Tietensä tai törkeästä huolimattomuudesta? Veronkorotuksen määrääminen verotusmenettelystä annetun lain 32.3 §:n perusteella oikeuskäytännön valossa

Tutkielmassa tarkastellaan veronkorotuksen määräämistä verotusmenettelystä annetun lain (VML) 32.3 §:n perusteella oikeuskäytännön valossa. Kyseisen pykälän perusteella määrätään ankarimmat veronkorotukset ja veronkorotus voi olla 0-30 prosenttia tuloon lisätystä määrästä. Tutkielman perusteella oikeuskäytännön valossa veronkorotus voidaan määrätä VML 32.3 §:n perusteella mikäli on osoitettavissa, että verovelvollinen on ollut tietoinen tekemästään virheestä esimerkiksi aiemman ohjauksen perusteella tai, mikäli verovelvollisen olisi pitänyt olla tietoinen tekemästään virheestä esimerkiksi asian verotuksellisen selvyyden vuoksi ja hänen voidaan tästä syystä katsoa toimineen törkeästä huolimattomuudesta. Mikäli asia kuitenkin on tulkinnanvarainen tai verovelvollinen on todistettavasti pyrkinyt selvittämään asiaa, veronkorotus ei tule määrättäväksi VML 32.3 §:n perusteella. Veronkorotus voidaan määrätä, mikäli tehdyllä virheellä on vaikutusta verovelvollisen verotettavaan tuloon ja korotuksen tulisi olla korkeintaan noin 5 prosenttia lisätystä tulosta. Oikeuskäytännön valossa verotusmenettelyn yhteydessä määrättävät veronkorotukset ovat yleisesti ottaen liian korkeita ja verohallinnon ohjeistusta tulisi tältä osin muuttaa paremmin lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä vastaavaksi.

Poliisin salaiset tiedonhankintakeinot ja yksityiselämän suoja

Tutkimuksessa selvitetään ensinnäkin, mitä vaatimuksia yksityiselämän suoja osana perusoikeusjärjestelmää asettaa poliisin salaisia tiedonhankintakeinoja koskevalle lainsäätämiselle. Tutkimuksessa selvitetään lisäksi, miten nykyinen lainsäädäntö vastaa yksityiselämän suojasta seuraaviin vaatimuksiin, ja miten lainsäädäntöä tulisi mahdollisesti kehittää, jotta se paremmin vastaisi näihin vaatimuksiin. Perus- ja ihmisoikeuksien merkitys on lisääntynyt myös lain soveltamisen osalta, ja tästä syystä tutkimuksessa selvitetään, mitä vaatimuksia perusoikeusjärjestelmä asettaa salaisia tiedonhankintakeinoja koskevalle lain soveltamiselle. Tutkimuksen kohteena on pakkokeinolain (806/2011) 10 luvussa säädetyt keinot, joita käytetään rikosten selvittämiseen sekä poliisilain (872/2011) 5 luvussa säädetyt keinot, joita käytetään rikosten estämiseen ja paljastamiseen. Tässä tutkimuksessa perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuden perusteella määrittyy se, millä ehdoilla ja missä laajuudessa salaisten tiedonhankintakeinojen käyttö on mahdollista. Tutkimuksessa selviää, että salaisia tiedonhankintakeinoja koskevaa sääntelyä tarvitaan nimenomaisesti tietyistä asiakokonaisuuksista. Kun tiedonhankintakeinojen käyttöön liittyviä intressejä pyritään sovittamaan yhteen, pelkkä punninta ei ole riittävää, vaan tärkeää on havaita, mitkä konkreettisemmat tekijät vaikuttavat ratkaisun tekemiseen lainsäätämisessä ja lain soveltamisessa. Ihmisarvon loukkaamattomuutta kunnioittavassa oikeusvaltiossa sääntelylle asettuu myös tiettyjä ehdottomia rajoja. Tutkimuksessa selviää myös, että tutkimustietoa eri tiedonhankintakeinojen tehokkuudesta tulisi saada lisää, jotta voidaan paremmin arvioida eri keinojen oikeasuhtaisuutta. Joidenkin tiedonhankintakeinojen edellytykset on muotoiltu niin, että on kyseenalaista, toteutuvatko luottamuksellisen viestin salaisuutta koskevan lakivarauksen vaatimukset. Tulisi myös pohtia, tarvitaanko ainakin joidenkin keinojen osalta hankittujen tietojen käsittelemistä ja hävittämistä valvomaan jokin poliisin nähden ulkopuolinen taho, jotta yksilön oikeusturva voitaisiin turvata paremmin. Jatkossa tulisi edelleen kiinnittää huomiota myös siihen, että tiedonhankintakeinoja koskevien lupapäätösten ja -hakemusten perustelut ovat riittävät. Eduskunnan oikeusasiamiehen suorittama valvonta on ollut merkittävää yksilön oikeusturvan toteutumisen kannalta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että erillisen valvontaelimen perustaminen olisi tärkeää, jotta voitaisiin varmistaa tiedonhankintakeinojen riittävän perusteellinen valvonta.

CISE-hanke ja rannikkovartiostotehtävät Suomessa

Euroopan komissio vahvisti kattavan meripolitiikan kehittämisen yhdeksi kauden 2005–2009 strategisista tavoitteistaan. Merten tehokas hallinnointi on EU:lle elinehto niin talouden kilpailukyvyn kuin ihmisten hyvinvoinninkin kannalta. Euroopan unionin yhdennetty meripolitiikka (Integrated Maritime Policy, IMP) kattaa kaikki meriin ja rannikkoalueisiin liittyvät hallinnonalat ja politiikanlohkot. Sen jalkauttamiseen pyritään hankkeilla jotka koordinoidaan EU-tasolla ja toteutetaan kansallisella tasolla. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Eurooppalaisen merivalvontaverkoston luomiseksi aloitet-tua CISE-hanketta (Common Information Sharing Environment), joka kuuluu tärkeäksi nostetun Eurooppalaisen merivalvontaverkosto-hankkeen alle. Tutkimustehtävänä tässä tutkielmassa on selvittää EU:n CISE-hankkeen toteutuessaan tuomat mahdollisuudet Rajavartiolaitoksen rannikkovartiostotehtävien täyttämisessä. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen, analyysimenetelmä on induktiivinen lähdeaineistoanalyysi. Tutkielman keskeisen aineiston muodostavat EU:n CISE-hankkeen asiakirjat, asiantuntijahaastattelut, kansallinen ja kansainvälinen lainsäädäntö sekä Rajavartiolaitoksen julkinen materiaali. Tutkimuksen perusteella suurimmat hyötyjät CISE-hankkeesta tulevat todennäköisesti olemaan moniviranomaistehtävät ja kansainvälistä yhteistyötä vaativat tehtävät, kuten suuret ympäristöonnettomuudet tai meripelastustehtävät, sekä rajat ylittävän rikollisuuden torjunta rannikkoalueilla.

Aurinkoenergian hyödyntäminen Lappeenrannassa

Työssä tarkastellaan aurinkosähkönjärjestelmän kannattavuutta sähkön pientuotannossa. Työn tavoitteena on tarkastella asioita, jotka vaikuttavat aurinkosähkön tuotannon tehokkuuteen, kustannusrakennetta, lainsäädäntöä, aurinkosähkön tuotantotapoja ja aurinkosähkön tulevaisuutta Lappeenrannassa. Työssä keskitytään tarkastelemaan ostosähkön osittaista korvaamista aurinkosähköllä Lappeenrannassa.

Joukkorahoitus innovaatioiden kaupallistamisen tukena

Työn tarkoituksena on perehtyä joukkorahoitukseen ja sen merkitykseen innovaatioiden kaupallistamisessa. Esittelemme joukkorahoitusta yrittäjän ja sijoittajan kannalta. Tuomme esille, miten joukkorahoitusprosessi toimii ja kuinka prosessissa onnistuu. Käytämme yritysesimerkkeinä onnistuneita ja epäonnistuneita projekteja. Joukkorahoitus on osa joukkoistamista, joka on terminä uusi, mutta joukkoistamista on tehty jo pidemmän aikaa. Joukkoistamisella tarkoitetaan suuren ihmisjoukon valjastamista yhteiseen päämäärään työn osittamisen avulla. Näiden yksilöllisistä osatöistä koostetaan kokonainen lopputulos. Joukkorahoitus on yksi joukkoistamisen merkittävimmistä muodoista. Joukkorahoituksessa osatyönä on pelkistetysti pienen rahasumman sijoittaminen projektiin. Sijoittaja saa erilaisia asioita vastineeksi sijoitukselleen. Joukkorahoitus on myös noussut suureksi mahdollisuudeksi uusille yrityksille uudenlaisena rahoituskanavana. Nykyaikainen lainsäädäntö on hidastanut joukkorahoitustoimintaa, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa on lähdetty parantamaan uusien yritysten mahdollisuuksia saada rahoitusta ja menestyä. Yrittäjät lähtevät usein riittämättömällä valmistautumisella suoraan rahoituskierrokselle, jolloin epäonnistuminen on yleistä. Onnistuneet valmistautumiset on hoidettu kunnolla ja markkinointi on aloitettu jo ennen rahoituksen alkamista.

Sisäisten palveluiden siirtohinnoittelu

Siirtohinnoittelu on yksi kansainvälisten konsernien tärkeimmistä verokysymyksistä ja samalla yksi valtioiden suurimmista verotukseen liittyvistä ongelmakentistä. Yhteinen konserni-intressi ja erot valtioiden verojärjestelmissä saattavat houkutella konserniyhtiöitä poikkeamaan markkinaehtoisesta hinnoittelusta keskinäisissä liiketoimissaan ja sisäinen palvelukauppa sisältää erityisen suuren verosuunnitteluriskin palveluiden moninaisen ja aineettoman luonteen vuoksi. Kansainvälisen verotuksen näkökulmasta on keskeistä tunnistaa, onko sisäistä palvelua todellisuudessa suoritettu ainakaan siinä mittakaavassa, että se oikeuttaa tai velvoittaa perimään sisäistä palvelumaksua ja onko suoritteen ominaisuuksista johtuen kyseessä edes liiketulona verotettava palvelu vai jokin muu suorite. Tulotyyppien erilainen verokohtelu luo kannusteen pyrkiä määrittämään sisäinen palvelusuorite erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa palvelua tarjotaan jonkin muun suoritteen yhteydessä ja suoritteiden välinen rajapinta on häilyvä. Palveluiden määrittäminen on olennaista myös markkinaehtoisen hinnan asettamisen ja siirtohinnoittelumenetelmän valinnan kannalta. Yhteisestä konserni-intressistä johtuen palveluiden siirtohinnoittelua tarkastellaan objektiivisesta näkökulmasta ja palvelumaksun perimisoikeuden ja -velvollisuuden lähtökohtana on palvelua vastaanottavan konserniyhtiön hyödyn odotus. Palvelumaksu on lähtökohtaisesti veloituskelpoinen silloin, kun riippumattomien yritysten välillä oltaisiin valmiita maksamaan vastaavasta palvelusta ja korvaus perustuu spesifiin toimintaan. Myös palveluiden yksilöllisillä ominaisuuksilla on vaikutusta veloituskelpoisuuden arvioinnissa. Palvelumaksun määrittämisessä voidaan lähtökohtaisesti soveltaa mitä tahansa OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden mukaista menetelmää, mutta kustannusvoittolisämenetelmän ja kustannuspohjaisten menetelmien yleensäkin on todettu soveltuvan parhaiten juuri palveluiden siirtohinnoitteluun. Tutkielma edustaa lainsäädännölliseltä perustaltaan vero-oikeudellista tutkimusta ja se käsittelee palveluiden siirtohinnoittelua kansainvälisen vero-oikeuden ja tuloverotuksen näkökulmasta. Oikeusdogmaattiselle tutkimusotteelle tyypilliseen tapaan tutkielmassa pyritään säännönmukaisesti systematisoimaan ja tulkitsemaan voimassa olevaa lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä. Tarkastelu pohjautuu pääasiassa kansalliseen lainsäädäntöön ja oikeuskäytäntöön, oikeuskirjallisuuteen, lain valmisteluaineistoihin, sekä Euroopan Unionin ja OECD:n tuottamiin materiaaleihin. Keskeisessä asemassa ovat erityisesti OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden sisäisiä palveluita koskevat ohjeistukset, sekä tulotyyppien rajanvetokysymysten osalta OECD:n malliverosopimuksen kommentaariosio.

Kiinteistön välillinen omistaminen konsernirakenteessa kiinteistöstä saatavan tulon tuloverotuksen näkökulmasta

Pro gradu –tutkielman ensisijaisena tavoitteena on selvittää miksi kiinteistön omista-minen on perusteltua järjestää konsernissa kiinteistöyhtiön välityksellä. Tutkielman aiheen käsittely on rajattu koskemaan vain kotimaista lainsäädäntöä. Tutkimuson-gelman perusteella tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan emoyhtiön näkökulmas-ta siihen kohdistuvia tuloverovaikutuksia, kun se omistaa kiinteistöyhtiön. Tutkielmas-sa on tutkimusmetodina sovellettu lainoppia ja tutkimus kuuluu vero-oikeuden alaan. Koska vero-oikeutta tulkitaan lain sanamuodon mukaisesti, tutkimuksessa annetaan runsaasti painoarvoa voimassa olevalle lainsäädännölle. Kuitenkin tulkinnanvaraisis-sa kysymyksissä tutkielmassa on myös hyödynnetty korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntöä sekä vero-oikeudellista kirjallisuutta. Tutkielmassa selvitettyjen seikkojen perusteella voidaan todeta, että yksiselitteisen tulkintasuosituksen antaminen tutkimusongelman ratkaisemiseksi on haastavaa, kos-ka jokaisen yrityksen tarpeet kiinteistön omistamiseen vaihtelevat liiketoiminnan olo-suhteiden mukaisesti. Toisaalta konsernirakenteen synnyttämistä emoyhtiön ja kiin-teistöyhtiön välille voidaan perustella esimerkiksi osinkotulon verotehokkaalla kana-voimiselle kiinteistöyhtiön tasolta emoyhtiölle sekä konsernin efektiivisen veroasteen pienentämisellä konserniyhtiöiden välisen lainan avulla. Lisäksi kiinteistöyhtiön luovu-tustilanteessa verotuksen tulolähdejaon merkitys korostuu, kun ratkaistaan voidaanko myyntiin soveltaa elinkeinoverolain mukaista käyttöomaisuusosakkeiden luovutuksen verovapaussäännöksiä, ja toisaalta, miten mahdollisia kiinteistöyhtiön myynnistä johtuvia luovutustappioita käsitellään emoyhtiön tuloverotuksen näkökulmasta.

Hankintaosaaminen julkisissa hankinnoissa

Hankintaosaamisten kehittäminen on tärkeää hankintojen johtamisen potentiaalin hyödyntämiseksi julkisen sektorin tavoitteiden saavuttamisessa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia, miten julkisen hankinnan erityispiirteet vaikuttavat hankintaosaamisiin ja mitkä osaamisalueet painottuvat keskitetyssä julkisessa hankinnassa. Tutkimusongelma oli se, että puutteet julkisten hankintojen osaamisvaatimuksien määrittelyssä vaikeuttavat osaamisten kehittämistä. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena ja aineisto kerättiin teemahaastatteluin. Haastatteluihin osallistui kuusi julkisten hankintojen asiantuntija- ja johtotehtävissä toimivaa henkilöä. Tutkimuksen perusta on resurssipohjaisessa näkemyksessä sekä toimitusketjunhallinnan ja hankintojen johtamisen tutkimuksessa. Tutkimuksen tuloksena selvisi, että lainsäädäntö on julkisissa hankinnoissa keskeisin osaamisalue ja se, että kaupallisen osaamisen vaatimus painottuu tarjouspyyntöä edeltävään kartoitusvaiheeseen. Merkitystään nostavat osaamisalueet ovat innovointi, sähköinen hankinta, elinkaarikustannusten huomiointi sekä vastuullisuus- ja ympäristöasiat.

Julkisen arvostuksen huutokaupat : Suomen 800 MHz taajuushuutokauppa

Taajuuksien toimiva käyttö on tärkeää yhteiskunnan näkökulmasta, koska monet työelämän elementit ovat riippuvaisia taajuuksia hyödyntävästä teknologiasta. Viestimien tarve kasvaa jatkuvasti, mikä toimii myös monen innovaation lähtökohtana. Yhteiskunnan näkökulmasta on tärkeää allokoida käyttöoikeudet, niin että allokaatio tukee teknologian kehitystä ja yhteiskunnan hyvinvointia pitkällä tähtäimellä. Tutkimuksen tavoitteena on tutkia, mitkä tekijät ovat tärkeitä onnistuneen taajuushuutokaupan suunnittelussa, ja miten ne ilmenevät sovelluksessa. Taajuushuutokaupassa haasteellisuutta lisäävät erityisesti vaadittu ymmärrys kaupan taustalla vaikuttavista tekijöistä ja näitä tukevan huutokauppamallin valinta. Kilpailuolosuhteiden ymmärtäminen ja alan toimijoiden riittävä tunteminen ovat olleet kriittisiä onnistuneen huutokaupan kannalta. Julkisen arvostuksen huutokaupassa tehokkuutta vähentävät samat kilpailupoliittiset tekijät kuin yksityisen arvostuksenkin huutokaupassa. Erityisesti tarjoajien eriarvoisuus, osallistumisen estyminen ja epärehellinen yhteistyö voivat johtaa siihen, että kohde ei päädy sitä korkeimmin arvostavalle. Koska lainsäädäntö ei yksinään voi taata tehokkuuden toteutumista julkisen arvostuksen huutokaupassa, huutokaupan suunnittelulla on erityinen painoarvo. Hyvin suunnitellun huutokaupan kriteereiksi tunnistettiin oikean mallin valinta ja sitä tukevien sääntöjen suunnittelu sekä markkinoiden riittävä ymmärrys. Olennaiseksi suunnittelussa todettiin tehokkuuden painotus kaupan tavoitteissa, riippumattomuus suunnittelussa sekä tehokkaan kilpailun edistäminen.

Alkoholimainonnan vastuullisuus – Vertailu mielikuva- ja tuotetietoja kuvaavasta mainonnasta

Vuonna 2012 Suomen hallitus teki eduskunnalle lakiehdotuksen alkoholin mielikuvamainonnan kieltämisestä. Hallituksen mukaan mainonta lisää positiivista suhtautumista alkoholiin sekä lisää kulutuksen määrää, kun taas panimoalan toimijoiden mukaan alkoholimainonta vaikuttaa vain eri brändien väliseen kilpailuun. Tässä tutkielmassa pohditaankin ehdotetun lakimuutoksen tarpeellisuutta tarkastelemalla mielikuva- sekä tuotetietoja kuvaavan alkoholimainonnan vastuullisuutta. Tutkimuksessa vastataan seuraavaan neljään osaongelmaan: 1. Miten vastuullista Suomen nykyinen lainsäädäntö alkoholimainonnasta on markkinointikirjallisuuden perusteella? 2. Millaisia mielikuvia alkoholimainokset synnyttävät? 3. Millaiset alkoholimainokset koetaan kiinnostaviksi? 4. Millaiset alkoholimainokset koetaan vastuullisiksi? Tutkimuksen menetelmällinen tutkimustapa on kvalitatiivinen. Ensimmäiseen osaongelmaan vastataan kirjallisuuskatsauksen perusteella. Muihin osaongelmiin vastataan empiirisen aineiston perusteella. Aineisto on kerätty kontrolloituna kyselynä, jossa näytettiin kolme alkoholin mielikuva- sekä kolme tuotetietoja kuvaavaa printtimainosta 18–20 -vuotiaille nuorille kuluttajille. Käytetyt alkoholimainokset on toteutettu yhteistyönä panimoalan toimijan Oy Hartwall Ab:n kanssa. Tutkimusaineisto on analysoitu teemoittelemalla vastaukset osaongelmien (2.-4.) mukaisesti. Aiemmissa tutkimustuloksissa todetaan, ettei mainonta lisää alkoholin kulutusta. Lisäksi mainonnan teoriat alkoholin luonteesta sekä markkinatilanteesta puoltavat mielikuvamainonnan käyttämistä alkoholimainonnassa. Tämän tutkimuksen empiiriset tulokset ovat samoilla linjoilla. Nuorille kuluttajille syntyy alkoholimainoksista lähinnä tuotteen makuun ja valmistustapaan liittyviä mielikuvia mainosmuodosta riippumatta. Mielikuvamainonnalla pystytään kuitenkin tarkemmin synnyttämään tuotteen käyttötilanteeseen liittyviä mielikuvia. Tutkimustulokset antavat näyttöä myös siitä, että nuoret kuluttajat pitävät mielikuvamainontaa helpommin kiinnostavana, mutta myös tuotetietoja kuvaavalla mainonnalla on kannattajansa. Vastuullisuuden näkökulmasta mainosmuoto jakaa nuoret kuluttajat selkeästi kahtia. Toisten mielestä tuotetietoja kuvaava mainonta on vastuullista, koska se on yksinkertaista ja rehellistä. Mielikuvamainontaa vastuullisena pitävät kuluttajat puolestaan ovat sitä mieltä, että mielikuvamainonnalla pystytään ohjaamaan kuluttajia paremmin vastuulliseen alkoholinkäyttöön. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan sekä kirjallisuuskatsauksen että empiiristen tutkimustulosten perusteella, ettei alkoholin mielikuvamainontaa ole perusteltua kieltää Suomessa.

Rajavartiomiehen voimakeinojen käyttö Frontexin koordinoimissa ulkorajavalvontaoperaatioissa

Suomen rajavartiolaitoksen rajavartiomiehet osallistuvat vuosittain Euroopan rajaturvallisuusvirasto Frontexin koordinoimiin ulkorajavalvontaoperaatioihin. Operaatioissa suomalaisten rajavartiomiesten tehtävät liittyvät usein laittoman maahantulon järjestäjien kiinniottamiseen. Kiinniottotilanteet voivat edellyttää tarvittaessa voimakeinojen käyttämistä. Suomen kansallisen lainsäädännön mukaan rajavartiomiehillä on oikeus voimakeinojen käyttöön virkatehtävissään. Tämä tutkimus on sotatieteellisen johtamisen oppiaineen alaan kuuluva, oikeudellista lähestymistapaa hyödyntävä, oikeusdogmaattisella tutkimusmenetelmällä toteutettu tutkimus. Tutkimuksen päätarkoituksena oli tulkita eri oikeuslähteiden valossa, miten rajavartiomiehen toimivalta ja voimakeinojen käytön oikeudellinen perusta ulkorajavalvontaoperaatioissa muodostuu? Tässä tutkimuksessa oikeutta voimakeinojen käyttöön tulkittiin eri oikeuslähdemateriaalien kautta oikeustieteellistä näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimuksessa kuvattiin oikeussääntöjen ja oikeusnormien hierarkkisia suhteita Suomen kansallisen lainsäädännön näkökulmasta sekä suhdetta ylikansalliseen lainsäädäntöön nähden. Tutkimuksessa rajavartiomiehen voimakeinojen käytön oikeudellista perustaa tulkittiin Suomen kansallisen lainsäädännön sekä Euroopan unionin lainsäädännön näkökulmista. Oikeuskäytännön havainnollistamiseksi käytettiin tutkimuksessa myös Euroopan ihmisoikeus-tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Tutkimusaineisto muodostui voimassa olevasta oikeudesta, sen lainvalmisteluaineistosta sekä oikeusoppineiden ja asiantuntijoiden näkemyksistä. Oikeusdogmatiikan keinoin tulkittiin sekä systematisoitiin tutkimuksessa käytettyä oikeuslähdemateriaalia ja muodostettiin tulkinta rajavartiomiehen voimakeinojen käytön muodostumisesta Frontexin koordinoimissa ulkorajavalvontaoperaatioissa. Rajavartiomiehen voimakeinojen käytön kansallinen sääntely on rajavartiolain uudistamisen myötä lähes yhdenmukainen poliisin kanssa. Ulkorajavalvontaoperaatioissa rajavartiomiehen voimakeinojen käyttöä ohjaavat Suomen kansallisen lainsäädännön lisäksi ylikansallisen lainsäädännön velvoitteet sekä vastaanottavan jäsenvaltion kansallinen lainsäädäntö. Näiden oikeusjärjestyksien hierarkkisen rakennelman yksiselitteinen kuvaaminen on moniselitteinen. Oikeuslähdemateriaalin perusteella Euroopan ihmisoikeussopimus on yksi tärkeimmistä rajavartiomiehen voimakeinojen käyttöä ohjaavista oikeussäännöistä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö korostaa suhteellisuusperiaatteen huomioimista kaikissa voimakeinojen käyttöön liittyvissä tilanteissa. Suomessa suhteellisuusperiaate on myös keskeisin voimakeinojen käyttöä ohjaavista periaatteista. Erikoiskoulutettujen joukkojen voimakeinojen käytölle voidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä johtaa tiukemmat arviointikriteerit.

Aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelu - erityistarkastelussa markkinointiin liittyvä aineeton omaisuus.

Siirtohinnoittelulla tarkoitetaan hinnoittelua samaan konserniin kuuluvien yhtiöiden, eli etuyhteysyritysten välisissä liiketoimissa. Siirtohinnoittelu perustuu markkinaehtoperiaatteeseen, jonka mukaan konsernin sisäisessä kaupankäynnissä on käytettävä samoja hintoja ja muita ehtoja kuin vapailla markkinoilla. Siirtohinnoittelu on tällä hetkellä yksi ajankohtaisimmista kansainvälisen verotuksen aihepiireistä - jopa yli 70 % maailmankaupasta arvioidaan tapahtuvan konsernien sisäisenä kaupankäyntinä. Sekä valtioilla että yrityksellä on merkittäviä intressejä siirtohinnoitteluun liittyen, sillä konsernin sisäisessä kaupassa käytetyt hinnat vaikuttavat suoraan siihen, mihin konsernin yrityksistä tulo kertyy, eli missä vero lopulta maksetaan. Siirtohinnoittelu koskee kaikkia konsernin sisäisiä liiketoimia, niin tavaroiden ja palveluiden kauppaa, rahoitusta kuin aineetonta omaisuuttakin. Tämä tutkimus käsittelee aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelua. Nykyisin erityisesti aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelu on kiinnostuksen kohteena, sillä yritysten omistama aineeton omaisuus kuten tavaramerkit, brändit ja teknologia luovat hyvin suuren osan yritysten arvosta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mihin seikkoihin aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelussa on kiinnitettävä huomiota, jotta päästään mahdollisimman lähelle markkinaehtoista hintaa. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan markkinointiin liittyvään aineettomaan omaisuuteen liittyviä erityiskysymyksiä. Tutkimusongelma voidaan jakaa seuraaviin osakysymyksiin: Mitä aineettomalla omaisuudella siirtohinnoittelussa tarkoitetaan? Kuka on aineettoman omaisuuden omistaja? Miten aineetonta omaisuutta voidaan konsernin sisällä siirtää? Miten aineettoman omaisuuden arvoa voidaan siirtohinnoittelussa lähestyä? Miten edellä esitetyt kysymykset käytännössä ilmenevät aineettoman markkinointiomaisuuden kohdalla? Tutkimus on vero-oikeudellinen ja tutkimuksen metodina on käytetty oikeusdogmatiikkaa. Tutkimuksen lähdemateriaalina käytetään OECD:n siirtohinnoitteluohjeita, kotimaista lainsäädäntöä ja lainvalmistelutöitä, muita virallistahojen julkaisuja, oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelussa markkinaehtoisen hinnan saavuttaminen on haastavaa. Ongelmia tuottaa erityisesti omaisuuden uniikki luonne, jolloin markkinaehtoperiaatteen soveltaminen on ongelmallista. Lisäksi määritelmän epäselvyys, omistajan tunnistamisen vaikeus, arvostamiskysymysten tulkinnanvaraisuus sekä tämänhetkisen aiheeseen liittyvän sääntelyn avoimuus vaikeuttavat käytännön siirtohinnoittelua.

Meripelastus Suomen meripelastustoimen vastuualueella sodan aikana

Meripelastuksen järjestelyt sodan aikana on ollut vähän tutkittu aihepiiri meripelastuksen tutkimuksen alueella. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tehdä perustutkimusta aiheesta sitä koskevan lainsäädännön ja sodan oikeussääntöjen näkökulmasta tarkasteltuna. Päätutkimusongelmana on selvittää miten sodan ajan meripelastus on järjestettävissä Suomessa voimassa olevan lainsäädännön ja valtiosopimusten mukaan. Alatutkimuskysymyksiksi muodostuivat: · Mikä toimivaltainen viranomainen vastaa sodan aikana meripelastuksesta? · Miten sodan ajan meripelastus eroaa lainsäädännön kautta rauhan ajan meripelastuksesta? · Miten kansainväliset valtiosopimukset vaikuttavat ja järjestävät sodan ajan meripelastusta? · Miten kansallisessa lainsäädännössä on otettu huomioon kansainväliset sopimukset? Tutkimusmenetelmänä tutkimuksessa oli lainopin keinoin tutkia voimassa olevaa lainsäädäntöä ja saada tulkinnan kautta tietoa siitä, miten vallitsevassa tilanteessa tulisi toimia. Meripelastuslainsäädännön kehittymisen tarkastelun osalta tutkimuksessa on oikeushistoriallinen tutkimusote. Aikaisemmin aihepiiriin liittyvien suunnitelmien osalta laajensin tutkimusta haastattelututkimuksen avulla. Tutkimuksen havaintoina voidaan todeta, että sodan oikeussääntöjä ei ole huomioitu meripelastukseen liittyvän lainsäädännön valmisteluissa. Lainsäädännössä ei ole myöskään huomioitu Rajavartiolaitoksen tarpeita poikkeusolojen tai sodan ajan meripelastuksen järjestämiseksi. Sodan oikeussäännöt mahdollistavat haluttaessa meripelastuskeskusten, rannikkopelastusalusten ja meripelastusilma-alusten toiminnan taistelualueen meripelastustehtävissä. Näiden yksiköiden olisi mahdollista saada suojaa sotatoimilta johtaessaan ja suorittaessaan taistelualueen meripelastustehtäviä

Vastakaupat

Vastakaupat ovat olleet perinteisesti vahvasti mukana Suomen puolustusmateriaalikaupoissa. Niiden pääasiallisina hyötyinä on koettu positiivinen vaikutus sekä kansalliseen huolto-varmuuteen että kotimaisen puolustusteollisuuden kannattavuuteen. Euroopan unionin direktiivi 2009/81/EY on laadittu tarkoituksenaan päästä eroon vasta-kaupoista. Vastakauppojen on nähty toimivan esteenä yleiseurooppalaisten puolustusmateriaalimarkkinoiden syntymiseen. Suomi ei suhtautunut myönteisesti direktiivin syntyyn, mutta on omaksunut sen pääpirteittäin kansalliseen lainsäädäntöönsä. Lainsäädäntöä valmistellessa on kuitenkin todettu, että kansallinen huoltovarmuus on sellainen tekijä, joka saattaisi mahdollistaa vastakauppoja tulevaisuudessa. Direktiivin vaikutus Suomen vastakauppoihin käytännössä jää nähtäväksi. Tässä vaiheessa on hyvin epäselvää, tuleeko Suomi pyrkimään toteuttamaan niitä huoltovarmuuteen vedoten, vai noudattamaan direktiiviä sellaisenaan.

Tuomioistuinsovittelu vaihtoehtoisena riidanratkaisutapana

Tutkielmassa käsitellään tuomioistuinsovittelua vaihtoehtoisena riidanratkaisutapana. Menettely otettiin käyttöön vuonna 2006, mutta sitä koskeva lainsäädäntö uudistettiin vuonna 2011. Tuomioistuinsovittelusta säädetään laissa riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (394/2011). Menettelyssä osapuolet etsivät sovinnollista ratkaisua riitaansa sovittelijana toimivan tuomarin johdolla. Tuomioistuinsovittelun säätämisen tavoitteena oli luoda asioiden sopimiselle paremmat edellytykset tuomioistuimissa ja vaihtoehtoinen menettely oikeudenkäynnille. Aihe on ajankohtainen, sillä sovinnollisuudesta tuomioistuimissa on ollut viime vuosina runsaasti keskustelua. Tuomioistuinliitännäinen sovinnon edistäminen riita-asioissa on kuitenkin ollut mahdollista pitkään ennen tuomioistuinsovittelumenettelyn säätämistä. Tuomioistuimilla on velvollisuus riita-asian valmistelussa selvittää sovinnon edellytykset (OK 5:19.4 §) ja dispositiivisissa asioissa tuomioistuimen on pyrittävä saamaan asianosaiset sopimaan asia (OK 5:26 §). Tutkielmassa tarkastellaan sitä, onko tuomioistuinsovittelu tosiasiassa tarpeellinen keino sovinnon edistämiseksi riita-asioissa, kun otetaan huomioon edellä mainitut säännökset. Samoin käsitellään tuomioistuinsovittelun suhdetta siviiliprosessissa tapahtuvaan sovinnon edistämiseen. Tutkielmassa voimassa olevaa lainsäädäntöä arvioimalla selvitetään, onko tuomioistuinsovittelu menetelmänä ja siinä noudatettavat menettelytavat onnistuneita vai voidaanko niitä kritisoida. Keskeisiä lähteitä ovat tuomioistuinsovittelua koskevat lainvalmisteluasiakirjat, erityisesti HE 114/2004 vp. Lain esitöiden lisäksi tutkielmassa hyödynnetään laajasti aiempaa oikeuskirjallisuutta aiheesta. Vaikka tuomioistuinsovittelulle on olemassa oma vahva kannattajakuntansa, sitä käytetään edelleen hyvin vähän. Tämän voidaan katsoa johtuvan muun muassa siitä, että ”riidanratkaisumarkkinoilla” on jo ennestään kattavasti erilaisia yksityisten toimijoiden tarjoamia sovittelupalveluja. Myös perinteisessä siviiliprosessissa toteutettava sovinnon edistäminen on toiminut hyvin, sillä tilastojen mukaan iso osa riita-asioista päättyy sovintoon. Näin ollen voidaan kyseenalaistaa erillisen tuomioistuinsovittelun tarpeellisuus. Vaikka se katsottaisiinkin tarpeelliseksi, tuomioistuinliitännäisen sovinnon edistämisen menettelytapojen yhtenäistämiseksi asiasta olisi perusteltua olla säännökset oikeudenkäymiskaaressa.