Rajamerkkien vartijat : Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630 - 1669

Tutkielman aiheena ovat säätyläisten ja talonpoikien maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1600-luvun puolessa välissä. Historiallisen kriminologian tutkijat ovat pitäneet kiinteään maaomaisuuteen liittyneitä maariitoja keskeisenä syynä 1500-luvun korkeaan väkivallan tasoon. 1600-luvulla väkivalta kutistui pieneksi rikosryhmäksi alioikeuksien alkaessa toimia. Enää talonpoikien ei tarvinnut turvautua väkivaltaan omaisuutta puolustaessaan, vaan riidat saatiin päätökseen käräjillä. Tässä työssä selvitän Helsingin ja Sipoon tuomiokirjojen avulla, mitä tapahtui maariidoille 1600-luvulla, sillä itse maariidat ovat jääneet väkivaltatutkimuksen varjoon historiallisessa kriminologiassa. Arvioin maariitoja kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti syventyen erityisesti niiden yleisyyteen, osapuoliin, maariitojen rooliin talonpoikien ja säätyläisten elämässä sekä maariitojen 1600-luvulle tyypillisiin piirteisiin. Lahjoitusmaat lisääntyivät etenkin 1630- ja 1640-luvuilla voimakkaasti Suomessa. Myös pienaatelin asuttamissa Sipoon ja Helsingin pitäjissä aateliset laajensivat maaomistuksiaan talonpoikaismaan kustannuksella. Baltiasta ja Keski-Euroopasta Suomeen saapuneet feodaaliset omistuskäsitykset asettivat aateliset ja talonpojat törmäyskurssille. Maariitojen käsittely oikeudessa oli siviiliprosessi, jossa periaatteessa tasa-arvoiset osapuolet ottivat yhteen riita-asiassa. Omaisuusriitojen käsittelyssä säilyi huomattavan pitkään perinteisiä, paikallisia, tapaoikeuden piirteitä, joita kruunu oli pyrkinyt karsimaan pois muista rikosasioiden käsittelyistä. Perinteiset oikeustavat eivät kuuluneet modernisoituvan ja keskittyvän valtion oikeusjärjestelmään. Ne säilyivät kuitenkin omaisuusoikeuteen liittyvissä maariidoissa huomattavan pitkään, koska riidanratkaisun auktoriteetti oli laajalla alalla käräjäyhteisössä. Maariidat olivat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 4. suurin rikosryhmä 1600-luvun puolessa välissä. Niitä voidaankin pitää agraarisen yhteiskunnan tyyppirikoksena. Säätyläisten suuri määrä osapuolten joukossa oli 1600-luvun maariidoille tyypillinen piirre. Oikeus oli tasapuolinen säätyjä kohtaan arvioidessaan tapausten syyllisyyskysymystä, mutta asettui selvästi säätyläisten puolelle jaellessaan rangaistuksia. Säätyläisiä rangaistiin maariidoissa lievällä vahingonkorvauksella ja talonpoikia yleensä ankarammalla sakolla. Väkivallalla oli maariidoissa keskeinen rooli myös 1600-luvulla. Etenkin 1630-luvulla väkivaltaa esiintyi lähes kaikissa maariidoissa. 1640-luvulla oikeus vakiinnutti asemansa maariitojen ratkaisuareenana väkivallan sijaan ja riidat ratkaistiin käräjätuvassa. Silti väkivallan rooli maariitojen taustalla säilyi. Joka viidennen maariidan taustalla oli väkivaltaa. Tyypillisintä se oli talonpoikien välisissä maariidoissa. Väkivalta sai hyvin raakojakin piirteitä maariitojen yhteydessä. Lievästä väkivallasta oli kyse vain harvoin. Vuosikausia kestäneet maariitojen kierteet saivat päätöksensä 1600-luvun puolessa välissä oikeuden saavuttaessa riittävästi valtaa pitääkseen annetut tuomiot voimassa myös maariidoissa. Suurimmassa osassa Helsingin ja Sipoon pitäjien maariidoista saatiin päätös ensimmäisellä käräjäkerralla tai alle vuoden kuluessa riidan puhkeamisesta. Kuitenkin 17 prosenttia riidoista oli pitkään jatkuneita riitoja, joista oli riidelty yli vuosi. Oikeuteen luotettiin enemmän ja se pystyi pitämään tuomiot voimassa toisin kuin vielä 1500-luvulla. Talonpojat yhdistivät usein voimansa aatelisia vastaan käydyissä maariidoissa. Heidän keskuuteensa vaikutti syntyneen moraalinen yhteisö aatelin talonpoikaiselle maanomistukselle muodostamaa uhkaa vastaan. Toisiaan vastaan riidellessä solidaarisuus oli tiessään. Tasavahvojen osapuolten oli tultava toimeen omillaan. Säätyläiset turvautuivat maariitoihin lähinnä taloudellisten syiden vuoksi. Kun kartano ei kannattanut, alustalaisten tai rajapiiritilojen maita saattoi yrittää saada haltuunsa viemällä riita käräjille jopa tekaistun syyn varjolla. Kyseenalaistamalla vanhat rajat heillä oli tarkoitus saada omiin maihin lisää alaa ja siten saada uutta maata rälssiksi. Etenkin oman rälssimaan rajojen sisäpuolella aatelisilla oli vahva usko oikeudestaan toimia tahtonsa mukaan omistuksillaan huolimatta siitä, oliko kyseessä perintötila vai lampuodin tila.

Heidegger ja logos : Oleminen ja aika inhimillisen järjellisyyden uudelleentulkintana

Käsilläolevan tutkielman kohteena on Martin Heideggerin (1889–1976) tulkintatyö, jonka hän varhaisessa ajattelussaan (1919–1927) kohdisti kreikkalaisen filosofian keskeiseen käsitteeseen logos: ”järki”, ”puhekyky”. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten Heidegger tulkitsi tätä käsitettä ja mikä merkitys Heideggerin tulkintatyöllä oli hänen pääteoksensa Sein und Zeit (1927, suom. Oleminen ja aika) kannalta. Työn keskeinen näkemys on, että Heideggerin ajattelu on nähtävä kreikkalaisen järjellisyyskäsityksen kriittisenä arviointina ja uudelleentulkintana. Heideggerin filosofia pohjautui vahvasti näkemykselle, jonka mukaan ajattelumme on hyvin perustavassa mielessä kiinni perinteessä ja sen välittämissä käsityksissä ja tulkinnoissa. Heideggerin mukaan filosofinen tutkimus ei voi koskaan täysin ennakkoluulotonta ja tämän vuoksi kaiken ajattelun on päästävä selville oman tilanteensa historiallisuudesta ja satunnaisuudesta; tieteellinen filosofia ei voi valita systemaattisen ja historiallisen lähestymistavan välillä, vaan sen on oltava olemuksellisesti molempia. Vuosina 1919–1929 Heideggerin historiallisen tulkintatyön ensisijaisena kohteena oli kreikkalainen filosofia, erityisesti Aristoteleen ajattelu. Heideggerin mukaan Aristoteles ei ollut ensimmäinen filosofista ajattelua harjoittanut henkilö, mutta Heidegger näki Aristoteleen tuotannon tiivistävän yhteen länsimaisen ajattelun keskeisimmät ennakkokäsitykset. Tutkielmassa seurataan Heideggerin pyrkimystä tulkita inhimillisen järjellisyyden ilmiötä, jonka juuret Heidegger paikansi Aristoteleen ihmismääritelmään zōon logon ekhon (”järjellinen eläin”). Aristotelesta seurannut skolastinen filosofia omaksui tämän määritelmän muodossa animal rationale, mutta Heidegger painotti, että tällä käännöksellä oli taipumus sivuuttaa se perusta, joka oli vielä ominainen kreikkalaiselle järjen käsitteelle. Sillä Aristoteleelle ja kreikkalaiselle ajattelulle logos ei merkinnyt ainoastaan haluihin ja tunteisiin rinnastuvaa mielen sisäistä kykyä vaan ennen kaikkea yhteisöllisesti jaettua tulkintaa ympäröivästä todellisuudesta. Tämä tulkinta ilmenee jokapäiväisesti keskustelun ja kommunikaation yhteydessä, mutta se on myös olennainen osa tapaamme jäsentää ympäröivää todellisuutta merkitykselliseksi. Heidegger kuitenkin argumentoi, että kreikkalainen ajattelu näki tämän kielellis-diskursiivisen käsittämisen alisteisena inhimillisen kokemuksen perustaville tavoille olla suhteessa todellisuuteen: puhtaalle aistihavainnolle (aisthēsis) sekä intuitiiviselle tajuamiselle (noein). Tutkielma koostuu neljästä luvusta sekä lyhyestä johdannosta. Ensimmäinen luku käsittelee Heideggerin filosofian kantavaa teemaa, kysymystä olemisen mielestä – sekä tämän kysymyksen perustaa kreikkalaisessa ajattelussa. Tämän jälkeen luodaan katsaus Heideggerin fenomenologiseen metodiin, sen ensisijaiseen kohdealueeseen inhimillisessä kokemuksessa sekä fenomenologisen tutkimuksen historialliseen ulottuvuuteen. Toisessa luvussa esitetään puolestaan Heideggerin tulkinta käsitteestä logos. Tulkinnan ymmärtämiseksi on välttämätöntä esittää tiivistetysti Heideggerin tulkinta kreikkalaisesta totuuden käsitteestä. Heideggerin mukaan kreikkalainen ajattelu ymmärsi totuuden monitasoisena ilmiönä, jonka perustavin käyttöyhteys on löydettävissä todellisuuden ilmiöstä. Kolmannessa luvussa pureudutaan niihin piirteisiin, joiden valossa Aristoteles Heideggerin mukaan tulkitsi kielen ja kokemuksen välistä suhdetta. Neljännessä luvussa esitetään, mitä edellä esitetyt oivallukset merkitsivät Heideggerin oman filosofisen projektin kannalta, erityisesti inhimillistä olemassaoloa (Dasein) selvittäneen fundamentaaliontologian kannalta.

"Kokonainen elämä on ihmisen pyhin oikeus" : Rolf Lagerborgin seksuaaliradikalismi ja ylempien yhteiskuntaryhmien keskinäiset esiaviolliset suhteet 1900-luvun alun Suomessa.

Tutkielman aiheena on Rolf Lagerborgin seksuaaliradikalismi ja ylempien yhteiskuntaryhmien keskinäiset esiaviolliset suhteet 1900-luvun alun Suomessa. Filosofian tohtori, sittemmin professori Rolf Lagerborg (1874-1959) oli aikakauden näkyvin seksuaaliradikaalien aatteiden yläluokkainen kannattaja. Hänen 'vapaata rakkautta' ja naisen vapautta puolustaneista kirjoituksistaan sekä tuomioistuinavioliitostaan sukeutui kiivassanainen väittely, joka laajuudessaan oli Suomessa ennennäkemätön. Keskustelu levisi kaikkiin sivistyneistön tärkeimpiin äänitorviin ja siihen osallistui suuri joukko aikansa huomattavimpia mielipidevaikuttajia. Tutkielmassa selvitetään, mitä Rolf Lagerborg vuosisadan alussa esitti sukupuolikysymyksestä, mihin muihin toimiin hän sanaradikalismin lisäksi ryhtyi sekä miksi hän tämän kaiken teki. Siinä perehdytään myös Lagerborgin muuhun kirjalliseen tuotantoon ja jäljitetään sitä laajempaa kontekstia, josta seksuaaliradikaalit käsitykset muodostivat yhden osan. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi Lagerborgin provosoimaa julkista keskustelua. Huomio kiinnitetään erityisesti niihin perustaviin näkemyseroihin, joita kiistaan osallistuneiden sivistyneistön edustajien keskuudessa ilmeni. Lähtökohtana on oletus, että sukupuolikysymyksen aktualisoituminen vuosisadan vaihteessa oli osa länsimaisessa maailmankuvassa tapahtunutta fundamentaalista muutosta. Lopuksi hahmotetaan kirkonkirjoista kerätyn empiirisen tilastoaineiston kautta sitä sukupuolielämän ruohonjuuritasoa, jonka päällä erilaiset hyvinkin korkealentoiset diskurssit risteilivät. Pyrkimyksenä on tutkia yksilön, yhteisön sekä tilastollisen aineiston vuorovaikutusta. Lagerborgin seksuaaliradikalismin keskeisimmäksi piirteeksi nousi yksilön itsemääräämisoikeutta ja valinnanvapautta korostanut individualismi. Taustalla vaikuttivat myös reformistinen sosialismi sekä nietzscheläis-westermarckilainen relativismi. Tärkein motiivi oli taistelu uskonnonvapauden puolesta, mikä Lagerborgille merkitsi samalla henkilökohtaista vapaustaistelua uskonnosta. 'Vapaan rakkauden' kannattajat ja vastustajat on maailmankatsomuksensa perusteella tutkielmassa jaettu viiteen ryhmään. Lagerborgin edustaman eettisen pluralismin lisäksi erotetaan vanhaluterilainen arvomaailma, moderni kristillisyys, suomalais-kansallinen idealismi sekä luonnon korottaminen absoluutiksi. Osaltaan sukupuolinen pidättyvyys osoitetaan valtastrategiaksi, johon eräät yläluokkaiset naiset ja nouseva sivistyneistö tukeutuivat. Lagerborgin toiminnan välittömin tulos oli siviiliavioliittohankkeen nopeutuminen Suomessa. Näkyvin seuraus taas oli ankara absoluuttisen sukupuolimoraalin puolustus. Julkinen keskustelu ei kuitenkaan ollut suorassa suhteessa sukupuolielämän käytäntöihin. Tutkimusajanjakso 1904-1914 ei ollut tutkielman tilastollisen aineiston valossa murroskausi sen paremmin absoluuttisen kuin relativistisenkaan sukupuolimoraalin suuntaan. Tutkimuksessa Lagerborg osoittautuu marginaaliseksi hahmoksi. Syynä tähän marginalisoitumiseen oli konservatiivinen ympäristö, johon nähden monet Lagerborgin ajatukset olivat ns. aikaansa edellä. Lisäksi ongelmia aiheutti Lagerborgin konfliktinhaluinen ja epädiplomaattinen esiintyminen. Marginaalisuus ei kuitenkaan ole merkityksetöntä. Lagerborg-kiista paljastaa kiinnostavalla tavalla yhteyden, joka vallitsee individualisoitumisen ja modernin seksuaalisuuden muotoutumisen välillä.

Bysanttilaisten ja Akhaian ruhtinaskunnan väliset sotatoimet vuosina 1259-83 : Tapaustutkimus myöhäis-bysanttilaisesta sodankäynnistä

In my master thesis I analyse Byzantine warfare in the late period of the empire. I use military operations between Byzantines and crusader Principality of Achaia (1259–83) as a case study. Byzantine strategy was based (in “oriental manner”) on using ambushes, diplomacy, surprise attacks, deception etc. Open field battles that were risky in comparison with their benefits were usually avoided, but the Byzantines were sometimes forced to seek open encounter because their limited ability to keep strong armies in field for long periods of time. Foreign mercenaries had important place in Byzantine armies and they could simply change sides if their paymasters ran out of resources. The use of mercenaries with short contracts made it possible that the composition of an army was flexible but on the other hand heterogeneous – in result Byzantine armies were sometimes ineffective and prone to confusion. In open field battles Byzantines used formation that was made out from several lines placed one after another. This formation was especially suitable for cavalry battles. Byzantines might have also used other kinds of formations. The Byzantines were not considered equal to Latins in close combat. West-Europeans saw mainly horse archers and Latin mercenaries on Byzantine service as threats to themselves in battle. The legitimacy of rulers surrounding the Aegean sea was weak and in many cases political intrigues and personal relationships can have resolved the battles. Especially in sieges the loyalty of population was decisive. In sieges the Byzantines used plenty of siege machines and archers. This made fast conquests possible, but it was expensive. The Byzantines protected their frontiers by building castles. Military operations against the Principality of Achaia were mostly small scale raids following an intensive beginning. Byzantine raids were mostly made by privateers and mountaineers. This does not fit to the traditional picture that warfare belonged to the imperial professional army. It’s unlikely that military operations in war against the Principality of Achaia caused great demographic or economic catastrophe and some regions in the warzone might even have flourished. On the other hand people started to concentrate into villages which (with growing risks for trade) probably caused disturbance in economic development and in result birth rates might have decreased. Both sides of war sought to exchange their prisoners of war. These were treated according to conventional manners that were accepted by both sides. It was possible to sell prisoners, especially women and children, to slavery, but the scale of this trade does not seem to be great in military operations treated in this theses.

"Philly Joe" Jonesin Jazz-rumpukomppaus : Improvisoitu säestys ja vuorovaikutus kappaleessa 'Blues for Philly Joe'

Tutkielma käsittelee jazz-rumpali Joseph Rudolph Philly Joe Jonesin (1923 1985) improvisoitua säestystä, komppausta, ja soittajien välisen vuorovaikutuksen osuutta jazz-esityksen muotoutumisessa. Jazz-rumpalin soitolle on tyypillistä, että kaikki toiminta on improvisoitua, kappaleen ja lajin viitekehyksen sekä häneen kohdistuvien odotusten raameissa tapahtuvaa luomisprosessia. Jazz-analyysi on painottunut kontekstista irrotetun improvisoinnin tutkimiseen, mutta tässä työssä painopiste on ryhmädynamiikassa. Analyysikohde on Sonny Rollinsin säveltämä 12-tahtinen blues Blues for Philly Joe (1957) Rollinsin levyltä Newk s Time (Blue Note 7243 5 76752 2 2). Rumpukomppausta tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Aluksi rumpuosuudesta pelkistetään erityisen karsimismenetelmän avulla komppauksen rytminen hahmo, rytmilinja. Rytmilinja-analyysin avulla vastataan tutkimuskysymykseen minkälaisilla rytmeillä Jones komppaa, ja miten sen rytmi suhteutuu pulssiin, metriin ja muotoon nähden. Seuraavaksi motiivianalyysista kehitetyllä aiheiden erittely- ja variaatiomenetelmällä määritellään Jonesin komppausfraasien piirteet, rakenteet ja variaatiot. Lopuksi Jonesin ja solistin välistä vuorovaikutusta tutkitaan kartoittamalla aihelainaukset, sekä rytmisektion sisäistä koordinointia rytmilinjojen avulla. Rytmilinja paljastaa Jonesin korostavan usein tiettyjä tahdinosia tietyissä rakennepaikoissa eri kertauksissa. Komppaus tuo rakenteelliset taitepaikat esiin, ja samalla sen polyrytmit horjuttavat vallitsevaa 4/4-metriä. Fraasianalyysi paljastaa Jonesin komppiaiheiden käytön olevan johdonmukaista, ja joillakin fraaseilla on oma täsmällinen funktionsa. Pitkätkin komppifraasit perustuvat vain muutamaan hahmoon, joista tärkeimmät ovat kolmijakoiset polymetrit ja synkoopit. Vuorovaikutus solistin kanssa ilmenee kahdensuuntaisina aihelainauksina tai vaihtoehtoisesti kontrasteina. Rytmisektion sisäisen vuorovaikutuksen muodoista merkittäviin on yhteisten toistuvien rytmiaiheiden, riffien, koordinoitu käyttö. Rytmisektion jäsenet myös hakeutuvat tietoisesti toisen soittajan rytmilinjan sisään päätyäkseen samoille tahdinosille. Työssä konkretisoituu säestämisen ja vuorovaikutuksen merkitys jazz-improvisoinnin synnyttäjänä. Tutkimuskohde ei olisi voinut tulla lopulliseen muotoonsa ilman soittajien vuorovaikutusta. Tämän työn myötä nousee tarve tutkia rytmisektion toimintaa ja vuorovaikutuksen evoluutiota eri tyylikausina.

Vapaata mielenjuoksua : Suomenkielisen freestyle-rapin ilmenemismuodot, estetiikka ja kompositio

The thesis is about Finnish freestyle-rap, a modern form of oral poetry producing improvised rap lyrics at the moment of performance. The research material consists of interviews with seven freestyle experts and a DVD from Finnish Rap Championships 2005 containing freestyle-rap. The thesis has three goals: describing the different variations or subgenres of freestyle, outlining the esthetics and register of freestyle, and examining the composition of freestyle. The research material acts a central role in the thesis but the theoretical framework is also wide: cornerstones are John Miles Foley's register analysis, oral formulaic theory and William Levelt's psycholinguistic theory on planning of speech. Freestyle is divided into three partially overlapping genres with slight variation in conventions. The genres are freestyle battle, cypher, and live freestyle. Freestyle's esthetics are composed of certain qualities and preferences: the rhyme is a syllabically repeating vocal rhyme. The rapping must be synchronised with the background rhythm and the rhyme comes in the end of the line. The lyrics must be somehow anchored to the surroundings and the moment of performance. The style of rapping, ie. flow, has to be personal one way or the other. Individual formulas are used to some extent in freestyle compostition. When planning the lines, all other content is subordinate to the rhyme, whose phonetic processing is the primary act in the planning of freestyle. This discovery sets Levelt's theory open to doubt.

Ritarit ja samurait : Kaksi soturiperinnettä läntisissä historiallisissa vertailuissa

Soturit olivat keskeinen sosiaalinen ryhmä keskiajan läntisessä Euroopassa ja Meiji-kautta (1868-1912) edeltäneessä Japanissa. Japanin avauduttua 1800-luvun puolivaiheilla maan historiaa alettiin kirjoittaa eurooppalaisen mallin mukaan, ja soturiperinteiden rinnastaminen ja vertailu yleistyivät. Vertailun taustalla vaikuttivat käsitykset alueiden samankaltaisesta feodaalisesta historiasta. Feodalismi on säilynyt keskeisenä teemana vertailuissa ja Japanin-tutkimuksessa, vaikka keskustelu siitä onkin Euroopan keskiajantutkimuksessa pitkälti hiipunut. Myös Japanin-tutkimuksessa on viime aikoina alettu esittää kritiikkiä feodalismi-termin käyttöä, rinnastuksia ja jopa pelkkää Euroopan historiaan vertaamistakin kohtaan. Feodalismin ohella muita keskeisiä vertailuteemoja ovat Japanin modernisoituminen ja sodankäynnin teknologia. Ensimmäiset vertailut olivat etupäässä yksittäisten joskus hyvin ylimalkaisten rinnastusten hakemista. Myös systemaattisia sivilisaatiohistoriallisia vertailuja alettiin tehdä jo varhain. Japanin-tutkimuksen ensisijaiseksi vertailukohteeksi ovat kuitenkin nousseet Euroopan historian sijaan teoriat feodalismista. Tarkastelu keskittyy nykyisin lähinnä eurooppalaisten termien käyttökelpoisuuteen Japanin historiasta kirjoitettaessa. Japanin modernisoitumista käsittelevät vertailut sivuavat keskusteluita feodalismista, mutta sotureiden rooli jää niissä usein hyvin vähäiseksi. Sodankäynnin teknologiaan keskittyvät vertailut ovat ilmiönä varsin tuore, sillä japanilaisen ja eurooppalaisen sodankäynnin pääteknologiat ovat olleet ilmeisen erilaisia lukuunottamatta 1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun alkua sekä nykyaikaa. Uuden ajan alun Euroopan ja saman ajan Japanin sotateknologiset yhtäläisyydet rajoittuvat jalkaväen tuliaseiden käyttöönoton mukanaan tuomiin muutoksiin maasodankäynnissä ja linnoittamiseen. Merisodankäynnin ja tykistön kehitys oli alueilla erilaista. Ritareiden ja samuraiden historioissa vaikuttavat edellä mainitun varhaisten tuliaseiden aikakauden rinnalla yhtäläisimmiltä kehityskuluilta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura-bakufuun (1185-1333) Japanissa. Jälkimmäisellä viitataan puolestaan ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon Euroopassa ja sisällissotien kauteen 1300-luvun lopulta 1600-luvun alkuun Japanissa. Soturiperinteiden historioissa lähimmin toisiaan vastaavat feodaaliset piirteet ovat sotureiden yhteiskunnallinen asema ja heidän arvomaailmansa. Ilmeisin ongelma Euroopan ja Japanin vertailemisessa on se, että Eurooppa on laajempi ja historialtaan monimuotoisempi kuin Japani. Kuitenkaan tätä mittakaavaongelmaa eikä muitakaan metodologisia kysymyksiä ole vertailuissa juurikaan pohdittu. Osasyynä tähän lienee se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vertailijoiden asiantuntemus on keskittynyt vain toisen soturiperinteen historiaan. Sotureiden historiat tarjoavat antoisan vertailuparin. Suurista yhtäläisyyksistä huolimatta ritareita ja samuraita ei tulisi summittaisesti samaistaa toisiinsa, vaan rinnastettaessa tulisi mieluummin käyttää yleisempää soturin käsitettä. Avainsanat: Bushi, feodalismi, Eurooppa - sotahistoria, Japani - historia, ritarit, samurait, soturit

Ranskan rooli ja asema läntisessä liittoutumassa neljännen ja viidennen tasavallan vaihtumakohdassa 1956-1958

The study discusses the position of France as the United States’ ally in NATO in 1956-1958. The concrete position of France and the role that it was envisioned to have are being treated from the point of view of three participants of the Cold War: France, the United States and the Soviet Union. How did these different parties perceive the question and did these views change when the French Fourth Republic turned into the Fifth in 1958? The study is based on published French and American documents of Foreign Affairs. Because of problems with accessibility to the Soviet archival sources, the study uses reports on France-NATO relations of Pravda newspaper, the official organ of the Communist Party of the USSR, to provide information about how the Soviet side saw the question. Due to the nature and use of source material, and the chronological structure of the work, the study belongs methodologically to the research field of History of International Relations. As distinct from political scientists’ field of research, more prone to theorize, the study is characteristically a historical research, a work based on qualitative method and original sources that aims at creating a coherent narrative of the views expressed during the period covered by the study. France’s road to a full membership of NATO is being treated on the basis of research literature, after which discussions about France’s position in the Western Alliance are being chronologically traced for the period of last years of the Fourth Republic and the immediate months of coming back to power of Charles de Gaulle. Right from the spring of 1956 there can be seen aspirations of France, on one hand, to maintain her freedom of action inside the Western Alliance and, on the other, to widen the dialogue between the allies. The decision on France’s own nuclear deterrent was made already during the Fourth Republic, when it was thought to become part of NATO’s common defence. This was to change with de Gaulle. The USA felt that France still fancied herself as a great power and that she could not participate in full in NATO’s common defence because of her colonies. The Soviet Union saw the concrete position of France in the Alliance as in complete dependence on the USA, but her desired role was expressed largely in “Gaullist” terms. The expressions used by the General and the Soviet propaganda were close to each other, but the Soviet Union could not support de Gaulle without endangering the position of the French Communist Party. Between the Fourth and Fifth Republics no great rupture in content took place concerning the views of France’s role and position in the Western Alliance. The questions posed by de Gaulle had been expressed during the whole period of Fourth Republic’s existence. Instead, along with the General the weight and rhetoric of these questions saw a great change. Already in the early phase the Americans saw it possible that with de Gaulle, France would try to change her role. The rupture took place in the form of expression, rather than in its content.

Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Lausunta taiteena ja tapahtumana : Tekstikeskeisyys, esittäjäkeskeisyys ja lausunnan positiot lausuntaa koskevan kirjallisen aineiston ja teatterintutkimuksen viitekehyksessä

The research is analyzing the Finnish tradition on poetry elocution both from the discource analytical and theatrical and view point. The main questions are, whether there still is a fixed position for elocution in the field of art or are we dealing with just one form of thearte? -- The art of elocution has been considered as an independent art form, sometimes even in opposition to theatre, which has been regarded as a very physical and emotional art form by the elocutionists themselves. The self-image of the Finnish elocution art has been born and firmly sustained from the notion that elocution is linked to literature. Elocution as an art form has been seen as "pure" and humbly serving literature and poetry. The main function of an elocutionist has been to understand and vocally express the meanings found in a poem to larger audience. -- This function has changed over the time. There have been a transition from the traditonal text-centeredness to performer-centeredness, even to performance-centeredness as a new wave of theatrical elements and methods have reached the circle of elocution. New forms of poetry performances, such as poetry reading and poetry slam are new challenges to elocution as it must reconsider it´s traditional function in a new artistic and cultural context.

Papin pojasta suurteollisuusmieheksi : Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset verkostot 1800-luvun Suomessa

Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa 1800-luvulla tapahtunutta keskiluokan sosiaalista nousua pohjalaissyntyisen papin, opettajan, liikemiehen ja valtiopäiväedustajan Alfred Kihlmanin (1825-1904) elämänvaiheiden kautta. Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan työn pyrkimyksenä on mikrotason tarkan analyysin kautta päästä käsiksi laajempiin yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat erilaiset sosiaaliset verkostot sekä niiden merkitys Kihlmanin kaltaisen keskiluokkaisen yksilön sosiaaliselle nousulle. Tutkimus jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee heränneiden pappien verkostoja 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa ja jälkimmäinen liikemiesverkostoja 1850-luvun jälkipuolelta 1870-luvun alkuun. Pääasiallisena lähdeaineistona on Alfred Kihlmanin laaja kirjeenvaihto. Alfred Kihlman liittyi kouluvuosinaan 1840-luvun alussa nuorison piirissä nopeasti levinneeseen herännäisyyteen. Nuoret heränneet papit muodostivat tiiviin sosiaalisen verkoston, joka perustui jaetulle uskonnolliselle ideologialle sekä pappisperheiden välisille avioliittositeille. Lisäksi verkostoa pidettiin yllä yhteisillä kokoontumisilla, vierailuilla, kirjeenvaihdolla sekä palvelusten vaihtamisella. Verkoston välityksellä saatiin tehokkaasti mm. informaatiota sekä rahalainoja. Herännäisyys nousi nuoren keskiluokkaisen papiston omaa yhteiskunnallista voimattomuuttaan kohtaan tuntemasta tyytymättömyydestä. Kun sivistyneistön mahdollisuudet menestyä perinteisillä foorumeilla olivat autonomian alkupuolella heikot, nuoret heränneet kielsivät uskonnollisessa ideologiassaan arvon maalliselta menestykseltä ja rakensivat oman verkostonsa, jonka sisällä he saattoivat toteuttaa pätemisentarvettaan. Yhteiskunnallisen tilanteen muututtua verkosto muuttui 1850-luvun alussa hyödystä rasitteeksi, minkä seurauksena heränneiden pappien rivit hajaantuivat. Irtauduttuaan herännäisyydestä Alfred Kihlman siirtyi opettajan uralle. Heränneeltä vaimoltaan perimänsä varallisuuden sekä nuoruus- ja herännäisvuosinaan solmimiensa ystävyyssuhteiden ansiosta hän ajatui 1850-luvun kuluessa yhä enemmän myös liike-elämään. Hänen merkittävimmäksi toimintakentäkseen muodostuivat Suomen Yhdyspankki sekä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus, jonka johtajana hän toimi vuodesta 1866 lähtien. 1860-luvulla liikemiesverkostot perustuivat suurelta osin sukulaisuuteen, mutta yhä enenevässä määrin myös ystävyys-, kollega- ja liikekumppanuussuhteisiin. Kun pankkilaitos oli vielä hyvin kehittymätön, verkostot olivat etenkin pääomien hankinnassa avainasemassa. Tiiviit lainaverkostot olivat huonojen suhdanteiden aikana toisaalta myös vaaraksi, sillä yksi suuri konkurssi saattoi vetää mukanaan joukoittain liikemiehiä. Verkostojen kautta voitiin välittää ja saada myös suosituksia sekä sisäpiiritietoa, jota ei ollut saatavissa muista lähteistä. Yhteiskunnan muuttuminen ja henkilösuhteet mahdollistivat Alfred Kihlmanin sosiaalisen nousun. Teollistuminen ja liike-elämän vapautuminen tarjosivat uusia mahdollisuuksia keskiluokan yritteliäille yksilöille. Ylempien yhteiskuntaluokkien välisten säätyjen välisten raja-aitojen tasaantuminen tekivät 1850-luvun puolivälissä mahdolliseksi myös papin osallistumisen liike-elämään. Avainsanat: sosiaaliset verkostot - Suomi - 1800-luku - herännäisyys - kirkkohistoria - taloushistoria

Tanssi Möbiuksen renkaalla : Alain Robbe-Grillet'n romaani Djinn ja kirjallisuuden välitila

Ranskalaisen uuden romaanin isän, Alain Robbe-Grillet'n romaani Djinn (1981) on alun perinilmestynyt ranskan kielen oppikirjana nimellä Le Rendez-vous (1981). Oppikirjaelementti tulee selkeimmin esiin siinä, että tarinan edetessä verbit esitellään helpoimmasta konjugaatiosta vaikeimpaan, eri aikamuodot ja modukset esitellään järjestelmällisesti indikatiivin preesensistä alkaen,jne. Tästä kieliopillisen kehityksen periaatteesta generoituu myös itse tarina. Ts. kieliopillinen aineisto ja didaktisuus tunkeutuvat vastustamattomasti myös tarinan tasolle. Viime kädessä Djinn on siis kertomus kielestä. Toisaalta, vaikka Djinn väistää kaikki genre-luokitukset, voisi sitä luonnehtia eräänlaiseksi salapoliisiromaaniksi tai mysteeriksi, sillä siinä päähenkilö Simon Lecœur saa vallankumoukselliselta organisaatiolta omituisen toimeksiannon. Tehtävän luonnetta ei kuitenkaan paljasteta, mutta vähitellen selviää, että kysymys on kielen arvoituksesta. Matkansa varrella romaanin päähenkilö ja lukija ikään kuin vihitään kieltä ja kirjallisuutta koskevaan pyhään tietoon. Mukaansavetävän kerronnan ja kertomuksen "takaa" paljastuu siis myös metakirjallinen ja (kirjallisuuden)filosofinen teos. Djinn-romaanissa toimiva vallankumouksellinen organisaatio taistelee ihmiskunnan koneistumista ja mekanisaatiota vastaan, sillä ne ovat vieraannuttaneet ihmisen todellisesta elämästä. Samalla tavalla koko romaani taistelee kielen jähmettyneisyyttä, atomisoitumista ja mekanisoitumista vastaan. Aivan kuten lingvistis-didaktinen elementti sekoittuu romaanissa fantastiseen fiktioon, sekoittuvat siinä vastaansanomattomasti toisiinsa myös länsimaisen populaarikulttuurin stereotypiat ja mytologinen aineisto, aika ja kielen aikamuodot, fiktio ja todellisuus, jne. Romaanissa purkautuvat myös monet dikotomiset oppositioparit - mm. mies vs. nainen, puhe vs. kirjoitus, järjestys vs. epäjärjestys ja jopa lukija vs. kirjailija. Teoksen vallankumouksellisuus on välitilassa, joka on kohtaamisen (rendez-vous) tila. Ts. romaani pyrkii kaikilta osin siihen kielen ja merkityksen syntymän tilaan, jossa mieli ja merkitys (sens) ei vielä ole erottautunut "mielettömyydestä" ja "merkityksettömyydestä" (non-sens). Välitilanvapaus on siinä, että ihmisen jähmettyneet käsitykset ja konstruktiot maailmasta rikkoutuvat ja korvautuvat sisäisellä liikkeellä, jossa ihminen ja maailma kohtaavat toisensa välittömällä tavalla. Pyrkimys välitilaan yhdistää Djinnin myös Gilles Deleuzen filosofiaan. Tässä välitilassa kieli ei ole enää todellisuudesta vieraantunutta. "Simulaatio" tai "kommunikaation ekstaasi" ei ole mahdollista kielellä, joka kieltäytyy kommunikoimasta, kieltäytyy olemasta pelkkä väline. Sen sijaan tämä kieli vaatii lähikosketusta, tuntoaistia, osallistumista. Tätä tapahtumaa välitilassa voi kutsua tanssiksi Möbiuksen renkaalla. Avainsanat: Alain Robbe-Grillet, Gilles Deleuze, Djinn, nouveau roman (uusi romaani)