Ivanov-mistik : Okkul'tnye motivy v poèzii i proze Vjačeslava Ivanova (1907-1919)

The subject of this work is the mysticism of Russian poet, critic and philosopher Vjacheslav Ivanov (1866-1949). The approach adopted involves the textual and discourse analysis and findings of the history of ideas. The subject has been considered important because of Ivanov's visions of his dead wife, writer Lydia Zinovieva-Annibal, which were combined with audible messages ("automatic writings"). Several automatic writings and descriptions of the visions from Ivanov's archive collections in St.Petersburg and Moscow are presented in this work. Right after the beginning of his hallucinations in the autumn of 1907, Ivanov was totally captivated by the theosophical ideas of Anna Mintslova, the background figure for this work. Anna Mintslova, a disciple of Rudolf Steiner's Esoteric School, offered Ivanov the theosophical concept of initiation to interpret paranormal phenomena in his intimate life. The work is divided into three main chapters, an introduction and aconclusion. The first chapter is called The Mystical Person: Anthropology of Ivanov and describes the role of the inner "Higher Self" in Ivanov's views on the nature of human consciousness. The political implications of the concepts, "mystical anarchism" and "sobornost" (religious unity) are also examined. The acquaintance and contacts with Anna Mintslova during 1906-1907 gave a framework to Ivanov's search for an organic society and personal religious experience. The second part, Mystics of Initiation and Visionary Aesthetics describes the influence of the initiation concept on Ivanov's aesthetic views (mainly "realistic symbolism"). On the other hand, some connections between the imagery of his visions and symbols in his verses of that period are established. Since Mintslova represented the ideas of Rudolf Steiner in Russia, several symbols shared by Steiner and Ivanov ("rose", "rose and cross") have been another subject of investigation. The preference for strict verse form in the lyrics of Ivanov's visionary period is interpreted as an attempt to place his own poetic creation within two traditions, a mystical and literary one. The third part of this work, Mystics of Hope and Terror, examines Ivanov's conception of Russia in connection with Mintslova's ideas of occult danger from the East. Ivanov's view of the "Russian idea" and his nationalistic idea during World War I are considered as a representation of the fear of the danger. Ivanov's interpretation of the October revolution is influenced by the theosophical concept of the "keeper of the threshold" which occurs in the context of the discourse of occult danger.

Proektirovanie perevodčeskih slovarej special'noj leksiki

The methodology of designing normative terminological products has been described in several guides and international standards. However, this methodology is not always applicable to designing translation-oriented terminological products which differ greatly from normative ones in terms of volume, function, and primary target group. This dissertation has three main goals. The first is to revise and enrich the stock of concepts and terms required in the process of designing an LSP dictionary for translators. The second is to detect, classify, and describe the factors which determine the characteristics of an LSP dictionary for translators and affect the process of its compilation. The third goal is to provide recommendations on different aspects of dictionary design. The study is based on an analysis of dictionaries, dictionary reviews, literature on translation-oriented lexicography, material from several dictionary projects, and the results of questionnaires. Thorough analysis of the concept of a dictionary helped us to compile a list of designable characteristics of a dictionary. These characteristics include target group, function, links to other resources, data carrier, list of lemmata, information about the lemmata, composition of other parts of the dictionary, compression of the data, structure of the data, and access structure. The factors which determine the characteristics of a dictionary have been divided into those derived from the needs of the intended users and those reflecting the restrictions of the real world (e.g. characteristics of the data carrier and organizational factors) and attitudes (e.g. traditions and scientific paradigms). The designer of a dictionary is recommended to take the intended users' needs as the starting point and aim at finding the best compromise between the conflicting factors. When designing an LSP dictionary, much depends on the level of knowledge of the intended users about the domain in question as well as their general linguistic competence, LSP competence, and lexicographic competence. This dissertation discusses the needs of LSP translators and the role of the dictionary in the process of translation of an LSP text. It also emphasizes the importance of planning lexicographic products and activities, and addresses many practical aspects of dictionary design.

Èvoljucija sistemy glasnyh fonem v nekotoryh russkih govorah Vologodskoj oblasti

The present dissertation analyses 36 local vernaculars of villages surrounding the northern Russian city of Vologda in relation to the system of the vowels in the stressed syllables and those preceding the stressed syllables by using the available dialectological researches. The system in question differs from the corresponding standard Russian system by that the palatalisation of the surrounding consonants affects the vowels much more significantly in the vernaculars, whereas the phonetic difference between the stressed and non-stressed vowels is less obvious in them. The detailed information on the local vernaculars is retrieved from the Dialektologičeskij Atlas Russkogo Jazyka dialect atlas, the data for which were collected, for the most part, in the 1940 s and 1950 s. The theoretical framework of the research consists of a brief cross-section of western sociolinguistic theory related to language change and that of historical linguistics related to the Slavonic vowel development, which includes some new theories concerning the development of the Russian vowel phonemes. The author has collected dialect data in one of the 36 villages and three villages surrounding it. During the fieldwork, speech of nine elderly persons and ten school children was recorded. The speech data were then transcribed with coded information on the corresponding etymological vowels, the phonetic position, and the factual pronunciation at each appearance of vowels in the phonetic positions named above. The data from both of the dialect strata were then systematised to two corresponding systems that were compared with the information retrievable from the dialect atlas and other dialectological literature on the vowel phoneme system of the traditional local vernacular. As a result, it was found out (as hypothesised) that the vernacular vowel phoneme system has approached that of the standard language but has nonetheless not become similar to it. The phoneme quantity of the traditional vernacular is by one greater than that of the standard language, whereas the vowel phoneme quantity in the speech of the school children coincides with that in the standard language, although the phonetic realisations differ to some extent. The analysis of the speech of the elderly people resulted in that it is quite difficult to define the exact phoneme quantity of this stratum due to the fluctuation and irregularities in the realisation of the old phoneme that has ceased to exist in the newest stratum. It was noticed that the effect of the quality of the surrounding consonants on the phonetic realisation of the vowel phonemes has diminished, and the dependence of the phonetic realisation of a vowel phoneme on its place in a word in relation to the word stress has become more and more obvious, which is the state of affairs in the standard language as well.

Konstrukcija mnimosti : K poètike "Voskovoj persony" Ju. Tynjanova

The subject of this work is the poetics of «The Wax Effigy», a short novel or novella by Jurii Tynianov, Russian writer, literary critic, historian of literature and prominent literary theoretician. The plot structure of the novel is based upon a real event, the creation by Bartolomeo Carlo Rastrelli in 1725 of a wax sculpture of the first Russian emperor, Peter the Great. «Construction of the Sham» consists of three chapters, an introduction and a conclusion. Due to the fact that Tynianov was at the same time a prose writer and theoretician of literature it seemed important to consider the reception of his prose and his works on literary theory in relationship to each other. The introduction is devoted to this task. The first chapter is about the history of the creation of the novel and its reception. Tynianov stopped writing one short story in order to write the novel; these two works have some common traits. It seems almost obvious that his work on the first text was a real step toward the creation of the second. In the first story there is an opposition of dead/alive which is semantic prefiguring of a central motif in «The Wax Effigy». An analysis of the reception of the novel demonstrated that almost every critic writing about the novel has described it as nonsense. Critics considered Tynianov's work in terms of «devices» and «content» and could not understand how devices are related to the content of the novel: the novel was thought as a signifier without any signified. Implicitly, critics thought the signified of the novel as a traditional one of the historical novel, as the historiosophical «idea», embodied in the system of literary devices. In this case literature becomes something instrumental, a kind of expression of extraliterary content. In contradistinction to that Tynianov considered literary semantics as an effect of the literary structure. From his point of view the literary sense is immanent to the process of signification accomplished inside the literary text. The second chapter is devoted to a rhetorical analysis of the opposition dead/alive. Tynianov systematically compares both terms of the opposition. As a result of this strategy the wax effigy of the dead emperor becomes «as if» alive and the world of living people «as if» dead. The qualifier «as if» refers to the fact that Tynianov creates an ambiguous semantic system. This rhetoric is related to European Romanticism and his «fantastic literature» (Merimé, Hoffmann, Maupassant etc.). But Tynianov demonstrates a linguistic origin of the strange fantoms created by romantics; he demystifies these idols by parodying the fantastic literature, that is, showing «how it was done». At the same time, the opposition mentioned above refers to his idea of «incongruity» which plays a prominent role in Tynianov s theory but has never been conceptualised. The incongruity is a inner collision of the literary text; from Tynianov's point of view the meaning of the work of literature is always a dynamic collision of semantically heterogeneous elements struggling with each other. In «The Wax Effigy» Tynianov creates a metalevel of the work demonstrating the process of creation of the literary sense. The third chapter is a reconstruction of Tynianov's conception of the historical prose, specifically of the mechanisms by which historical facts are transformed into literary events. Tynianov thought that the task of the historical novelist is to depict his hero as an actor, to demonstrate that as a wearer of many masks he is a creator of appearances, ambiguities. Here, in the «figure of fiction» (Andrei Belyi), the very idea of the historical prose and rhetoric employed in «The Wax Effigy», history and literature meet each other. In his last theoretical work, «On parody» Tynianov writes about the so-called sham structure of parody. In his opinion every parody is a text about other texts and «serious» work which could be read at the same time as a text about «reality». This twofold structure of parody is that of «The Wax Effigy»: that text speaks about ambiguities of the history and about ambiguities of the literary sense, about social reality of the past and - about the working of the literature itself. «The Wax Effigy» is written as a autoreflective text, as an experiment in literary semantics, as a system of literary ambiguities - of hero, rhetoric and the text itself. The meaning of the novel is created not by the embodiment extraliterary idea, but by the process of signification accomplished inside the work of literature. In this sense Tynianov's novel is parody, a break with the tradition of the historical novel preceding «The Wax Effigy».

Literaturnaja skazka A.M. Remizova (1900-1920-e gody)

Literary tale of A.M. Remizov (1900’s – 1920’s) The thesis is devoted to a detailed historical-literary description of a tale as a genre tradition in the creative work of Alexei Mikhailovich Remizov (1877-1957), one of the major Russian prose writers of the 20’s century. This very approach allows to specify the place and functional meaning of this genre in literary practice of the writer and to appeal to one of the key problems of the 20-21 century literature history – a specific of modernistic literature composition principle and a role of montage techniques in its formation. Remizov was working on tales during his whole life, though the most productive years of folklore studies fell to 1900’s – 1910’s. During this period he intensively studied folklore materials, narrated several hundreds of folk tales and in 1900’s – 1920’s published eight tale collections which played a significant role in the formation of stylistic and compositional principles of his prose of the 1910’s – 1920’s, especially montage techniques, which in its turn influenced the development of the narrative forms in the Russian post-revolutionary literature. At the same time a tale has specified not only poetics but also problematics of Remizov’s creative work, as when choosing folklore sources the writer always alluded to modern themes and relevant intellectual trends. The current research work, based on various archive materials and a wide spectrum of modern historical-literary data, complies four chapters with a consistent description of creation history, publication and critics’ reviews of Remizov’s tale collections and single tales contributing to his creative evolution characteristic. Furthermore, the work refers to composition and subject of the particular collections. On the whole it enables to follow up genre dynamics. The first chapter of the work is devoted to Posolon’ (Sunwise), the earliest tale collection of Remizov. The main feature of the collection is that its composition is oriented on the agrarian calendar and the subject – on the system of mythological views reflected in the Russian folklore. This very collection to a large extent corresponds to the writer’s views on the myth represented in Pis’mo v redaktsiyu (Letter to the Editor). The history of this manifesto appearing is analyzed in the second chapter. The incident which caused its forthcoming contributed to ‘legitimization’ of Remizov’s narrations as a relevant genre of modern literature and to upgrading the writer in professional hierarchy. The third chapter analyzes Remizov’s collections of 1900’s – early 1920’s, a result of Remizov’s scrupulous work with a specific tale material. He is acting here as a tale repertory researcher and in some cases as a collector as well. The means of such collections’ topical organization is not the myth but the hero of the tale. According to this principle single pieces are grouped into cycles, which then form complicated montage constructs. Texts themselves can be viewed as a sort of hyper-quotations, as they in fact entirely coincide with their original sources. Besides, collections usually have their own ideal patterns. In the fourth chapter a connection of Remizov’s creative work with folk fun culture and a tradition of the folklore noel story is being demonstrated on Zavetnyie skazy (Secret Tales) material. A consistent collections’ history creation analysis convinces us that the tale was a sort of laboratory in which main writer’s prose methods were being worked out.

Analiz obraza ženščiny na osnove jazykovogo materiala ”Krest’janka” 1985, 1995 i 2005 gg.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia Venäjällä ilmestyvän ”Krest’janka”-lehden välittämää naiskuvaa. Tutkimukseen on valittu lehden vuosikerrat 1985, 1995 ja 2005, koska suuret muutokset Venäjällä ajoittuvat tälle aikavälille. Haluamme selvittää, miten naiskuva on muuttunut tänä aikana ja miten se välittyy lehden sivuilta. Tutkimukseemme olemme käyttäneet A.V. Kirilinan työssään käyttämiä metodeja. Keräsimme lehdistä kaikki verbilausekkeet, joiden subjektina on naista tarkoittava sana ja jaoimme ne luokkiin merkityksen mukaan. Jaottelun jälkeen analysoimme kerättyä aineistoa ja pyrimme löytämään kullekin vuosikerralle tyypillisiä verbilausekkeita. Tämän lisäksi keräsimme lehdistä kaikki naista kuvaavat adjektiivit ja vertailimme niiden käyttöä eri vuosina. Tulosten perusteella voidaan sanoa, että vuoden 1985 lehdissä vaikuttaa vielä voimakkaasti sosialismin ihanteet. Nainen kuvataan työnsä kautta aktiivisena ja tavoitteensa ylittävänä kansalaisena. Yksityiselämään ei juuri kiinnitetä huomiota. Vuoden 1995 ja 2005 lehtien naiset ovat keskenään hyvinkin samanlaisia. Naisen elämästä puhutaan nyt jo laajemmin. Työn lisäksi yksityiselämä ja tunteet ovat keskeisiä aiheita. Kun 1985 lehdissä ei puhuttu naisesta negatiiviseen sävyyn, niin 1995 ja 2005 vuosien lehdissä naista kuvataan myös negatiivisessa valossa. Myös yhteiskunnan epäkohtiin kiinnitetään huomiota naisen näkökulmasta.

Gde moi kryl'ja? Analiz fil'ma Alekseja Balabanova »Brat»

Tutkielma on analyysi Aleksej Balabanovin ohjaamasta elokuvasta Brat (1997). Ensimmäisessä osassa tarkastellaan Brat-elokuvaa satuna jäsentämällä sen henkilöhahmoja ja rakennetta Vladimir Proppin satujen morfologisen analyysin pohjalta. Tärkeimmille henkilöhahmoille on mahdollista löytää vastineet satujen perushahmoista, mutta elokuvasta löytyy näille hahmoille myös erityisiä valheellisia variantteja, selkeimpänä esimerkkinä veljespari Danila – sankari ja Vitja – valheellinen sankari. Myös juonenkulusta on jäsennettävissä sekä varsinainen, että valheellinen juonenkulku: varsinainen juonenkulku käsittelee päähenkilön suhdetta veljeensä, sekä heidän yhteiseen viholliseensa, valheellinen juonenkulku puolestaan päähenkilön suhdetta tarinan potentiaaliseen sankarittareen. Lisäksi elokuvasta löytyy myös kolmas, vaihtoehtoinen juonenkulku, joka liittyy musiikin funktioon elokuvassa. Toisessa osassa analysoidaan päähenkilön suhdetta muihin henkilöhahmoihin sekä ympäröivään yhteiskuntaan käsitteiden horisontaali ja vertikaali avulla. Nämä käsitteet osittain limittyvät Vladimir Papernyin teoriaan Kul’tura 2. Analyysin lähtökohtana on, että elokuvan toiminta käynnistyy sankarin pyrkimyksestä löytää oma viiteryhmänsä ja sitä kautta identiteettinsä. Isän menetyksestä, niin konkreettisesti perheen kuin symbolisesti yhteiskunnan tasolla, seuraa horisontaalin ja vertikaalin oppositio; perheyhteisön ja yhteiskunnan hajoaminen. Päähenkilön kohtaamat henkilöhahmot voidaan jakaa vertikaali- ja horisontaalivariantteihin sen mukaan, mitä arvoja nämä edustavat. Tässä yhteydessä käsitellään myös sitä, miten veljeyteen ja kansallisuuten pohjautuvat identiteetinmuodostamiskeinot epäonnistuvat, sekä miten horisontaalius ja vertikaalius, auktoriteetin ja veljeyden teemat, toteutuvat elokuvan kuvakompositioissa. Kolmannessa osassa tarkastellaan elokuvan tapahtumapaikkoja ja minkälaisia oppositioita ne muodostavat. Konkreettisesti edustettujen oppositioiden maaseutu – kaupunki, sekä Pietari – Moskova lisäksi asettuvat vastakkain myös rikollisten ja tavallisten ihmisten Pietari, ulko- ja sisätilat, sekä yleinen ja yksityinen tila. Pietarin kuvaamiseen käytetyillä oppositioilla on selviä yhtymäkohtia Vladimir Toporovin esittämään pietarilaistekstien traditioon. Viimeisessä osassa käsitellään musiikin diegeettistä funktiota Bratissa. Se toimii elokuvassa vaihtoehtoisena juonenkulkuna, konkreettisena viiteryhmän etsimisen ja identiteetin muodostamisen keinona, sekä omana, erillisenä ’fantastisena’ tilanaan. Toiminta-/rikoselokuva oli vielä 1990-luvulla suhteellisen vieras genre venäläisessä elokuvassa. Tämä analyysi osoittaa, miten tiiviisti Brat kuitenkin asettuu venäläisen kulttuurin kontekstiin. Se käy dialogia niin venäläisen kansansatuperinteen, kuin 1800-luvun pietarilaistekstien kanssa, ja soveltuu tarkasteltavaksi myös kahden venäläisen kulttuurin vaihtelun teoriaa vasten. Vaikka Bratilla ei suoria elokuvallisia edeltäjiä Venäjällä olekaan, sen teemat ovat perivenäläisiä.

Slovo lider i ego upotreblenie v sovremennoj rossijskoj presse

Venäjän kieleen on kautta historian lainautunut sanoja muista kielistä. Historian tapahtumat ovat vaikuttaneet siihen, mistä kielistä sanoja on lainautunut eri aikakausina. Viime vuosikymmeninä venäjän kieleen on tulvinut lainasanoja englannin kielestä yhteiskunnan eri alueille. Tiiviit poliittiset, taloudelliset ja kulttuurisuhteet maiden ja kansojen välillä ovat ulkoisia, ei-kielellisiä syitä sanojen lainaamiseen. Kielen osa-alueista sanasto on kaikista avoimin ulkoisille vaikutteille ja samalla se on alue, johon heijastuvat yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset. Lainasanojen ilmaantumiselle kieleen on myös sisäisiä, kielellisiä syitä. Lainasanojen ilmaantumisessa kirjallisessa muodossa venäjän kieleen voidaan erottaa kolme tapaa: transplantaatio eli sitaattilaina, translitteraatio sekä käytännöllinen transkriptio, jossa jokainen vieraskielinen foneemi pyritään esittämään vastaavalla venäjän foneemilla, jolloin vieraskielisen sanan ääntämys säilyy mahdollisimman alkuperäisenä. Lider-sana on esimerkki käytännöllisestä transkriptiosta, jossa venäläinen kirjoitusasu vastaa englannin kielen ääntämystä. Tutkimuksen kohteena on englanninkielinen lainasana lider, joka on ilmaantunut venäjän kieleen jo 1800-luvun puolivälissä. Sana on johdettu verbistä lead, merkityksessä ’johtaa, olla johdossa’, ja siinä on muodostunut substantiivi leader, ’johtaja’. Tutkimusaineistoa varten on poimittu 100 poliittiseen kielenkäyttöön liittyvää lider-sanaa sähköisessä tietokannassa Integrumissa olevassa Izvestija-lehdestä kahtena eri ajanjaksona, vuoden 1994 alusta alkaen sekä vuoden 2004 alusta alkaen. Tutkimuksessa keskityttiin lider-sanan käyttöön poliittisessa kielenkäytössä, mutta tutkimusaineiston keräysvaiheessa kirjattiin ylös myös muilla aihealueilla esiintyneet lider-sanat niidenkin käytön tarkastelua varten. Tutkimusta varten tarkasteltiin, millaisia määrityksiä lider-sanalle löytyy erilaisista nykykielen sanakirjoista eri vuosikymmeniltä. Vanhin mukana oleva sanakirja on venäläis-suomalainen sanakirja vuodelta 1912, jossa lider-sana määritellään yhdellä sanalla, ’puolueenjohtaja’. Aineisto jaettiin myös kolmeen ryhmään maantieteellisen sijainnin mukaan: Venäjä, entiset neuvostotasavallat ja ulkomaat. Tällä haluttiin selvittää, käytetäänkö lider-sanaa enemmän ulkomaisten vai venäläisten tapahtumin yhteydessä. Tutkimuksessa ilmeni, että suurin osa lider-sanoista liittyi Venäjän tapahtumiin molempina tarkasteluajanjaksoina – v. 1994 osuus oli 54 % ja v. 2004 50 %. Tähän tulokseen vaikuttavat varmaankin v. 1993 joulukuussa pidetyt ensimmäiset parlamenttivaalit sekä vuoden 2003 joulukuussa pidetyt duuman vaalit. Tutkimuksessa lider-sana jaettiin seitsemään eri kategoriaan käyttöyhteytensä mukaan ja saatujen tulosten perusteella suuri9n osa sanoista kuului kategoriaan ”puolueen johtaja”, v. 1994 osuus oli 47 % ja v. 2004 oli 40 %. Lider-sanan käyttö on levinnyt myös monelle muulle alueelle: urheilu, liike-elämä, kulttuuri, taide, tiede ja tekniikka. Venäjän kieleen ilmaantuu koko ajan vieraskielisiä sanoja, mutta kaikki niistä eivät sopeudu eivätkä juurru kieleen. Lainasanan on täytettävä tiettyjä edellytyksiä, jotta sitä voitaisiin pitää kieleen sopeutuneena: mukautumien kielen foneettiseen järjestelmään, sopeutuminen kielen graafiseen järjestelmään, sopeutuminen kieliopilliseen ympäristöön, semanttinen vakiintuminen sekä vakiintuminen vähintään kahdelle temaattiselle alueelle. Lainasanan juurtumisesta ja sopeutumisesta ovat todisteena myös siitä johdetut sanat. Lider-sana täyttää kaikki em. ehdot, joten sitä voidaan pitää venäjän kieleen sopeutuneena ja juurtuneena.

Osobennosti nacional'noj ohoty na pisatelja : Literaturnaja bor'ba 2002 goda vokrug romana Vladimira Sorokina Goluboe salo

Tutkielman lähtökohtana on oikeusjuttu, joka Venäjällä nostettiin kirjailija Vladimir Sorokinia vastaan kesällä 2002. Sorokinia ja hänen kustantamoaan Ad Marginemia syytettiin pornografian levittämisestä romaanissa Goluboe salo (1999), tarkemmin sanoen sivuilla 256 262, joilla kuvataan kommunistijohtajien Stalinin ja Hruščëvin homoseksuaalinen akti. Syytteen takana oli konservatiivinen, presidentti Vladimir Putinia ihannoiva nuorisoliike Iduščie vmeste ("Yhdessäkulkijat"). Oikeusjuttu ja siihen liittyneet tapahtumat - prosessia kutsuttiin venäläisissä tiedotusvälineissä yksinkertaisesti "Sorokinin jutuksi" ("delo Sorokina") - nostattivat Venäjällä laajan ja vilkkaan ns. kirjasodan kaunokirjallisuuden moraalitehtävästä ja kirjailijan vastuusta/vapaudesta. Työssä selvitellään, miksi nimenomaan kirjailija Vladimir Sorokin ja nimenomaan romaani Goluboe salo aiheuttivat skandaalin, mitä argumentteja polemiikissa esiintyi ja miten tapahtumat heijastavat Venäjän yhteiskunnallista tilannetta, etenkin kaunokirjallisuuden nykyistä asemaa. Metodologisesti tutkielma sijoittuu kirjallisuussosiologian ja reseptiotutkimuksen (vastaanottotutkimuksen) alalle. Tutkielman aineisto - 71 lehtiartikkelia - on koottu 31 venäläisestä valtakunnallisesta sanoma- ja aikakauslehdestä Integrum-tietokantaa hyväksikäyttäen. "Sorokinin juttua" analysoidaan artikkeleiden valossa kolmesta näkökulmasta: suhteessa 1) seksuaalisuuden ja 2) kaunokirjallisuuden asemaan Venäjällä sekä lyhyemmin suhteessa 3) muutamiin yleisyhteiskunnallisiin aspekteihin. Taustaksi selvitellään venäläisen postmodernismin teoriaa ja nk. kirjallisuusinstituution toimintaa. Tutkielmassa esitetään, että skandaali kertoo osaltaan niistä ongelmista, joiden kanssa Venäjä 2000-luvulla joutuu painiskelemaan. "Sorokinin juttu" laajeni pitkälti yli perinteisen pornografiakysymyksen; kirjasodassa tuli tiedotusvälineissä käsiteltyä seksuaalisuuden ja kaunokirjallisuuden aseman lisäksi mm. sananvapautta, tapauksen poliittisia konnotaatioita, "älymystön" ja "kansan" suhdetta, neuvostomenneisyyden pimeitä puolia sekä Venäjän suhdetta länteen. Jupakka myös nähtiin erinomaisena PR:nä Sorokinille. Goluboe salo näyttää joutuneen oikeusprosessin kohteeksi, koska siinä a) tuodaan venäläiseen kaunokirjallisuuteen avoin ja yksityiskohtainen seksuaalisuuden ja ruumiintoimintojen kuvaus b) herjataan häpeämättömästi venäläisen kaunokirjallisuuden kanonisoituja klassikoita sekä kritisoidaan terävästi neuvostomenneisyyttä, jota Venäjä ei ole vielä kyennyt tyhjentävästi käsittelemään. Skandaalissa asettuivat vastakkain ns. traditionalistinen ja postmodernistinen kirjallisuuskäsitys; edellisen mukaan kirjailijoiden tulisi kantaa yhteiskunnallinen vastuunsa, jälkimmäinen tahtoo nähdä kaunokirjallisuuden itsenäisempänä ilmiönä. Tutkimuksen lopputuloksena valtaenemmistö aineistosta näyttää enemmän tai vähemmän puolustavan Sorokinia - tosin ei niinkään hänen romaaninsa kirjallisten ansioiden vuoksi (joita harvat kiittivät), vaan silkasta periaatteesta: sanan- ja valinnanvapautta ei tahdota nähdä enää kahlittavan. Avainsanat: Sorokin - pornografia - kaunokirjallisuus - kirjallisuussosiologia - vastaanotto

Rossijskaja Karelija i karely v imperskoi politike Rossii, 1905-1917

Russian Karelians were one of the small peasant nations of the Russian Empire that began to identify themselves as nations during the late imperial period. At that historical moment Russian Karelia fell between an economically undeveloped empire and the rapidly modernizing borderland of Finland. The economic and cultural lure of Finland drew Karelians into the Finnish camp. This attraction was seen as a challenge to Russia and influenced the straggle between Russia and Finland for the Karelians. This struggle was waged from 1905 to 1917. This work is focused on the beginning stage of the struggle, its various phases, and their results. The confrontation extended into different dimensions (economic, political, ideological, church and cultural politics) and occurred on two levels: central and regional. Countermeasures against local nationalisms developed much earlier both in Russia and in other empires for use were also used in the Russian Karelian case. Economic policies were deployed to try to make relations with Russia more alluring for Karelians and to improve their economic condition. However, these efforts produced only minimal results due to the economic weakness of the empire and a lack of finances. Fear of the economic integration of the Karelians and Finns, which would have stimulated the economy of the Karelia, also hindered these attempts. The further development of the Orthodox Church, the schools and the zemstvos in Karelia yielded fewer results than expected due to the economic underdevelopment of the region and the avoidance of the Finnish language. Policizing measures were the most successfull, as all activities in Russian Karelia by the Finns were entirely halted in practice. However, the aspiration of Russian Karelians to integrate their home districts with Finland remained a latent force that just waited for an opportunity to push to the surface again. Such a chance materialized with the Russian revolution. The Karelian question was also a part of Russian domestic political confrontation. At the and of the 1800s, the Russian nationalist right had grown strong and increasingly gained the favor of the autocracy. The right political forces exploited the Karelian question in its anti-Finnish ideology and in its general resistance to the national emancipation of the minority peoples of Russia. A separate ideology was developed, focusing on the closeness of Karelians to the "great Russian people." Simultaneously, this concept found a place in the ultramonarchist myth of the particularly close connection between the people and tsar that was prominent in the era of Nicholas II. This myth assigned the Karelians a place amongst the "simple people" faithful to the tsar.

Lavage treatment of distal intestinal obstruction syndrome in children with cystic fibrosis

The efficacy, adverse reactions, and long-term effects of intestinal lavage treatment with a balanced electrolyte solution (Golytely) was evaluated in patients with cystic fibrosis and distal intestinal obstruction syndrome. Twenty-two patients with cystic fibrosis (mean age 21.8 years, range 14 to 34 years, 15 boys or men) who sough medical attention because of abdominal pain and a mass in the right iliac fossa received Golytely, 5.6 ± 1.9 L (mean ± 1 SD), either orally (n = 14) or via nasogastric tube (n = 8) during 5.6 ± 2.4 hours. No serious side effects occurred. Serum electrolyte values remained within normal limits. Body weight did not change significantly. Minor adverse reactions included bloating (n = 12), nausea (n = 8), vomiting (n = 1), and chills (n = 3). All but one patient reported impressive relief of symptoms and remained pain free for an average of 3 months (range 1 to 19 months). Symptoms of abdominal pain and radiologic signs of fecal impaction assessed before and after lavage both decreased significantly (P < .0001). During follow-up (mean 15.2 months, range 4 to 26 months), 11 patients required a total of 38 (range one to nine) additional doses of Golytely. Seven patients drank the solution at home (21 treatments); only two patients chose a nasogastric tube. In ten patients with symptoms of recurrent distal intestinal obstruction syndrome prior to institution of therapy, duration of hospitalization was significantly reduced by this treatment (5.1 ± 7.6 v 2.3 ± 6.3 hospital days per annum, P < .02). It is concluded that intestinal lavage is a well-accepted, safe, and effective therapy for distal intestinal obstruction syndrome in patients with cystic fibrosis.

Serum immunoreactive cationic trypsinogen: A useful indicator of severe exocrine dysfunction in the paediatric patient without cystic fibrosis

We evaluated serum cationic trypsinogen as a marker of exocrine pancreatic function in children without cystic fibrosis. The ability of this test to determine steatorrhoea of pancreatic origin, and its relationship to a wide range of exocrine pancreatic function were assessed. Serum trypsinogen was measured in 32 children with steatorrhoea, 10 with pancreatic and 22 with non-pancreatic causes. In patients with pancreatic steatorrhoea, serum cationic trypsinogen was 4·9±4·9 μg/l (mean ±SD), significantly below values in patients with non-pancreatic steatorrhoea (47·0±22·1 μg/l, p<0·001) and 50 control subjects (31·4±7·4 μg/l, p<0·001). Serum cationic trypsinogen values in patients with pancreatic steatorrhoea all fell below the lower limit of our control range and below all values for patients with non-pancreatic steatorrhoea. Serum cationic trypsinogen was also evaluated against pancreatic trypsin output in 47 patients (range 0·2-17·0 yr) who underwent a hormonal pancreatic stimulation test. In 17 patients, serum cationic trypsinogen was low (<-2SD or 16·6 μg/l), and associated with greatly impaired pancreatic trypsin output, ranging from 0-8% of mean normal trypsin output. Five of these 17 patients did not have steatorrhoea. In 30 patients with normal or raised serum cationic trypsinogen (≥16·6 μg/l), pancreatic trypsin output ranged from 15-183% of mean normal values. In conclusion, low serum cationic trypsinogen suggests severely impaired exocrine pancreatic function, with sensitivity extending above the steatorrhoeic threshold. In the presence of steatorrhoea, low serum cationic trypsinogen indicates a pancreatic aetiology. Normal serum cationic trypsinogen, however, does not exclude impaired pancreatic function, above the steatorrhoeic threshold.