Várható világpolitikai tendenciák 2012-ben = Global political trends 2012

A 2012-es év várhatóan nem hoz radikális változást a világgazdaságban és a világpolitikában, meglepetésekkel azonban számolni kell. A gazdasági válság hatását nemcsak Európában, hanem azon kívül is érzékeljük, a válság rányomja bélyegét az érintett államok belpolitikájára és nemzetközi kapcsolataira. Az Egyesült Államok meghatározó tényező marad 2012-ben, még akkor is, ha ezt néhányan vitatják. A BRIC államok kimagasló mutatóik ellenére sem vonhatják ki magukat a válság hatása alól. 2012-ben az Egyesült Államok új védelmi stratégiát adott ki, amelyben egyértelműen kimutathatók a háborúk következményei. Az Al Kaida terrorszervezet ugyan jelentősen meggyengült, de a dzsihádizmussal továbbra is számolni kell, főként a válságkörzetekben. ______________ The year 2012 will probably not bring radical changes in the global economy and world policy. However, one should count on surprises. The results of the economic crisis are felt not only in Europe but outside Europe as well and it will have an effect on the domestic politics and on the international connections of the respective countries. The United States will remain a determinant factor in 2012 as well, although even if some dispute this observation. The BRIC states, in spite of theirs outstanding economic achievements, cannot avoid the detrimental effects of the crisis. As for security policy, the USA delivered a new defence strategy in 2012 that summarises the consequences of the wars. Although Al-Qaida lost its strength remarkably, one has to count on jihadism mainly in crisis areas.

Fatores que influenciam a predisposição dos usuários em aderir a uma política de segurança da informação

The information constitutes one of the most valuable strategic assets for the organization. However, the organizational environment in which it is inserted is very complex and heterogeneous, making emerging issues relevant to the Governance of information technology (IT) and Information Security. Academic Studies and market surveys indicate that the origin of most accidents with the information assets is the behavior of people organization itself rather than external attacks. Taking as a basis the promotion of a culture of safety among users and ensuring the protection of information in their properties of confidentiality, integrity and availability, organizations must establish its Information Security Policy (PSI). This policy is to formalise the guidelines in relation to the security of corporate information resources, in order to avoid that the asset vulnerabilities are exploited by threats and can bring negative consequences to the business. But, for the PSI being effective, it is required that the user have readiness to accept and follow the procedures and safety standards. In the light of this context, the present study aims to investigate what are the motivators extrinsic and intrinsic that affect the willingness of the user to be in accordance with the organization's security policies. The theoretical framework addresses issues related to IT Governance, Information Security, Theory of deterrence, Motivation and Behavior Pro-social. It was created a theoretical model based on the studies of Herath and Rao (2009) and D'Arcy, Hovav and Galletta (2009) that are based on General Deterrence Theory and propose the following influencing factors in compliance with the Policy: Severity of Punishment, Certainty of Detection, Peer Behaviour, Normative Beliefs, Perceived Effectiveness and Moral Commitment. The research used a quantitative approach, descriptive. The data were collected through a questionnaire with 18 variables with a Likert scale of five points representing the influencing factors proposed by the theory. The sample was composed of 391 students entering the courses from the Center for Applied Social Sciences of the Universidade Federal do Rio Grande do Norte. For the data analysis, were adopted the techniques of Exploratory Factor Analysis, Analysis of Cluster hierarchical and nonhierarchical, Logistic Regression and Multiple Linear Regression. As main results, it is noteworthy that the factor severity of punishment is what contributes the most to the theoretical model and also influences the division of the sample between users more predisposed and less prone. As practical implication, the research model applied allows organizations to provide users less prone and, with them, to carry out actions of awareness and training directed and write Security Policies more effective.

Projections for Land Use Change in Brazil:2000-2050, links to files in ArcGIS shapefile format

This data set contains the inputs and the results of the REDD+ Policy Assessment Centre project (REDD-PAC) project (http://www.redd-pac.org), developed by a consortium of research institutes (IIASA, INPE, IPEA, UNEP-WCMC), supported by Germany's International Climate Initiative. Taking a new land use map of Brazil for 2000 as input, the research team used the global economic model GLOBIOM to project land use changes in Brazil up to 2050. Model projections show that Brazil has the potential to balance its goals of protecting the environment and becoming a major global producer of food and biofuels. The model results were taken into account by Brazilian decision-makers when developing the country's intended nationally determined contribution (INDC).

Terrorismo, Yihadismo y Crimen Organizado en la Estrategia Global de Seguridad de la Unión Europea

El terrorismo es considerado en la Estrategia Global para la Política Exterior y de Seguridad de la UE como una de las principales amenazas a la seguridad de la Unión Europea. La lucha contra el terrorismo ha dado sus frutos en los últimos quince años, pero este artículo analiza la nueva Estrategia y se pregunta si será suficiente para responder con eficacia a esta amenaza y si se están empleando todos los medios necesarios para atajarla.

La Ciberseguridad como factor crítico en la Seguridad de la Unión Europea

El ciberespacio es un escenario de conflicto altamente complejo al estar en constante evolución. Ni la Unión Europea ni ningún otro actor del sistema internacional se encuentra a salvo de las amenazas procedentes del ciberespacio. Pero los pasos dados desde la UE en el mundo de la ciberseguridad no son en absoluto suficientes. Europa necesita que su Estrategia de ciberseguridad sea realmente capaz de integrar a las diferentes Estrategias nacionales. Es urgente una mayor determinación, unos mayores recursos y unos mejores instrumentos que permitan a la Unión implementar una gestión de crisis y una prevención de ciberconflictos verdaderamente eficaz.

El Cambio Climático en la Estrategia Global de Seguridad de la Unión Europea

El cambio climático es uno de los mayores desafíos de la actualidad. La UE ha abordado el tema de forma claramente insuficiente desde el punto de vista teórico, con unos planteamientos demasiado inmovilistas y hasta conformistas con su propia acción. Pero, al mismo tiempo, ha sido uno de los primeros y principales actores internacionales en actuar y posicionarse claramente en la lucha contra el cambio climático. La Estrategia Global de Seguridad de la UE no aborda adecuadamente ni el cambio climático como prioridad fundamental ni algunas de sus implicaciones en las políticas de los Estados Miembros de la UE.

El Norte de Africa y el Sahel y la Estrategia Global de Seguridad de la Unión Europea

El objetivo del artículo es exponer una adecuada y necesaria redefinición de la política de la UE hacia el Norte de África y el Sahel, tanto en términos geográficos como en términos estratégicos de acuerdo con lo expuesto en la nueva Estrategia Global Europea. En este sentido, se revisarán los postulados y la evolución de la antigua Estrategia Europea de Seguridad (EES) y su consiguiente Política de Vecindad (ENP), en comparación con la recién lanzada Estrategia. La nueva Estrategia es concebida como una guía para el desarrollo de la política exterior y de seguridad que la UE ha de llevar a cabo, inter alia, en su periferia. Lamentablemente su concepción de esta zona regional resulta anclada en el pasado.

Relanzando la Respuesta Rápida Militar: Los Battlegroups

La utilidad de los Battlegroups, casi una década después de declarar capacidad operativa plena, ha estado y continuará estando en duda debido a la inacción europea. Para que la UE se convierta en el actor internacional que durante tantos años ha proclamado, necesitará consolidar su capacidad de respuesta rápida militar para hacer frente a crisis multidimensionales y llevar a cabo todo el espectro de Misiones Petersberg. El artículo hace un repaso a la concepción y el desarrollo de los Battlegroups y propone un conjunto de reformas para que puedan llegar a ser un instrumento efectivo de respuesta rápida militar.

Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia

Suomi luopui puolueettomuuspolitiikasta turvallisuuspoliittisena linjanaan kun se liittyi Euroopan unioniin ennen kaikkea turvallisuussyistä. Vaikka Suomi on EU-jäsenyyden myötä poliittisesti liittoutunut ja vaikka se on jatkuvasti laajentanut ja syventänyt yhteistyötään NATOn kanssa, Suomi on yhä sotilaallisesti liittoutumaton valtio. Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on ollut poikkeuksellisen vakaa kylmän sodan jälkeen ennen kaikkea siksi, että maailman voimakkain suurvalta Yhdysvallat on yhä sotilaallisesti läsnä Euroopassa ja Euroopan integraatio on jatkunut ja syventynyt. Suomi on sitonut nykyisen turvallisuuspoliittisen linjansa turvallisuusympäristönsä pysyvyyteen. Viime vuosina NATOn laajentuminen entisen Neuvostoliiton alueelle on voimistanut läntisten suurvaltojen ja Venäjän välistä valtakamppailua ja turvallisuuskilpailua Suomen lähialueella. Viimeistään Ukrainan konflikti on tehnyt ajankohtaiseksi myös kysymyksen Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta. Tässä artikkeliteoksessa turvallisuuspolitiikan asiantuntijat analysoivat keskeisimpien ulkoisten toimijoiden – EU:n, Ruotsin, Viron, Venäjän, Yhdysvaltojen ja NATOn – merkitystä Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudelle ja Suomen turvallisuudelle sekä pohtivat, onko Suomen syytä muuttaa nykyistä turvallisuuspoliittista linjaansa turvallisuusympäristössä tapahtuneiden muutosten vuoksi. Kirjoittajat myös arvioivat Suomen mahdolliseen sotilaalliseen liittoutumiseen liittyviä etuja ja haittoja verrattuna nykyiseen turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun. Teoksen kirjoittajien toisistaan poikkeavat näkemykset Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudesta, NATOn laajentumisen vaikutuksista Itämeren alueella, Venäjän valtapolitiikasta ja sen Suomelle muodostaman sotilaallisen uhan voimakkuudesta, NATOn pelotteen uskottavuudesta ja Yhdysvaltojen sitoutumisesta liittolaistensa puolustamiseen sekä Suomen NATO-jäsenyyden eduista ja haitoista valaisevat laajasti kysymystä Suomen turvallisuudesta ja turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta. Suomelle sen geopoliittinen asema Venäjälle strategisesti elintärkeiden Kuolan alueen ja Pietari–Moskova-ydinalueen välittömässä läheisyydessä on ongelmallinen maan turvallisuuden kannalta. Suurvalta Venäjä onkin edelleen keskeisin Suomen turvallisuuteen ja turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun vaikuttava ulkoinen toimija. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomella on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus liittoutua Yhdysvaltojen kanssa NATO-jäsenyyden myötä Venäjän potentiaalista sotilaallista uhkaa vastaan. Toisaalta Suomella ei kuitenkaan ole ollut pakottavaa tarvetta siihen, koska se on välillisesti hyötynyt Yhdysvaltojen suurstrategiasta Euroopassa ja koska Venäjän valtapolitiikka on kohdistunut ennen kaikkea entisen Neuvostoliiton alueelle. Vaikka Ukrainan konflikti onkin lisännyt poliittista ja sotilaallista jännitettä Itämeren alueella, tämän teoksen perusteella on kuitenkin mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta siihen, pitäisikö Suomen sen turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä tapahtuneen muutoksen seurauksena liittyä NATOn jäseneksi vai ei. Halutessaan Suomi voi siis edelleen jatkaa nykyisellä turvallisuuspoliittisella linjallaan sotilaallisesti liittoutumattomana valtiona, mutta samalla sen täytyy kuitenkin pitää myös sotilaallinen liittoutuminen avoimena turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona tulevaisuudessa.

Główne determinanty polityki bezpieczeństwa Izraela na początku XXI wieku

Wydział Nauk Politycznych i Dziennikarstwa

Definição de política de segurança informática no IPCB

Dissertação apresentada à Escola Superior de Tecnologia do Instituto Politécnico de Castelo Branco para cumprimento dos requisitos necessários à obtenção do grau de Mestre em Desenvolvimento de Software e Sistemas Interativos, realizada sob a orientação científica Professor Doutor Osvaldo Arede dos Santos, do Instituto Politécnico de Castelo Branco.

Yhteistä turvallisuutta rakentaen : poliisi- ja upseeriprofessioiden yhteiskehittelyn mahdollisuuksista

Poliisin rakenneuudistus Pora III ja Puolustusvoimauudistus 2011–2015 ovat olleet viime vuosien esimerkkejä julkisen sektorin työn tehostamisen vaatimuksista. Sekä Puolustusvoimilla että poliisilla, kahdella turvallisuusalan viranomaistaholla, on lakisääteiset tehtävänsä, jotka tulee työn tehostamisen vaatimuksista huolimatta suorittaa. Turvallisuusala yksityistyy vauhdilla, ja keskustelua käydään siitä, mitä tehtäviä viranomainen hoitaa itse, mitä annetaan kaupallisen toimijan tai järjestöjen hoidettavaksi ja mistä kansalainen vastaa itse jatkossa. Resurssi- ja tehostamisvaatimuksia mietittäessä nousee esille upseereiden kohdalla koko maan puolustus ja turvaaminen. Kyetäänkö tämän tehtävän täyttämiseen mahdollisessa sotatilanteessa enää nykyisellä tai mahdollisesti vähenevällä resursoinnilla? Poliisitoimen osalta vasteajat eri puolilla Suomea puhuttavat, samoin se, miten tehtäviä priorisoidaan hoidettavaksi. Saavatko kansalaiset enää perusoikeuksiinsa kuuluvaa arjen turvallisuutta, jonka vielä tänä päivänä katsotaan kuuluvan valtion perustehtäviin? Viranomaisten pitäisi tutkimukseen valittujen aineistojen sekä lakien perusteella hoitaa tehtävänsä laadukkaasti ja tasa-arvoisesti kaikkialla Suomessa. Nykyiset sisäistä ja ulkoista turvallisuutta käsittelevät asiakirjat, esimerkiksi strategiat, puhuvat laajasta turvallisuuskäsityksestä, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden rajojen hämärtymisestä globalisoitumisen seurauksena ja lisääntyvästä poikkihallinnollisesta yhteistyöstä toimintaa ohjaavana ajattelumallina. Viranomaisyhteisyötä tulisi lisätä osana normaalia toimintaa, samoin yhteistyötä järjestöjen, elinkeinoelämän ja jokaisen kansalaisen kanssa. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa (2013) peräänkuulutetaan uusia, innovatiivisia tapoja hoitaa sekä valtion että kuntien tehtäviä. Yhteisen toiminnan kohteen eli laajan turvallisuuskäsityksen viitekehyksessä on mahdollisuus pohtia uudenlaista turvallisuusalan viranomaisyhteistyötä, eli etsiä perusteluja upseeri- ja poliisiprofession syvemmälle yhteistyölle – yhteiskehittelylle. Tutkimukseni tavoitteena on herätellä keskustelua siitä, onko yhteisen toiminnan kohteen löytymiselle edellytyksiä. Nähtävissä on, että valtiolle kuuluvia toimintoja tehostetaan jatkossakin. Yksi järkevä tapa tehostamisessa on löytää töiden rajapintoja ja yhdistää resurssit näiden osalta. Jotta toiminta olisi tehokasta, sen pitää olla osa jokapäiväistä toimintaa eikä perustua vain muutamiin yhteistoimintaharjoituksiin tai jo tapahtuneiden poikkeustilanteiden hoitoon. Suurin osa kriisiajan toiminnasta perustuu normaaliolojen toimintaan, jolloin sen lähtökohdat voisivat olla yhteisessä työssä ja alkaa jo koulutuksesta, mikä nostetaan tässä työssä yhtenä mahdollisuutena esille. Koulutuksellinen yhteistyö ja liikkuvuus ovat eurooppalaisen tutkintojen viitekehyksen perusteella mahdollista myös kahden eri hallinnonalan koulutuksessa. Tällaista koulutuksen tehostamista haetaan tällä hetkellä muualla yhteiskunnassa. Mutta halutaanko omasta toiminnasta ja tehtävistä luopua edes osittain ja tehdä yhteistyötä mahdollisesti oman työn hallinnan, vallan tai resurssien menettämisen pelossa? Vai onko kyse vain siitä, että yhteistyön syventämiselle ei ole nähty kovinkaan suurta tarvetta tai hyötyä eikä yhteistyö näytä tuovan mitään uutta ammattikuntien osaamiseen? Tutkimuksen aineisto koostuu valtionhallinnon aineistoista, kuten strategioista, mietinnöistä ja raporteista niin sisäisen kuin ulkoisen turvallisuuden alalta. Aineistona käytetään myös upseeri- (n=71) ja poliisipäällystöopiskelijoille (n=65) suunnattua kyselyä ja kirjoitelmaa tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta vuonna 2030. Lisäksi opiskelijavastauksista tehtyä analyysia syvennetään molempien korkeakoulujen (Maanpuolustuskorkeakoulu ja Poliisiammattikorkeakoulu) rehtoreiden sekä molempien hallinnonalojen (puolustusministeriö sekä sisäministeriö) kansliapäälliköiden haastatteluilla. Aineistojen avulla pyritään herättelemään ajatuksia siitä, voisiko yhteisiä töitä löytyä yhteistyön pohjaksi. Tarkoituksena on perustella, miksi yhteistyötä kannattaa tehdä ja ikään kuin vastata etukäteen vastaväitteisiin, miksi sitä ei voitaisi tehdä. Strategioiden yhteistyön tahtotilaa verrataan muihin strategioiden toimenpide ehdotuksiin ja sitä kautta vielä kyselyaineistoon. Opiskelijakyselyllä haetaan näkemyksiä tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta ja mahdollisesta yhteistyöstä sekä sen painopisteistä. Muilla asiantuntijahaastatteluilla haetaan korkeakoulujen sekä ministeriön tason näkemyksiä opiskelijoiden mielipiteisiin. Opiskelijakyselyn avulla on haluttu selvittää sitä, mitä jo työelämässä olleet mutta vaihteeksi opiskelevat sotatieteiden maisteriopiskelijat Maanpuolustuskorkeakoulussa ja poliisin päällystötutkinnon opiskelijat Poliisiammattikorkeakoulussa ajattelevat turvallisuusalan ja -asiantuntijuuden muutoksesta. Minkälaisena he näkevät oman tulevan työnsä ja yhteistyökentän muiden viranomaisten kanssa? Selvää opiskelijavastausten mukaan on se, että turvallisuus halutaan pitää jatkossakin viranomaisen vastuulla ja välttää viimeiseen asti yksityisen sektorin liiallista vastuuta enempää kuin on pakko. Yhteistyötä halutaan edelleen lisätä, ja erityisesti tämä koskee viranomaisten välistä yhteistyötä. Tutkimus on tietoisesti rajattu koskemaan kahta turvallisuusalan viranomaistoimijaa, ammattikorkeakoulutuksen käyneitä poliiseja ja Puolustusvoimien Maanpuolustuskorkeakoulussa opiskelevia upseereita, joiden tehtävistä ja koulutuksesta on löydettävissä yhteisiä rajapintoja ja yhteistyön alueita. Kiinnostus syventyä valittuun kahteen ammattialaan johtuu myös siitä, että usein esimerkiksi sisäasianhallinnon strategioissa Puolustusvoimat jätetään ulkopuolelle varsinkin normaaliolojen yhteistyötä tarkasteltaessa tai vain yksittäisen maininnan asteelle. Sama huomio on havaittavissa puolustushallinnon strategioista. Tämä nousee esille erityisesti alueellista yhteistyötä tai viranomaisyhteistyötä pohdittaessa. Silti sekä sisäministeriön että puolustusministeriön hallinnonalan strategiat ym. perustuvat laajaan turvallisuuskäsitykseen, ja usein eri ammattikuntia analysoitaessa puhutaan tehtävistä, joita tekevät useat ammattikunnat ja professiot. Puhutaan niin sanotuista harmaista alueista. Ministeriöiden tahtotilassa ja toiminnassa on tutkimukseni mukaan nähtävissä ristiriita. Koulutuksen osalta yhteistyön lisääminen on mahdollista etenkin nyt, kun Poliisiammattikorkeakoulussa peruskoulutus on muuttunut ammattikorkeakoulutasoiseksi ja näin tämän ammattikunnan professioasema koulutuksen näkökulmasta on vahvistunut entisestään. Käsittelenkin tutkimuksessani kahta professiota professiotutkimuksen perinteisiä kriteereitä käyttäen, eli rinnastaessani näitä kahta ammattia. Rinnastettavuus koulujen kesken on tullut mahdolliseksi sekä tutkintojen että osaamisen tarkastelun näkökulmasta. Tämän myötä myös molempia korkeakouluja hyödyttävää yhteistyötä olisi mahdollista miettiä osana muutakin hallinnon tehostamista ja rauhan ajan viranomaistoimintaa.

Crises and Crisis Generations: International Conflict and Military Participation in Politics

Why do states facing high levels of international threat sometimes have militaries that are heavily involved in politics and at other times relatively apolitical, professional militaries? I argue that the answer to this puzzle lies in a state's history of 'acute' international crises rather than its 'chronic' threat environment. Major international crises lead to professionalization and de-politicization of militaries in both the short- and long-term. International crises underscore the need for the military to defend the state and highlight military deficiencies in this regard. Accordingly, major international crises lead to military professionalization and withdrawal from politics in order to increase military effectiveness. This effect persists years, and decades, later due to generational shifts in the officer corps. As the "Crisis Generation" of officers become generals, they bring with them a preference for professionalization and de-politicization. They guide the military towards abstention from politics. I test this theory using a new global dataset on military officers in national governing bodies from 1964-2008 and find strong support for the theory. Major international crises lead to two waves of military withdrawal from government, years apart. Further statistical analysis finds that this effect is most strongly felt in the non-security areas of governing, while in some cases, international crises may lead to militaries increasing their involvement in security policy-making. Further, international crises that end poorly for a state — i.e., defeats or stalemates — are found to drive more rapid waves of military withdrawal from government. The statistical analysis is supported by a case illustration of civil-military relations in the People's Republic of China, which demonstrates that the crisis of the Korean War (1950-53) led to two waves of military professionalization and de-politicization, decades apart. The first occurred immediately after the war. The second wave, occurring in the 1980s, involved wholesale military withdrawal from governing bodies, which was made possible by the ascent of the "Crisis Generation" of officers in the military, who had served as junior officers in the Korean War, decades prior.

Unidade na diversidade? A resposta da União Europeia à Rússia durante a crise ucraniana

Mestrado em Economia Internacional e Estudos Europeus

Empleo de la diplomacia preventiva por parte de la Organización de Naciones Unidas en el conflicto de Kosovo de 1998-1999

En el interés de alcanzar la estabilidad y promover el mantenimiento de la paz internacional, la diplomacia preventiva nace como un concepto generador de estrategias encaminadas a actuar antes, durante y después del conflicto. El siguiente documento busca analizar el funcionamiento de los instrumentos de diplomacia preventiva empleados por las Naciones Unidas en la crisis de Kosovo de 1998 y 1999. Esta crisis surgida a raíz del conflicto entre el gobierno serbio y un movimiento disidente, conocido como el Ejército de Liberación Albano-Kosovar, que pretendía darle un perfil más autónomo al territorio y a la población albano-kosovar, reveló una serie de debilidades estructurales que sigue enfrentando este mecanismo en la resolución de conflictos étnicos al interior de los Estados.