mm. siitä, miten otetaan käyttöön parhaat käytännöt niin teollisuudessa kuin hallinnossakin, toimitaan uusien BAT-, IED- ja vesienhoitoperiaatteiden mukaisesti sekä edistetään kestävän kehityksen mukaisten tuotteiden markkinoille tuloa ja otetaan ennakointi tavaksi -lähtökohta käyttöön kaikessa toiminnassa. Hanketyössä esille nousseet haasteet ryhmiteltiin aihelueittain kolmeksi pääkohdaksi tärkeysjärjestyksessä: viranomaisen ja teollisuuden tiedonkulun ja tietämyksen parantaminen, lupa-, valvonta- ja hallintoprosessien parantaminen sekä uusien haasteiden kartoittaminen ja niihin reagointi. Haasteiden ratkaisukeinoiksi etsittiin käytännön toimenpiteitä sekä määriteltiin niille vastuutahot. Toimenpiteiksi esitettiin mm. viranomaisen ja teollisuuden yhteisiä koulutuspäiviä, asiantuntijapaneelin perustamista sekä lupamääräysten antamista myös tehtaan tai tuotantoyksikön sulkemisen tai muuttamisen varalle. Riittävien resurssien ja tietotaidon turvaaminen niin hallinnossa kuin teollisuudessa on ehdoton edellytys toimenpiteiden onnistumiselle

Kiinteistön välillinen omistaminen konsernirakenteessa kiinteistöstä saatavan tulon tuloverotuksen näkökulmasta

Pro gradu –tutkielman ensisijaisena tavoitteena on selvittää miksi kiinteistön omista-minen on perusteltua järjestää konsernissa kiinteistöyhtiön välityksellä. Tutkielman aiheen käsittely on rajattu koskemaan vain kotimaista lainsäädäntöä. Tutkimuson-gelman perusteella tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan emoyhtiön näkökulmas-ta siihen kohdistuvia tuloverovaikutuksia, kun se omistaa kiinteistöyhtiön. Tutkielmas-sa on tutkimusmetodina sovellettu lainoppia ja tutkimus kuuluu vero-oikeuden alaan. Koska vero-oikeutta tulkitaan lain sanamuodon mukaisesti, tutkimuksessa annetaan runsaasti painoarvoa voimassa olevalle lainsäädännölle. Kuitenkin tulkinnanvaraisis-sa kysymyksissä tutkielmassa on myös hyödynnetty korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntöä sekä vero-oikeudellista kirjallisuutta. Tutkielmassa selvitettyjen seikkojen perusteella voidaan todeta, että yksiselitteisen tulkintasuosituksen antaminen tutkimusongelman ratkaisemiseksi on haastavaa, kos-ka jokaisen yrityksen tarpeet kiinteistön omistamiseen vaihtelevat liiketoiminnan olo-suhteiden mukaisesti. Toisaalta konsernirakenteen synnyttämistä emoyhtiön ja kiin-teistöyhtiön välille voidaan perustella esimerkiksi osinkotulon verotehokkaalla kana-voimiselle kiinteistöyhtiön tasolta emoyhtiölle sekä konsernin efektiivisen veroasteen pienentämisellä konserniyhtiöiden välisen lainan avulla. Lisäksi kiinteistöyhtiön luovu-tustilanteessa verotuksen tulolähdejaon merkitys korostuu, kun ratkaistaan voidaanko myyntiin soveltaa elinkeinoverolain mukaista käyttöomaisuusosakkeiden luovutuksen verovapaussäännöksiä, ja toisaalta, miten mahdollisia kiinteistöyhtiön myynnistä johtuvia luovutustappioita käsitellään emoyhtiön tuloverotuksen näkökulmasta.

Yrittäjien ja hallitusjäsenten kokemuksia pk-yritysten hallitustyöstä

Teollisuuden rakennemuutoksen myötä pk-yrityskanta on Etelä-Karjalan alueen elinvoimaisuudelle tärkeämpi kuin koskaan. Kehittyäkseen pienistä keskikokoisiksi yritykset tarvitsevat lisää osaamista paitsi johtoon myös hallituksiinsa. Tämä tiivistelmään on koottu Pk-yritysten hallitustoiminta Etelä-Karjalassa -hankkeen tuloksia. Hankkeen keskeisenä tavoitteena oli vahvistaa Etelä-Karjalassa sijaitsevien pk-kokoluokan yritysten hallitustyötä ja hallitusten hyödyntämismahdollisuuksia sekä lisätä pk-yrityksissä toimivien hallitusjäsenten osaamista pk-yritysten hallitusjäseniltä vaadittavista taidoista ja osaamisalueista. Tiivistelmä on käytännönläheinen ja lyhyt esitys pk-yritysten hallitustoiminnan erityispiirteistä. Hanketta rahoittivat Euroopan sosiaalirahasto ja Hämeen ELY-keskus ja se toteutettiin Lappeenrannan teknillisen yliopiston toimesta vuosien 2014-2015 aikana.

Omien osakkeiden hankinta osakeyhtiön varojenjakotapana

Osakeyhtiön tehtäväksi on osakeyhtiölain 1:5§:ssä määritelty voiton tuottaminen sen osakkaille. Osakkaan intressissä puolestaan on saada voitto kotiutettua mahdollisimman pienin kustannuksin, joten yrityksen erilaisiin varojenjakotapoihin tulee tutustua aina tapauskohtaisesti. Tämä tutkielma käsittelee omien osakkeiden hankintaa yhtenä tapana jakaa varoja osakkaille. Käsittely painottuu yksityisiin osakeyhtiöihin, jolloin on luontevaa tutkia verotusta sekä yhtiön että osakkaan kannalta, sillä nämä ovat voimakkaasti kytköksissä toisiinsa. Tutkielman lähestymistapa on oikeusdogmaattinen. Käytetty materiaali muodostuu kirjallisuudesta, artikkeleista sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuista, jotka ilmentävät lakien tulkintaa oikeudessa. Olemassa olevat ratkaisut luovat vahvan pohjan tulkinnalle siitä, miten oikeus tulisi uuden vastaavan tapauksen ratkaisemaan. Omien osakkeiden hankintaan vaikuttavat osakeyhtiölaki, kirjanpitolaki sekä verolait. Kaikilta osin kohtelu ei eri säädöksissä ole yhtenäistä, joten eri säädöksien tunteminen on välttämätöntä. Hankinnassa osakas luopuu osakkeistaan vapaaehtoistesti, kun taas lunastuksella tarkoitetaan tilannetta, jossa yhtiöllä on oikeus vaatia osakkeita luovutettavaksi itselleen. Omien osakkeiden hankinnalla varoja on mahdollista jakaa verotuksellisesti melko tehokkaasti, mutta peitellyn osingon riski on otettava erityisen tarkasti huomioon, jotta hankinnan jälkeen ei realisoidu odottamattomia veroseuraamuksia. Kauppahinnalla on merkittävä vaikutus siihen miten järjestelyä tullaan tulkitsemaan ja siihen, millaisia erilaisia veroseuraamuksia sillä voi olla. Osakeyhtiön varojenjakomahdollisuudet ovat lain puitteissa melko laajat, ja valittava menetelmä on aina suhteutettava yrityksen kulloiseenkin tilanteeseen. Yksinomaan verotuksellisia seurauksia ajateltaessa saattaa ratkaisu osoittautua esimerkiksi liiketaloudellisesti kestämättömäksi, joten ratkaisua tulee harkita eri näkökulmista. Huomioitavaa on kuitenkin kaikessa varojen jaossa yhtiön jakokelpoiset varat ja niihin liittyvät rajoitukset. Yhtiö voi jakaa varoja ulos vain määrätyn verran, sillä jäljelle jäävän varallisuuden tulee riittää turvaamaan yrityksen jatko ja velkojien asema.

Tuulivoimalan meluvaikutusten hallinta oikeuskäytännön valossa

Tutkielma tarkastelee tuulivoimalan meluvaikutusten käsittelyä hallintotuomioistuinten oikeuskäytännössä. Tutkimusaineistona toimivat Suomen hallinto-oikeuksien sekä korkeimman hallinto-oikeuden tuulivoimahankkeita tai hankkeiden suunnittelua koskevat päätökset, joiden valituksenalainen viranomaispäätös on tehty vuosina 2011–2015. Tutkielma tehtiin yhteistyössä Suomen Tuulivoimayhdistys r.y.:n kanssa. Tutkielma seuraa käytännönläheisen lainopin tutkimuksellisia lähtökohtia, jossa hyödynnetään laajaa oikeuskäytäntöä. Tutkielma pyrkii oikeuskäytännön avulla selkeyttämään tuulivoimamelua koskevaa oikeustilaa, sekä pohtii oikeusohjeiden soveltamista tuulivoimatoiminnan alkamisen jälkeen ilmenneissä tuulivoimamelua koskevissa erimielisyyksissä. Lähtökohtana toimii ristiriita tuulivoiman toiminnanharjoittajan ja tuulivoimalan lähialueen asukkaan tai maanomistajan välillä. Tuulivoimaloista aiheutuva melu, tuulivoimamelu, on yksi kiistanalaisimmista tuulivoimaloiden ympäristövaikutuksista, mikä näkyi tutkimusaineiston muutoksenhakuvaatimuksissa. Tuulivoimameluun sovelletaan sekä lakitasoisia että viranomaisten antamia oikeusohjeita. Tuomioistuimissa sovellettiin sitomattomia ohjeita ja suosituksia, mutta soveltamiskäytäntö vaihteli hieman eri tuomioistuinten ja eri tuomioistuinasteiden välillä. Tuulivoimalan lähialueen kiinteistön käyttötarkoitus sekä maankäyttö- ja rakennuslain (MRL, 132/199) maankäytön suunnittelumenettelyjen valinnat vaikuttavat tuulivoimatoiminnan jatkuvuuden varmistamiseen. Suunnittelumenettelyistä vahvimman suojan tuulivoimakiinteistön käyttötarkoitukselle antaa kaava. Jälkikäteinen puuttuminen tuulivoimalan toimintaan liiallisten meluvaikutusten takia on mahdollista ympäristönsuojelulain (YSL, 527/2014) nojalla muun muassa antamalla yksittäisiä määräyksiä, vaatimalla ympäristöluvan hakemista jälkikäteen tai muuttamalla voimassa olevaa ympäristölupaa. Tuulivoimakiinteistön lähialueelle ulottuvien meluvaikutusten kohtuullisuus ja sietämisvelvollisuus arvioidaan tuulivoimamelua koskevien oikeusohjeiden perusteella. Asiasanat: hallintotuomioistuimet, maankäytön suunnittelu, melu, oikeuskäytäntö, tuulivoimalat, ympäristöoikeus, ympäristövaikutukset

Julkisoikeudelliset ympäristövastuut yrityksen konkurssissa

Tutkielma käsittelee julkisoikeudellisten ympäristövastuiden asemaa osakeyhtiömuotoisen yrityksen konkurssissa. Tutkielmassa arvioidaan julkisoikeudellisten ympäristövastuiden määrittelyä konkurssipesän massavelaksi tai konkurssisaatavaksi erilaisissa tilanteissa. Asiaa tarkastellaan sekä julkisoikeudellisten ympäristövastuiden tasolla yleisesti että erikseen jätelain mukaisen vaarallisia jätteitä koskevan jätehuollon järjestämisvastuun ja ympäristönsuojelulain pilaantuneen maaperän puhdistamisvelvollisuuden kannalta. Tarkasteltavina ovat sekä ennen konkurssia syntyneet että konkurssin alkamisen jälkeen syntyneet julkisoikeudelliset ympäristövastuut. Tutkielma on metodiltaan lainopillinen. Ympäristövastuiden konkurssiaseman tarkastelussa hyödynnetään konkurssioikeudellisia ja ympäristöoikeudellisia periaatteita sekä asiaa koskevia konkurssilain ja ympäristölainsäädännön säännöksiä. Lisäksi tulkinnassa hyödynnetään pääasiassa säädösten esitöitä ja oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta. Oikeustilan selvittämisen ohella tutkielmassa arvioidaan myös lainsäädäntömuutoksen tarvetta ja sen mahdollisia vaikutuksia. Julkisoikeudellisten ympäristövastuiden konkurssiasemaa voidaan pitää ainakin osittain epäselvänä silloin, kun vastuun katsotaan syntyneen ennen konkurssia. Syynä tähän on asiaa nimenomaisesti koskevan lainsäädännön puuttuminen ja korkeimman hallinto-oikeuden jätehuoltovastuuta koskevan yksittäisen ratkaisun merkityksen tulkinnanvaraisuus. Konkurssivelallisen ympäristövastuiden katsominen massavelkaiseksi olisi konkurssioikeuden periaatteiden ja erityisesti velkojien yhdenvertaisuuden vastaista. Pääasiassa julkisoikeudellisten ympäristövastuiden konkurssiaseman voidaan kuitenkin katsoa määräytyvän konkurssioikeuden systematiikan mukaisesti. Asian epäselvyydestä johtuvien sekä konkurssin että ympäristönsuojelun kannalta epäedullisten vaikutusten johdosta asiaa koskevan lainsäädännön säätäminen on tarpeellista. Tutkielmassa arvioidaan myös mahdollisten lainsäädäntömuutosten merkitystä relevanttien konkurssi- ja ympäristöoikeudellisia tekijöiden kannalta.