Saamelainen Kelan asiakkaana. Saamelaisten oikeudet ja asema alkuperäiskansana Kelan toimeenpanemassa sosiaaliturvassa

55 s.

Lastenhoitoa ja digiboksin viritystä - Sukupolvien välinen käytännön auttaminen suurten ikäluokkien perheissä.

Pro gradu -työni selvittää tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, että suuret ikäluokat antavat käytännön apua lapsilleen, sekä sitä, miten suuret ikäluokat tätä apua antavat. Tarkastelen työssäni myös aikuisten lasten vanhemmilleen ja isovanhemmilleen antamaa käytännön apua. Perhesukupolvien välinen vuorovaikutus on aiheena ajankohtainen nyt, kun suomalaiset suuret ikäluokat ovat jäämässä tai jo jääneet eläkkeelle. Sukupolvien tutkimuksen avulla voidaan ennustaa, voidaanko perhevastuiden, kuten esimerkiksi hoidon ja hoivavastuun, jatkumiseen yli perhesukupolvien luottaa. Tutkielmani aineistona käytän kyselyaineistoa, joka kerättiin Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksella vuonna 2009 päättyneessä Sukupolvien ketju -hankkeessa. Neljä vuotta kestänyt Suomen Akatemian rahoittama Sukupolvien ketju -hanke tutki sukupolvien välistä vuorovaikutusta. Tilastokeskuksen toteuttamaan Sukupolvien ketju -postikyselyyn vastasi keväällä 2007 yhteensä 1 115 suurten ikäluokkien edustajaa ja 1 435 suurten ikäluokkien edustajan lasta. Sukupolvien ketju -aineiston laajuus mahdollistaa monenlaisten eri vertailujen tekemisen. Työni teoreettisessa osuudessa käsittelen perhekäsityksiä ja näissä käsityksissä tapahtuneita muutoksia. Valotan myös sukupolven käsitettä ja sen erilaisia merkityksiä sekä varsinaista auttamista ja perhesukupolvien välistä vaihtoa. Analysoin aineistoa PASW Statistics 18 -ohjelmalla (aiemmin SPSS). Aineiston kuvailussa käytän frekvenssijakaumia ja varsinaisessa analysoinnissa ristiintaulukoita ja logistista regressioanalyysia. Suurten ikäluokkien jäsenistä kaksi kolmesta auttaa lapsiaan. Tutkimusaineistossani suurten ikäluokkien käytännön avun antamista lapsilleen selittävät yksittäisinä tekijöinä siviilisääty, lasten lukumäärä, lastenlasten lukumäärä, kotitalouden kuukausitulot, lasten asumisetäisyys, viikoittainen yhteydenpito lapsiin, koettu terveydentila sekä vanhempien koulutus. Yhdeksän eri selittäjän vaikutusta käytännön auttamiseen samanaikaisesti tutkineen logistisen regressiomallini tulosten perusteella todennäköisimmin lapsiaan käytännössä auttaa keskiasteen koulutuksen saanut suuriin ikäluokkiin kuuluva nainen. Suurten ikäluokkien lasten vanhemmilleen antamaa käytännön apua puolestaan selittivät logistisessa regressioanalyysissa lasten lukumäärä sekä viikoittainen yhteydenpito vanhempiin. Suurten ikäluokkien lasten vanhemmilleen antamaa käytännön apua selitti lisäksi sukupuoli. Miehillä oli jopa viisinkertainen todennäköisyys auttaa vanhempiaan käytännössä verrattuna naisiin. Aiemmissa tutkimuksissa käytännön avun antamisen on havaittu olevan toiseen suuntaan sukupuolittunutta kuin tämän tutkimuksen tuloksissa. Pyytävätkö suuret ikäluokat modernia apua teknisten laitteiden asentamiseen ja virittämiseen enemmän juuri pojiltaan? Selittäisikö tämä aikuisten poikien suurempaa todennäköisyyttä auttaa käytännössä? Tällä hetkellä, kun suuret ikäluokat ovat vielä hyväkuntoisia ja aktiivisia, näyttää auttamisen pääpaino kulkevan suurilta ikäluokilta heidän lapsilleen. Tulevaisuus näyttää, auttavatko suurten ikäluokkien lapset samalla tavalla omia lapsiaan. Entä riittääkö suurille ikäluokille auttajia? Perhepoliittisissa puheissa ja toimenpiteissä pitäisi joka tapauksessa ottaa huomioon paremmin myös kasvava ikääntyvien ihmisten joukko.

Elämästä autofiktioksi : Lajitradition jäljillä Pirkko Saision romaanisarjassa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja

Pirkko Saisio's trilogy Pienin yhteinen jaettava (The Smallest Shared Dividend, 1998), Vastavalo (Against the Light, 2000), and Punainen erokirja (The Red Book of Separation, 2003), depicts the development of a masculine girl who at the end of the trilogy comes out as a homosexual women, a mother, and a writer. The main character is named Pirkko Saisio, and many of the events are picked from Saisio's real life. Nevertheless, the author wants the trilogy to be read as a novel, not a memoir. The present study analyses the generic elements of Saisio s trilogy and contextualizes the narrative identity that Saisio is creating in her fiction. Following Alastair Fowler s theory of genres as types without strict borders and a tendency to hybridity, the trilogy is linked to several genres. Serge Doubrovsky s genre concept of autofiction is the basis for the analysis: it explains the trilogy s borderline identity between autobiography and novel, and designates the main elements that render Saisio s autobiographical narrative into fiction. Both Doubrovsky and Saisio emphasize the role of the unconscious in writing, and at the same time stress the importance of a skilled composition. As well as autofiction, the trilogy is analyzed as a Bildungsroman, a confession and conversion narrative, a coming-out -narrative and a portrait-of-the-artist novel. Each genre is illuminated by its paradigmatic work: Wilhelm Meister s Apprenticeship by Goethe, The Confessions by St. Augustine, and The Well of Loneliness by Radclyffe Hall. The parallelisms between Saisio s trilogy and the typical plots of the genres and thematics of the classics show how the tradition works in Saisio s text. The thematic parallelisms highlight Saisio s concern for the conflicts that occur between an individual and the surrounding society, while the similarities in plots question the autobiographicality of Saisio s narrative but also clarify how Saisio refines the traditional genres. Read in the light of Saisio s trilogy, the classics are shown to have their gender-transgressive elements that the non-normative reader can identify with. Saisio s text also challenges universalizing claims about genre and gender. As a narrative of identity it follows the example of 1970s essentialistic coming-out stories, but at the same time depicts the notion of identity in a manner that manifests postmodern ideas about identity as multiple and ever-transforming. Keywords: autobiographicality, autofiction, identity narrative, genre research, Bildungsroman, conversion narrative, confession, coming-out story, a portrait-of-an-artist novel

Detection, epidemiology and host spectrum of cowpox and Borna disease virus infections

Several orthopoxviruses (OPV) and Borna disease virus (BDV) are enveloped, zoonotic viruses with a wide geographical distribution. OPV antibodies cross-react, and former smallpox vaccination has therefore protected human populations from another OPV infection, rodent-borne cowpox virus (CPXV). Cowpox in humans and cats usually manifests as a mild, self-limiting dermatitis and constitutional symptoms, but it can be severe and even life-threatening in the immunocompromised. Classical Borna disease is a progressive meningoencephalomyelitis in horses and sheep known in central Europe for centuries. Nowadays the virus or its close relative infects humans and also several other species in central Europe and elsewhere, but the existence of human Borna disease with its suspected neuropsychiatric symptoms is controversial. The epidemiology of BDV is largely unknown, and the present situation is even more intriguing following the recent detection of several-million-year-old, endogenized BDV genes in primate and various other vertebrate genomes. The aims of this study were to elucidate the importance of CPXV and BDV in Finland and in possible host species, and particularly to 1) establish relevant methods for the detection of CPXV and other OPVs as well as BDV in Finland, 2) determine whether CPXV and BDV exist in Finland, 3) discover how common OPV immunity is in different age groups in Finland, 4) characterize possible disease cases and clarify their epidemiological context, 5) establish the hosts and possible reservoir species of these viruses and their geographical distribution in wild rodents, and 6) elucidate the infection kinetics of BDV in the bank vole. An indirect immunofluorescence assay and avidity measurement were established for the detection, timing and verification of OPV or BDV antibodies in thousands of blood samples from humans, horses, ruminants, lynxes, gallinaceous birds, dogs, cats and rodents. The mostly vaccine-derived OPV seroprevalence was found to decrease gradually according to the year of birth of the sampled human subjects from 100% to 10% in those born after 1977. On the other hand, OPV antibodies indicating natural contact with CPXV or other OPVs were commonly found in domestic and wild animals: the horse, cow, lynx, dog, cat and, with a prevalence occasionally even as high as 92%, in wild rodents, including some previously undetected species and new regions. Antibodies to BDV were detected in humans, horses, a dog, cats, and for the first time in wild rodents, such as bank voles (Myodes glareolus). Because of the controversy within the human Borna disease field, extra verification methods were established for BDV antibody findings: recombinant nucleocapsid and phosphoproteins were produced in Escherichia coli and in a baculovirus system, and peptide arrays were additionally applied. With these verification assays, Finnish human, equine, feline and rodent BDV infections were confirmed. Taken together, wide host spectra were evident for both OPV and BDV infections based on the antibody findings, and OPV infections were found to be geographically broadly distributed. PCR amplification methods were utilised for hundreds of blood and tissue samples. The methods included conventional, nested and real-time PCRs with or without the reverse transcription step and detecting four or two genes of OPVs and BDV, respectively. OPV DNA could be amplified from two human patients and three bank voles, whereas no BDV RNA was detected in naturally infected individuals. Based on the phylogenetic analyses, the Finnish OPV sequences were closely related although not identical to a Russian CPXV isolate, and clearly different from other CPXV strains. Moreover, the Finnish sequences only equalled each other, but the short amplicons obtained from German rodents were identical to monkeypox virus, in addition to German CPXV variants. This reflects the close relationship of all OPVs. In summary, RNA of the Finnish BDV variant could not be detected with the available PCR methods, but OPV DNA infrequently could. The OPV species infecting the patients of this study was proven to be CPXV, which is most probably also responsible for the rodent infections. Multiple cell lines and some newborn rodents were utilised in the isolation of CPXV and BDV from patient and wildlife samples. CPXV could be isolated from a child with severe, generalised cowpox. BDV isolation attempts from rodents were unsuccessful in this study. However, in parallel studies, a transient BDV infection of cells inoculated with equine brain material was detected, and BDV antigens discovered in archival animal brains using established immunohistology. Thus, based on several independent methods, both CPXV and BDV (or a closely related agent) were shown to be present in Finland. Bank voles could be productively infected with BDV. This experimental infection did not result in notable pathological findings or symptoms, despite the intense spread of the virus in the central and peripheral nervous system. Infected voles commonly excreted the virus in urine and faeces, which emphasises their possible role as a BDV reservoir. Moreover, BDV RNA was regularly reverse transcribed into DNA in bank voles, which was detected by amplifying DNA by PCR without reverse transcription, and verified with nuclease treatments. This finding indicates that BDV genes could be endogenized during an acute infection. Although further transmission studies are needed, this experimental infection demonstrated that the bank vole can function as a potential BDV reservoir. In summary, multiple methods were established and applied in large panels to detect two zoonoses novel to Finland: cowpox virus and Borna disease virus. Moreover, new information was obtained on their geographical distribution, host spectrum, epidemiology and infection kinetics.

Ei mistään syystä vain kunnes kuolema erottaa : Jeesuksen opetus avioerosta ja uudelleen avioitumisesta

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkin sitä, mitä voimme tietää historian Jeesuksen opettaneen avioerosta ja uudelleen avioitumisesta. Tutkielmassa käytän jatkumonäkökulmaa, jonka mukaan Jeesus-traditioita tarkastellaan suhteessa Jeesuksen ajan Palestiinan juutalaiskontekstiin sekä suhteessa varhaiskristilliseen vaikutushistoriaan. Päästäkseni käsiksi mahdollisimman luotettaviin Jeesus-traditioihin, käytän apuna historiallis-kriittisiä metodeja. Jeesus-traditioiden autenttisuuden arvioimiseen käytän Theissenin ja Winterin metodologiaa, joka sisältää kokonaisesityksen autenttisuuskriteereistä. Jeesuksen opetus avioerosta ja uudelleen avioitumisesta oli ehdotonta. Avioero ja uudelleen avioituminen kokonaisuudessaan oli Jeesuksen mukaan verrannollinen aviorikokseen, josta Tooran mukaan seurasi kuolemanrangaistus. Jeesus ei antanut mitään myönnytystä avioeroon, jolloin hänen opetus voidaan tiivistää sanoihin ei mistään syystä. Uudelleen avioituminen oli myös kiellettyä entisen puolison eläessä, jolloin tämä opetus voidaan tiivistää sanoihin vain kunnes kuolema erottaa. Varhaiskristityjen oli vaikea noudattaa Jeesuksen ehdottomuutta, jolloin Matteuksen redaktori antoi myönnytyksen avioeroon ja uudelleen avioitumiseen vain huoruuden tähden. Samoin Paavali antoi myönnytyksen kristityille avioitua uudelleen, jos ei-kristitty otti avioeron. Varhaiskristillisessä vaikutushistoriassa Jeesuksen sanat nähtiin halakhana eli Tooran normatiivisena tulkintana. Todennäköisesti Jeesuksen sanat avioerosta ja uudelleen avioitumisesta olivat kuitenkin haggadahin kaltaista eli kuvainnollista opetusta. Jeesuksen sanat liittyivät yksittäisiin tilanteisiin, joissa Jeesus kritisoi juutalaisten miesten helppoa mahdollisuutta ottaa avioero, jotta pääsisivät uudelleen avioitumaan toisen naisen kanssa ja saadakseen pitää huomattavat myötäjäisvarat itsellään. Näin emme voi tietää mitä Jeesus kokonaisuudessaan ajatteli avioerosta ja uudelleen avioitumisesta. Lähtökohdiltaan avioliitto oli kuitenkin tarkoitettu eliniäksi, eikä sitä saanut purkaa.

Väkivalta, antisemitismi ja konflikti Mel Gibsonin elokuvassa The Passion of The Christ

Tutkielman tarkoituksena on tutkia Mel Gibsonin elokuvaa The Passion of the Christ. Tarkastelussa mukana on myös Gibsonin muu tuotanto. Tutkielma edustaa poikkitieteellistä lähestymistapaa käyttäen eksegetiikan apuvälineitä kuten lähdekritiikkiä, mutta myös elokuvatutkimuksen välineitä. Tutkimuskysymyksiä nousee lähinnä kaksi, joista seuraa kolmas kysymys: 1. Onko elokuva juutalaisvastainen? Tarkastelen lähdekritiikin avulla mitä evankeliumeja Gibson on käyttänyt elokuvassaan. Mitä muita lähteitä hän on käyttänyt? Mikä on Gibsonin omaa ilmaisua? 2. Miksi elokuva on väkivaltainen? Mitä väkivalta palvelee elokuvassa? 3. Millainen on elokuvamaailman konflikti? Pohdin elokuvamaailman sisälle rakennettua konfliktia, mutta viittaan sillä myös konfliktiin, jonka elokuva itsessään synnytti. Kysymysten ratkaisu vaatii elokuvassa käytettyjen lähteiden tutkimista, mutta myös kysymysten tarkastelua osana laajempaa kokonaisuutta, jossa on mukana koko Gibsonin elokuvatuotanto. On myös selvää, ettei Gibson ole yhtä kuin hänen elokuvansa, mutta toisaalta hänen elokuviaan ei voi tarkastella irrotettuna ohjaajasta itsestään. Ensimmäisessä luvussa tarkastelen elokuvaa ilmiönä ja elokuvasta käytyä ennakkokeskustelua. Luvussa kaksi tarkastelen Gibsonin taustaa. Millaisista lähtökohdista Gibson lähti tekemään elokuvaa? Luvussa kolme esittelen käsikirjoituksesta alkavan elokuvan yleisen tuotantoprosessin. Tutkielman päälähteenä olen käyttänyt Brentanon kirjaa The Dolorous Passion of Our Lord Jesus Christ. Kirja pohjautuu 1800-luvulla eläneen katolisen nunnan, Anne Catherine Emmerichin näkyihin. Luvussa neljä tarkastelen Gibsonin muuta tuotantoa, ja tuon keskusteluun mukaan Scorsesen elokuvan Jeesuksesta. Gibsonin muu tuotanto on jäänyt tutkijoilta liian vähälle huomiolle. Elokuva The Passion of the Christ on nähtävä osana Gibsonin muuta tuotantoa. Näin ollen elokuvaa The Passion of the Christ voidaan ymmärtää paremmin. Luvussa viisi käyn elokuvan The Passion of the Christ läpi kappale kerrallaan tutkimalla, mitä lähteitä Gibson on käyttänyt elokuvassaan. Mitä hän on ottanut evankeliumeista, mitä Emmerichiltä ja mikä on hänen omaa ilmaisuaan? Luvussa kuusi käyn läpi elokuvan vastaanottoa niin raamatuntutkijoiden kuin suuren yleisön parissa. Tutkielmassa todetaan, ettei Gibson ole antisemitisti, vaan ksenofobinen rasisti. Hänen elokuvansa ovat ksenofobisesti rasistisia. Gibsonin kaikista elokuvista on löydettävissä itseään toistavia piirteitä, joissa esiintyy muukalaiskammoa ja väkivaltaa. Gibsonin nimittäminen antisemitistiksi ei tekisi Gibsonille oikeutta. Juutalaiset ovat vain osa laajempaa kokonaisuutta. Väkivalta palvelee kaikissa elokuvissa uuden, Jumalan valtakunnan syntymistä. Konflikti syntyy uuden ja vanhan valtakunnan kansalaisten välillä. Uhrien veren kautta syntyy Jumalan valtakunta. Johtopäätöksillä on merkitystä niin Gibsonin kuin hänen elokuviensa ymmärtämiselle. Elokuvan The Passion of the Christ tulevissa tutkimuksissa on otettava huomioon, ei vain Gibsonin tausta ja lähteet, vaan myös Gibsonin muu elokuvatuotanto.

Aija ja Meija, Anja ja Minja : Kaksitavuisten ija- ja nja-päätteisten naistennimien yleistyminen ja suosionvaihtelu

Tutkielmassa tarkastellaan kahden etunimityypin yleistymistä ja suosionvaihtelua. Tutkittavat nimityypit ovat kak-sitavuiset ija-päätteiset naisennimet (kuten Eija, Maija ja Raija), joita tutkielmassa kutsutaan Aija-tyypiksi, ja kak-sitavuiset nja-päätteiset naisennimet (kuten Pinja, Ronja ja Tanja), joita kutsutaan Anja-tyypiksi. Tavoitteena on tutkia kahden naisennimityypin syntymistä ja suosiota. Mikä on nimien alkuperä ja onko uuden nimen mallina käytetty mahdollisesti toista, yleistä nimeä? Mitkä nimistä ovat yleistyneet ensimmäisinä ja mitkä nimet ovat jää-neet harvinaisiksi? Milloin ija- ja nja-päätteiset nimet ovat suosituimmillaan, ja miten nimityyppien suosiot ovat vaihdelleet? Tutkimuksen aineisto on saatu Väestörekisterikeskuksen tilastoista, jotka sisältävät tiedot vuonna 1965 elossa ol-leista ja sen jälkeen syntyneistä suomalaisista. Aineistoon on poimittu viisivuotiskausittain vuosilta 1870 1999 kaikki ija- ja nja-loppuiset nimet, jotka on annettu ensimmäisiksi etunimiksi suomenkielisille tytöille. Aineistoon kuuluu myös vastaavat tiedot yksittäisiltä vuosilta 2000 2009. Lisäksi työssä tukeudutaan monin paikoin Väestö-rekisterikeskuksen nimipalveluun, joka on Väestörekisterikeskuksen internetsivuilla toimiva hakupalvelu. Aineisto sisältää yhteensä 46 Aija-tyypin nimeä ja 66 Anja-tyypin nimeä. Työn tutkimusmetodi on kvantitatiivinen: etunimi-tyyppien yleistymistä selvitetään ja kuvataan taulukoiden ja kaavioiden avulla. Työssä hyödynnetään soveltuvin osin innovaatiotutkimuksen teorioita ja tilastotieteen menetelmiä. Sekä (K)+V+ija että (K)+V+nja ovat nimimuotteja. Niiden mukaan on helppo muodostaa uusia nimiä, jotka yleen-sä ongelmitta tunnistetaan (naisten)nimiksi. Alun perin nämä muotit on tunnettu lähinnä lempinimimuotteina, jotka todennäköisesti ovat alkujaan lainaa. Myöhemmin Aija- ja Anja-tyypin nimiä on alettu antaa myös virallisiksi ni-miksi, ja viimeistään 1900-luvun alusta lähtien tämän mallin mukaisilla nimillä on ollut kiistatta virallisen etuni-men asema. Tutkielmassa osoitetaan, että tutkittavat etunimityypit ovat kuuluneet etunimistöön jo 1800-luvun puolella. Monet Aija-tyypin nimet yleistyvät 1900-luvun alussa ja ovat yleisimmillään 1900-luvun puolivälissä. Suosionhuipun aikana ija-päätteisen nimen saa keskimäärin useampi kuin joka kymmenes tyttö. Anja-tyypillä ei ole yhtä selkeää suosionhuippua, vaan tyyppi on tasaisen suosittu 1900-luvun ajan. 2000-luvulla Anja-tyyppi on selvästi Aija-tyyppiä suositumpi. Etunimien suosionvaihtelututkimuksissa on tähän asti tukeuduttu prosenttilukuihin: mitä suuremman osuuden vuo-sittain syntyneistä lapsista kunkin nimen haltijat muodostavat, sitä suositumpi nimi on. Tutkielmassa kyseenalaiste-taan näin yksiselitteinen nimen suosion määritelmä. Vuosittain annettujen erilaisten nimien määrä on kasvanut merkittävästi 1900-luvun puolivälistä lähtien. Samalla valikoima, josta nimet valitaan, on kasvanut. Tämä suuri muutos nimenannossa pitäisi ottaa huomioon etunimien suosionvaihtelututkimuksissa. Vuoden yleisimmin valittu nimi 2000-luvulla ei voi saada yhtä suurta prosenttiosuutta kuin vuoden kärkinimi 1950-luvulla, mutta se ei välttä-mättä tee nimestä vähemmän suosittua.

Sopivasti työtä ja vapaa-aikaa? Tutkimuksia ajankäytöstä eri elämäntilanteissa

Tutkimuksessa tarkastellaan erilaisissa sosiaalipoliittisesti kiinnostavissa elämäntilanteissa olevien ihmisten ajankäyttöä ja siinä 1990-luvulla tapahtuneita muutoksia. Tutkimuksen neljästä erillisartikkelista kolmessa analysoidaan työttömien nuorten, perheenisien ja eläkeläisten ajankäyttöä Tilastokeskuksen vuosina 1979, 1987–1988 ja 1999–2000 keräämien ajankäyttöaineistojen pohjalta. Neljännessä artikkelissa tarkastellaan pohjoismaalaisten työntekijöiden tyytyväisyyttä ajankäytön jakautumiseen työn ja vapaa-ajan kesken European Social Survey -kyselyaineiston pohjalta. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että osin eri, mutta osin myös samat tekijät vaikuttavat eri elämäntilanteissa olevien yksilöiden ajankäyttöön. Keskeisiä ajankäyttöön vaikuttavia tekijöitä ovat tulot ja perhetilanne: pienet tulot ja pienet lapset rajoittavat omalla tavallaan ajankäyttöä. Sosiaalipolitiikan rooli yksilöiden ja sitä kautta perheiden ja kokonaisten yhteisöjen ajankäytössä on suuri. Ajankäytön valintoihin vaikuttavat luonnollisesti yksilöiden omat preferenssit, mutta valinnat kuvastavat aina myös ympäröivän yhteiskunnan institutionaalisia rakenteita. Onpa kyse sitten työttömän, työssä käyvän, lapsiperheen tai eläkeläiskotitalouden ajankäytöstä, ajankäyttöä ohjaavat erinäiset lait ja normit. Ajankäytön näkökulmasta ei siten ole yhdentekevää, millaista perhe-, työvoima- ja tulonjakopolitiikkaa yhteiskunnassa toteutetaan.

Kelan mielenterveyskuntoutuksessa olleiden lasten ja nuorten psyykenlääkkeiden käyttö ja kuntoutuminen. Rekisteriselvitys vuosilta 2000-2006

17 s.

Vapaussodan perintö : Valkoisuus paikallisyhteisössä sisältö, ylläpitäjät ja rapautuminen Iisalmessa 1918 1933

Legacy of the Finnish Civil War. White nationalism in a local community - content, supporters and disintegration in Iisalmi 1918 - 1933. Using one local community (Iisalmi) as an example, this study centres around the winners of the 1918 Finnish Civil War, exploring their collectivity its subsequent breakdown during 1918 - 1933. Referring to this collectivity by the methodological concept of white nationalism, the thesis first discusses its origin, content and forms. This is done by elucidating the discourses and symbols that came to constitute central ideological and ritualistic elements of white nationalism. Next, the thesis describes and analyzes fundamental actors of the Finnish civil society (such as White Guard and Lotta Svärd) that maintained white nationalism as a form of counter or parallel hegemony to the integration policy of the 1920s. Also highlighted is the significance of white nationalism as a power broker and an instrument of moral regulation in inter-war Finnish society. A third contribution of this thesis involves presenting a new interpretation of the legacy of the Civil War, i.e., the right-wing radicalism during the years 1919 - 1933. I shall describe attempts of the extreme right (Lapua Movement and IKL, Patriotic People s Movement) to use the white nationalism discourse as a vehicle for their political ambitions, as well as the strong counter-reaction these attempts induced among other middle-class groups. At the core of this research is the concept of white nationalism, whose key elements were the sacrifice of 1918, fatherland under threat and warrior citizenship. Winners of the civil war strove to blend these ideals into a homogenized culture, to which the working class and wavering members of the middle-class were coaxed and pressurized to subscribe. The thesis draws on Anglo-American symbol theories, theory of social identity groups, Antonio Gramsci s concept of cultural hegemony and Stuart Hall s approach to discourse and power.

Suomalaisten terveydentila ja terveyteen liittyvät etuudet: indikaattoriseuranta 1995-2010

41 s.

Cliffordin analyysi ja sovelluksia

Cliffordin algebrat ovat äärellisulotteisia reaali- tai kompleksikertoimisia algebroja, jotka yleistävät kvaterneja ja kompleksilukuja. Näitä algebroja on kutsuttu myös geometrisiksi algebroiksi. Tässä tutkielmassa tarkastellaan analyysiä Cliffordin algebroilla ja sen sovelluksia. Analyysi tässä tarkoittaa sitä, että tarkastellaan Cliffordin algebraarvoisia funktioita, jotka omaavat erikseen määriteltyjä sileysominaisuuksia. Sovelluskohteina ovat osittaisdifferentiaaliyhtälöt ja reuna-arvo-ongelmat. Menetelmät ovat klassisia kompleksianalyysin menetelmiä. Tutkielmassa esitellään Cliffordin algebrat yleisille neliömuodollisille avaruuksille. Keskeisiä algebrallisia ominaisuuksia ovat Frobeniuksen teoreema ja perusoperaatiot. On yleisesti tunnettua, että kvaterneilla voidaan esittää kolmiulotteisen ja neljäulotteisen avaruuden rotaatiot. Tutkielmassa esitellään, miten Cliffordin ryhmiä, jotka ovat Cliffordin algebrojen osajoukkoja, käytetään useamman ulottuvuuden rotaatioiden esityksessä. Toinen sovelluskohde on Möbius-kuvausten esittäminen Vahlenin matriiseilla. Tutkielman toisessa osiossa määritellään monogeeniset funktiot erään Diracin operaattorin nollaratkaisuina. Monogeenisten funktioiden pääominaisuus on Cauchyn integraalikaava. Välittömiä seurauksia ovat esimerkiksi potenssisarjakehitelmät, analyyttisuus, Liuvillen teoreema ja muut klassisen kompleksianalyysin tuloksien yleistykset. Toisaalta monet kompleksianalyysin tulokset eivät yleisty. Esimerkiksi monogeenisten funktioiden tulo ei ole yleisesti ottaen monogeeninen. Potenssisarjat voidaan esittää monogeenisten polynomeiden avulla. Esitämme kannan monogeenisten polynomien avaruudelle käyttäen CK-laajennusta. Cauchyn ytimen ominaisuuksien avulla tarkastelemme Diracin operaattorin reuna-arvo-ongelmia ja nk. D-ongelmaa. Käyttäen Rungen lauseen yleistystä osoitamme D-ongelman yleisen ratkaistavuuden. Toisaalta reuna-arvo-ongelman ratkaistavuus karakterisoidaan käyttäen Cauchyn ytimen reuna-arvo-ominaisuuksia ja hyppyrelaatioita. Keskeinen sovellus tuloksille on aikaharmonisen Maxwellin yhtälön reuna-arvo-ongelmien tarkastelu. Mielenkiintoista on myös, miten Diracin operaattori linearisoi Laplacen operaattorin ja aalto-operaattorin. Toisaalta Diracin operaattorin avulla voidaan ilmaista Maxwellin yhtälöt tiiviissä muodossa. Muita tuloksia tutkielmassa ovat meromorfifunktioiden määritelmä ja Mittag-Lefflerin lause. Tutkielman lopuksi tarkastellaan lyhyesti harmonisten funktioiden ja monogeenisten funktioiden suhdetta. Jokainen harmoninen funktio on jonkin monogeenisen funktion reaaliosa. Tosin monogeeninen funktio ei ole yksikäsitteisesti määrätty sen reaaliosan avulla.

Säilörehun sulavuuden sekä väkirehu- ja valkuaistäydennyksen vaikutukset maidontuotannossa

Tilakohtaiset tekijät voivat vaikuttaa niin, että säilörehu korjataan nykyisiä korjuuaikasuosituksia myöhemmin. Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tutkia, paljonko väkirehua tarvitaan kompensoimaan säilörehun erittäin heikkoa sulavuutta. Lisäksi selvitettiin voiko säilörehun huonoa sulavuutta kompensoida väkirehun raakavalkuaispitoisuutta lisäämällä, eli onko väkirehun valkuaispitoisuudella ja säilörehun D-arvolla (sulavan orgaanisen aineen pitoisuus kuiva-aineessa) yhdysvaikutusta. Yhtenä näkökulmana oli myös pohtia säilörehun sadonmuodostusta. Kokeessa oli 36 lehmää ja 6 ensikkoa. Väkirehuna oli teollista täysrehua 9 kg ja 12 kg päivässä. Väkirehujen raakavalkuaispitoisuudet olivat 142 (RV14), 183 (RV18) ja 210 (RV21) g/kg ka. Säilörehuina olivat ensimmäisen sadon nurmisäilörehut, joiden D-arvot olivat 692 (D69) ja 654 (D65) g/kg ka. D-arvo heikkeni korjuuaikojen välillä nyt tehdyssä kokeessa 2,6 g/kg ka päivässä. Säilörehun kuiva-ainesato ei juuri lisääntynyt korjuuaikaa myöhästytettäessä. Säilörehun D-arvon pienentyessä 10 g/kg ka säilörehun syönti väheni 0,42 kg ka. Väkirehun määrän lisääminen vähensi säilörehun syöntiä säilörehun sulavuudesta riippumatta 0,49 kg/kg väkirehun kuiva-ainetta. Väkirehun raakavalkuaispitoisuuden lisääntyminen lisäsi säilörehun syöntiä 0,12 kg ka per10 g/kg ka väkirehun raakavalkuaispitoisuudessa. Energiakorjattu maitotuotos (ekm) pieneni 0,59 kg säilörehun D-arvon pienentyessä 10 g/kg ka. Säilörehun sulavuuden heikentyessä maidon rasva- ja valkuaispitoisuudet eivät muuttuneet, mutta valkuais-, rasva- ja laktoosituotokset pienenivät. Energiakorjattu maitotuotos lisääntyi 0,76 kg per lisätty väkirehun kuiva-ainekilo. D65-säilörehun huonompi sulavuus D69-säilörehuun verrattuna kompensoitiin lisäämällä 3,7 kg ka väkirehua. D-arvo ei vaikuttanut väkirehun maitotuotosvasteeseen. Väkirehun valkuaispitoisuuden lisääntyessä 10 g/kg ka ekm-tuotos lisääntyi 0,26 kg, mutta säilörehun sulavuus ei vaikuttanut vasteeseen. Typen hyväksikäyttö parani väkirehun valkuaispitoisuutta ja väkirehun määrää vähennettäessä ja säilörehun sulavuuden heikentyessä. Muuntokelpoisen energian hyväksikäyttö sitä vastoin tehostui, kun väkirehun määrä väheni ja säilörehun sulavuus heikkeni. Tutkimuksen mukaan väkirehun määrän lisääminen kompensoi D-arvon pienenemistä, kun säilörehun sulavuus pieneni D69:sta D65:een karjan ekm:n vuosituotoksen ollessa noin 9000 kg. Säilörehun D-arvon pienenemistä ei tässä tapauksessa voitu korvata väkirehun valkuaispitoisuutta lisäämällä. Tämän kokeen erittäin myöhään korjatun ensimmäisen niiton sulavuus jäi huomattavan korkeaksi verrattuna nurmen kasvua ennustavaan malliin eikä sato kehittynyt lineaarisesti.

Ketoprofeenin biologinen käytettävyys ja farmakokinetiikka sioilla eri antotavoilla ja ketoprofeeniyliannoksen farmakokinetiikka ja vaikutus munuaisiin lampailla

Ketoprofeeni on yleisesti käytetty ei-steroidinen tulehduskipulääke (NSAID) lampaiden ja sikojen kivunlievityksessä. Tietoa ketoprofeenin oikeista annosmääristä eri eläinlajeilla on saatavilla rajallisesti. Oikeaa lääkeainemäärää ei voida luotettavasti ekstrapoloida toisten eläinlajien tai ihmisten perusteella. Epäillyissä tulehduskipulääkemyrkytyksissä ongelmana on tietää, oliko eläimen saama lääkeannos toksinen. Lampailla tehdyn tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, muuttuuko ketoprofeenin kinetiikka kymmenkertaisella yliannoksella, tutkia yliannoksen vaikutusta munuaisiin ja löytää yksinkertainen tapa diagnosoida yliannos virtsasta. Sioilla tehdyn tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ketoprofeenin biologista käytettävyyttä ja ketoprofeenin farmakokinetiikkaa sioilla intravaskulaarisella, intramuskulaarisella ja peroraalisella annolla. Keskeiset tutkimuksessa määritettävät muuttujat olivat AUC0-_, Cmax ja tmax. Hyötyosuus laskettiin i.v. -annon perusteella. Kuudelle lampaalle annettiin 30 mg/kg i.v. -ketoprofeenia. Ketoprofeenin pitoisuuksia seurattiin 24 tunnin ajan plasmanäytteillä, joiden perusteella määritettiin farmakokineettiset parametrit. Veri- ja virtsanäytteistä tutkittiin muun muassa mahdollisesta munuaisvauriosta kertovia entsyymejä. 24 tunnin kuluttua lääkkeenannosta lampaat lopetettiin ja munuaiset tutkittiin histologisesti. Tutkittaville kahdeksalle sialle annosteltiin 3 mg/kg intravaskulaarista, intramuskulaarista ja oraalista ketoprofeenia sekä 6 mg/kg oraalista ketoprofeenia. Tutkimus suoritettiin satunnaistettuna vaihtovuorotutkimuksena. Ketoprofeenin pitoisuuksia seurattiin plasmanäytteillä 48 tunnin ajan lääkkeenannosta ja kaikille antotavoille laskettiin farmakokineettiset parametrit. Lisäksi tutkittiin valmisteiden biologinen samanarvoisuus. Molempien tutkimusten in vivo -kokeet suoritettiin Eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa. Samoin munuaisten histologinen tutkimus ja virtsasta ja verestä tehdyt määritykset, lukuun ottamatta ketoprofeeninpitoisuuden analysointia. Plasman ketoprofeenipitoisuus analysoitiin korkean erotuskyvyn nestekromatografialla (HPLC). Ketoprofeenimääritykset ja farmakokineettinen analyysi suoritettiin Farmasian tiedekunnassa. Lampaiden kymmenkertainen ketoprofeeniyliannos oli toksinen. Seerumin urea- ja kreatiniinipitoisuus nousivat ja histologisissa näytteissä näkyi akuutti munuaistiehyen vaurio. Useiden entsyymien pitoisuus nousi virtsassa. Selvimmin ja nopeimmin nousi virtsan laktaattidehydrogenaasipitoisuus, jonka määrittäminen vaikuttaa potentiaaliselta tavalta diagnosoida ketoprofeenin toksinen annos. Ketoprofeenin eliminaation puoliintumisaika toksisella annoksella oli samaa suuruusluokkaa kuin aiemmissa tutkimuksissa terapeuttisella annoksella, joten yliannos ei muuttanut ketoprofeenin kinetiikkaa. AUC- ja Cmax -arvot olivat suhteessa suurempia kuin terapeuttisella annoksella, joten tutkimuksen perusteella kyseiset arvot eivät nousseet lineaarisesti annoksen noustessa toksiseksi. Sioille annetut ketoprofeenivalmisteet eivät olleet biologisesti samanarvoisia keskenään. Hyötyosuus oli erittäin hyvä kaikilla antotavoilla. tmax oli kaikilla antotavoilla hieman yli tunnin kuluttua lääkkeenannosta. Oraalisen 3 mg/kg -annoksen Cmax oli 5,1 mg/l ja AUC 32 mg l-1 h ja intramuskulaarisen vastaavat arvot olivat 7,6 mg/l ja 37 mg l-1 h. Oraalisen ketoprofeenin annostasojen AUC- ja Cmax -arvot korreloivat keskenään, joten ketoprofeenin kinetiikka oli lineaarista. Intravaskulaarisen ja oraalisen annon puoliintumisajoissa oli tilastollisesti merkitsevä ero. Ketoprofeenin jakautumistilavuudessa ja puhdistumassa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa eri antotapojen välillä.

Kaakkois-Suomen lapinraunioiden ikä ja kulttuurikonteksti

Lapinrauniot ovat Järvi-Suomen varhaismetallikautiseen (n. 1900 eaa.-300 jaa.) pyyntiväestöön yhdistettyjä kiviröykkiöitä. Tavallisesti ne esiintyvät yksittäisinä tai korkeintaan muutaman röykkiön ryhminä. Monista lapinraunioita on löytynyt palanutta ihmisen luuta ja joistakin myös hauta-anneiksi tulkittuja esineitä. Osasta ei ole kyetty paikallistaman mitään merkkejä hautauksesta. Jotkut ovat vaikuttaneet löytöjensä perusteella uhriröykkiöiltä. Tässä tutkielmassa selvitellään Etelä-Savon, Etelä-Karjalan ja Pohjois-Kymenlaakson lapinraunioiden ikää ja kulttuuri-kontekstia uusien lapinraunioajoitusten, alueelta aiemmin saatujen luonnontieteellisten ajoitusten ja sijaintitutki-musten avulla. Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratoriossa teetettiin tutkielmaa varten AMS-ajoitukset tutkimusalueen kolmesta riittävästi luulöytöjä tuottaneesta lapinrauniosta. Sijaintitutkimuksia toteutettiin suorittamalla tilastollisia vertailuja kaikkien tutkimusalueen lapinraunioiden sijoittumisesta suhteessa tekstiilikeramiikkaa (n. 1900-500 eaa.) ja/tai Sär2-keramiikkaa (n. 900 eaa. 300 jaa.) sisältäviin asuinpaikkakohteisiin. AMS-ajoitusten perusteella Iitin Hiidensalmen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia ja astiamaisen luonnonkiven sisältänyt lapinraunio on rakennettu 1505-1385 eaa., Ristiinan Haukkavuoren palanutta luuta sisältänyt lapinraunio 1450-1305 eaa. ja Savonlinnan Häyrynjärvi A:n lapinrauniokohteen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia sekä Sär2-keramiikan siruja sisältänyt röykkiö kaksi 415-230 eaa. Ajoitustulokset osoittavat, että lapinrauniorakentaminen on omaksuttu Järvi-Suomen kaakkoisosissa jo varhaismetallikauden alussa. Yhdessä aiempien lapinraunioajoitusten kanssa tämä viittaa siihen, että röykkiörakentaminen ei ole levinnyt Järvi-Suomen alueelle lounaisen Suomen pronssikautisesta rannikkokulttuurista (n. 1500-500 eaa), vaan sen taustalta löytyy luultavammin Perämeren rannikolla jo kivikaudella harjoitettu röykkiörakentaminen, jota ei ole kyetty yhdistämään minkäänlaisiin hautausrituaaleihin. Ajoitukset myös vahvistavat hypoteesia, jonka mukaan lapinrauniotradition varhaisvaiheisiin ei ole kuulunut esineiden eikä keramiikan laittaminen röykkiöihin. Ajoitusten vertailu tutkimusalueen aiempiin arkeologisiin ajoituksiin osoittaa, että lapinrauniot eivät ainakaan heti korvanneet maalauskallioita rituaalipaikkoina, vaan kalliomaalausten luona suoritettiin uhrirituaaleja vielä lapinrauniotradition omaksumisen jälkeen. Pienimuotoista kaskiviljelyä on harjoitettu alueella jo ennen lapinrauniorakentamisen omaksumista, mutta pyynti pysyi alueen pääelinkeinona ilmeisesti koko varhaismetallikauden. Varhaismetallikautiset asuinpaikat ovat alueella tyypillisesti leirimäisiä, mikä viittaa harvaan ja liikkuvaan asutukseen. Tutkimusalueen lapinrauniot ja tekstiilikeramiikkaa/Sär2-keramiikkaa sisältävät asuinpaikat ovat tässä tutkielmassa suoritettujen sijaintitutkimusten perusteella keskittyneet toistensa läheisyyteen, vaikka kaikkien lapinraunioiden läheisyydestä ei varhaismetallikautista asuinpaikkaa löydykään. Erityisen usein lapinraunioiden läheisyydessä näyttävät sijaitsevan asuinpaikat, joista on löydetty sekä tekstiilikeramiikkaa että Sär2-keramiikkaa. Tämä viittaa siihen, että lapinraunioiden luokse on palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Ne ovat ilmeisesti toimineet rituaalisina kiinnekohtina liikkuvaa elämää viettäville yhteisöille. Roomalaiselle rautakaudelle (0-400 jaa.) ajoitetuista lapinraunioista on muualla Suomessa tyypillisesti löydetty metalliesineitä. Tutkimusalueen lapinrauniosta ei ole tehty yhtäkään metalliesinelöytöä. Tämän perusteella on mahdollista, että lapinrauniotradition myöhäisimpiä kehitysvaiheita ei ole alueella koskaan omaksuttu.