Avaluació de l’aplicació de l’experiència pilot de mediació i reparació en la jurisdicció penal ordinària (novembre de 1998 a novembre de 1999)

Des de l’entrada en vigor del nou Codi Penal de 1995, la Direcció General de Mesures Penals Alternatives i Justícia Juvenil ha realitzat un nombre reduït de mediacions. Al novembre de 1998, es va iniciar un programa pilot en alguns jutjats penals i d’instrucció de Catalunya, basat en l’anàlisi de les possibilitats d’aplicació de la reparació a la víctima. També s’estudiaven les primeres experiències de mediació i les tècniques de mediació adquirides pels professionals de la Direcció General en els àmbits de la mediació penal juvenil i la mediació familiar. En aquest estudi, s’avaluen els objectius respecte de l’infractor (responsabilització de les accions i reparació), la víctima (participació en la resolució, sentir-se reparada...), la justícia (promoure la responsabilització, la reparació i la pau social, garantir la resolució...) i la comunitat (apropar la justícia als ciutadans). Els resultats mostren la rellevància que està adquirint la justícia restauradora i la necessitat de facilitar eines perquè es pugui desenvolupar, tot i que de moment el nombre de casos derivats ha estat baix. S’ha demostrat la necessitat de flexibilitat en el tractament dels casos a causa de la diversitat de conflictes. També s’ha vist la necessitat de promoure la formació dels professionals que hi intervenen i d’impulsar reformes legislatives.

The pattern of health care use of older prisoners in Switzerland.

Introduction: Population ageing is a worldwide phenomenon that forces us to make radical changes on multiple levels of society. So far, studies have concluded that the health, both physical and mental, of prisoners in general and older prisoners in particular is worse than that of the general population. Prisoners are reported to age faster as compared to adults in the community. However, to date, very little is known about the actual healthcare conditions of older prisoners and almost no substantial knowledge is available concerning their patterns of healthcare use. Method: A quantitative study was conducted in four prisons for male prisoners in Switzerland, including two open and two closed prisons situated in different cantons. In this study, medical records of older prisoners (50+) were obtained from the respective authority upon consent and total anonymity was ensured. Data gathered from all available medical records included basic demographic information, education and prison sentencing. Healthcare data obtained were extensive in nature encompassing data related to illness types, number of visits to different health care providers and hospitals. The corresponding reasons for visits and outcomes of these visits were extracted. All data are analysed using statistical software SPSS 20.0. Results: Data were extracted for a total of 50 older prisoners living in Switzerland. The chosen prisons are located in German-speaking cantons. Preliminary results show that the age average was 56 years. For more than half, this was their first imprisonment. Nevertheless, a third of them were sentenced to measures (Art. 64 Swiss Criminal Code) which means that the length of the detention is indefinite and while release is possible it is in most cases not very likely. This entails that these prisoners will grow old in prison and some will even spend their remaining years there. Concerning their health, a third of the sample reported respiratory and cardiovascular illnesses and half reported suffering from some form of musculoskeletal related pain. Older prisoners were prescribed on average only 3.5 medications, which is significantly fewer than the number of medication prescribed to younger prisoners, whose data were also sampled. Conclusion: Access to healthcare is a right given to all prisoners through the principle of equivalence which is generally exercised in Switzerland. Prisoners growing old in prison will represent a challenge for prison health care services.

FY2016 Public Safety Advisory Board Annual Report:Legislative Recommendations to the General Assembly, December 1, 2015

The Iowa General Assembly, during its 2010 legislative session, created a new body, the Public Safety Advisory Board (PSAB). The purpose of the Board is to provide the General Assembly with an analysis of current and proposed criminal code provisions. The mission of this Board is to provide research, evaluation, and data to the General Assembly to facilitate improvement in the criminal justice system in Iowa in terms of public safety, improved outcomes, and appropriate use of public resources.

VELALLISEN EPÄREHELLISYYS RIKOKSENA: Tunnusmerkistön tulkintaa oikeuskäytännön avulla

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää velallisen rikoksiin kuuluvaa velallisen epärehellisyyttä koskevaa lainsäädäntöä (rikoslain 39 luvun 1§), säännöksen tunnusmerkistöä ja tulkintaa oikeuskäytännön avulla. Velallisen epärehellisyyteen syyllistytään hävittämällä tosiasiallisesti omaisuutta tavalla, joka loukkaa velkojia. Tutkimuksessa on pyritty selvittämään mitkä liiketoimintaan liittyvät keinot ovat sallittuja ja mitkä kiellettyjä velallisen epärehellisyysrikoksissa. Teoriaosassa käydään läpi velallisen epärehellisyyteen liittyvää lainsäädäntöä, lain esitöitä sekä aiempia tutkimuksia. Empiriaosassa käydään läpi velallisen epärehellisyysrikosten oikeustapauksia ja niiden avulla selvitetään käytännössä toteutunutta tunnusmerkistön tulkintaa. Tutkitun aineiston mukaan tyypilliset velallisen epärehellisyyteen syyllistyneet yrittäjät ovat pienten yritysten omistajayrittäjiä, jotka pelastavat heikossa taloudellisessa tilassa olevista yrityksistä varoja itselleen. Usein rikossyyte näyttää tulevan yllätyksenä, mutta on myös tapauksia joihin liittyy useita eri rikoksia ja teot vaikuttavat selvästi tahallisilta.

La introducción del delito de "atti persecutori" en el Código penal italiano: La tipificación del stalking en Italia

El presente estudio expone la regulación del nuevo delito de "atti persecutori" introducido en el Código Penal italiano. El Decreto Legge 11/2009, de 23 de febrero, convalidado por el Parlamento italiano mediante la Ley 28/2009, ha incluido un nuevo art. 612 bis al CP italiano. Con la inclusión de dicho delito entre los que protegen la libertad del individuo Italia se incorpora a la corriente político-criminal que propugna la criminalización del stalking. La incriminación de dichas conductas de acoso constituye una orientación iniciada en Estados Unidos a principios de los 90, que ha colonizado otros países del Common Law y que finalmente ha llegado a la Europa continental. En este trabajo se analizan básicamente los elementos del tipo del nuevo delito italiano. Sin embargo, no se deja de atender ni a la previa conceptuación de este fenómeno ni a otras medidas protectoras de la víctima del stalking que se incorporan al ordenamiento italiano mediante la presente Ley.

Trata de seres humanos y delincuencia organizada: conexión entre ambos fenómenos criminales y su plasmación jurídico-penal

Este trabajo aborda el estudio del tipo cualificado del delito de trata de personas cometido en el seno de organizaciones o asociaciones criminales introducido en el Código penal en la reforma de 2010. Con dicha finalidad, se analizan los mandatos de incriminación de esta forma de comisión del delito de trata en instrumentos normativos internacionales y se coteja la coherencia de la regulación interna española con las obligaciones de tipificación asumidas por el Estado español conforme a dichos instrumentos, analizando críticamente la duplicidad incriminatoria de esta manifestación delictiva en nuestro código penal. El estudio jurídico se completa con el análisis fenomenológico acerca de la relación entre el fenómeno de la trata de seres humanos y el de la delincuencia organizada.

El delito de trata de personas: análisis del nuevo artículo 177 bis CP desde la óptica del cumplimiento de compromisos internacionales de incriminación

El artículo analiza los elementos esenciales del nuevo delito de trata de personas que incorporado al CP mediante la reforma de 2010. Asimismo explora la tipificación de la trata de personas en Derecho comparado, los compromisos internacionales adquiridos por el Estado español acerca de la incriminación de esta conducta y su nivel de cumplimiento con el nuevo delito.

Hallinnollinen sanktiointi

Tausta Suomessa lainsäätäjä reagoi helposti yhteiskunnalliseen häiriötekijään rikosoikeuden keinoin. Tästä on osoituksena se, että syksyllä 2010 varsinaisen rikoslain lisäksi rikoksesta oli säädetty 256 eri laissa. Suomalainen, lähtökohdiltaan maltillinen kontrolli- ja kriminaalipolitiikka on 1970-luvulla linjatun vastaisesti johtanut 2000-luvulle tultaessa rikosoikeudellisen kontrollin lisääntymiseen ja jopa kiristymiseen. Raja rikosten ja rikkomusten välillä on liudentunut ja paikoitellen kadonnut ja erityisesti turvallisuudesta on kehittynyt – käsitteeseen liittyvistä oikeudellisista jännitteistä huolimatta – keskeinen rikosoikeudellisen sääntelyn oikeutusperuste. Rikosoikeuden käyttäminen vähäisten rikosten kontrollointiin on aiheuttanut Suomeen viivästymisen ongelman. Yleisessä tiedossa on se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut 2000-luvulla Suomelle kymmeniä tuomioita siksi, että rikosjuttuja on käsitelty viranomaisissa ja tuomioistuimissa liian kauan. Vähemmän on sen sijaan keskusteltu siitä, että myös vähäiset rikokset viivästyvät rikosoikeuden alan laajetessa ja viranomaisten voimavarojen ehtyessä. Suomessa ongelmaa on pyritty hoitamaan rikosoikeudellista toimivaltaa hallintoviranomaisille delegoimalla tilanteen ollessa nyt se, että uuden sakkomenettelylain voimaan tullessa noin 90 % rikosoikeudellisesta kompetenssista on poliisilla ja muilla hallintoviranomaisilla. Se taasen on ongelmallista perustuslain 3 §:ssä säädetyn vallanjakoperiaatteen kannalta. Välttämätöntä on korostaa myös sitä, että pääosin rikosoikeudelliseen kontrolliin perustuva systeemi aiheuttaa rikosoikeuden inflaatiota: rikosoikeuden arvostuksen vähenemisestä aiheutuvia ei-mittavissa olevia kuluja. Rikosoikeuden laajenemista vastaan esitetään kuitenkin harvoin kritiikkiä. Rikosoikeustieteen piirissäkään sille ei ole esitetty vakavasti otettavaa vaihtoehtoa. Esimerkiksi hallinnollisia sanktioita ei ole Suomessa – ei tosin muissa Pohjoismaissakaan – koettu rikosoikeuden vaihtoehtona, vaan usein rikosoikeutta täydentävänä järjestelmänä. Hallinnollisten sanktioiden käyttäminen rikosoikeuden ohessa ei ole ollut yksiselitteistä ja jäsenneltyä, yleisiin oppeihin perustuvaa. Kontrollin erityisille alueille, esimerkiksi sotilaskontrolliin, on lisäksi kehittynyt rikos- ja hallinto-oikeuden sekajärjestelmiä. Tutkimuskysymykset Käsillä olevassa artikkelimuotoisessa väitöskirjatutkimuksessa pyritään hahmottelemaan rikos- ja hallinto-oikeudellisten rangaistusjärjestelmien välisiä eroavaisuuksia Suomessa. Tutkimuksen keskeisin tehtävä on sen pohtiminen, millä tavalla 2010-luvulle tultaessa olisi tutkimuksen empiiriset ja teoreettiset lähtökohdat huomioon ottaen järkevää ja tarkoituksenmukaista rangaista. Tällä perusteella kehitetään yksikertaista hallintosanktiointiteoreettista mallia, että sitä hyväksikäyttäen lainvalmisteluprosessin sanktiointitilanteessa, sanktiosta päätettäessä, olisi mahdollista asettaa oikeusturvan vähimmäistakeet täyttävällä tavalla oikeus- ja muilta vaikutuksiltaan rationaalinen seuraamus sekä säätää sen määräämiseksi yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan tehokas ja riittävän oikeusturvallinen menettely. Tutkimustehtävä on tiivistetysti 1) hallinnollisten sanktioiden ja rikosoikeudellisten rangaistusten ja niiden alan määrittäminen, 2) hallinnollisten sanktioiden sääntelymallien valintaperusteluiden selvittäminen, 3) hallintosanktioteoreettisen mallin kehittäminen lainvalmisteluprosessia varten sekä 4) de lege ferenda -suositusten tekeminen rangaistavuuden hyväksyttävyyden ja joutuisuuden parantamiseksi. Menetelmä ja aineistot Tutkimus kytkeytyy teoreettisen rikosoikeustieteen, hallinto-oikeustieteen ja prosessioikeustieteen alalle ja se on luonteeltaan ongelmakeskeinen. Tieteenalojen väliset painotukset ja niiden vaikutus vaihtelevat tutkimuksessa. Vaikka tutkimus on monella tavalla luonteeltaan teoreettinen, siinä rakennetaan nimenomaan lainsäädäntötyötä ja lainvalmistelua tukevaa tutkimusta ja teoriaa. Tältä osin näkökulma liittyy kriminalisointiteoreettisessa tutkimuksessa hahmotettuun lainsäätäjän oikeuslähdeoppia koskevaan uuteen näkökulmaan, jolla on yhteyksiä lainsäädäntötutkimukseen ja oikeusteoriassa hahmotettuun legisprudence-tutkimusuuntaukseen, näkökulman suuntautuessa lainsäädäntötasolle. Tutkimuksen lähteistä suurin osa on oikeustieteellistä kirjallisuutta, jonka pääosa muotoutuu suomalaisesta oikeustieteellisestä kirjallisuudesta. Myös pohjoismaalaista, saksalaista ja hieman myös anglosaksista kirjallisuutta on käytetty. Kansainvälisten kirjallisuuslähteiden merkitys ei ole ollut merkittävä, koska kattava eurooppalainen näkemys aihepiiristä on pyritty saamaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä hyödyntäen. Tutkimuksen lähteinä on käytetty laajasti myös kansallista lainvalmisteluaineistoa, erityisesti hallituksen esityksiä ja perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntöä. Johtopäätökset Kriminaali- ja/tai kontrollipolitiikassa on juuri nyt tärkeää pohtia, millä tavalla 2010-luvulle tultaessa on järkevää ja tarkoituksenmukaista rangaista. Tähän voisi olla mahdollista vastata tutkimuksessa kehitettävällä hallintosanktiointiteoreettisella mallilla. Mallin kehittäminen on edellyttänyt yhteiskunnallisten sanktiokäytäntöjen oikeusvaltioopillista tarkastelua, jolloin sanktioiden yhteiskunnalliseen merkitykseen pureutuminen kuvailee myös sitä, millainen modernin oikeusvaltion tila tällä hetkellä on. Perinteisten oikeusvaltioiden paradigmojen käyttäminen ei välttämättä edistä relevantin oikeusvaltiollisen sanktiointiteoreettisen mallin kehittämistä. Voi olla niinkin, että klassinen oikeusvaltio-oppi ja oletetunlaiset rikosoikeuden erityiset elementit eivät enää vastaa yhteiskuntatodellisuutta. Näin rankaisemisen yleiset opit voivat nousta kehittämisen kohteeksi oikeusvaltiollisuuden elementtien toteuttamiseksi valtavasta kasvaneessa hallintoyhteiskunnassa – hallinto-johtoisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Suomen rikoslaki sisältää laajassa merkityksessä sadoittain erilaatuisia kriminalisointeja, joiden merkitys on usein hallinnon toimintaa subventoiva, symbolinen tai jonkin toisen kriminalisoinnin vaikutusta tehostamaan pyrkivä. Tällainen rikoslaki on tehtävänsä, vaikuttavuutensa ja hyväksyttävyytensä kannalta ongelmallinen. Suomalainen hallinnollisten sanktioiden järjestelmä ei sekään ole järkevä ja tarkoituksenmukainen, yleisiin oppeihin perustuva systeemi. Myös yleiseurooppalainen kehitys näyttäisi viittaavan siihen, että Suomessa on tarve kehittää sekä rikosoikeutta että sille vaihtoehtoista hallintosanktioiden järjestelmää, sanktio-oikeutta. Tämä edellyttää lainsäädäntöuudistuksia.

Verorikokset, erityisesti silmällä pitäen törkeää veropetosta

Tutkimusongelmana tutkimuksessani on törkeys veropetoksissa ja keskeisenä tavoitteenani on selvittää niitä edellytyksiä, jotka on asetettu rikoslain 29 luvun 2 §:ssä mainitun rikoksen tekomuodon tunnusmerkistön täyttymisen edellytykseksi. Veropetossäännös on ollut rikoslaissa jo vuodesta 1889, mutta veropetoksen törkeästä muodosta on säännös ollut vasta vuodesta 1972. Veropetoksen tekomuotoja ovat väärän tiedon antaminen, tiedon salaaminen, verotusta varten säädetyn velvollisuuden laiminlyönti eli passiivinen veropetos ja muu petollisuus. Veropetos katsotaan törkeäksi, jos veropetoksessa on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä, rikos on tehty erityisen suunnitelmallisesti ja veropetos on kokonaisuutena arvostellen ollut törkeä. Tutkimukseni on talousoikeudellinen, joka sijoittuu vero- ja rikosoikeuden alalle. Tutkielman tutkimusote on oikeusdogmaattinen, jolloin tutkimuksessa hyödynnetään lainopillista menetelmää. Tutkimusainesto, jonka avulla tutkimusongelmaan etsitään vastausta, koostuu oikeuskirjallisuudesta, lainsäädännöstä, lainvalmisteluaineistosta sekä oikeuskäytännöstä, tarkemmin Korkeimman oikeuden oikeustapauksista 2000-2011 väliseltä ajalta.

Keinotekoiset järjestelyt ulosottomenettelyssä

Ulosotolla tarkoitetaan velallisen tuloon ja omaisuuteen kohdistuvaa pakkotäytäntöönpanoa laiminlyötyjen maksujen ja muiden velvoitteiden hoitamiseksi. Ensisijaisesti ulosmittaus tapahtuu velallisen julkisesta omaisuudesta. Mikäli velallinen on keinotekoisia järjestelyjä hyödyntäen siirtänyt omaisuuttaan lähipiirin omistukseen toimien silti tosiasiallisen omistajan tavoin, voidaan omaisuus ulosmitata Ulosottokaaren 4:14 §:n perusteella. Tutkimuksessa on esitelty keinotekoisiin järjestelyihin liittyviä piirteitä ja niiden käsittelyä ulosotossa. Kyseessä on lainopillinen tutkimus, jossa on myös käytetty oikeustapauksia ja tilastoja antamaan syvyyttä ja selvyyttä aiheeseen. Tutkimuksessa saatiin selville, että keinotekoisilla järjestelyillä on paljon yhteistä velallisen rikosten ja keinotekoisten järjestelyn kanssa. Tutkimuksessa havaittiin myös, että asianosaisten oikeuksien toteutumiseen pakkotäytäntöönpanossa on kohdistettava erityistä huomiota. Lisäksi todettiin, että ulosottomenettelyn summaarisen luonteen vuoksi tutkinnallisesti haastavat keinotekoiset järjestelyt on järkevää tarvittaessa siirtää erikoisperinnän käsiteltäväksi. Erikoisperintä toimii ulosottolaitoksen tutkinnallisena osastona tapauksille, joihin normaalissa täytäntöönpanossa eivät riittäisi aika ja resurssit. Keinotekoisia järjestelyjä tutkittaessa kokonaisarvionti ja asianmukainen huolellisuus on tärkeää. Pelkät yksittäiset tunnusmerkit ja indisiot järjestelyn keinotekoisuudesta eivät ole riittäviä sen sivuuttamiseksi. Tutkimuksen perusteella on todettavissa, että keinotekoisen järjestelyn sivuuttamiseen ei lähdetä helposti, koska vaarana on asianosaisten oikeuksien loukkaaminen. Säännös keinotekoisista järjestelyistä on tutkimuksen perusteella erittäin tärkeä ulosottotoimen uskottavuuden turvaamiseksi.

Corporal punishment : understanding the debate in Canada

There has been considerable debate over whether corporal punishment against children should be prohibited in Canada. Various organizations, most notably the Canadian Foundation for Children, Youth and the Law, have argued that the Canadian Government should ban the use of corporal punishment by repealing the specific section of the Canadian Criminal Code that provides parents with a legal defence to use corporal punishment against their children; this provision is outlined in Section 43 of the Criminal Code. Recently, the Canadian Foundation for Children, Youth and the Law challenged the constitutionality of Section 43 before the Supreme Court of Canada. The organization claimed Section 43 is unconstitutional. It violates children's Charter rights, such as the right to security of a person (Section 7), the right to be protected from cruel and unusual treatment (Section 12), and denies children the same protection adults receive under the law. Both the Canadian government and the Supreme Court of Canada reject the Foundation's arguments. Examining the federal government and the judicial system's rationale for refusing to remove Section 43 of the Canadian Criminal Code discloses how the parent-child relationship is perceived. This thesis examines how the parent-child relationship is perceived by the Canadian government and the issues that arise from such a view. This examination is essential for the comprehension of why Canada's corporal punishment law was enacted and remains in effect today.

L'erreur judiciaire : une démonstration difficile

"Mémoire présenté à la Faculté des études supérieures en vue de l'obtention du grade de Maîtrise en droit (L.L.M.)"

Une injustice programmée? : le point de vue des personnes itinérantes sur leur judiciarisation et leur incarcération

Cette recherche s'intéresse aux perceptions des personnes itinérantes sur leur judiciarisation et leurs incarcérations. La judiciarisation s'opère suite à la remise de constats d'infractions en lien avec les règlementations municipales de la ville, celles de la Société des Transports de Montréal ainsi que le Code de Sécurité Routière. Elle relève donc de la procédure pénale, par opposition au code criminel et concerne des infractions mineures, souvent en lien avec des incivilités. Ultimement, la judiciarisation conduit à l'emprisonnement faute de paiement de l'amende. L'objectif de cette recherche est de mieux comprendre les perceptions à partir d'une compréhension des effets au plan matériel, des relations entretenues avec les différents acteurs socio-judiciaires et du regard que les personnes portent sur la justice à partir de leur expérience. Ancrée dans un cadre théorique fondé sur la reconnaissance (Honneth, 2000), l'expérience de judiciarisation et de l'incarcération est conçue et révélatrice d'un rapport entre la personne itinérante et le système de justice. Pour réaliser cette étude, deux méthodologies complémentaires ont été utilisées. La première s'appuie sur 29 entrevues réalisées avec des personnes itinérantes, portant sur leurs expériences de judiciarisation et sur leur expérience de rue. La seconde a consisté en une analyse statistique descriptive des dossiers judiciaires des 29 personnes, dossiers comprenant l'ensemble des infractions reprochées (criminelles et pénales) ainsi que le processus judiciaire suivi par chacune.

La difficile réconciliation de la vérité et de l'équité dans la procédure pénale en matière d'agression sexuelle

Dans ce mémoire, nous nous interrogeons sur de nouvelles règles de preuve du Code criminel pour déterminer si elles ont complètement éliminé le phénomène de victimisation des plaignantes dans les procédures en matière d'agression sexuelle. Nous émettons l'hypothèse qu'elles n'ont pas éliminé le traitement inéquitable des victimes dans le procès pénal et que ce traitement inéquitable nuit autant à la recherche de la vérité qu'au respect des droits des plaignantes. Nous examinons d'abord les droits constitutionnels respectifs de la plaignante et de l'accusé dans le procès en matière de crimes sexuels et leur interaction avec des règles qui portent sur la réputation et l'état de santé des deux protagonistes dans de telles affaires. Nous observons que ces règles de preuve offriraient une symétrie apparente au sujet du traitement de la mauvaise réputation de l'accusé et de la réputation sexuelle et la santé mentale de la victime dans la procédure. Cette symétrie serait toutefois imparfaite, inappropriée ou biaisée par le caractère adversaire du procès et la priorité accordée aux droits constitutionnels de l'inculpé et ce, parfois même au détriment de la vérité et de la justice. Enfin, nous proposons des modifications aux règles actuelles de preuve et de procédure en matière d'agression sexuelle pour favoriser une meilleure recherche de la vérité et un respect accru des droits constitutionnels des victimes

Jeunes filles mineures traduites devant la Cour des jeunes délinquants de Montréal de 1912 à 1949 : problèmes et procédure judiciaire

L’objectif de ce mémoire est de décrire et expliquer le traitement des jeunes filles traduites devant la Cour des jeunes délinquants de Montréal durant toute la période de son existence, soit de 1912 à 1950. Une analyse statistique a tout d’abord été utilisée sur un échantillon de 1 465 jeunes filles pour lesquelles nous avions des données quantitatives provenant du plumitif de la cour. Une analyse documentaire a ensuite été utilisée sur un sous-échantillon de 126 mineures pour lesquelles nous avions accès aux divers documents contenus dans leur dossier judiciaire. L’analyse met particulièrement en évidence la différence d’application de la loi en fonction du sexe des mineurs traduits devant la cour. Les jeunes filles sont poursuivies pour des motifs différents de ceux pour lesquels on poursuit les garçons : elles sont particulièrement poursuivies pour des infractions spécifiques aux mineurs telles que l’incorrigibilité, les infractions à caractère sexuel, la désertion ou la protection. Les garçons, quant à eux, sont davantage poursuivis pour des infractions prévues au Code criminel (notamment le vol). Les mineures sont plus souvent amenées devant la cour par leurs parents plutôt que par les officiers de la cour et se voient imposer des mesures différentes de celles qu’on impose aux garçons pour une même infraction. Le placement est ainsi plus fréquemment utilisé chez les filles que chez les garçons et la probation plus fréquemment utilisée chez ces derniers. La définition de ce qui pose problème chez ces mineures et les solutions souhaitables pour y remédier varient en fonction des différents acteurs (les agents de probation, les officiers de la cour, les parents et les mineures elles-mêmes).