117 resultados para Alzheimerin tauti
Resumo:
Autoimmune diseases are more common in dogs than in humans and are already threatening the future of some highly predisposed dog breeds. Susceptibility to autoimmune diseases is controlled by environmental and genetic factors, especially the major histocompatibility complex (MHC) gene region. Dogs show a similar physiology, disease presentation and clinical response as humans, making them an excellent disease model for autoimmune diseases common to both species. The genetic background of canine autoimmune disorders is largely unknown, but recent annotation of the dog genome and subsequent development of new genomic tools offer a unique opportunity to map novel autoimmune genes in various breeds. Many autoimmune disorders show breed-specific enrichment, supporting a strong genetic background. Furthermore, the presence of hundreds of breeds as genetic isolates facilitates gene mapping in complex autoimmune disorders. Identification of novel predisposing genes establishes breeds as models and may reveal novel candidate genes for the corresponding human disorders. Genetic studies will eventually shed light on common biological functions and interactions between genes and the environment. This study aimed to identify genetic risk factors in various autoimmune disorders, including systemic lupus erythematosus (SLE)-related diseases, comprising immune-mediated rheumatic disease (IMRD) and steroid-responsive meningitis arteritis (SMRA) as well as Addison s disease (AD) in Nova Scotia Duck Tolling Retrievers (NSDTRs) and chronic superficial keratitis (CSK) in German Shepherd dogs (GSDs). We used two different approaches to identify genetic risk factors. Firstly, a candidate gene approach was applied to test the potential association of MHC class II, also known as a dog leukocyte antigen (DLA) in canine species. Secondly, a genome-wide association study (GWAS) was performed to identify novel risk loci for SLE-related disease and AD in NSDTRs. We identified DLA risk haplotypes for an IMRD subphenotype of SLE-related disease, AD and CSK, but not in SMRA, and show that the MHC class II gene region is a major genetic risk factor in canine autoimmune diseases. An elevated risk was found for IMRD in dogs that carried the DLA-DRB1*00601/DQA1*005011/DQB1*02001 haplotype (OR = 2.0, 99% CI = 1.03-3.95, p = 0.01) and for ANA-positive IMRD dogs (OR = 2.3, 99% CI = 1.07-5.04, p-value 0.007). We also found that DLA-DRB1*01502/DQA*00601/DQB1*02301 haplotype was significantly associated with AD in NSDTRs (OR = 2.1, CI = 1.0-4.4, P = 0.044) and the DLA-DRB1*01501/DQA1*00601/DQB1*00301 haplotype with the CSK in GSDs (OR=2.67, CI=1.17-6.44, p= 0.02). In addition, we found that homozygosity for the risk haplotype increases the risk for each disease phenotype and that an overall homozygosity for the DLA region predisposes to CSK and AD. Our results have enabled the development of genetic tests to improve breeding practices by avoiding the production of puppies homozygous for risk haplotypes. We also performed the first successful GWAS for a complex disease in dogs. With less than 100 cases and 100 controls, we identified five risk loci for SLE-related disease and AD and found strong candidate genes involved in a novel T-cell activation pathway. We show that an inbred dog population has fewer risk factors, but each of them has a stronger genetic risk. Ongoing studies aim to identify the causative mutations and bring new knowledge to help diagnostics, treatment and understanding of the aetiology of SLE-related diseases.
Resumo:
Laki Kelan kuntoutuksesta määrittää, että kuntoutuksen tulee olla hyvän kuntoutuskäytännön mukaista. Tämän Vaikeavammaisten kuntoutuksen kehittämishankkeeseen (VAKE) kuuluvan tutkimuksen tavoitteena oli kolmen diagnoosiryhmän – aivoverenkiertohäiriön (AVH), multippeliskleroosin (MS) ja Cerebral Palsyn (CP) – avulla kuvata Kelan järjestämän vaikeavammaisten lääkinnällisen kuntoutuksen nykytilaa, sen kehittämistarpeita ja eri kuntoutustoimenpiteiden vaikuttavuutta sekä laatia suositukset hyvästä kuntoutuskäytännöstä. Tutkimus toteutettiin laajassa tutkimusyhteistyössä vuosina 2007–2009. Kirjan toisessa osassa kuvataan AVH-, MS- ja CP-kuntoutuksen nykykäytännöt, jotka perustuvat kuntoutusalan ammattilaisille ja asiantuntijoille tehtyihin kysely- ja haastattelututkimuksiin, sekä esitellään Kelalle lähetettyjen kuntoutussuunnitelmien analyysit. Kirjan kolmas osa käsittelee kuntoutuksen arviointikäytäntöjä. Tulokset perustuvat nykykäytäntöjä selvittäneisiin kysely- ja haastatteluaineistoihin sekä vaikuttavuustutkimuksissa käytettyihin arviointimenetelmiin. Neljännessä osassa esitetään järjestelmällisiin katsauksiin perustuva vaikuttavuusnäyttö AVH-, MS- ja CP-kuntoutujien fysio-, puhe- ja toimintaterapiasta sekä MS:n osalta neuropsykologisesta kuntoutuksesta. Näytön asteen määrittely perustuu Käypä hoito -suosituksen kriteereihin. Kirjan viidennessä osassa esitetään tunnistettujen ongelmien sekä tutkimustulosten perusteella laaditut suositukset hyvistä kuntoutuskäytännöistä Kelan järjestämisvelvollisuuteen kuuluvan vaikeavammaisten lääkinnällisen kuntoutuksen osalta. Suositukset perustuvat edellä mainittuihin tutkimuksiin ja Asiakkaan äänellä -tutkimukseen. Suositusten tavoitteena on mahdollistaa tämänhetkisen tiedon mukainen asiakaslähtöinen, oikea-aikainen, oikein kohdennettu ja vaikuttava kuntoutus vaikeavammaisille kuntoutujille. Kuntoutujan sujuva ja yksilöllinen kuntoutusprosessi edellyttää suomalaisessa kuntoutusjärjestelmässä eri organisaatioiden välistä, moniammatillista sekä osaavaa yhteistyötä, kuntoutujan näkemyksen ja elämän kokonaistilanteen ymmärtämistä, joustavaa tiedonvälitystä sekä pitkäaikaista ohjausta, tukea ja seurantaa. Kuntoutuksen viitekehyksenä tulee käyttää ICF-luokitusta. Hyvien kuntoutuskäytäntöjen edelleen kehittämiseksi on saatava lisätietoa nykyisistä kuntoutuskäytännöistä, kuntoutuksen vaikuttavuudesta ja sen osoittamiseen soveltuvista arviointimenetelmistä.
Resumo:
Eturauhassyöpä on yksi yleisimmistä syövistä länsimaissa. Eturauhassyöpä on yleensä hitaasti kehittyvä tauti. Edetessään se voi kuitenkin muuntua aggressiivisemmaksi ja aiheuttaa metastaaseja, jotka ovat pääasiallisena syynä taudin kuolleisuuteen. Androgeenit ovat merkittäviä tekijöitä eturauhassyövän patogeneesissä ja eturauhassyöpäkudos on useimmiten riippuvainen androgeeneista. Tämän vuoksi hoidon tavoitteena on estää niiden eritys kirurgisella tai kemiallisella kastraatiolla ja/tai estää androgeenien vaikutus antiandrogeeneilla. Eturauhassyöpää sekä sen hoitoon tarkoitettuja uusia lääkehoitomahdollisuuksia tutkitaan kiivaasti. Eturauhassyövän tutkimiseen on kehitetty lukematon määrä erilaisia in vivo -malleja. Koska eturauhassyöpä on yleensä androgeeneille herkkä, kuvaavat androgeeniresponsiiviset eläinmallit ihmisen tautia parhaiten. Eturauhassyövän mallintamiseen in vivo voidaan käyttää eri eläinlajeja, mutta hiiri on ylivoimaisesti käytetyin mallieläin. Immuunipuutteisiin hiiriin voidaan aiheuttaa kasvaimia inokuloimalla ihmisen kasvainsoluja tai osia ihmisen kasvaimista. Ortotooppisesti eturauhaseen inokuloitavat kasvainmallit mallintavat eturauhassyövässä esiintyvää syöpäsolujen ja stroomasolujen välistä epänormaalia vuorovaikutusta. Muuntogeeniset hiirimallit ovat yhä yleisempiä eturauhassyövän tutkimuksessa. Muuntogeenisilla malleilla voidaan mallintaa taudin kehittymistä ja sen etenemistä kokonaisuudessaan parhaiten. Eturauhasessa olevaa kasvainta ja sen kasvua on vaikea seurata ilman prostataspesifisen antigeenin (PSA) pitoisuuden mittausta tai erityisiä kuvantamistekniikoita. Tällaisia menetelmiä, kuten optista kuvantamista, käytetään yhä enemmän hyödyksi erilaisissa eturauhassyövän in vivo -malleissa. Tutkielman kokeellisen osan tavoitteena oli optimoida bioluminesenssiin perustuva optinen kuvantamismenetelmä androgeeniresponsiivisessa LNCaP-luc2-solulinjassa ortotooppisessa eturauhassyöpämallissa. Bioluminesenssikuvantaminen perustuu kasvainsolujen ilmentämän lusiferaasin katalysoimaan reaktioon, jossa entsyymin substraatti, lusiferiini, hapettuu ja tuottaa näkyvää valoa. Lisäksi tavoitteena oli tutkia lääkehoitojen ja kastraation vasteita mallissa. Bioluminesenssiin perustuvalla kuvantamisella oli mahdollista seurata eturauhaskasvainten kasvua noninvasiivisesti, reaaliaikaisesti ja toistuvasti. Bioluminesenssikuvantamisen avulla kasvainten kvantitointi oli nopeampaa kuin ultraäänikuvantamisen avulla, ja kasvainten kasvua oli myös mahdollista seurata useammin kuin seerumin PSA-mittausten avulla. Bioluminesenssikuvantamisen todettiin korreloivan paremmin PSA-pitoisuuden kanssa kuin kasvaimen todelliseen kokoon lopetushetkellä. Seerumin PSA-pitoisuus korreloi kuitenkin bioluminesenssimittausta paremmin eturauhaskasvaimen kokoon tässä kokeessa. Kasvainten oletettua suurempaa kokoa voidaan pitää todennäköisimpänä syynä sille, ettei lääkehoitojen tai kastraation todettu vaikuttavan kasvainten kasvuun bioluminesenssikuvantamisella mitattuna. Bioluminesenssikuvantaminen ei sovellu suurille eikä nekroottisille kasvaimille, sillä kuvantamismenetelmä toimii vain elävillä soluilla. Bioluminesenssikuvantamisen hyödyntämisen kannalta oleellista tässä mallissa on myös lusiferiini-injektion onnistuminen. Jatkotutkimuksia tarvitaan edelleen mallin validoimiseksi mm. lääkehoitojen vasteiden osoittamiseksi.
Resumo:
Keräsimme ICD-10 koodilla L89 HYKS:n plastiikkakirurgian klinikassa hoidetuista 401:stä potilaasta hoitotiedot vuosilta 2000-2008. Plastiikkakirurgiseen leikkaukseen ja hoidon arvioon päätyneiden potilaiden keski-ikä oli 60,3 (18-97v.). Painehaavan riskitekijät selvitettiin. Yksittäisistä riskitekijöistä yleisimpiä olivat paraplegia ( n=77; 17% ) ja diabetes/ASO tauti ( n=53; 12 % ). Yhteensä painehaavaleikkauksia tehtiin 347 , joista revisioleikkauksia 108 ja varsinaisia sulkuleikkauksia oli 239. Keskimäärin potilaat tarvitsivat 1.7 operaatiota. Leikatuista painehaavoista gradus III- haavoja oli 35,1% ; n= 84 ja gradus IV 25,5% ; n= 61, pinta-ala haavoilla oli keskimäärin 30,5 cm2. Istuinkyhmyjen ja sacrumin painehaavat olivat potilasaineistossamme yleisiä (20% ja 27% operoiduista painehaavoista). Gradus III haavoja leikattiin keskimäärin 1,6 kertaa ja gradus IV haavoja keskimäärin 2,0 kertaa. Postoperatiivisia poliklinikkakäyntejä tarvittiin keskimäärin 2,3, gradus III painehaavapotilailla 2,0 ja gradus IV potilailla 2,6 käyntiä. Leikkausmenetelmistä eri kielekerekonstruktiot olivat selkeästi eniten käytetty leikkausmenetelmä painehaavaleikkauksissa: 58 % rekonstruktioleikkauksista suoritettiin käyttäen jonkinlaista iho- lihaskielekettä. (134 sanaa)
Resumo:
Sjögren s syndrome (SS) is a strongly female dominant autoimmune disease. SS targets mainly salivary and lacrimal glands and leads to loss of the secreting acinar cells of these glands. Accordingly, secretion of the affected glands is diminished and the main symptoms of SS, dryness of mouth and eyes, follow. In addition to these sicca symptoms, SS patients suffer from severe fatigue and can have various extraglandular symptoms. To date, the etiology of SS still remains unknown. Female dominance and the late onset of the disease simultaneously with remarkable hormonal changes in the body (menopause, adrenopause) encouraged us to hypothesize that sex steroids, especially androgens, are involved in the onset and progression of SS. We confirmed our hypothesis and showed that patients with SS suffer from androgen depletion both systemically and locally in the target tissue of SS, salivary glands. We especially focused on the local androgen environment in salivary glands and demonstrated that healthy salivary glands contain a complete enzymatic machinery for local synthesis of androgens and estrogens from pro-hormone dehydroepiandrosterone (DHEA). However, in SS salivary glands the enzymes catalyzing the local androgen synthesis are defective and, in a subgroup of patients, practically non-functional. Probably due to this local defect in DHEA processing, therapy with DHEA was found unbeneficial for SS patients in the treatment of fatigue. We also studied the effect of the local androgen depletion on salivary glands. We found that in salivary gland cells and healthy labial salivary glands androgens upregulate integrin subunits α1 and α2, which are important for the communication, differentiation and function of the acinar cells. On the contrary, in SS salivary glands DHEA failed to upregulate these signaling molecules, again probably due to defective processing of DHEA into active androgens. Our finding highlights the importance of the local androgen environment and local DHEA processing for the function and welfare of salivary glands. In conclusion, this study showed that patients with SS are androgen depleted both systemically and locally in salivary glands. SS patients also have a defective local sex steroid synthesizing enzymatic machinery further impairing the local androgen depletion. We also showed that the local androgen defect leads to decreased expression of acinar cell specific integrin molecules, which impairs the signaling between the acinar cells and basement membrane and might thus explain the acinar cell loss seen in SS salivary glands. By showing the importance of the local sex steroid imbalance in SS we have clarified some etiopathogenetic mechanisms of SS, which have thus far remained unknown.
Resumo:
The purpose of this study was to deepen our knowledge of the combined use of estramustine and radiotherapy in the treatment of prostate cancer. Prostate cancer is a common disease, with a high variability between subjects in its malignant potential. In many cases, the disease is an incidental finding with little or no clinical significance. In other cases, however, prostate cancer may be an aggressive malignant disease, which, if the initial treatment fails, lacks an effective cure and may lead to severe symptoms, metastasis, and death despite all treatment. In many cases, the methods of treatment available at the moment provide cure or significant regression of symptoms, but often at the cost of considerable side effects. Estramustine, a cytostatic drug used for treating advanced cancer of the prostate, has been shown to inhibit prostate cancer progression and also to increase the sensitivity of cancer cells to radiotherapy. The goals of this study were, first, to find out whether it is possible to use either estramustine or an antibody against estramustine binding protein as carrier molecules for bringing therapeutic radioisotopes into prostate cancer cells, and, secondly, to gain more understanding of the mechanisms behind the known radiosensitising effect of estramustine. Estramustine and estramustine binding protein antibody were labelled with iodine-125 to study the biodistribution of these substances in mice. In the first experiment, both of the substances accumulated in the prostate, but radioiodinated estramustine also showed affinity to the liver and the lungs. Since the radiolabelled antibody was found out to accumulate more selectively to the prostate, we studied its biodistribution in nude mice with DU-145 human prostate cancer implants. In this experiment, the prostate and the tumour accumulated more radioactivity than other organs, but we concluded that the difference in the dose of radiation compared to other organs was not sufficient for the radioiodinated antibody to be advocated as a carrier molecule for treating prostate cancer. Mice with similar DU-145 prostate cancer implants were then treated with estramustine and external beam irradiation, with and without neoadjuvant estramustine treatment. The tumours responded to the treatment as expected, showing the radiation potentiating effect of estramustine. In the third experiment, this effect was found without an increase in the amount of apoptosis in the tumour cells, despite previous suggestions to the contrary. In the fourth experiment, we gave a similar treatment to the mice with DU-145 tumours. A reduction in proliferation was found in the groups treated with radiotherapy, and an increased amount of tumour hypoxia and tumour necrosis in the group treated with both neoadjuvant estramustine and radiation. This finding is contradictory to the suggestion that the radiation sensitising effect of estramustine could be attributed to its angiogenic activity.
Resumo:
Myotonic dystrophies type 1 (DM1) and type 2 (DM2) are the most common forms of muscular dystrophy affecting adults. They are autosomal dominant diseases caused by microsatellite tri- or tetranucleotide repeat expansion mutations in transcribed but not translated gene regions. The mutant RNA accumulates in nuclei disturbing the expression of several genes. The more recently identified DM2 disease is less well known, yet more than 300 patients have been confirmed in Finland thus far, and the true number is believed to be much higher. DM1 and DM2 share some features in general clinical presentation and molecular pathology, yet they show distinctive differences, including disease severity and differential muscle and fiber type involvement. However, the molecular differences underlying DM1 and DM2 muscle pathology are not well understood. Although the primary tissue affected is muscle, both DMs show a multisystemic phenotype due to wide expression of the mutation-carrying genes. DM2 is particularly intriguing, as it shows an incredibly wide spectrum of clinical manifestations. For this reason, it constitutes a real diagnostic challenge. The core symptoms in DM2 include proximal muscle weakness, muscle pain, myotonia, cataracts, cardiac conduction defects and endocrinological disturbations; however, none of these is mandatory for the disease. Myalgic pains may be the most disabling symptom for decades, sometimes leading to incapacity for work. In addition, DM2 may cause major socio-economical consequences for the patient, if not diagnosed, due to misunderstanding and false stigmatization. In this thesis work, we have (I) improved DM2 differential diagnostics based on muscle biopsy, and (II) described abnormalities in mRNA and protein expression in DM1 and DM2 patient skeletal muscles, showing partial differences between the two diseases, which may contribute to muscle pathology in these diseases. This is the first description of histopathological differences between DM1 and DM2, which can be used in differential diagnostics. Two novel high-resolution applications of in situ -hybridization have been described, which can be used for direct visualization of the DM2 mutation in muscle biopsy sections, or mutation size determination on extended DNA-fibers. By measuring protein and mRNA expression in the samples, differential changes in expression patterns affecting contractile proteins, other structural proteins and calcium handling proteins in DM2 compared to DM1 were found. The dysregulation at mRNA level was caused by altered transciption and abnormal splicing. The findings reported here indicate that the extent of aberrant splicing is higher in DM2 compared to DM1. In addition, the described abnormalities to some extent correlate to the differences in fiber type involvement in the two disorders.
Resumo:
The first line medication for mild to moderate Alzheimer s disease (AD) is based on cholinesterase inhibitors which prolong the effect of the neurotransmitter acetylcholine in cholinergic nerve synapses which relieves the symptoms of the disease. Implications of cholinesterases involvement in disease modifying processes has increased interest in this research area. The drug discovery and development process is a long and expensive process that takes on average 13.5 years and costs approximately 0.9 billion US dollars. Drug attritions in the clinical phases are common due to several reasons, e.g., poor bioavailability of compounds leading to low efficacy or toxic effects. Thus, improvements in the early drug discovery process are needed to create highly potent non-toxic compounds with predicted drug-like properties. Nature has been a good source for the discovery of new medicines accounting for around half of the new drugs approved to market during the last three decades. These compounds are direct isolates from the nature, their synthetic derivatives or natural mimics. Synthetic chemistry is an alternative way to produce compounds for drug discovery purposes. Both sources have pros and cons. The screening of new bioactive compounds in vitro is based on assaying compound libraries against targets. Assay set-up has to be adapted and validated for each screen to produce high quality data. Depending on the size of the library, miniaturization and automation are often requirements to reduce solvent and compound amounts and fasten the process. In this contribution, natural extract, natural pure compound and synthetic compound libraries were assessed as sources for new bioactive compounds. The libraries were screened primarily for acetylcholinesterase inhibitory effect and secondarily for butyrylcholinesterase inhibitory effect. To be able to screen the libraries, two assays were evaluated as screening tools and adapted to be compatible with special features of each library. The assays were validated to create high quality data. Cholinesterase inhibitors with various potencies and selectivity were found in natural product and synthetic compound libraries which indicates that the two sources complement each other. It is acknowledged that natural compounds differ structurally from compounds in synthetic compound libraries which further support the view of complementation especially if a high diversity of structures is the criterion for selection of compounds in a library.
Resumo:
This study identified the molecular defects underlying three lethal fetal syndromes. Lethal Congenital Contracture Syndrome 1 (LCCS1, MIM 253310) and Lethal Arthrogryposis with Anterior Horn Cell Disease (LAAHD, MIM 611890) are fetal motor neuron diseases. They affect the nerve cells that control voluntary muscle movement, and eventually result in severe atrophy of spinal cord motor neurons and fetal immobility. Both LCCS1 and LAAHD are caused by mutations in the GLE1 gene, which encodes for a multifunctional protein involved in posttranscriptional mRNA processing. LCCS2 and LCCS3, two syndromes that are clinically similar to LCCS1, are caused by defective proteins involved in the synthesis of inositol hexakisphosphate (IP6), an essential cofactor of GLE1. This suggests a common mechanism behind these fetal motor neuron diseases, and along with accumulating evidence from genetic studies of more late-onset motor neuron diseases such as Spinal muscular atrophy (SMA) and Amyotrophic lateral sclerosis (ALS), implicates mRNA processing as a common mechanism in motor neuron disease pathogenesis. We also studied gle1-/- zebrafish in order to investigate whether they would be a good model for studying the pathogenesis of LCCS1 and LAAHD. Mutant zebrafish exhibit cell death in their central nervous system at two days post fertilization, and the distribution of mRNA within the cells of mutant zebrafish differs from controls, encouraging further studies. The third lethal fetal syndrome is described in this study for the first time. Cocoon syndrome (MIM 613630) was discovered in a Finnish family with two affected individuals. Its hallmarks are the encasement of the limbs under the skin, and severe craniofacial abnormalities, including the lack of skull bones. We showed that Cocoon syndrome is caused by a mutation in the gene encoding the conserved helix-loop-helix ubiquitous kinase CHUK, also known as IκB kinase α (IKKα). The mutation results in the complete lack of CHUK protein expression. CHUK is a subunit of the IκB kinase enzyme that inhibits NF-κB transcription factors, but in addition, it has an essential, independent role in controlling keratinocyte differentiation, as well as informing morphogenetic events such as limb and skeletal patterning. CHUK also acts as a tumor suppressor, and is frequently inactivated in cancer. This study has brought significant new information about the molecular background of these three lethal fetal syndromes, as well as provided knowledge about the prerequisites of normal human development.
Resumo:
Merkel cell carcinoma (MCC) is a rare cutaneous malignancy that occurs predominantly on sun exposed skin areas. A new polyomavirus (MCPyV) was identified in MCC tumor tissues in 2008 suggesting that a viral infection might be an etiological factor. A typical MCC is a rapidly growing painless purple nodule. In its early stage it can be misjudged by its appearance as a cyst or abscess. Recurrences are common and approximately half of the patients will develop lymph node metastases and third of the patents will have distant metastases. It affects mostly elderly persons at an average age of 70 at the time of diagnosis. MCC was first described in 1972 and the first MCC patient in Finland was identified in 1983. MCC has been poorly recognized, but increased awareness and better diagnostic accuracy has increased the incidence since the early years. In this study, all cases with a notation of MCC during 1979 2008 were obtained from the Finnish Cancer Registry. Based on this data, the incidence is 0.11 for men and 0.12 for women. It is similar than that of other Nordic countries, but lower than in the USA. For clinical series, the files of patients diagnosed with MCC during 1983 2004 were reviewed, and the tissue samples were re-evaluated, if available (n=181). Third of the patients were men, and the most common site of the primary tumor was the head and neck (53%). The majority of the patients (86%) presented with a clinically node-negative (Stage I or II) disease, but the disease recurred in 38% of them. The treatment schemes were heterogeneous. No additional benefit from a wide margin (≥2 cm) was found compared to a margin of 0.1-1.9 cm, but intralesional excision was more often associated with local recurrence. None of the patients with Stage I-II disease who had received postoperative radiotherapy had local recurrence during the follow-up period. The 5-year relative survival ratio for Stage I disease was 68%, for Stage II 67%, for Stage III 16%, and for Stage IV 0%. The relative excess risk of death was significantly lower among women than among men. Some of these tissue samples were further analyzed for vascular invasion (n=126) by immunohistochemistry using vascular endothelial markers CD-31 and D2-40. Vascular invasion was seen in 93% of the samples and it was observed already in very small, <5mm tumors. The tissue samples were also analyzed for the presence of MCPyV by using a polymerase chain reaction (PCR) and quantitative PCR. MCPyV DNA was present in 80% of 114 samples studied. The patients with virus-positive tumors had better overall survival than patients with virus-negative tumors. Immunohistochemical analyses were performed for the expression of VEGFR-2 (n=21) and endostatin (n=19), but they had no prognostic value. Our results support the concept of treating MCC with margin-negative excision and radiotherapy to the tumor bed to reduce local recurrence. The finding of a high frequency of lymphovascular invasion reduces its value as a prognostic factor, but emphasizes the role of sentinel node biopsy even in very small primary MCC.
Resumo:
Hevosen hankittu polyneuropatia (Acquired equine polyneuropathy eli AEP, ”Hattulan tauti”, ”Scandinavian knuckling syndrome”) on Skandinaviassa tavattava, uudentyyppinen hermostosairaus hevosilla. Yhteensä yli 300 hevosta on sairastunut Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa lähes sadalla eri tallilla viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Hevosen hankitusta polyneuropatiasta tiedetään vasta melko vähän, eikä sairautta käsitteleviä julkaisuja ole kuin kolme. Hankittuun polyneuropatiaan sairastuneilla hevosilla on tyypillisenä oireena takajalkojen vuohisnivelten ylimeno eli ”knuckling”, josta seuraa kompurointia ja ataksiaa. Useimmiten vuohisnivelten ylimeno on sairastuneilla hevosilla symmetristä molemmissa takajaloissa. Ylimeno johtuu takavuohisnivelten ojentajalihasten heikkoudesta perifeeristen hermovaurioiden seurauksena. Tautitapauksia tavataan vakavuudeltaan eriasteisia. Vakavimmissa tapauksissa kliiniset oireet voivat pahentua jopa muutamassa päivässä siten, ettei hevonen kykene enää nousemaan makuulta ylös edes avustettuna ja eutanasia tulee aiheelliseksi. Lievin oirein sairastuneet hevoset parantuvat yleensä noin 5-6 kuukauden kuluessa. Hevosen hankitun polyneuropatian aiheuttaja on toistaiseksi tuntematon. Epäillään, että aiheuttaja voisi olla jonkin homeen tuottama mykotoksiini rehussa. Lisensiaatin tutkielmani keskeisin tarkoitus oli kartoittaa, miten paljon hevosen hankittua polyneuropatiaa on esiintynyt Suomessa. Suomen taudinpurkauksia ei ole aiemmin dokumentoitu muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Kartoitukseen valittiin mukaan tallit, joissa epäiltiin joko hoitaneen eläinlääkärin tai tallinomistajan kuvauksen perusteella esiintyneen tyypillisiä hankittuun polyneuropatiaan viittaavia kliinisiä oireita. Polyneuropatiakartoitukseen valittuihin tallinomistajiin otettiin yhteyttä syksyllä 2009 puhelimitse soittamalla ja heille esitettiin kartoitusta varten laaditut kysymykset. Kartoituksen mukaan Suomessa on ollut 11 taudinpurkausta, jossa kyseessä on todennäköisesti ollut hevosen hankittu polyneuropatia. Taudinpurkaukset ajoittuvat vuodesta 2005 vuoteen 2009. Hevosten sairastumisprosentissa esiintyy runsaasti vaihtelua tallien välillä, mutta tyypillisesti useita saman tallin hevosia sairastuu. Sairastuneista hevosista on aineiston perusteella jouduttu lopettamaan 40 % ja 60 % on parantunut. Suomen kartoitus näyttää vahvistavan olettamusta, ettei hankitussa polyneuropatiassa ole ikä-, sukupuoli- tai rotupredilektiota. Tallit, joilla sairautta on tavattu, sijaitsevat maantieteellisesti hyvin hajanaisesti. Suomessa polyneuropatiatapauksia on ilmennyt lähes yhtä paljon syksyllä ja keväällä, kun taas Ruotsissa ja Norjassa lähes kaikki taudinpurkaukset ovat esiintyneet lopputalvella ja keväällä. Suurin osa hankittuun polyneuropatiaan sairastuneista hevosista on saanut karkearehuksi muovipaaleihin pakattua, esikuivattua säilöheinää. Kartoituksen myötä tiedetään suunnilleen, millä laajuudella hevosen hankittua polyneuropatiaa on Suomessa esiintynyt. Sairaus on toistaiseksi Suomessa melko harvinainen, mutta sitä tavataan kuitenkin lähes vuosittain. Jatkossa kartoituksen tietoja pystytään hyödyntämään epidemiologisissa tutkimuksissa sairauden aiheuttajan selvittämiseksi.
Resumo:
The neuronal cell adhesion molecule ICAM-5 ICAM-5 (telencephalin) belongs to the intercellular adhesion molecule (ICAM)-subgroup of the immunoglobulin superfamily (IgSF). ICAMs participate in leukocyte adhesion and adhesion-dependent functions in the central nervous system (CNS) through interacting with the leukocyte-specific b2 integrins. ICAM-5 is found in the mammalian forebrain, appears at the time of birth, and is located at the cell soma and neuronal dendrites. Recent studies also show that it is important for the regulation of immune functions in the brain and for the development and maturation of neuronal synapses. The clinical importance of ICAM-5 is still under investigation; it may have a role in the development of Alzheimer s disease (AD). In this study, the role of ICAM-5 in neuronal differentiation and its associations with a-actinin and N-methyl-D-aspartic acid (NMDA) receptors were examined. NMDA receptors (NMDARs) are known to be involved in many neuronal functions, including the passage of information from one neuron to another one, and thus it was thought important to study their role related to ICAM-5. The results suggested that ICAM-5 was able to induce dendritic outgrowth through homophilic adhesion (ICAM-5 monomer binds to another ICAM-5 monomer in the same or neighbouring cell), and the homophilic binding activity appeared to be regulated by monomer/multimer transition. Moreover, ICAM-5 binding to a-actinin was shown to be important for neuritic outgrowth. It was examined whether matrix metalloproteinases (MMPs) are the main enzymes involved in ICAM-5 ectodomain cleavage. The results showed that stimulation of NMDARs leads to MMP activation, cleavage of ICAM-5 and it is accompanied by dendritic spine maturation. These findings also indicated that ICAM-5 and NMDA receptor subunit 1 (NR1) compete for binding to a-actinin, and ICAM-5 may regulate the NR1 association with the actin cytoskeleton. Thus, it is concluded that ICAM-5 is a crucial cell adhesion molecule involved in the development of neuronal synapses, especially in the regulation of dendritic spine development, and its functions may also be involved with memory formation and learning.
Resumo:
Both inherited genetic variations and somatically acquired mutations drive cancer development. The aim of this thesis was to gain insight into the molecular mechanisms underlying colorectal cancer (CRC) predisposition and tumor progression. Whereas one-third of CRC may develop in the context of hereditary predisposition, the known highly penetrant syndromes only explain a small fraction of all cases. Genome-wide association studies have shown that ten common single nucleotide polymorphisms (SNPs) modestly predispose to CRC. Our population-based sample series of around thousand CRC cases and healthy controls was genotyped for these SNPs. Tumors of heterozygous patients were analyzed for allelic imbalance, in an attempt to reveal the role of these SNPs in somatic tumor progression. The risk allele of rs6983267 at 8q24 was favored in the tumors significantly more often than the neutral allele, indicating that this germline variant is somatically selected for. No imbalance targeting the risk allele was observed in the remaining loci, suggesting that most of the low-penetrance CRC SNPs mainly play a role in the early stages of the neoplastic process. The ten SNPs were further analyzed in 788 CRC cases, 97 of which had a family history of CRC, to evaluate their combined contribution. A significant association appeared between the overall number of risk alleles and familial CRC and these ten SNPs seem to explain around 9% of the familial clustering of CRC. Finding more CRC susceptibility alleles may facilitate individualized risk prediction and cancer prevention in the future. Microsatellite instability (MSI), resulting from defective mismatch repair function, is a hallmark of Lynch syndrome and observed in a subset of all CRCs. Our aim was to identify microsatellite frameshift mutations that inactivate tumor suppressor genes in MSI CRCs. By sequencing microsatellite repeats of underexpressed genes we found six novel MSI target genes that were frequently mutated in 100 MSI CRCs: 51% in GLYR1, 47% in ABCC5, 43% in WDTC1, 33% in ROCK1, 30% in OR51E2, and 28% in TCEB3. Immunohistochemical staining of GLYR1 revealed defective protein expression in homozygously mutated tumors, providing further support for the loss of function hypothesis. Another mutation screening effort sought to identify MSI target genes with putative oncogenic functions. Microsatellites were similarly sequenced in genes that were overexpressed and, upon mutation, predicted to avoid nonsense-mediated mRNA decay. The mitotic checkpoint kinase TTK harbored protein-elongating mutations in 59% of MSI CRCs and the mutant protein was detected in heterozygous MSI CRC cells. No checkpoint dysregulation or defective protein localization was observable however, and the biological relevance of this mutation may hence be related to other mechanisms. In conclusion, these two large-scale and unbiased efforts identified frequently mutated genes that are likely to contribute to the development of this cancer type and may be utilized in developing diagnostic and therapeutic applications.
Resumo:
Tutkielma käsittelee naisleskien ja orpojen elämää luo- ja kisii-yhteisöissä Länsi-Kenian maaseudulla. Tarkoituksena on selvittää, kuinka yhteiskunnassa tapahtuvat taloudelliset ja sosiaaliset muutokset ovat vaikuttaneet orpojen ja leskien asemaan patriarkaalisissa yhteisöissä. Tutkielma pyrkii osoittamaan paikallistason muutosten kulttuurisidonnaisuuden erilaisia muutosteemoja tarkastelemalla. Erityisesti on tarkasteltu aids-epidemian ja maapulan vaikutuksia leskien ja orpojen lähisuhteisiin, maankäyttöoikeuksiin ja luojen leviraattisuhteeseen. Tutkielman aineisto koostuu kahden kuukauden kenttätyöjakson aikana tehdyistä haastatteluista ja osallistuvasta havainnoinnista. Kenttätyö on tehty Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen ja Kenian Evangelic Lutheran Churchin orpotyöprojektin yhteydessä syksyllä 2007. Aids-epidemian myötä huollettavien määrä maaseutuyhteisöissä on kasvanut. Samanaikaisesti on havaittu, että sukulaisten muodostama turvaverkko on heikentynyt. Turvaverkon heikentyminen liittyy resurssipulaan ja arvojen muutokseen. Lesket ja orvot ovat vaarassa jäädä ilman tarvitsemaansa tukea ja apua. Kisiiden ja luojen sukulaisuusjärjestelmässä naisilla ei ole siskon tai tyttären rooliin liittyviä oikeuksia. Tutkielmasta käy ilmi, että leskien ja orpojen häätäminen kotitiloilta on yleistä, vaikka perinteisesti heidän asemansa maankäyttäjänä on ollut turvattu. Luo-leski saatetaan häätää myös hänen kieltäytyessään leviraattisuhteesta. Häätöjen keskeinen motiivi on saada lesken käytössä ollut maapala miesvainajan sukulaisten haltuun. Häädetyt lesket rinnastuvat Thomas Håkanssonin tutkimiin avoliitosta häädettyihin kisii-naisiin, joita hän nimittää suvuttomiksi naisiksi. Pekka Seppälän tutkimusta luhyoiden sukupolvenvaihdoksista käytetään maankäyttöoikeuksiin liittyvän analyysin pohjana. Luojen leviraattisuhteessa on tapahtunut merkittäviä muutoksia aids-epidemian aikana. Länsi-Kenian aids-tilanne on muuta maata huonompi. Alueen asukkailla on valistuskampanjoiden ansiosta hyvät tiedot sairaudesta, mutta he toimivat usein tämän tiedon vastaisesti. Tutkielman mukaan keskeisin syy näennäiselle välinpitämättömyydelle on leimautumisen pelko. Aidsiin liittyvä stigma on voimakasta ja sen vuoksi tauti pyritään salaamaan mahdollisimman pitkään. Sukulaismiehet kieltäytyvät usein leskenperijän roolista hiv-tartunnan pelossa. Tämä on luonut kysyntää ammattiperijöille, jotka suorittavat seksuaalisia rituaaleja leskille korvausta vastaan. Tutkielmassa esitellään rituaalisen seksin merkitystä luoille ja todetaan sen olevan tärkein syy leviraattikäytännön jatkumiselle. Luo-leskien perinteistä asemaa tarkastellaan Betty Potashin tutkimusten valossa.
Resumo:
Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta, jossa käsitellään Toxoplasma gondii – alkueläintä ja sen vaikutusta lampaisiin ja ihmisiin sekä kokeellisesta osasta, jossa tutkittiin T. gondii – alkueläin vasta-aineiden esiintyvyyttä lampailla Suomessa. T. gondii on laajalle levinnyt zoonoottinen alkueläin, jonka pääisäntänä toimivat kissaeläimet ja väli-isäntinä lähes kaikki tasalämpöiset eläimet. T. gondii voi aiheuttaa vakavia seurauksia mm. lampaalle sekä ihmiselle. Toksoplasmoosi aiheuttaa lampaalle ohimenevän kuumeen sekä mahdollisesti abortointeja ja sikiökuolemia, mikäli tartunta on saatu tiineyden aikana. T. gondii – alkueläimen aiheuttamat infektiot ovat hyvin yleisiä ihmisillä, mutta kliininen tauti rajoittuu suurilta osin riskiryhmiin. Raskauden aikana saatu toksoplasmoosi voi aiheuttaa sikiövaurioita myös ihmisellä. T. gondii - alkueläimellä infektoitunut lampaanliha on eräs mahdollinen lähde ihmisten tartunnoille. Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen, EFSA, suosittelee, että loista tulisi alkaa monitoroida lampailla, kun sopivat serologiset menetelmät ovat saatavilla. T. gondii - alkueläimen esiintyvyydestä lampailla Suomessa ei ole aiempaa tietoa, mutta sen oletettiin olevan samankaltainen kuin muissa Pohjoismaissa. Ruotsissa alkueläintä löytyy 19 % lampaista ja Norjassa 16 %. T. gondii – alkueläimen esiintyvyys määritettiin tutkimalla 1940 lammasseerumia kaupallisella suoralla agglutinaatiotestillä (Toxo-Screen DA). Näytteet ovat kerätty ympäri Suomea 97 tilalta ja jokaiselta tilalta tutkittiin 20 näytettä. Käytetty testi havaitsee IgG- luokan T. gondii vasta-aineet seeruminäytteestä agglutinaation avulla. T. gondii – vasta-aineita löytyi maan laajuisesti 477 lampaalta 1940 tutkitusta eli seroprevalenssi on 24,6 %. Tuloksen 95 %:n luottamusväli on 22,7% – 26,5%. Matalin esiintyvyys alkueläimellä oli Lapin läänissä ja korkein Ahvenanmaalla. Seroprevalenssitulos on oletettua suuruusluokkaa. Tutkituista tiloista 76 %:lla löytyi ainakin yksi lammas, jolta havaittiin vasta-aineita loista vastaan. Suhteellisesti eniten tiloja, jossa oli ainakin yksi seropositiivinen lammas, oli Itä-Suomen läänissä ja vähiten Lapin läänissä. Tutkimuksessa tutkittiin vain yli vuoden ikäisiä lampaita, joten karitsojen T. gondii - vasta-aineiden esiintyvyydestä ei saatu tietoa. Se on yleensä aikuisia lampaita matalampi. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että T. gondii – alkueläintartuntoja esiintyy Suomessa lampailla ja että lampaat altistuvat T. gondii – alkueläimelle varsinkin eteläisimmissä osissa Suomea. Suomalainen lampaan liha on potentiaalinen tartunnan lähde ihmisten T. gondii – infektioille, mikäli lihaa ei käsitellä tavoilla, jotka tuhoavat loisen, esimerkiksi riittävällä kuumennuksella tai pakastamalla.